Chapter 9

Jaakko säpsähti. Hän oli kyllä heidän puheistaan ymmärtänyt, että he olivat pahantekijöitä ja että heillä oli joku hirveä rikos tekeillä, mutta sitä ei hän osannut aavistaakaan, että toinen noista ilkiöistä oli se kuuluisa pahantekijä ja ryöväri, jonka kanssa koko maakunta oli hädässä ja josta oli luvattu useamman sadan markan palkinto sille, joka hänen kiinni saisi. Jaakon nyrkit vetäysivät kokoon ja hän oli hyökätä heidän kimppuunsa, mutta muisti kumminkin, että heitä oli kaksi ja kenties aseilla varustettuina, jonkatähden ei hän ainakaan heitä kiinni saisi; senvuoksi pysyi hän alallansa.

"Kyllä minua saavat kiinni vuovata. Poika on väliin siellä, väliin täällä, ja jos joku rohkea työ kuuluu, saat kohta arvata, että siellä poika taasenkin menee", sanoi toinen heistä.

"Aiotko kauvankin majailla Marttalassa?"

"Tähän nykyyn en muuta kuin käydä vielä, sillä tämän yöllisen tepposen perästä ruvetaan taas tarkasti nuuskimaan jälkiäni; sen jälkeen minä taasen huilaan, jotta on kaiketi vellivesi välillämme."

"Tahtookos Marttalan Matti mitään vaivoistansa, kun tämän saaliin ilmoitti?"

"Hyvä toki, kuinkas muutoin. Väärinhän olisi jos ei hän saisi osaansa, kun on neuvonut niin tarkkaan kaikki ja viikon minua ruokkinut ja suojellut."

"Paljonko hän tahtoo?"

"Neljännen osan."

"Mitenkäs loput ja'amme?"

"Sinä saat myös neljännen osan."

"Enkö puolia jäännöksestä?"

"Sinä olet hävytöin! Sinulla ei ole koskaan ennen ollut tuhattakaan markkaa yhdessä pensaassa. Kiitä minua niidenkin edestä, kun kutsuin sinua osalliseksi saaliisen, ja itseäsi vaan siitä, että tottelit kutsua. Siinä on sinulle hyvinkin, joka saat asua kotonasi, vaimosi ja lastesi tykönä, kunniallisena ja parantuneena ihmisenä, jos kohtakin olet kerran selkääsi saanut. -- Minulla ei ole kotoa, ei vaimoa, eikä lapsia. Minua vainotaan ja ajetaan takaa kuin metsän petoa ja luvataan suuria palkinnoita kiinni-saajalleni. Ei ole hauskaa tämmöinenkään elämä. Jos minä sillä saisin semmoisen elämän, kuin sinulla on, niin antaisin itseni kiinni ja kärsisin rangaistukseni. Mutta ikuinen vankeus odottaa minua niin pian kuin kiinni joudun. Tuntuuko paljolta elämämme päällisiltä, jos minä saan tuhannen markkaa enemmän? Jos minä olisin sinun sijassasi, tyytyisin viiteen sataan. Tingitkö vielä osastasi, niin et saa penniäkään", puhui toinen heistä ja hänen äänensä kiihtyi isommaksi.

"Älä puhu niin isosti, sillä metsälläkin saattaa olla korvat. Minä tyydyn tuhanteen", kuiski toinen ikäänkuin peläten, että tuo tuhat markkaa luiskahtaisi pois hänen kourastansa.

"Laita vaan nyt niin, että kaikki käypi hyvin", sanoi edellinen.

"Kyllä, mutta mitä perhanaa sinä vielä Marttalaan menet?"

"No, viemään Matille osansa. Etkö sinä sitä tiedä, että ihmisen tulee olla rehellisen."

"Milloin sitten aiot muulloin Marttalassa käydä?"

"En tiedä tänäkö voi tulevana vuotena, mutta jos elän ja vapaana pysyn, niin käyn minä siinä, se on hyvä talo. Kun kuulet jonakuna syksyisenä, pimeänä yönä näkyvän valkean Marttalan kellari-kamarissa, niin saat tulla minua tervehtimään."

"Heittäkäämme jo nämät, aika kiirehtii. Miten järjestämme hyökkäyksemme?"

"Mitenkäs muutoin kuin niin, että kun äijän kulu tulee rahojensa kanssa hevosella hiljaksensa ajaen tietä myöten, aavistamatta mitään pahaa, tormaat sinä hevosen päähän kiinni ja minä paiskaan tukon äijän suuhun, sivallan hänen kärrystä maahan, annan hänelle muutaman täräyksen ja kiskon häneltä rahat pois. Sillä se on teko tehty, ja mihin muuhun toimeen sinusta pelkurista olisi? Mitä muuhun asian loppusointuun tulee, kyllä sen kylä tekee, sillä kyllä se pian tiedoksi tulee. -- Neljätuhatta markkaa ei ole aina tarjolla."

"Mutta jos sattuisit antamaan niin kovan täräyksen, että ukolta menisi henki."

"Entä etten? Se ei suuresti lisäisi minun rikosteni sarjaa. Hän, mokoma saita, on jo elänytkin kylläkseen, kiskoakseen muilta ihmisiltä nuot rahat ja antaakseen ne meille."

"Mutta jos emme onnistui?"

"Ei se tee mitään. Jos emme nyt onnistuisi, onnistummehan vasta; meidän hänen rahansa ovat, jos ei hiljan niin hitain; me otamme ne hänen kotoaan jolloinkin, jos emme nyt saa. Nyt ei saa omantunnon koiraa päästää irti."

"Katso kelloas, aika kuluu, minä pelkään että hiljastumme."

"Kohta kymmenen", sanoi käsketty, katsoen kelloansa tulitikku-valkean valossa.

"Lähdetään nyt, parempi odottaa kuin hiljastua", sanoi toinen, ja niin he lähtivät.

Jaakko ei tiennyt mitä ajatella. Rikos oli tulossa ja hirveä rikos, kenties murhakin. Miten estää se? Kerätäkö väkeä ja kaapata pahantekijät kiinni? Ei, siihen ei ole aikaa. -- Marttalan Matti -- rosvoin pesä! -- Neljätuhatta markkaa? Kuka on tuo tarkoitettu uhri, ja mistä kulkee hän? Mistä on Marttalan Matilla niin tarkat tiedot hänestä? -- Kellari-kamari -- kuka oli tuon kuuluisan pahantekijän kumppani? Siinä kysymyksiä, jotka tuiskuna lensivät sikin sokin Jaakon sielussa. Häntä kauhistutti pudistutukseen asti ja veri virtaili raivoisasti hänen suonissaan, muistellessaan mitä hän oli nähnyt ja kuullut.

Kun hän toipui tuosta ajatusten ja kysymysten ristiriidasta, päätti hänkin kiirehtiä tuonne kolmiristin tienhaaraan, johon nuot roistotkin aikoivat, täyttämään kauheaa rikostansa, koettamaan voisiko hän jollain tavalla estää sen.

Niissä mietteissä lähti Jaakko astelemaan kolmiristille päin, jonka hän hyvin kyllä tunsi.

Tuo kolmiristi oli nimensä saanut siitä, kun siinä yhdistyi kolme tienhaaraa yhteen. Se oli puolen neljänneksen päässä likimäisestä talosta, ja vahva metsä kasvoi niillä paikoilla. Yhdessä tienhaaraan pistävässä mutkassa eli niemekkeessä oli kauhean iso kivi, jota sanottiin ukon kiveksi. Semmoinen oli se paikka, jota kohden nuot kolme miestä astuskelivat vapaasta aikomisesta ja jota kohden neljäskin mies tuli, tietämättä kumminkin että häntä ollaan siinä odottamassa.

Kun Jaakko pääsi kolmiristille, kuuli hän kohta hevosen riehumista, jota koetettiin hillitä. Hän kuunteli tarkemmin ja kuuli jonkinlaista ähkimistä ja temmellystä. Hän arvasi heti, että nuo roistot olivat jo uhrinsa kimpussa. Hän riensi paikalle ja hevosen riehumisen ja miesten rehkimisen kautta tulleen kolinan vuoksi pääsi hän heidän huomaamattaan aivan heidän sekaansa.

"Roistot, varkaat, ryövärit!" karjasi Jaakko ja antoi samassa kumossa olevan miehen päällä riehuvalle miehelle semmoisen läimäyksen, että hän lensi tollonkoppina toiselle puolen maantien ojaa. Samassa hän koetti kumossa olevaa miestä ja tunsi että hänen suunsa oli sidottu huivilla. Jaakko repäsi heti huivin pois suun edestä ja auttoi häntä pystyyn. Samassa toipui ryöväritkin ja yhdistetyillä voimilla ryntäsivät he nyt päälle. Jaakko sai toisen rinnuksista kiinni ja kauheoilla käsivoimillaan antoi hän sille semmoisen hujauksen, että hän lensi rytisten metsään, mutta samassa hän tunsi karvastelevan käsi-rannettansa. Toiselle antoi hän terveestä kämmenestään semmoisen poukauksen, että hän lensi kauvas tielle seljällensä, eikä näyttänyt toipuvan ylös ollenkaan. Sillä välin oli tuo rosvoin käsissä ollut mies toipunut hevosta pitämään.

"Rahanne, ovatko rahanne tallella?" kysyi Jaakko hätäisesti.

"O-vat, ra-rahat o-ovat ta-tallella", änkytti mies.

Jaakko sanoi nyt lujasti, että jos he vielä kerran yrittävät, niin hän on pakotettu ottamaan aseen, ja silloin ei ole takaamista josko he hengissä pääsevät paikalta.

Roistoja ei enään näkynyt, ei kuulunut. Tuo toinen rynnäkkö lienee heillä ollutkin jo epätoivon rynnäkkö, sillä nuo neljätuhatta markkaa poltti tietysti heitä, jotka he pitivät jo ominaan.

Jaakko rupesi puuhaamaan pelastettua miestä kärryihin. Rosvot olivat lyöneet häntä pahoin päähän ja sentähden ei hän kyennet toimimaan juuri paljon mitään.

"Ken te olette ja mistä te kuljette?" kysyi Jaakko, kun he olivat pääsneet ajamaan.

"Minä olen -- Mäkelän Mauno ja tulen perimästä isoa saamistani", sanoi kysytty.

Jaakko säpsähti.

Kumpikin heistä oli niin vähän kuullut toistensa puhuvan, ett'eivät he tunteneet toisiansa äänestä, ja nähdä ei voinut, sillä oli niin pimeä, ettei voinut nähdä vaikka olisi tikulla silmään pistänyt.

"Kukas te olette, joka pelastitte minun kauheasta vaarasta?" kysyi Mauno vuorostaan.

"Minä olen se mies, jolta vähimmän olisitte apua odottaneet", sanoi Jaakko ja hänen äänensä värähteli niin kummallisesti.

"Nimenne?"

"Sitä ette tarvitse tietää."

"Tulettehan kanssani kotia?"

"En."

"Kuinka sitten voin palkita teille hyvyytenne?"

"Sitä ette tarvitse tehdä; se on jo palkittu", sanoi Jaakko, mutta jos Mauno olisi voinut nähdä, olisi hän huomannut Jaakon silmissä kiiltävän kyyneleitä.

"Kummallinen mies te olette, mutta miksi teidän kätenne on noin märkä?" sanoi Mauno, kun Jaakko tuki kädellänsä tuota pahoin rusikoitua appeansa.

"Se on, luulen ma, vähän haavoitettu", sanoi Jaakko, joka itsekin tunsi nyt kätensä vuotavan verta. Hän otti huivin kaulastansa ja sitoi sen.

Noin keskustellessaan olivat he tulleet Mäkelän tien haaraan.

"Tässä kääntyy meidän tien haara, olkaa hyvä ja kääntäkää sinne", sanoi Mauno.

Jaakko käänsi.

Kun he tulivat kartanolle, koperoitsi Jaakko jotain kärryn lavalta.

"Mitä haette?" kysyi Mauno.

"Piippuni on joutunut hukkaan".

"Löysittekö piippunne?"

"En. Luultavasti on se pudonnut tielle. Pääsette jo kai tästä huoneesen, hyvästi!"

"Pääsen, mutta ettekö te tule kanssani?"

"En. Hyvästi!"

"En ymmärrä teitä. Jumala palkitkoon teidän jalon työnne minua kohtaan, koska ette suoneet minun sitä palkita", sanoi Mauno ja koperoitsi Jaakon käden omaansa ja puristi sitä, mutta Jaakon käsi vapisi.

Niin erkanivat he.

Kun Jaakko sai appivaarinsa turvaan, valtasi hänen kummalliset tunteet. Hän oli tylyn, kovan appensa pelastanut kauheasta vaarasta, melkein tietämättään. Hän oli saanut tehdä palveluksen kovalle apelleen, ja nyt oli hänellä ollut voimaa ja rohkeutta puhutella häntä suusta suuhun, vaikkei hänellä sitä silloin ollut, kun hänen olisi pitänyt ilmetä appensa eteen pyytämään häneltä elämänsä kumppania. Ylen oli appi silloin katsonut hänen, nyt kutsui hän häntä teiksi ja hyväntekijäkseen, tietämättä kumminkaan, ketä hän niin ja niillä nimillä kunnioitti.

Salaa oli hän apellensa saanut tehdä tuon mieluisen palveluksensa ja salata tahtoi hän koko tapauksen, niin tarkkaan kuin suinkin mahdollista oli, ja Jaakko iloitsi sydämestään, että asia oli kaikin puolin niin hyvästi onnistunut.

Niissä mietteissään lähti hän kävelemään. Hän käsitti aivan hyvin, etteivät veivarit enään tulisi Marttalaan, kun ei heidän asiansa onnistunut, sillä eipä heillä ollut nyt Matille tuodakaan tuota luvattua tuhatta markkaa, ja noiden asianhaarain vuoksi ei noita roistoja ollut ajattelemistakaan Marttalasta kiinni saada. Jaakko heitti varsinaisen asiansakin ajamatta ja lähti tallustelemaan kotiinsa.

Kummalliset mietteet olivat Maunollakin. Mistä tiesivät nuo roistot, että hän juuri nyt oli käynyt perimässä isoimman saatavansa? Hän ei ollut ikänä ennen nähnyt eikä tuntenut rosvoja, eikä hänen ollut koskaan tarvinnut peljätä niitä, ja nyt arvasivat ryhtyä häneen käsiksi, kun hän suurinta rahasummaa eläissään kuljetti.

Kuka oli tuo hänen kummallinen pelastajansa, joka ei vastaan ottanut mitään palkintoa, ei edes ilmoittanut nimeäänkään, sanoihan vaan: "minä olen se mies, jolta vähimmän olisitte apua odottaneet", "hm! kukahan hän sitten on, jolta vähimmän apua odotan?" -- "Se on jo maksettu", sanoi hän, "millähän olisin sen maksanut? Kummallista ja selittämätöntä -- arvoitus, joka käypi yli ymmärryksen. Lienee hän kuka vielä lieneekin, mutta sangen vankka ja hyvä mies hän on", mietiskeli Mauno kamarissaan, haudoskellen ajettunutta päätään ja silmiänsä kylmillä kääreillä, sillä roistot olivat hänen kolhineet haavoihin ja kuhmuihin.

Jaakon kylässä käyntiä ei ollut nähnyt kukaan. Kun hän tuli kotia, oli vielä yö. Mari hyppäsi heti ottamaan valkean. Mari säikähti ja vaaleni -- Jaakko oli valju kuin kuolema ja ylt'yleensä verissä.

"Mitä Jumalan tähden nyt on tapahtunut?" kysyi Mari vavisten.

"Ei mitään vaarallista", sanoi Jaakko ja kertoi asian loppuun asti.

Oi kuinka iloiseksi Mari tuli! Kuultuansa asian oikean laidan hän nouti vettä ja pesi Jaakon kädessä olevan haavan, ja sitten sitoi hän sen paremmasti. Sitten laittoi hän ruokaa, ja kun Jaakko oli syönyt, laittoi Mari vuoteen ja toimitti hänen maata.

"Nukusta _nyt_, Jaakko! Sinä olet saanut tehdä Marisi isälle hyvää", sanoi Mari ja pani erinomaisen ison koron tuon "nyt" sanan päälle. Jaakko nukkuikin pian, sillä hän oli kovin uuvuksissa ja väsyksissä, ja tuo haava kädessä, ehk'ei kovin vaarallinen, oli vuotanut liiemmäksi ja siten lisännyt hänen uupumistaan.

Tyttö ei tiennyt Jaakon kotiin tulosta mitään, sillä hän nukkui.

Aamulla kun Mäkelässä korjattiin noita onnettomia matka-kärryjä, löytyi niiden lavalta niverä-piippu, lyhyellä luuvarrella. Renki-poika toi sen heti Maunolle ja sanoi: "onko tämä teidän piippunne?"

"Mistä olet tämän löytänyt?" sanoi Mauno ottaen piipun käteensä.

"Kärryn lavalta."

"Tämä on sen miehen piippu, joka minun pelasti viime yönä rosvojen kynsistä; hän haki tätä, mutta ei löytänyt. Tämä pitää tarkoin tallettaa; ehkä tämän kautta saan tietooni pelastajani", sanoi Mauno.

Kauvan sairasti Jaakko haavaansa, mutta hyvällä hoidolla parani se kuitenkin. Hän iloitsi sydämessään, sillä hän tiesi kenen eduksi, kenen tähden tuo haava oli tullut. Tuntuipa Jaakon mielestä siltä kuin hän olisi apelleen jo maksanut sen vääryyden, kun hän häneltä oli tyttären ryöstänyt vasten hänen tahtoansa. Suuri oli Jaakon ja Marin ilo.

Kauvan sairasti Maunokin pahoin ruhjottua päätään, mutta vihdoin parani sekin. Mutta hänellä ei ollut iloa, sillä hän ei voinut palkita hyväntekijäänsä, kun hän ei tiennyt sitä. Kuka vaan talossa kävi, näytteli Mauno hänelle tuota merkki-piippua ja kyseli, josko kukaan sitä tietäisi kenen se on, mutta kukaan ei tiennyt, ei tuntenut piippua, ei oivaltanut sen omistajaa; salaisuudeksi jäi se. Jokainen sen kyllä oivalsi, ett'ei piipun omistaja liene mikään loistava mies, koska piippukaan ei ollut loistava; mustunut, nokinen, visasta tehty niverä-piippu oli se, mutta se olisi tietänyt niin paljon asioita, jos se olisi osannut puhua -- olisi tietänyt senkin, jota nyt juuri olisi tahdottu tietää.

Usein muistui Maunolle Mari ja Jaakko mieleen. Ei se ollut sekään tuottanut yhtään iloa hänelle, kun hän ajoi lapsensa pois kotoaan; surua ja tuskaa tunsi hän vaan sydämessään, mutta mitä hän kerran oli tehnyt, se täytyi pysyä, sillä hänen itsekäs ja jäykkä luontonsa piti häpeänä sanojensa ja tekojensa peruuttamisen.

X.

Kavaloita pauloja -- voitto.

Jumala oli siunannut maakunnan taas hyvällä vuodentulolla. Keveällä sydämellä kokosi maamies kaikkialla salvoonsa työnsä hedelmän ja hänen osaltaan olivat poistuneet ne synkät vaot, jotka kaksi kovaa katovuotta olivat siihen painaneet.

Suuri, moninkertainen ilo ja tyytyväisyys oli Tinttalassakin. Väki kaikki oli terveenä ja pikku Leena (mummon kaima) kasosi ja vahvistui päivä päivältä. Appivaarille oli saatu tehdä hyvää hänen tietämättään. Vuodentulo oli ollut niin runsas, ett'ei koskaan ennen semmoista; nyt ei tarvinnut mitata vuoden tuloksia kapottain ja tynnyreittäin, niitä oli nyt kymmeniä. Velkauttu ei oltu ollenkaan noina katovuosina, päinvastoin oli maksettu puoli hevosen hinnasta ja tuo kaikki oli oman työn, oman toimen ansio; eikö ollut syytä olla tyytyväinen?

Työtä tehtiin nytkin Tinttalassa ja Jaakko uskalsi ottaa nyt jo vähin vierasta väkeäkin työhön, runsaan vuodentulon nojalla. Viemäriä nyt syvennettiin, että voisi ruveta savea nostamaan Metsälammen rämeellä.

Eräs asia oli Jaakon mielessä yötä päivää. Jos vaikka hän olisi ollut vielä missä työssä ja toimessa hyvänsä, ei se vaan mennyt hänen mielestään. -- Marttalan Matti, hänen epärehellinen käytöksensä -- rosvojen pesä -- kellari-kamari -- jospa olisi vieraita miehiä -- miten saada nuo vaaralliset pahantekijät kiinni? Ehkä ne vielä murhaavat hänen appensa -- olivathan he jotain semmoista puhuneet tuolla metsässä -- Nepä ne olivat semmoisia asioita, jotka eivät menneet pois Jaakon mielestä, mutta ei hän niistä kenellekään muille puhunut kuin Marille.

Marttalan kellari-kamarista kappaleen matkan päässä oli eräs vanha ja riutunut mökki. Joutunut oli sen asukaskin, sillä hän oli vanha ja kivuloinen. Hän oli usein sairaana tuo vanha vaimo. Kivuloinen oli hän ollut pitkin ikäänsä, jo pienestä tyttösestä pitäen oli Mari usein käynyt eukon tykönä mökissä, viemässä hänelle minkä mitäkin elämän tarpeita, ruokaa tai vaatetta, joita hänen köyhäin ystävä äitinsä oli hänen laittanut eukolle viemään. Niillä retkillään rakastui tuo lempeämielinen tyttö tuohon sävyisään ja kristillismieliseen, köyhään eukkoon, ja asiattakin kävi hän usein istumassa eukon luona, lohduttelemassa häntä ja hoitelemassa murheelta ja köyhyydeltä alinomaisesti rasitettua eukkoa. Eukko niin mielellään kertoi Marille, hänen siellä ollessaan, elämän suruista ja taisteluista, sen iloista ja riennoista, totuuden sorroista ja voitoista, sanalla sanoen: ihmisien lankeamisista, nousemisista, kohoamisista ja sortumisista. Niistä puhui hän, sillä hän oli itsekin monta kovaa kokenut, monta iloa ja surua maistanut, ja viimein oli hän sortunut elämän kovan kuorman alle. Häneltä oli kuollut mies, oli kuollut lapset, ja yksinään oli hän jäänyt mökkiin, armoleipää nauttimaan. Mutta hänellä oli vahva turva tuskissaan ja hädissään, sillä hän toivoi kerran pääsevänsä siihen vapaasen asuntoon, jossa ei ole eroitusta köyhän ja rikkaan välillä, jossa ei ylönkatsota ketään ja jossa ei tauti, kivuloisuus, eikä köyhyys ja murhe vaivaa. Siitäkin toivostansa puhui eukko usein Marille. Mari kuunteli niitä hartaalla halulla ja ne painuivat syvälle nuoren tytön sydämeen; ne vetivät usein hänen mökkiin, eukkoa kuuntelemaan ja häneltä oppimaan. Hän silitteli eukon ryppyisiä kasvoja ja hänen hopeanharmaita hiuksiaan, eukon kertoellessa. Ja väliin kun eukko tuli elämänsä kovimpiin kohtihin, vuotivat hänen silmistään viljavat veet; ne pyhki ja kuivasi Mari pienillä kätösillänsä. "Millähän minä kerrankaan voisin sinun hyvyytesi palkita, rakas Mari!" sanoi useinkin semmoisissa tapauksissa eukko.

Kaukaan aikaan ei ollut Mari käynyt eukkoa tervehtimässä. Hänelle itselleenkin oli tullut elämän suruja ja taisteluita, ja nuo eukon kertomukset olivat hänelle usein suurena lohdutuksena ahtaina aikoina. Nyt nähtiin Marin menevän taas eukon mökkiä kohden, sillä kahdenlainen syy pakoitti häntä siihen, nimittäin entinen ystävyys ja joku erityinen asia.

Kylässä oli kummallisia huhuja liikkeellä. Siellä näette, kuiskaeltiin ensin salaisesti, mutta pian oli se yleisenä ja julkisena puheen aineena, että Tintta Jaakko on yrittänyt appivaariaan -- ryöstämään. -- Marttalan Matti oli tuota tietoa niin mielellään ja naurussa suin levitellyt.

Jaakko ja Mari eivät kaukaan aikaan tietäneet mitään tuosta hirveästä syytöksestä; kukapa tuonne heidän syrjäiseen ja unhotettuun kotiinsa tiedon tuosta toi. Muutoin oli syytös niin hirveä, ett'ei kenenkään haluttanut sitä heille sanoa; semmoisen asian sanojan täytyi olla joko tosi ystävän tai ankaran vihamiehen ja semmoisia ei Jaakolla ja Marilla tiheässä ollut. Mutta Jaakko oudoksui, miksi ihmiset niin umpikuljuisesti ja salakähmäisesti häntä katselivat kylässä käydessään. Jaakko parka! Häneen oli ammuttu nuolia, myrkytettyjä nuolia; ilkeä vihollinen oli niitä ampunut. Jaakko ei tuntenut niiden kirvelevän, sillä hänen sydämensä oli puhdas, oli terve, mutta outoa painoa tunsi hän nytkin jo, vaikka nuolet olivat vielä salattuna.

Vuosi oli kohta kulunut tuosta Mäkelän Maunon ryöväysyrityksestä. Paljon oli Tinttalassa taas tehty työtä, paljon ponnisteltu. Metsälammen rämeellä oli savea useassa paikassa näkösällä, pitkin syvien ojien reunoja. Siellä oli Jaakko kesänsä viettänyt, erään toisen, palkkamiehen kanssa. Syksy tuli ja yöt ja illat pimenivät. Yhä raskaana oli Jaakon mielessä appivaarinsa kohtalo, sillä olivathan nuot vaaralliset rosvot uhanneet vasta ryövätä hänen, jos eivät silloin onnistuisi. He eivät silloin onnistuneet, ja kuka tiesi milloin he tekevät toisen ja kenties hirveämmän yrityksen. Hän ei voinut mennä appensa tykö, varoittamaan häntä, sillä hän tunsi hänen jäykän luontonsa ja pelkäsi tylyä kohtelua. Jos mitä tietä hän olisi ajatellut appensa pelastusta, ei hän mitään varmaa keinoa löytänyt.

Eräänä päivänä tuli Korpelan isäntä Tinttalaan. Hänellä ei ollut entistä iloisuutta eikä hilpeyttä, kalpea, valju oli hän nyt.

Mari ja Jaakko ihastuivat ensin vieraan tulosta, vaan pian hämmästyivät he isännän surullisesta näöstä. He kehoittivat häntä istumaan ja kyselivät mikä häntä vaivaa.

"Voi, hyvät ystävät, mitä minulla on nyt teille sanottavaa! Koko kylä nyt huutaa, että sinä, Jaakko, olet viime syksynä ollut appivaariasi ryöstämässä. Minä en sitä jumalatointa juorua usko ensinkään, eikä meidän väkikään, mutta ei niitäkään puutu, jotka asian pitävät täytenä totena", sanoi isäntä surumielin.

Olipa ystävä, joka tunsi kipua sydämessään, kanssaihmistensä kovasta, syyttömästä sorrosta ja tuli sitä heille ilmoittamaan.

Jaakko ja Mari vaalenivat. Oliko kumma, jos heidän niin kävi? He tiesivät miten asia oikeastaan oli ja olivat iloinneet sydämessään, että olivat hänen tietämättään saaneet tehdä hyvää jäykälle apelle. Tuo hyvä työ oli käännetty hirveimmäksi rikokseksi, jota ikänä voidaan ajatella; se paha, josta Jaakko oli juuri appensa pelastanut, oli käännetty hänen itsensä päähän! Se oli hirveätä ajatella, ja tuo hyvän työn ilo ja rauha poistettiin, eli oikeammin ryöstettiin, pois heidän sydämistään. Nyt tunsi Jaakko, niinkuin Marikin, noiden myrkytettyjen nuolien purevaa ja kirventelevää voimaa.

Jaakko tointui ensin enimmästä hämmästyksestään. "Mistä olette nuot pirulliset tiedot saaneet?" kysyi hän katkonaisesti vieraalta.

"Niitä tietoja saapi nyt jo jos keneltä, mutta minä en ole niitä tiennyt ennenkuin juuri nyt; he eivät ole uskaltaneet sitä minulle ilmoittaa, sillä valhe kulkee hiipien. Kyselemällä vasta sain varmat tiedot asiasta, ja Marttalan Matti on se, joka tuota uutista on levittänyt", selitti vieras.

Paikalla katosi Jaakolta surumielisyys. Hän hypähti ylös ja hänen silmänsä säkenöitsivät. Suru oli paennut ja viha ja kauhu oli valloittanut hänen sydämensä. Hän ei ollut luullut pahuuden ja kavaluuden voivan niin pitkälle menevän, kuin se nyt oli mennyt. Rikoksen, johon Matti itse oli suurin syypää, oli hän kavalasti kääntänyt hänen päähänsä, ja tuolla tavalla oli rikoksen estäjästä, uhrin pelastajasta tehty rikoksen tekiä, oli suurimmasta ja jaloimmasta ihmistyöstä tehty hirvein rikos; tuo oli kauheata ajatella, ja nyt vasta huomasi Jaakko, kuinka kauvas paatunut ihmissydän saattaa mennä pahuudessa.

"Sen roisto, rosvojen pesä! Vai puhuu ja levittelee hän semmoisia! Jospa minulla olisi todistajia, niin...", sanoi Jaakko ja hänen lauseensa katkesi, sillä Mari katsoi niin rukoilevasti häntä silmiin.

"Jumala suojelee viattomuuden: Meillä on puhdas omatunto. Heittäkäämme asia Herran haltuun, Hän ei anna viattomuuden sortua ja Hän on valkeuteen saattava asian oikean laidan", sanoi Mari.

"Minä tiedän että olette viattomat, minä tunnen teidät", sanoi Korpelan isäntä liikutettuna.

Korpelan isäntä lähti nyt pois ja Jaakko lähti hänen kanssaan kylään. Hän tahtoi ikäänkuin mennä itse iholle, koetteeksi, uskaltaisiko kukaan häntä julkisesti soimata tuosta hirmuisesta rikoksesta. Kylään tultua erkanivat Jaakko ja Korpelan isäntä, jokseenkin raskailla mielin.

Ilta oli. Jaakko astui erään talon huoneesen sisälle. Sinne oli kokoontunut useampia kylän ihmisiä, ja kaikeksi onnettomuudeksi oli Marttalan Mattikin siellä. Heti Jaakon tultua heittivät tuvassa olijat toisilleen umpikuljuisia silmäyksiä, ja ilvehymyssä katseli Matti jokaista silmiin. Kukaan ei puhunut mitään. Jaakko ymmärsi nyt hyvin, mitä nuot silmäykset merkitsevät ja hänen sydämensä kuohahti.

"Sinäkö sen valheen olet levittänyt, että minä olen ollut ryöstämässä appivaariani viime syksynä?" sanoi Jaakko Matille, astuen aivan hänen nokkansa alle.