Chapter 8

Jos Jaakko tulikin usein synkkä- ja raskasmieliseksi elämän surun tähden, oli siinä Mari aina lepertelemässä ja iloittamassa häntä, sillä hän tiesi että Jaakko kävi huolelliseksi juuri hänen ja lapsensa tähden, kun ei hän voinut pitää selvää leipää pöydällä heidän varallansa. Kauvan ei Jaakko voinut erällänsä olla raskasmielisenä, sillä seisoihan hänen vieressänsä olento, joka työllä ja totuudella näytti, että hän rakastaa Jaakkoansa sydämestään, myötä- ja vastoinkäymisessä, niinkuin hän vihittäessä oli luvannut, ja niin seisoi Mari vankkana elämän pylväänä, silloinkin kun Jaakko horjui ja oli sortua elämän surun raskaan painon alle.

Niin. Monta surua, monta huolta, monta edeltäpäin arvaamatointa ahdistusta ja murhetta tuopi halla ja sitä seuraavat puutokset ihmisille. Niin kävi Jaakolle ja Marillekin, niinkuin kohta saamme nähdä.

Olemme maininneet, ettei tuossa uudessa talossa juuri monesti käynyt vieraita, ja niin oli nytkin vielä. Mutta eräänä kevät-talven iltana nähtiin se kumma, että kartanolle ajaa tomautti hevosella eräs mies. Hevonen oli varustettu senkin seitsemänlaisilla heluilla ja kulkusilla; komea oli rekikin, jossa uljaasti puettu mies istui. Kartanolle ei voitu tuntea, kuka tulija oli.

Kun pikku tuvan ovi aukeni ja vieras astui sisään, havaittiin hänen olevan -- Marttalan Matin. Hän ei sanonut hyvää päivää eikä muuta, astua harppasi vaan muutamalla pitkällä askeleella perässä olevan pöydän päähän ja räsähti siihen istumaan.

Mitäpä varten tulikaan Marttalan Matti uuteen Tinttalaan? Tuliko hän elämän suruista ja huolista raskautetuita, entisiä tuttujansa lohduttamaan ja auttamaan, nykyään runsaasti käsillä olevilla aineellisilla varoillansa? Ei, niitä varten ei hän tullut, muuta asiaa oli hänellä.

Tuo odottamatoin Marttalan Matin tulo teki pikku tuvan asukkaille pahan vaikutuksen. Pahana enteenä oli Matin ilmestyminen likitienoille ollut heille pitkin elämänsä aikaa, ja pahimmat elämän haaksirikot oli tuo ilmestyminen aina heille tuonut. Monenlaiset muistot, tunteet ja ajatukset kaikista entisistä tapauksista ja elämän seikkailuista lensivät salaman nopeudella Jaakon ja Marin sielun lävitse ja nuot muistot repäsivät heidän entisen elämänsä kirkkaana tauluna unhotuksesta heidän silmiensä eteen. He tunsivat sen suuren välin, joka varallisuuden kannalta katsoen oli nykyään heidän ja Matin välillä, tiesivät myös senkin, mitä Matti itse tuosta heidän välistänsä pitää. -- Noita kaikkia tuntiessaan kuohui häpeän viha Jaakon sydämessä. Hän oli Matin tullessa ollut takkavalkean ääressä vuoleskelemassa erästä kauhapuuta, mutta tuon vieraan tultua rupesi hänen kätensä niin vapisemaan, että hän katsoi sopivaksi pistää puukon tuppeensa ja lakata vuolemasta.

Kaukaan aikaan ei puhunut kukaan mitään.

Pöydällä oli useampia puolistoita pettuleipää. Rikas, selvää leipää syövä, ylpeä vieras, otti vihdoin pöydältä pettuleivän puoliskon käteensä, jota hän sitten käänteli ja silmäili. Sitten paiskasi hän sen kädenkannattamaa pöytää kohden, mutta pettuleivän puolisko sai semmoisen kyydin, jotta se meni kolin kolia lattialle.

"Tuommoinen leipäkö se onkin näillä maan mahtavilla ja ylpeöillä syötävänä?" sanoi Matti samassa, kun hän leivän puoliskon nakkasi.

Tuo temppu ja nuot sanat kävivät Jaakon sydämeen kipeästi kuin puukon pistokset. Hänen otsansa synkistyi ja huulensa vavahtelivat, ja melkein ehdottomasti vetäysi hänen kätensä nyrkkiin. Hän sattui katsomaan Maria silmiin ja Mari katsoi Jaakkoa niin surullisesti ja rukoilevasti; Jaakko loi silmänsä alas eikä hiiskunut mitään.

"Semmoista on meidän leipämme tällä kerralla, mutta ehkäpä se kerran vielä tulee paremmaksikin", sanoi Mari tyyneesti.

"Ei tässä maailmassa", sanoi Matti kopeasti.

"Ei sitä tiedä, sillä ihmisen onnea ja onnettomuutta ei voi varmaan sanoa ennenkuin hän on päivänsä päättänyt. Tosi on, että leipämme on huono, mutta sen huonouden palkitsee moninkertaisesti tyytyväisyytemme ja keskinäinen rakkautemme. Sinä, Matti, olet tehnyt kovin hävyttömästi, kun olet tullut meidän rauhaamme häiritsemään, ja minä pyydän, että menisit pois ja jättäisit meidät rauhaan!" sanoi Mari.

"Ei vielä", sanoi Matti pöyhistelevästi. "Minä tulin muistuttamaan teitä teidän onnettomuudestanne ja kuinka vähän on syytä teidän olla niin saakelin ylpeät. Olisipa, Mari, sinulla ollut tarjolla paremmatkin päivät, kauniimpi leipä ja mukavampi asunto, kuin tää karhun pesä, mutta sinä olit itsepintainen ja ylpeä, mutta nyt, luulen ma, on sinun ylpeytesi kukistettu", sanoi Matti ja suunsa oli pirullisessa ilvehymyssä.

Jaakko rupesi nousemaan ylös, mutta Mari viittasi hänelle kädellänsä ja Jaakko pysyi alallansa. Sen sijaan nousi Mari äkkiä ylös ja astui Matin eteen. Hän oli harmista ja tuon vieraan hävyttömästä puheesta punastunut; punastunut oli hän, vaan ei kukistunut ja siinä seisoi hän itsenäisenä ja miellyttävän uljaana.

"Hävytöin!" sanoi Mari. "Sinä olet loistavalla tavalla taasenkin tyhmyytesi paljastanut tuolla puheellasi. Luuletko sinä minun koskaan antavan mitään arvoa tuommoisen miehen rikkaudelle? Keskellä köyhyyttäni ja puutoksiani kiitän tuhat kertaa Jumalaa ja itseäni, ett'en ole tuommoisen typerän miehen kanssa joutunut elämäni hetkiä viettämään. Jos sinulla on pikkuisenkaan häpyä jälellä, niin mene!"

"En vielä. Olkoon niin! Olette minun kutsuneet tyhmäksi, olkoon niin, mutta saattepa nähdä, etten ole niinkään tyhmä kuin luulette", sanoi Matti.

Samassa alkoi hän pitkäveteisesti kaivella lakkareitaan, voitokkaan näköisesti. Vihdoin hän veti sieltä esille jonkun paperin.

"Tässä on teidän velkakirjanne, ja jos ette sitä maksa paikalla, puhtaalla rahalla, niin ennen pitkää näette muitakin vieraita tässä karhun pesässä", sanoi Matti voittoriemulla ja katsoi tarkasti Jaakkoa ja Maria silmiin, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen viimeinen valttinsa heihin teki.

"Milläpä sen nyt paikalla maksaisimme", sanoi Mari, puoleksi murtuneena.

"Niinpä minäkin sen luulen. Saatte olla varmat, että kohti-aikoihin tulee teille minua viisaampia miehiä, jotka kyllä tietävät millä voitte velkanne maksaa, ja luulenpa teidän nyt jo vähin käsittävän, mistä arvosta rikkaus on", sanoi Matti ja lähti velkakirjoineen pois, kavalasti silmäillen mennessään hätään joutuneita lähimäisiään.

Jaakko-parka tuli nyt kovin murretuksi. Päivän selkeästi käsitti hän asian oikean laidan. Hänellä ei ollut muuta velkaa kuin tuo hevosen hinta. Tuon oli saanut tietää hänen suurin vainoojansa, tuo Marttalan Matti. Hän oli lunastanut tuon velkakirjan, saadakseen sen avulla vainottavansa hätään ja häviölle. Tuo entinen velkakirjan omistaja oli kernas ollut luopumaan siitä puhdasta rahaa vastaan niin ahtaana aikana, jolloin pelkokin lienee häntä siihen kehoittanut, että muka hänen saamisensa jää saamatta näin kovana aikana, jolloin kaikki köyhtyivät, mitä sitten nuot vasta-alkavat uudistalon asukkaat. Ilman noita edellisiä syitä sai hän lisäksi muka kantaa siivomiehen nimeä, kun hän ei itse tahtonut velkaansa pois. Ja tosiaankin tuommoisia siivomiehiä on maailma täynnä, jotka ovat kernaat velkaa antamaan, mutta toisen hätään jouduttua ovat valmiit siirtämään saamisensa toiselle, uskottaaksensa siten ihmisiä, ett'ei hän muka hätyytä koskaan velkamiehiään.

Nuot kaikki käsitti Jaakko täydessä valossa ja vielä päälliseksi sen, että nyt oli kova ja köyhä aika, jolloin ei mikään maksa paljon mitään. Liikeneviä varoja ei tuntunut olevan missään paikassa velan maksuksi, sillä hengen elättämisestä yksistään oli nukkaan asti työtä. Jos nuo ainoat eläimet, jotka heillä olivat ja jotka johonkin kelpaisivat, nyt heiltä riistettäisiin pois, niin ei olisi muuta kuin kuolema edessä, sillä nykyisen elämisen ehto oli niissä. Tuolta kovalta, ennestäänkin jo vihamieliseltä, kostoa pyytävältä velkojalta ei ollut armoa odottaminenkaan, ja uutta lainaa ei ollut toivominenkaan. Jos mihin päin katsoi, jos mitä mietti, ei hän nähnyt muuta edessään kuin perikatoa ja epätoivoa.

Noita kaikkia nähdessään ja tuntiessaan, kukistui Jaakko kokonaan. Hän ei jaksanut puhua mitään, mutta suuret kyynelkarpaleet valahtelivat hänen silmistään ja hänen miehekkäät hartiansa hytisivät elämän raskaan kuorman alla. Hän näki rakkaan vaimonsa ja lapsensa joko nälkään ja puutoksiin nääntyvinä tahi kerjuulla pitkin tietä, ja tuo teki kovin kipeää hänen sydämellensä. Siinäpä sitä oli surun syytä.

Marikin oli, Matin pois mentyä, vähän hämillään. Mutta kun hän näki Jaakon surun ja epätoivon tilan, tointui hän pian. Hän koki lohduttaa murheen runtelemaa miestään minkä voi ja mikä semmoisessa tilassa oli mahdollista, mutta mikään ei voinut auttaa.

"Voi, voi, rakas Mari! Hukassa olemme nyt", sanoi vaan Jaakko sydäntä särkevällä, värisevällä äänellä.

Tuo tuskasta värisevä hätähuudahdus herätti Marin uudestaan eloon. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja tulivat milt'ei iloisen näköisiksi; olipa niinkuin hänellä olisi ollut jo raha lakkarissaan valmiina, viskattavaksi tuon kovan ja tunnottoman velkojan kouraan.

"Elä sure noin kovan, rakas Jaakko, minä laitan tuon asian hyväksi vielä huomispäivänä", sanoi Mari, kiertäen samassa kätensä Jaakon kaulaan.

"Voi, voi, sitä keinoa ei tule", huokasi Jaakko.

"Nähdäänpä. Ennenkun huominen päivä on loppuun kulunut, ei Marttalan Matilla ole meidän kanssamme mitään tekemistä. Heitä vaan se asia minun haltuuni!" sanoi Mari luottavasti.

"Aiotko mennä isäsi luokse?"

"En; eikä se meitä mitään hyödyttäisi."

"Sitähän minäkin", sanoi Jaakko ja hengitti vähän helpommin.

Aamulla pantiin hevonen aisoihin ja Mari lähti ajamaan kylään. Koko ajan kun Mari oli kylässä, oli Jaakolla tuskan, pelvon ja odotuksen aika; pitkät, tukalat olivat hetket. Hänessä ei ollut miestä tekemään työtä sillä ajalla, kun Mari oli kylässä. Akkunasta akkunaan, kujasta kujaan kulki hän, vahdaten ja katsoen milloinka Mari tulisi. Pitkä on aika odottavalla, suuret silmät katsovalla, sanoo sananlasku, ja niin oli Jaakollakin. Kun ilta alkoi jo hämärtää, tuli Mari. Hän oli niin iloisen näköinen jo tullessaan ja sanoi: "terveisiä kylästä!" Jaakon henkeä oikein ahdisti, eikä hän tohtinut kysyä kuinka siellä kävi. Kun Mari sai vaatteita päältään vähemmäksi, alkoi hän kaivaa poveaan, tuota vaimojen niin pyhää ja turvattua kätkyä, ja hänkin veti sieltä esille paperin, mutta ei niin pitkäveteisesti kuin Matti.

"Tuossa on!" sanoi Mari, ojentaen paperin Jaakolle.

Jaakko otti sen vavisten käteensä, Hän avasi sen ja silmäsi siihen. Se oli sama velkakirja, jonka hän oli antanut hevosen hinnasta ja jolla tuo röyhkeä Marttalan Matti oli niin kovasti hätyyttänyt ja ahdistanut heitä, ja Jaakon tekemä puumerkki seisoi siinä niin vankasti.

Jaakko ilostui nyt niin, että hänen kätensä vapisivat ilosta. Hänen rintansa lainehti harvaan ja korkeasti, ja syviä huokauksia puhkesi sieltä tavan takaa. Se oli sydämen tuskan ja hädän pakotus, joka sieltä tuolla tavalla ulos puhkuili, antaaksensa sijaa sydämen rauhalle.

Hätäisesti kyseli Jaakko Marilta, kuinka ja mitenkä hän sai tuon vaarallisen velkakirjan haltuunsa.

"Minä menin suorastaan Korpelan isännän tykö", alkoi Mari selittää. "Hänelle selitin juurtenjaksain koko asiain menon ja nykyisen hätämme. Korpelan isäntä kuunteli kauhistuksella Marttalan Matin raakaa ja jumalatointa käytöstä kohtaamme. Kun minä olin kertomukseni lopettanut, sanoi hän: 'voi kuinka mielelläni auttaisin teitä, mutta siihen olen omilla varoillani voimatoin, sillä tänä kovana aikana on työtä kylläksi oman perheen toimeen-tulosta.' Rupesin pelkäämään, etten saisi apua Korpelan isännältäkään, mutta tuo hänen lauseensa: 'omilla varoillani', soi niin lohdulliselta ja lupaavalta korvissani. Kun hän oli puheensa puhunut, vaikeni hän ja näytti jotain miettivän."

"Jos ei se keino auta, niin sitten en voi asiaanne auttaa", sanoi hän ja oikasi itsensä suoraksi.

"Mikä keino?", kysyin minä hätäisesti.

"Koetan saada omiin nimiini lainaa teitä varten", sanoi hän lyhyesti.

"Keneltä?"

"Isältäsi."

"Jumalan tähden! sinne ette saa mennä."

"Ja miksikä ei?"

"Jos hän saa vihjaakaan siitä, että laina tulee meitä varten, niin ei hän anna; elkää menkö sinne, siitä tulee uutta murhetta ja harmia", rukoilin minä.

"Sen minä kyllä tiedän; ei sanaakaan siitä, että rahat tulisivat teidän tarpeisinne. Isäsi tykö minun täytyy, jos mieli rahoja saada, sillä muilla niitä ei ole, paitsi Marttalassa, ja sieltä ei lainata", sanoi isäntä, ja niin lähti hän.

Pitkät olivat ne tunnit, jotka hän viipyi isäni luona, sillä pelko ja toivo taisteli sydämessäni.

Vihdoin tuli isäntä ja heti hänen ulkomuodostaan aavistin hyvästi käyneen, sillä hänen katsantonsa oli niin iloinen ja tyyni -- oikein arvattu, hän oli isältäni saanut rahoja lainaksi, niin paljon kuin tarvitsimme, jotka hän pisti minun kouraani ja sanoi: "nyt olette pelastetut". Minä en tietänyt miten olisin hänelle kiitollisuuttani osoittanut: minä puristin ja pudistin häntä kädestä, taputtelin hänen olkapäälleen ja kiittelin ja kostelin niinkuin parhain taisin. Hän sa...

"Mitä? Kuinka Korpelan isäntä antoi sinulle rahat, vaikk'ei hän saanut velkakirjaakaan rahoista?" keskeytti Jaakko Marin.

"Hän sanoi: omatuntonne olkoon velkakirjananne. Hän kehoitti minun heti menemään Marttalaan ja maksamaan velan, mutta hän muistutti minua, että kaikessa tapauksessa vaatisin velkakirjan pois", sanoi Mari.

"Ja sinä menit Marttalaan?!" kysyi Jaakko säikähtäen.

"Niin, minunhan täytyi jos mieli oli saada velkakirja pois. Ja etpä usko, Jaakko, minä olin oikein ylpeä ja sanoin Marttalan Matille, että se oli viimeinen kerta, kun hän on pääsnyt meitä hätyyttämään. Hän oli velkakirjan jo vienyt susivoudille, hakemukseen pantavaksi, mutta minä vaadin Matin oikein vierasmiesten kanssa tilin-tekoon, ja niin on velkakirja tässä, vaikka kyllä Matti ähkyi ja mullisteli", puheli Mari.

"Jumala siunatkoon hyvää Korpelan isäntää. Hän siunatkoon isääsikin, sillä ilman hänettä emme olisi saaneet rahaa kauheaan hätäämme", sanoi Jaakko.

Noin he pääsivät tuosta kauheasta hädästä, joka heidät oli kokonaan epätoivoon langettaa. He tunsivat nyt itsensä niin vapaiksi ja itsenäisiksi, eikä katovuoden tuottamat puutokset ja köyhyys tuntunut heitä yhtään peljättävän. Keveillä sydämillä rupesivat he karulle illalliselleen, ja tuo Marttalan Matin nakkelema ja häväisemä pettu-leipä tuntui heistä niin makealta, kuin se olisi ollut suurinta herkkua.

IX.

Kummia, odottamattomia tapauksia.

Niinhän se on. Usein joutuu ihminen hätään ja ahdistukseen tämän elämän kovassa koulussa. Usein toivoo ihminen paljon, mutta vähän saa. Usein antaa Jumala kovia koetuksen aikoja päälle tulla, mutta joka turvaa Häneen ja itseensä, hän ei tule koskaan häpeään. Hän taistelee silloin voiton ja toivon taisteloa, eikä epätoivon hurjaa ja vimmattua rynnäkköä. Silloin ei tunnu elämä raskaalta eikä katkeralta, puutoksien ja vastoinkäymisien ajalla, sillä heidän ainainen ohjelmansa on: "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi."

Luottaen ja toivoen tekivät Jaakko ja Marikin työtä. Kevät tuli ja lumi suli nytkin. Viljellyt maat saatiin suurilla ponnistuksilla kylvöön. Uusia viljelyksiä raivattiin minkä voitiin. Vaikka musta, karvas ja mehutoin pettuleipä ei voinut palkita niitä voimia, jotka kova työ imi jäsenistä, ponnisteltiin paremman ajan toivossa. Maa kasvoi nytkin rehevästi ja sydän oli niin iloinen, eikä pettuleipä tuntunut karvaalta, ei voimat vähiltä. Tämä tuntui heistä niin iloiselta ja keveältä, kun ei ollut pelkoa että Marttalan Matti pääsisi heitä hätyyttämään. Mäkelän Maunoa, Marin isää, kunnioittivat he kaksinkertaisella kunnioituksella, sillä, vaikka ei hän itse sitä tiennyt, oli hän ollut heidän pelastajanaan Marttalan Matin kynsistä; tuntuipa heistä siltä kuin Marin isä olisi suorastaan maksanut heidän velkansa.

Niin. Syksy tuli, mutta syksyn kanssa tuli nytkin halla. Se korjasi yhdellä iskulla kaikki pois, hien, väen, kaikki, kaikki vei se. Paljon olivat he ponnistelleet, paljon kärsineet, paljon toivoneet, mutta vähän antoi niukka luonto.

Halla-yön jälkeisenä aamuna istuivat Mari ja Jaakko murheellisina pikku tuvassaan. Paljon ei puhuttu, sillä sydän oli täynnä uutta surua, uutta tuskaa ja ahdistusta. Olisi ollut surua itkuunkin asti, mutta sitä ei tullut, sillä murheen pätsi oli niin ankara, että se kuivi kyyneleet.

"Jumala on meidät hyljännyt", virkahti Mari viimein.

"Niin, Jumala on meidät ja muut hyljännyt", toisti Jaakko.

"Kuolema tulee tahi kerjääminen", jatkoi Mari. Hän oli langennut epätoivoon.

Jaakko ei vastannut mitään; hän säpsähti ja nousi ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin. Mari, joka hädän ja tuskan hetkinä oli niin vankkana seisonut horjumatta, joka niin monta kertaa oli lohduttanut Jaakkoa ja keventänyt neuvokkaisuudellansa ja lujuudellansa yhteistä raskasta taakkaa -- hän istui tuossa nyt elämän kovuuden murtamana, kukistettuna, ja päästi hädässään tuon epätoivon särkemän äänen. Tuo ääni koski kipeästi Jaakon sydämeen ja hän tunsi olevansa hirveässä edesvastauksessa rakkaan vaimonsa ja lapsensa elämisestä ja toimeentulosta. Epätoivon särkemä vaimonsa ääni herätti Jaakon uuteen eloon, ja kaksinkertaiset voimat tunsi hän jäsenissään, kaksinkertaisen rohkeuden rinnassaan. Tuossa kävellessään näytti Jaakko miettivän jotain, ja yht'äkkiä hänen otsansa kirkastui.

"Ei, rakas Marini, ei kuolemasta eikä kerjäämisestä puhettakaan. Minä tahdon tehdä työtä, tehdä kaksinkertaisesti sinun ja lapsemme tähden. Sinä olet varakkaan ja loistavan elämäsi uhrannut ja yhdistänyt minun kurjaan kohtalooni, ja sentähden olen minä velkapää uhraamaan vaikka henkeni sinun ja lapsemme eduksi. Mieleeni on juohtunut uusi keino, jota en ennen ole tullut ajatelleeksi, ja saatpa nähdä, Mari, että elämme paremmasta tulevan kuin tämän vuoden", puhkesi Jaakko puhumaan, kävellen ensin Marin tykö ja ottaen häntä kädestä kiinni.

"Mitä sitten aiot tehdä toimeentuloksemme, Jaakko", sanoi Mari ja katsoi jo luottavasti miestään silmiin.

"Aion rakentaa terva-uunin ja polttaa talvikauden tervaa. Kankaamme ovat rikkaat tervasjuurikoista. Sulan aikana nostan niitä niin paljon kuin kerkiän, talven aikana särjen ja poltan ne tervaksi. Sitten vedätän ne hevosella kaupunkiin; siellä saa tervoilla rahaa ja rahalla saa viljaa. Onpa hyvä, kun saimme hevosemme pitää", puheli Jaakko.

"Mikä on hädänkin aikana eläissä tuommoisen miehen kanssa; nyt en pelkää enään yhtään, käyköön miten hyvänsä", sanoi Mari täysin lohdutettuna, ja tuntuipa hänen mielestänsä siltä kuin tuo tervauuni olisi ollut jo valmis ja tusina täysinäisiä tervatynnyreitä sen vieressä.

Noin he kantoivat toinen toisensa kuormaa. Jos toinen sortui koettelemisien alla, oli toinen pystyssä, tukemassa ja vahvistamassa uupunutta, virvottamassa väsynyttä. Vuorottain kävi sortuminen, vuorottain virvottaminen, ja jossa väkevin vaipui, vahvin sortui, siinä oli heikoin jälleen seisomassa lujana kuin muuri ja vahvasti torjumassa yhteistä ja siis hirveintä kukistumista.

Eihän muuta. Yksissä neuvoin ruvettiin tervauunia rakentamaan. Jaakko oli jossain semmoisen kulkiessaan nähnyt, ja hän oli sen niin tarkoin katsellut, että osasi sen hyvin tehdä. Siinäkös puuhattiin illasta hiljan ja aamusta varhain. Joka hetki oli Marikin työssä, ja kun pikku Mauno nukkui, oli tyttönenkin apuna, ja semmoisella uutteruudella tehtiin tervauunia, että se oli kolmen viikon kuluttua valmis.

Jaakko rupesi nyt juurikkaan nostoon, ja niitä nosti hän niin kauvan kuin sulaa piisasi. Sitten vedätti hän niitä uuninsa tykö, niin pian kuin maa routi.

Sitten tuli juurikkain särkeminen työksi ja niin uuniin pano, ja ennenkuin oli oikein varma rekikelikään, oli Jaakon tervauunin tykönä useampia täysinäisiä tervatynnyreitä; tynnyreitä valmisteli hän yön seutuina.

Kun täydellinen rekikeli tuli, väänsi Jaakko kolme tervatynnöriä rekeensä ja lähti viemään niitä kaupunkiin. Kun hän sieltä palasi, maata pallotti hänen reessään pullea ja raskas jauhokuli. Voi, voi kuinka rikkaiksi tunsivat he nyt itsensä, kun niin paljon valkosia jauhoja oli heillä yhdellä kertaa. Pettuleipä poistui pöydältä ja leipä tuli niin valkoiseksi ja makosaksi; olisipa se nyt kestänyt vaikka Marttalan Matin tarkastuksen.

Niinhän on: ahkeruus kovan onnen voittaa. Omalla ahkeruudellaan, omalla neuvokkaisuudellaan olivat he hankkineet itsellensä terveellisen ja voimakkaan ravinnon, silloinkin kun yleinen hätä ja puutos vallitsi maassa. Eipä monen vanhankaan talon pöydällä ollut selvää leipää, mutta Tinttalan pöydällä oli vaan.

Tuota tekoa pitkitti Jaakko talvikaudet, ja elämän surut olivat poistetut. He katsoivat taas rohkeasti tulevaisuutta silmiin ja tekivät työtä ilolla. Eipä Jaakolle ja Marille käynyt yhtään huoleksi, vaikka heille kevättalvella syntyi taas lapsi, tuommoinen pieni, kaunis tyttö, ei käynyt huoleksi, mutta suureksi iloksi tuo uusi väen lisäys, sillä heidän elämänsä ja toimeentulonsa oli turvattu. Karkea, nokinen oli isä useinkin työnsä tähden, mutta tuon nokisen nutun alla oli lämmin ja tunteikas sydän, joka voi niin verrattomasti rakastaa ja alttiiksi antavaisella itsensä uhraamisella astua elämän kovalle taistelutantereelle, taistelemaan niiden eduksi, jotka hänelle maailmassa olivat rakkaampia.

Lakkaamatta työskenteli Jaakko koko talven terva-uunillansa. Tyytyväisenä työskenteli hän, sillä hän tunsi että siinä oli hänen omansa ja perheensä elon lähde. Eipä tuo työskenteleminen hukkaan mennytkään, sillä komea ja valkoinen leipä oli myötäänsä pöydällä, ja keväimen tultua oli siemen peltoon varustettuna, kesän leipä pienessä aitassa tallella ja puoli hevosen hintaa maksettuna. Niin paljon voi luja tahto ja ankara uutteruus aikaansaada.

Kesän tultua laittoi Jaakko taasenkin peltonsa kylvöön ja liian ajan myllehti hän taas Metsälammen rämeellä, raivaten yhä vaan uutta viljelystä.

Syksy tuli ja yöt ja illat pimenivät. Eräänä iltana lähti Jaakko kylään tärkeän asiansa vuoksi. Hän oli kovasti tehnyt työtä koko päivän, jonka tähden hän oli kovasti väsyksissä. Hän ei raskinut tuota kylämatkaansa tehdä päivällä, sen vuoksi lähti hän illalla. Ennenkuin hän ehti kylään, tuli jo pilkkosen pimeä. Hän tunsi vastustamattoman halun istahtaa tien viereen ja panna piippuunsa. Tuskin oli hän saanut piippuunsa pannuksi, kun hän kuuli askelia, jotka lähenivät häntä ja hiljaista puhetta. Jaakko ei tiennyt miksi se niin oli, mutta tietämättään vetäysi hän tiepuoleen.

"Eikö istuta vähän!" kuuli Jaakko melkein kuiskaamalla sanottavan.

"Istutaan vaan ja levähdetään vähän, eihän meidän aikamme ole vielä täpärällä", huokasi toinen ääni.

Sen keskustelun perästä tulivat kuiskaajat aivan lähelle Jaakkoa ja istuivat mättäälle. Jaakko oli kallistunut pitkäkseen maahan, älytessään heidän lähenevän.

"Mitä vainen nuot oikeastaan ovat?" ajatteli Jaakko.

"Meillä on runsas saalis tiedossa", kuiskasi ääni.

"Nätti summa, neljätuhatta markkaa."

"Se on kyllä nätti summa, mutta se ei ole vielä meidän."

"Kello yhdentoista ja kahdentoista tienoilla vasta, ja nyt lienee kello vasta puoli kymmenen."

"Katsopas kelloasi! Kaikki pitää harkita tarkoin."

Jaakko pelkäsi tulevansa keksityksi, jos he vaan ottaisivat valkean, sentähden vetäysi hän niin liki maata kuin vaan taisi. Samassa sivalsi toinen heistä tulitikulla valkean ja katsoi kelloansa. Kolkosti valaisi valkean leimaus pimeää metsäistä seutua. Sen valossa havaitsi Jaakko nuot puhujat olevan kaksi outoa miestä.

"Kello on neljänneksen yli yhdeksän, meillä on hyvästi aikaa vähän tuumitella: sinä tunnet hyvästi tienoot?" sanoi kelloon katsoja.

"Tunnen."

"Missä teemme hyökkäyksemme?"

"Kolmiristin teitten haaroissa, sen sopivampaa paikkaa ei ole. Mutta onko se varma, että hän juuri silloin tulee?"

"Niin varma kuin me tässä."

"Mistä olet niin tarkat tiedot saanut?"

"Marttalan Matti on kaikki asiat tarkkaan harkinnut, ja hän kyllä tuntee ne; hän on kelpo mies."

"Oletko kauvankin ollut Marttalan Matin tuttu?"

"Kuulolta kauvankin, mutta tarkemmin en enempää kuin viikon päivät, jonka ajan olen majaillut Marttalassa."

"Viikon päivät olet majaillut Marttalassa, ja sinua on palkinnon luvalla perään kuulutettu! Mikä rohkeus!"