Chapter 7

Nyt tuli ojittaminen Jaakolle työksi ja Mari ei enään pysynyt alallaan, vaan hän tuli tytön kanssa ojamultia hajottamaan. He hajottelivatkin ojamullat järkiään, mitä Jaakko ennätti luoda, ja se oli hänelle iso apu. Noin ponnisteltua tuli maa valmiiksi siementä vastaan ottamaan ennen niityn aikaa.

Nyt tehtiin kaksinkerroin heinä, kaksinkerroin lisääntyneelle karjalle, ja Mari ja tyttö auttoivat Jaakkoa siinäkin minkä voivat.

Kun heinä oli tehty, tuli toiset tuumat. Ruis halmeella oli lyykistynyt melkein maata myöten kumollensa, sillä se ei voinut suorana seisoa sen raskaan taakkansa kanssa, jonka se oli viime aikoina saanut tähkiinsä. Keltaset, pitkät ja täysinäiset tähkäpäät pilkistelivät aidan raoista pikku tupaan päin, ja näyttipä siltä kuin he olisivat olleet piilosilla ja kuiskineet: ettepä näe, Jaakko ja Mari.

Silloin sieppasivat Jaakko ja Mari sirpit käsiinsä ja menivät vankan rukiinsa kimppuun ja alkoivat leikata; tyttönen tuli ja sitoi vankkoihin, raskaisin lyhteisin, mitä he saivat leikatuksi, ja pian oli halmeella pystyssä vankkoja kuhilaisia. Mari lähti illalla kappaletta ennen kuin toiset, ja kun hekin menivät kotiin, valaisi kirkas takkavalkea niin iloisesti puhtaita huoneen seiniä ja potatit kiehua polisivat niin ystävällisesti padassa; tuntuipa siltä kuin ne olisivat kilvan toisiltansa kokeneet oikein huutamalla sanoa: rop, rop, rop, rop! Katsokaasta nyt, Jaakko ja Mari! Olemmehan kasvaneet omassa pellossa. Silloin taasenkin tuntui pikku tupa heistä semmoiselta onnelalta, jonka vertaista ei muualla maailmassa löytyisi.

Rukiit puitiin tuossa pienessä, maalattiaisessa saunassa, joka sitä varten oli alusta alkaen semmoiseksi varustettu, sillä isompaa riihtä ei heillä ollut. Ahtaasti kävi työ tuossa pienessä huoneessa, mutta aikaa voittain tulivat kumminkin rukiit puiduiksi, ja he saivat suuria rukiita kuin herneitä kolme tynnöriä kymmenen kappaa, ja vieläpä hyvän joukon olkia ja ruumenia karjan rehun avuksi. Potut otettiin maasta ylös ja sijoitettiin talven varaksi pikku tuvan alle kellariin. Voi kuinka hyvältä heistä nyt tuntui, kun heillä oli oman työn, oman vaivan hedelmänä jotain koossa vastaisen varaksi; tuntuivatpa he mielestänsä oikein rikkailta.

Kun oli saatu rukiita irti, kylvi Jaakko omilla uutisillaan tekemänsä suopellon, johon meni siementä kaksikymmentä kappaa. Sitten rakensi hän aidan uuden kylvönsä ympärille, ja se ei tarvinnut olla korkeaa, kun vankat ojat olivat apuna.

Kun kaikki oli koossa, kääntyi Mari vuoteelle, ei kuollakseen, mutta -- paratakseen. Heille, näetten, syntyi esikoinen, tuommoinen terve, kaunis poika, ja näyttipä siltä kuin tuo poika olisi arvannut odottaa sitä aikaa, jolloin isä ja äiti olisivat jo jotain voineet kokoon saada. Suuri oli isän ilo, iso äidin riemu, kun poika syntyi terveenä ja onnellisesti maailmaan. Ja he tunsivat uusia elämän velvollisuuksia, uusia vaikutusaloja auenneen heidän eteensä.

He rupesivat poikaansa heti nimittämään Maunoksi, ja Maunon sai poika nimekseen kasteessakin, sillä he tahtoivat rakentaa pysyväisen muiston Marin isälle, jota rakastivat kaikesta sydämestään, vaikka tuo kova isä oli niin armottomasti heitä kohdellut. Tuota rakkauttaan eivät he käytännöllisesti ja julkisesti voineet osoittaa, sillä eivät he kumpikaan uskaltaneet hänen näköönsä mennä, eikä Jaakko ollut häntä nähnyt sittemmin kun hän oli mennyt naimisiin Marin kanssa. Mutta usein, hyvin usein muistivat he ikävällä häntä ja tahtoipa väliin heidän mielensä murtua, muistellessaan tuota jäykkää ukkoa.

Syksy tuli, talvi läheni nytkin, mutta Jaakon mieli ei nyt synkistynyt. Hänellä oli kaksin kerroin syytä iloita, sillä kaksin kerroin oli hänellä nyt rakkaita omaisia, joiden eduksi hän tunsi olevansa kaksinkerroin velvollinen uhraamaan neronsa ja voimansa, kaksin kerroin oli myös Jumala siunannut hänen työnsä ja antanut runsaan hedelmän. Ilolla ryhtyi hän syyskorvaksi lisäämään entistä perunamaataan. Ja kun hän väsyi raskaassa työssään, pistäysi hän silloin pikku tupaan, ja siellä Mari ja pikku Mauno hänelle hymyilivät niin lempeästi ja viehättävästi, ja Jaakko tunsi itsensä niin onnelliseksi kuin kukaan tässä maailmassa suinkin saattaa olla.

Nuo uudisasukkaat eivät juuri usein käyneet kylässä, paitsi silloin kun heillä oli jotakin tärkeää asiaa, ja joskus kirkossa. He eivät saaneet hupiaan juuri kenestäkään, sillä he tiesivät, että enimmät ihmiset pitivät heitä kylän heittiöinä ja ylenkatsoivat heitä kaiken kurjuuden ja viheliäisyyden esikuvina. Tuo pieni koti oli heille rakas ja kallis, jossa he saivat elää, olla ja tehdä aivan niinkuin itse tahtoivat. Ei tuossa uudessa Tinttalassa käynyt usein vieraita, sillä kenenkään kulku ei ollut sen kautta ja nuot ylenkatsojat eivät suinkaan halunneet asian-alkain tulla sinne. Korpelan isäntä ja useita muitakin samanmielisiä, kävi usein Jaakon ja Marin talon alkua katsomassa, ja he eivät voineet kyllin ihmetellä, kuinka paljon he niin vähässä ajassa olivat aikaan saaneet.

"Eipä tiedä, vaikka Jaakko vielä tekisi talon Metsälammen korpeen", sanoi eräänä kertana Korpelan isäntä Mäkelän Maunolle.

"Mitä joutavia pitää puhua", sanoi Mauno, eikä kääntänyt päätäänkään ja väänsi puheen toiselle suunnalle.

Paljon oli Jaakolla työtä, mutta paljon hän sitä tekikin. Talvella perkkasi hän niittyä, hakkasi aidaksia ja halkoja, laittoi puita, heiniä kotiin, ja täytyipä hänen käydä kylän työssäkin, sillä omat vuodentulot eivät vielä riittäneet koko vuodeksi.

Noissa puuhissa kului talvi ja kesä tuli. Kun perunat oli saatu kylvetyksi, rupesi Jaakko taasen jyskimään Metsälammen rämeellä. Ei hän muualle lyönyt, ei laskenut, sillä se oli hänen mielityötään. Mari oli hänellä nyt suurena apuna joka aika, uutta suopeltoa vuovattaissa, sillä tyttönen kotona hoiti pikku Maunoa. Väliin tuli tyttö pikku tuvan portaille, huutamaan äitiä, ja se tapahtui silloin kun hän oli pahassa sovussa Maunon kanssa; eihän muuta, äidin täytyi nakata työ aseensa ja pienet, näppärät kintaansa pois, jotka Jaakko oli hänelle tehnyt, ja rientää pahalla päällä olevaa pientä ja rakasta poikaansa hyvittämään. Poika asettuikin heti äidin tultua, sillä onhan äidillä niin paljon lempeä, hyvyyttä, rakkautta ja lahjoja antaa pienoisillensa, ett'ei maailmassa kenelläkään ole niin paljoa hyvää.

Märkä räme oli paljon laskenut Jaakon ojittamisen kautta. Metsälammen äyräät eivät olleet enään vetelät ja kalat hyppiä loiskahtelivat iloisesti kesän tyyneinä ja kauneina iltoina peilikirkkaan Metsälammen pinnalla, sillä vesi ei ollut kuivanut siihen määrään asti, että kalat olisivat kuolleet.

Paljon saivat he yhdistetyillä voimilla aikaan Metsälammen rämeellä. Sarka saran perästä ilmestyi rämeelle, jotka pitkinä ja solevina juoksivat päin lampeen. Suorat, pitkät ojat sarkojen sivuilla osoittivat paikkaa, mitä nuo työteliäät ja yksineuvoiset ihmiset olivat kulkeneet. Ruis menneen kesän kuokoksella kasvoi tuossa rinnalla tuuheana ja vankkana, ja se rohkaisi heidän mieltään ja kehoitti heitä ehtimiseen uusiin ponnistuksiin. Tuo tiekin, jonka Jaakko oli ensimäisiksi töikseen lammelle tehnyt, kasvoi jo viheriää ruohoa, ja sitä myöten oli niin hyvä ja ihana mennä, vaikka väsyneenäkin, pikku tuvalle. Siellä oli heille vastassa pikku Mauno, ja hän hymyili ja muhaili isälle ja äidille viattomalla ilolla ja oikoi pieniä käsiänsä heitä kohden; tuntuipa silloin olevan heidän vaivansa palkittuna.

Kun he noin yhteisillä voimilla, yhteisellä tahdolla ja lujuudella taas sen kesän ponnistelivat, käyttäen joka hetken, mikä heille liiaksi jäi talouden toimista, Metsälammen rämeen viljelemiseen, niin oli heillä rukiin kylvön aikana paljon isompi palsta siementä odottamassa kuin koskaan ennen.

Kesä oli silloin erinomaisen helteinen ja lämmin. Maa kasvoi kaikkialla täydeltä terää ja maanmies sai kaikkialla korjata runsaan sadon. Ruis Metsälammen rämeelläkin kasvoi vankasti ja notkuen kantoi se kullan keltaisia raskaita ja täysinäisiä tähkäpäitään. Iloisella mielellä ryhtyivät taas uudistalon asukkaat leikkaamaan runsasta työnsä hedelmää, ja kun ne olivat puidut tuossa pienessä saunassa ja viedyt tallelle heidän pienen aittansa salvoihin, oli heillä tallella neljätoista tynnöriä oivallisia rukiita tulevaksi varaksi.

"Enkö minä, Mari, sanonut, että tuosta rumasta Metsälammen rämeestä tulee vielä kerran lihava viljamaa? Vieläkö nyt kammoksut tuota rumaa rämettä?" sanoi Jaakko eräänä iltana mielihyvillään, vedellen savuja piipustaan; he olivat sinä päivänä puineet viimeisen riihensä ja tulleet juuri kylpemästä.

"Sanoithan sinä niin. Minä en ymmärtänyt silloin semmoisia asioita, sinä ymmärsit ja ymmärrät. Mutta sanoinhan minäkin kerran sinulle: kyllä sinusta vielä mies tulee. Nythän sinusta on jo moninkertaisesti mies tullut, mies töissäsi, toimissasi ja tavoissasi; sinusta on tullut enempi kuin silloin osasin aavistaakaan, sinusta on tullut minun oma mieheni, minun oma Jaakkoni", sanoi Mari ja tarttui syliksi Jaakkoon.

"Mikä olisi minusta ilman sinutta tullut", sanoi Jaakko värähtelevällä äänellä ja kyyneleet nousivat hänen miehekkäisiin silmiinsä. Mari havaitsi ne; hän tiesi ja tunsi mistä pohjasta ne tulivat ja hän pyhki pienellä, pehmosella kätösellänsä ne pois.

Jaakon mieleen oli muistunut entinen kurjuutensa ja viheliäisyytensä, entinen kurja kasvatuksensa, entinen hylkynä ja ylenkatseena olemisensa, entiset väärällä jäljellä olemisensa, entiset taistelonsa, nousemisensa ja lankeamisensa ja sitten nykyinen onnensa. Oliko kumma jos hänen tunnokas sydämensä murtui kyyneleihin asti, noita kaikkea muistellessa?

Uusi pelto laitettiin nytkin kylvöön, niinkuin luonnollistakin oli, ja koko syksyn olivat he uutta tekemässä.

Eräänä iltana, syyskuun lopulla, istuivat he väsyneinä kuokoksellaan; he aikoivat vähän levähtää. Ilma oli tyyni ja kaunis. Kun he tuossa istuivat, kuulivat he rämeen ympäristöllä outoja ropinoita.

"Mikä se on?" kysyi Mari.

"Ne ovat varmaankin metsälintuja, jotka noilla rämeen ympärillä olevilla kankailla nousevat maasta yöpuulle", sanoi Jaakko.

"Voi miten me niitä sieltä saisimme, Jaakko?" sanoi Mari.

"Kun olisi ansoja ja aikaa", sanoi Jaakko vähän huolettomasti.

"Voi tehdään ansoja ja pannaan ne tuonne rämeen ympärille, kangasten laidoille; onhan tuota omaa aikaamme toki sen verran. Minun olisi niin lysti, kun saisimme yhdenkään linnun", pyyteli Mari.

Heti lähdettiin kotiin ja ruvettiin ansojen punontaan, ja viisikymmentä ansaa valmistui sinä iltana.

Aamulla otettiin kirveet käsiin ja lähdettiin ansojen panentaan, Metsälammen rämeen ympäristölle. He näkivät siellä useita parvia metsälintuja, metsoja, teeriä ja metsäkanoja, jotka tömisten nousivat maasta ja lensivät pakoon. Mari ihastui tuosta paljaasta lintujen näöstäkin niin, että hän oikein käsiänsä hieroi ilosta. Puolille päivin olivat nuot viisikymmentä surmarihmaa viritetyt.

Kun he olivat syöneet ja vähän levähtäneet, menivät he jälleen kuokokselleen työhön. Joka seisahduksen aikana kuunteli Mari, kuuluisiko nyt ropinoita heidän ansojensa tienoilta, ja kun ei senlaisia kuulunut, luuli hän koko heidän linnunpyynti-puuhansa menneen hukkaan, kun linnut muka lensivät pelästyksissään pois koko mailtakin; ennen olisi muka pitänyt ansat panna. Jaakko naurahti vähän ja selitti, kuinka hän ei oivaltanut nyt oikein asiaa, sillä saattoivathan linnut tulla ja mennä mihin sattuvat, ja tuon selityksen perästä rupesi Mari taas toivomaan. Kun ilta tuli, ei hän ollut malttaa nukkua, niin kiihkeästi hän ajatteli tuota linnun saamista. Heti kun aamu tuli, tahtoi Mari kiihkeästi, että lähdettäisiin ansoja kokemaan, vaikka Jaakko koki selittää, ett'ei niitä tarvitse joka aamu kokea, eikä saakaan, että linnut ennättävät maille tulla.

Tulihan se kumminkin huomen-aamukin ja nyt lähdettiin ansoille. Mentiin ensimäiselle ansalle, siinä ei ollut mitään, toiselle, ei siinäkään, kolmannelle, tyhjä sekin. Mari rupesi taaskin pelkäämään, etteivät he saisi yhtään lintua.

"Emmehän vielä ole kokeneet kaikkia ansojamme, me saattaisimme vielä saadakin jonkun linnun ja olla saamattakin", koki Jaakko selittää.

Tultiin neljännelle ansalle, siitä oli ansa ja selkäpuu poissa. Mari, joka ensiksi ehti paikalle, huusi jo Jaakolle: "Voi hyvänen aika! Täällä ei ole edes ansaakaan ja täällä on kaikki paikat rikki". Kun Jaakko joutui paikalle havaitsi hän että siihen oli käynyt metso, sillä paikalla oli muutamia metson höyheniä. Hän silmäsi ympärilleen ja havaitsi kappaleen matkan päässä, mättään kolossa metson seljällään, selkäpuun kanssa.

"Katsopas tuonne mikä siellä on", sanoi Jaakko, ottaen Marin käsivarresta kiinni ja näyttäen metsoa kohden.

Ryöppynä ryöpsähti Mari sinne ja vanui metsoon kiinni; hän ei ollut muka jaksaa sitä maasta nostaa ylös, niin iso ja raskas oli se hänen mielestänsä. Hän tulla nujuutti metson kanssa Jaakon tykö, töytti käsin, töytti metsolla Jaakkoa, näpiskeli ja nykki häntä -- siinä nyt Jaakko pöläkässä oli -- ja hoki: "Voi, voi Jaakko! Saatiinpa lintu ja noin kaunis lintu; voi, voi kuinka minun on hyvä olla". Jaakko hymyili ja nauroi, sillä hänenkin oli hyvä olla, sillä mikään ei ollut hänelle mieluisempaa kuin se, että hän näki rakkaan vaimonsa iloisena ja hyvillä mielin. Kun he saivat kaikki ansansa kokeneeksi, saivat he vielä lisäksi koppelon, pari teertä ja muutamia metsäkanoja ja pyitä. Se oli Marin mielestä kelpo saalis, eikä se ollut vähä Jaakostakaan. Mari opetteli nyt ansoja virittämään, että hän yksin voisi käydä kokemassa, että Jaakko saisi olla työssä. Tästä puoleen kokikin Mari aina yksin ansat. Eräänä kertana oli Jaakko ennättänyt mennä puoliselle, ennenkuin Mari tuli ansoilta. Hänellä oli tänään ollut erinomainen onni: kolme metsoa, pari koppeloa ja useampia teeriä ja muita pienempiä lintuja oli hänellä saaliina; iso viikkokontti oli niistä saanut täytensä. Kun Mari tuli tupaan, kukisti hän konttinsa Jaakon eteen lattialle ja sanoi: "siinä on, mitäs nyt sanot, Jaakko?" "Onkos hullumpaa", sanoi Jaakko ja nauroi että hartiat jytisi.

Sen erän perästä eivät he heittäneet linnun pyyntiä, sillä he huomasivat pyynnin tulevan tehdyksi hupi- ja välitöinä ja olevan heille isona ruoan apuna, kun heillä ei ollut vielä varaa mitään tappo-eläintä hankkia.

Niin laajeni heillä maanviljelys ja talouden hoito, mutta heillä ei ollut vielä omituista hevosta. Se tuntui heistä hankalalta ja miettivät sentähden kuinka tuo saataisiin. Hyvä tilaisuus tarjoontuikin hevosen saantiin, sillä eräs kylän isäntä tarjosi heille hevosen velaksi, kun hänellä oli niitä liiaksi. Kauppa tehtiin ja Jaakko antoi velkakirjan hevosen hinnasta. Nyt oli heillä oma hevonen, ja kun talvi tuli, ajoivat he oikein hevosella kirkkoon, vaikka kohta liistereellä, ja tuntuipa silloin heidän mielestänsä että he ovat oikein yhteiskunnan jäseniä.

Noin pyörivät ja hyörivät he yksistä neuvoin uuden talon teossa. Kaikki näytti menevän hyvästi, eikä hätä päivä vielä ollut päälle pääsnyt. Rukiita oli laarissa ja muuta talven varaa koossa ja Jaakon ei tarvinnut mennä enään kylän työhön; näyttipä siltä kuin ei tässä olisi muuta kuin mennään vaan eteenpäin.

VIII.

Kovia kokemuksia.

Niin hyvästi oli heille kaikki menestynyt tähän asti, että Jaakko aikoi ruveta hankkimaan isompaa asuin-huonetta. Hän hakkasi syksytalvella hirret, veisti ne ja veti hevosella kotiin. Kevätpuoleen rupesi hän salvamaan ja sulan tullessa oli hänellä kookas tupa, kolmen kamarin ja porstuan kanssa, harjapäällä. Kun tuohi rupesi lähtemään koivuista, kiskoi hän niitä katto-aineiksi ja puovasi rakennuksensa vesikattoon. Aikomus oli tuo kehä syksyllä valmistaa asuttavaksi. Riihi olisi ollut myös tehtävä, mutta sen tekoon ei riittänyt tällä kertaa aika eikä varat.

Heti kun kirsi sen verran suli, kynti Jaakko menneen-kesäiset rukiin sänget suolla. Kun ilma lämpeni ja kuivui, karhittiin ne ja poltettiin; ne kylvettiin ohraksi. Nyt oli heillä niin paljon kylvöä, ett'ei koskaan ennen.

Noista toimista ja puuhista jäänyt aika käytettiin tarkoin taas Metsälammen rämeen viljelemiseen. Ruis ja ohra kasvoi taasenkin uljaasti: näyttipä siltä kuin he olisivat kasvamisessa kokeneet kilpailla, kumpi heistä etevämmäksi pääsisi. Tuo uusi huoneen kehä näytti tuonne rämeelle niin komealta ja uhkealta; oikein talolta näytti nyt jo heidän kotinsa. Noita vaivojensa ja työnsä hedelmiä katsoivat he suurella mielihyvällä, ja silloin he tunsivat suuren luottamuksen itseensä.

Niin tuli syksy. Ansat olivat jo pantuina ja Mari oli jo joitakuita lintukontteja tuonut kotiin, suureksi yhteiseksi iloksi. Vankka ruis ja ohra notkui jo raskaan painonsa alla ja odotteli viimeistä valmistustansa. Iloisesti lainehtivat vankat kasvit tuulen hiljaisesti humistessa. Lainehtivatpa Jaakko ja Marikin tuolla rämeellä, kun he kuokkaa ja lapiota heiluttaen raivasivat uutta alaa viljelyksille, ja heidänkin sydämensä olivat niin iloiset ja tyytyväiset.

Tuuli kääntyi pohjoiseen ja synkeöitä hajapilven jönkäleitä alkoi kiitää taivaalla etelää kohden. Ilma kylmeni kylmenemistään ja olipa työ, tuska, jos Jaakko ja Mari tarkenivat kovassa työssään kesävaatteillaan.

Muuta ei pistänyt noiden ahkerain työntekijäin mieleen, kuin että nyt on hirmuisen kylmä. Heillä oli lyhyt elämän kokemus. Tuolla lyhyellä kokemuksensa ajalla olivat he tulleet tuntemaan, että hyvin tehty ja ahkera työ kantaa hyvät ja runsaat hedelmät, mutta -- halla, sitä he eivät olleet oppineet tuntemaan, täysine seurauksineen, sillä se ei vielä ollut koskaan ollut heillä itsellään vieraana.

Kylmä oli nyt ja tuuli lakkasi puhaltamasta. Pohjoinen taivaanranta alkoi käydä sekeesen illempana ja haavan lehtikään ei liikahtanut, niin tyyni oli nyt.

"Lähdetään jo kotiin, nyt on niin kylmä", sanoi Mari.

Kotiin he lähtivätkin ja sinne tultuansa virittivät he valkean takkaan ja lämmittivät kohmettuneita käsiänsä. Illallisen syötyänsä panivat he huolettomina maata ja pian nukkuivat he levolliseen uneen.

Kun aamu tuli, oli maa vahvassa kuurassa ja potun varret olivat mustana, jotka illalla olivat niin viheriäisinä ja uljaan näköisinä. Suuri ja komea tupakkimaa, ihan pikku tuvan akkunan alla, oli mustana ja lopallaan; vankat varsien rungot olivat tosin pystyssä, mutta heidän leveät lehtensä olivat kaikki mustina ja alaspäin riippuvina; näyttipä siltä kuin parvi mustalaisia kaapuineen olisi tullut seisoa töröttämään heidän akkunansa alle.

"Voi hyvä Jumala! nyt on kaikki meiltä mennyt", huudahti Mari huolissaan.

"Eihän toki niin liene!" sanoi Jaakko, katsoen ulos akkunasta, mutta hänen selkäytimensä läpitse kävi kylmä viima. Hän oli tosin elämässään jotain tuommoista nähnyt, mutta ei se ollut ennen häneen niin kipeästi koskenut, kuin se nyt koski. Toisen pöydän alle hän oli silloin jalkansa pannut, toisen pöydältä ruokansa saanut, silti eivät ne olleet häneen niin koskeneet. Nyt oli oma nokka edessä, oma oli hänellä myös perhe ja hän tunsi olevansa edesvastauksessa sen toimeentulosta, ja niin tunsi Jaakko ensimmäiset hallan-vaikutukset tykönään.

Hän puki kiireesti vaatteet yllensä ja meni katsomaan ruista ja ohraa, Metsälammen rämeelle. Suorana ja pystyssä tojottivat nyt illalla vielä notkuvat korret. Näyttipä siltä kuin he olisivat itkeneet ja sanoneet: "voi, voi, Jaakko, mitenkä nyt kävi". Tuntuipa Jaakonkin sydän itkevän, sillä huoli hänen perheensä toimeentulosta astui nyt hänen eteensä täydessä haamussaan. Mitä nyt syödään, millä eletään, mitä voin asettaa Marini ja lapseni eteen? olivat kysymyksiä, jotka aloittelevan, mutta huolellisen perheen-isän sielussa hätäisesti risteilivät. Vastausta hakivat ne, tyydyttävää, keventävää vastausta, mutta semmoista eivät löytäneet ne, vaan yhtä tyhjinä, yhtä hätäisinä palasivat ne kuin lähtivätkin, ja Jaakon henkeä oikein ahdisti.

Synkkänä, alakuloisena palasi hän kotiinsa tuolta tarkastusretkeltänsä. Hän istui jakkaralle, eikä jaksanut puhua mitään; ei Marikaan ollut nyt mikään puhelias, sillä yhteinen huoli rasitti häntäkin.

"Millä nyt eletään?" virkahti Jaakko viimein.

"Jumala tiesi."

"Täytyy tyttökin panna pois", sanoi Jaakko synkeästi.

"Jumalani, mitä puhut, Jaakko! Hän, joka on turvatoin, isätöin ja äiditöin, joutuisi pois meiltä, nyt kun hätä uhkaa kaikkia. Mihinkä hän joutuisi, jos me hänen hylkäisimme? Hän on ollut suurena apuna ja hupina meillä, ja nytkö ensimäisen onnettomuutemme aikona hylkäisimme hänen? Ei, sinäkään et tahdo Jaakko, sitä. Annetaan tytön olla vielä meillä, kyllä hänenkin kupposeensa on aina jotain panemista, samalla kuin omaammekin", puheli Mari tytön puolesta.

"Puhuit oikein, olet oikeassa, Mari, annetaan tytön olla", sanoi Jaakko ja nousi.

"Tiesinhän minä sen, Jaakko. Sinä olet hyvä ja jalomielinen; tiesinhän minä sen", hopitti Mari iloissaan.

Kiitollisuuden kyyneleet nousivat tuon turvattoman tyttöraukan silmiin, kun hän kuuli, ett'ei hänen tarvitse pois lähteä, sillä pikku tupa ja sen asukkaat, erittäinkin pikku Mauno, olivat tulleet hänelle rakkaiksi, sillä tyttö oli saanut aina Jaakolta ja Marilta ihmisellisen kohtelun, jonkatähden hän oli tullut kuin perheen jäseneksi.

Heidän täytyi nyt ruveta leikkaamaan hallan panemaa viljaansa. Olki vahva, terä huono oli nyt heidän rukiissaan ja ohrassaan. Keveänä nousta suhahtelivat nyt kaurat leikatessa, siihen sijaan kuin ne ennen olivat olleet raskaat, jotta oikein jymähtivät maahan laskiessa. Paljon tuli vankkoja kuhilaita ja tuppuja, mutta paljon ei niistä ollut apua, muuna kuin eläinten rehuna. Paljon tuli heille riihellisiä, mutta paljon ei nyt riiheltä lähtenyt, muutama kappa vaan ohran suoria, keveitä kuin ruumenia ja sama määrä rukiita, pieniä kuin oravan kynsiä; -- niillä ei pitkälle menty, ei paksun ponnisteltu.

Halla ei käynyt ainoastaan Tinttalassa, sen tuhotyöt olivat yleiset koko maakunnassa ja siitä seurasi kallis, kova aika.

Siitä oli kuitenkin hyvä, että Jaakolla ja Marilla oli säästössä menneen vuotisia rukiita niin paljon, että saivat siemenen taas uuteen peltoonsa ja vieläpä heille jäikin puoli tynnyriä.

Ei ollut nyt muuta neuvoa, täytyi ruveta syömään pettua ja olkia. Oudolta ja pahalta tuntui muutos, mutta muuta neuvoa ei ollut. Valjuksi veti mehuton olki, kehnoksi teki petäjäinen ruoka, mutta muu ei auttanut. Kuitenkin oli siitä hyvä, kun heille tuli jo kaksi lehmää lypsämään ja että oli teurastaa jo pari lammasta.

Koko kylässä ei ollut vanhaa viljaa säästössä katovuotten varalle, muilla kuin Mäkelässä ja Marttalassa. Mutta vaikka enimmällä osalla asukkaista ei ollut vanhoja viljavaroja, hankkivat he kuitenkin viljaa, joko ostamalla tai velaksi, ja niin saivat hekin selvän leivän pöydällensä. Mutta uudistalolaisien ei käynyt niin tekeminen, sillä kukapa heille olisi velkaa uskonut, eikä heillä ollut millä olisivat ostaneet. Pettua ja survoa täytyi heidän syödä.

Selvää leipää syötiin Mäkelässä, Marin entisessä kotitalossa; vanhasta, monivuotisesta varasta syötiin sitä, mutta kova ja leppymätöin isä ei katsonut hyväksi lähettää muruakaan, jos ei nälkää, niin kumminkin puutosta kärsivälle tyttärelleen!

Korpelan isäntä oli kerran kehoittanutkin Mäkelän Maunoa antamaan jotain apua Jaakolle ja Marille, "sillä", sanoi hän, "nyt nuot uutterat ihmiset sitä juuri parhaiten tarvitseisivat."

"Joutavia! tiedäthän, ett'ei minulla ole enää lasta", oli Mauno vaan lyhyesti ja jyrkästi sanonut.

Kovalta tuntui nyt elämä Tinttalassa.

Petäjä- ja survoleipä makasi myötäänsä pöydällä, sillä työn-ansiotkin olivat loppuneet samassa kuin katovuosi tuli, ett'ei ollut mahdollinen silläkään lailla saada leivän lisiä. Valju, mehutoin oli ravinto, mutta ei kukaan heistä valittanut eikä nurkunut elämän kovuutta, ei kukaan heistä syyttänyt toistaan, sillä he tiesivät, että onni ja onnettomuus tulevat Jumalalta ja tuon tunnon ja tiedon voimasta kantoivat he kärsivällisesti ja nurkumatta yhteistä raskasta kuormaansa.