Chapter 5

RUNOILIJA. Kun, hyvyyttänne usein kokeneina, Pakonne kuulimme ja että teistä Luopuivat ystävät -- nuo kurjat raukat. Nuo, joiden kiittämättömyytt' ei riitä Kurittamahan kaikki taivaan vitsat! -- Kuin! teistä, jonka tähtikirkas hyvyys Elämän, elannonkin heille antoi! Min' aivan raivostun ja en voi peittää Tuon kiittämättömyyden hirmumäärää Sanoilla kyllin suurilla.

TIMON. Alasti käyköön, paremmin se näkyy, Te, kunnon miehet, oleestanne kuultaa Jo noiden muiden arvo.

MAALARI. Hän ja minä, Me antienne sateest' osan saimme, Se tuntui armaalta.

TIMON. Te, kunnon miehet!

MAALARI. Tulimme tänne palvelemaan teitä.

TIMON. Te kunnon miehet! Millä teille maksan? Te juuriako syödä voitte? Mitä? Tai juoda kylmää vettä?

MOLEMMAT. Hyväksenne Me teemme, mitä voimme.

TIMON. Kunnon miehet! Olette kuulleet, ett' on mulla kultaa; Olette, eikö totta, kunnon miehet?

MAALARI. Niin, herra, sitä huhutaan, mut siksi En tullut minä, eikä ystäväni.

TIMON. Te, kunnon miehet! -- Ateenassa olet Sa paras maalaaja, niin, totta, paras: Elämää sinä maalaat.

MAALARI. Mitä vielä!

TIMON. Niin on, kuin sanon. -- Ja sun runoutesi! Niin norja on ja liukas värsyn juoksu. Ett' ihan luontoa on tekokeinos. Mut teillä, kunnon ystävät, on sentään, -- Mun sanoa se täytyy, -- pieni virhe, Ei suuri, ei, ja älkää parannukseen Vain panko liikaa vaivaa.

MOLEMMAT. Olkaa hyvä Ja sanokaa se.

TIMON. Siitä pahastutte.

MOLEMMAT. Olemme kiitolliset.

TIMON. Todellako?

MOLEMMAT. Sit' älkää epäilkökään, hyvä herra.

TIMON. Te, kumpainenkin, uskallatte konnaan Jok' ankarasti teitä pettää.

MOLEMMAT. Mekö?

TIMON. Niin, kuulette sen mairetta, ja näette Sen juonet, tunnette sen pattotyöt, Te sitä rakastatte, ruokitte, Povessa sitä kannatte, mut, tietkää, Se täys' on konna.

MAALARI. Minä, hyvä herra, En moista tunne.

RUNOILIJA. Enkä minä.

TIMON. Nähkääs, Rakastan teitä: multa saatte kultaa; Pois vain nuo konnat pankaa seurastanne. Survaiskaa, hirttäkää, loakkoon syöskää, Ne surmatkaa jos miten; tulkaa sitten Mun tyköni, niin saatte kultaa kyllin.

MOLEMMAT. Nimittäkää ne, että tuntisimme.

TIMON. Sinä tuonne, sinä tänne, -- kaks vain yhteen! Vaikk' erillään on kumpikin ja yksin, Niin kummankin on seurass' aika konna. (Maalarille.) Jos siinä, missä seisot, katu' ei konnaa, Tuot' älä lähesty. -- (Runoilijalle.) Jos tahdot olla Miss' on vain yksi konna, vältä tuota. -- Pois! Tääll' on kultaa; haitte kultaa, orjat. Kas, tässä palkka työstäsi: pois täältä! Sa, kullankeittäjä, tee kultaa tuosta! Kirotut koirat, hiiteen!

(Menee, ajaen heitä edellään, lyöden ja piesten.)

Toinen kohtaus.

Sama paikka. (Flavius ja kaksi senaattoria tulee.)

FLAVIUS. Koette turhaan häntä puhutella: Niin itseens' on hän sulkeunut, ett' ei Hänt' ykskään ihmishaamu, pait hän itse, Voi lähestyä.

1 SENAATTORI. Luolalleen vie meidät. Ateenalaiset toimeks antoi meille Puhua hänen kanssaan.

2 SENAATTORI. Sama aina Ei ole ihminen. Noin hänet muutti Surut ja aika; ajan hellä käsi Voi onnen kääntää taas ja hänet muuttaa Viel' entiselleen. Luokseen meidät saata, Käy sitten, miten käykään.

FLAVIUS. Täss' on luola. -- Tydytys olkoon, rauha! Timon, Timon! Tääll' ystäviä on. Ateena teitä Tervehtii kahden senaattorin kautta; Oi, puhutelkaa heitä, jalo Timon!

(Timon tulee.)

TIMON. Aurinko, joka virvoitat, nyt polta! No, puhukaa, te, hirtehiset! Purkoon Jokainen kunnon sana rakon kieleen, Ja joka viekas syököön kielen juurta Ja puhuessanne sen mädättäköön!

1 SENAATTORI. Arvoisa Timon, --

TIMON. Teidänlaisten kyllä Lien arvoinen, ja tekin Timonin.

2 SENAATTORI. Ateenan senaatti sua tervehtii.

TIMON. Suur' kiitos! Vastuuks antaisin ma ruton, Jos käsillä se ois.

1 SENAATTORI. Oi, unhota. Mit' itsekin sun tähtes paheksumme. Senaatti yksin mielin kutsuu sinut Takaisin Ateenaan ja arvopaikat Sinulle tarjoo, vartavasten vapaat Sun käyttääksesi.

2 SENAATTORI. Tunnustavat kaikki, Ett' on sua törkeästi laiminlyöty. Nyt koko valtakunta, -- joka harvoin Sanansa pyörtää -- tuntee kaipaavansa Timonin apua, ja tuhon päivää Se varoo, jos ei Timonia auta. Se tuo nyt meidän kautta tuskans' ilmi Ja tarjoo hyvitystä, joka painaa Vaa'assa alas kaikki loukkaukset: Niin, moisen määrän rakkautta ja kultaa, Ett' täysin sill' on vääryys sovitettu Ja rakkautensa kuva sydämmeesi Ijäksi piirretty.

TIMON. Mun hurmaatte Ja hellytätte melkein kyyneliin. Nyt narrin sydän vain ja naisen silmä, Ett' itkeä ma voisin lohdullenne.

1 SENAATTORI. Siis palata jos mielit kanssamme Ja johtoos ottaa meidän Ateenamme, Sinun ja meidän, niin saat kiitokset Ja vallan valtuuden ja nimellesi Ikuisen maineen, takaisin kun lyömme Tuon hurjan Alcibiadeen, jok' ihan Kuin villikarju isänmaansa rauhaa Nyt myllertää.

2 SENAATTORI. Ja ravistellen miekkaans Ateenan uhkaa valleja.

1 SENAATTORI. Siis, Timon --

TIMON. No niin, ma tahdon; siis ma tahdon, näin: Väkemme Alcibiades jos tappaa, Tervehdys viekää Alcibiadeelle, Ett' Timon siit' ei piittaa. Mut Ateenan Jos ryöstää, vanhustemme nykii partaa, Ja petomaisen, irstaan, hullun sodan Häväistäväksi antaa pyhät neitseet, Niin tietköön, tietköön -- Timon se nyt puhuu --: Surkeillen vanhusta ja nuorukaista, Sen vain ma sanon, ett' en siitä piittaa; Hän suuttukoon; en veitsistään ma piittaa, Kun vain on teillä kurkut; sanon, että Vihollisleirissä on veitsinysä Minulle rakkaampi kuin arvokkaimmat Ateenan kurkut. Näin nyt jätän teidät Jumalten lempeään ja hellään huomaan, Kuin vartijalle varkaan.

FLAVIUS. Viipy turhaa.

TIMON. Juur' hautakirjoitustani ma piirsin; Sen näette huomenna. Nyt alkaa parata Tää pitkä elämä- ja terveys-tauti; Kaikk' antaa tyhjyys. Eläkää te yhä: Teit' Alcibiades ja häntä te Ijäti vaivatkaa!

1 SENAATTORI. On puhe turhaa.

TIMON. Rakastan sentään maatani, eik' ole Yleinen haaksirikko riemuks mulle, Niin kuin käy huhu.

1 SENAATTORI. Puhett' ihanaa!

TIMON. Terveiset rakkaille maanmiehilleni, --

1 SENAATTORI. Nuo sanat huultesi on kaunistus.

2 SENAATTORI. Ja niinkuin sankar' riemuporttihinsa, Ne korvaan kulkee.

TIMON. Terveisiä vieden, Sanokaa heille, että -- hoivaks huolten, Huokausten, tappioiden, sotapelvon Ja lemmen tuskien ja muiden vaivain, Joit' elon tiellä luonnon heikko pursi Saa kestää, -- teen sen hyvän, että neuvon, Kuink' Alcibiadeen voi raivon välttää.

2 SENAATTORI. Tuo tietää hyvää; takaisin hän tulee.

TIMON. Täss' aituuksessa mulla kasvaa puu, Jok' on mun hetikohta tarvis kaataa. Sanokaa ystävilleni ja muille, Koko Ateenalle, kaiken säätyisille Ylimmäst' alimpaan, jos kuka tahtoo Tuskastaan lopun, tulkoon heti tänne, Ennenkuin kirves kaatanut on puun, Ja hirteen käyköön. -- Terveiseni viekää!

FLAVIUS. Hänt' älkää häiritkö; noin on hän aina.

TIMON. Takaisin älkää tulko; sana viekää, Ett' ikimajansa on Timon tehnyt Suolaisen meren laakaan hiekkarantaan, Jot' ärjy laine kerran joka päivä Valelee vahdollansa. Sinne tulkaa Ja hautakivestäni ennustelkaa. -- Nyt, suuni, katkeruutes vaietkoon! Vajehet rutto, myrkky korvatkoon! Hautoja luokaa; kuolo työnne palkkaa! Aurinko, sammu! Timon yönsä alkaa.

(Menee.)

1 SENAATTORI. Tuo mielen synkkyys hänen olentoonsa On luopumattomasti kiinnitetty.

2 SENAATTORI. Se toivo siis on mennyt! Palatkaamme Ja miettikäämme, voiko muulla keinoin Hätäämme suurta häätää.

1 SENAATTORI. Nyt on kiire.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Ateenan muureilla. (Kaksi senaattoria ja sanansaattaja tulee.)

1 SENAATTORI. Uuraasti urkit; Onko joukot hällä Niin lukuisat, kuin sanoit?

SANANSAATTAJA. Vähintäänkin; Ja varustukset sitä paitse tietää Pikaista hänen lähestymistään.

2 SENAATTORI. Hukassa ollaan, jos ei tule Timon.

SANANSAATTAJA. Tapasin viestin, vanhan ystäväni; Olemme eri puoluetta olleet, Mut vanha rakkaus voitti nyt, niin että Puheltiin ystävinä; -- hänet laittoi Timonin luolaan Alcibiades Kirjettä viemään, jossa vaati häntä Sotahan seuraamaan Ateenaa vastaan. Johonka osaks itse oli syypää.

(Senaattorit palajavat Timonin luota.)

1 SENAATTORI. Tuoss' ovat veljemme.

3 SENAATTORI. Ei Timonista Puhetta enää; mennyt on se toivo. -- Vihollisrumpu soi, ja hurja marssi Tukeuttaa tomuun ilman. Taistoon vaan! Vihollis-ansaan pian joudutaan.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Metsä. Timonin luolan edusta; hautakivi näkyvissä. (Sotamies tulee, etsien Timonia.)

SOTAMIES. Tää lienee, selitysten mukaan, paikka. Ken siellä? Vastaust' eikö? Mit' on tämä? Timon on kuollut; tuoni kotiin vei; Tuon peto loi; ei täällä ihmist', ei. Niin, kuollut; täss' on hauta. -- Tuota tuoss' en Lukea osaa, vaan sen vahaan painan; Päämiehemme se tuntee kirjoitukset, Nuor' ijältään, mut tiedoiss' on hän vanha. Ateenan luo nyt johtaa joukkojansa, Sen tuho hänen hartain toivomansa.

(Menee.)

Viides kohtaus.

Ateenan muurien edustalla. (Torvet soivat. Alcibiades tulee sotajoukkoineen.)

ALCIBIADES. Riettaalle, pelkurille kaupungille Tuloni hirmu julki torveta. (Torventoitaus kutsuu keskusteluun. Senaattoreja ilmestyy muureille.) Te tähän asti ajan täyttää saitte Yltäisell' irstaudella, laiksi tehden himonne yksin; tähän asti minä Ja muutkin vallan varjoss' uinuvaiset. Ristissä käsin kulkein, huokasimme Hätäämme turhaan. Nyt on aika tullut; Lamatun juhdan yty taas nyt väkii Ja huutaa! "seis!" Nyt hätyytetty kurjuus Levähtää hyllyvillä patjoillanne, Ja riettaalt' ylpeydeltä hengen salpaa Pako ja pelko.

1 SENAATTORI. Jalo nuorukainen, Kun kärsintäs ol' aatos vain, -- kun vielä Ei valtaa sulla, syyt' ei pelkoon meillä, -- Vihaasi viihdyttämään viesti pantiin, Näin rakkaudella ylenpalttisella Pois pestäksemme kaikki loukkaukset.

2 SENAATTORI. Kutsuimme kaupunkiimme Timoninkin Nöyrimmin pyynnöin, avun tarjouksin. Ei kaikki rikkoneet, siis sodan vitsaa Ei kaikki ansaitsekaan.

1 SENAATTORI. Nämä muurit Ei niiden ole luomat, jotka ovat Sua loukanneet; ei loukkauskaan niin suuri, Ett' yksityisen rikoksest' on tornit, Pylvästöt, templit sorrettavat.

3 SENAATTORI. Kuolleet Ne ovat, jotka lähtöös oli syypäät; Niin tyhmyyttään he häpesivät, että Pakahtui sydän. Astu, jalo herra, Lipuilla liehuvilla kaupunkiimme, Ja -- kostosi jos isoo ravintoa, Jot' inhoo luonto -- ota arvan kautta Mies joka kymmenes ja kuoloon anna; Niin, lyötä arpaa, kenen arpomiehen Pään poikki lyötät.

1 SENAATTORI. Kaikk' ei rikkoneet; Ei kohtuullista kostaa eläville Kuolleitten töitä; rikosta kuin maita Ei peritä. Siis, kunnon kansalainen, Kun sisään astut, jätä ulos vihas; Ateena säästä, kehtosi, ja nuo, Jotk' ynnä syyllisien kanssa kaatais Vihasi raivomyrsky. Niinkuin paimen Lähestyy tarhaa, erittele sairaat. Vaan älä tapa kaikkia.

2 SENAATTORI. Min vaadit, Sen hymylläsi voitat pikemmin Kuin miekan iskulla.

1 SENAATTORI. Vain jalkas astu Pönkättyyn porttiin, niin se lentää auki, Jos hellän sydämmesi rauhan viestiks Edellä laitat.

2 SENAATTORI. Hansikkaasi heitä Tai kunnianvakuus anna muu siit', että Hyvitys vain on, eikä meidän tuho, Sotaasi syynä, niin saat kaupunkiimme Majoittaa joukkos, kunnes täysin vaatees On tyydytetty.

ALCIBIADES. Tuossa hansikkaani! Pois tulkaa! Auki koskematon portti! Timonin vihamiehet vain ja minun, -- Jotk' itse merkitkää -- ne kaatukoot, Ei kukaan muu. Ja, -- jotta jalouteni Sovittais pelkonne -- ei miehist' ykskään Saa jättää paikkaansa tai kaupunkinne Tasaista oikeuden virtaa häätää, Ken tekee niin, sen laki tuomitkoon Kovimpaan rangaistukseen!

MOL. SENAATTORIT. Jalot sanat!

ALCIBIADES. Sananne pitäkää, ja tulkaa alas.

(Senaattorit astuvat alat muurilta ja avaavat portin.) (Sotamies tulee.)

SOTAMIES. Ylevä päämies, kuollut Timon on Ja haudattuna meren rantaan aivan. Tää hautakiven' oli kirjoitus, Sen painoin vahaan, jonka pehmyt leima Mun, oppimattoman, nyt tulkki olkoon.

ALCIBIADES (lukee). "Täss' asuu kurja ruumis, jost' eris sielu kurja; Äl' urki nimeäin: kirottu joka ihmisorja! Täss' asuu Timon; eläissään vihasi elämää; Sadata kyllältä, mut pitkält' älä tänne jää." Tää hyvin viimeiset tuo tuntees ilmi; Vaikk' ihmissäälin hylkäsit, vaikk' ilkuit Aivomme tulvaa,[14] noita kitsaan luonnon Norevesiä, niin sai tok ylvä henkes Kopean Neptuninkin ijäisesti Vikoja unhoon jääneit' itkemään Sun alavalla haudallas. Siis kuollut On jalo Timon. Toiste lisää siitä. Nyt kaupunkiinne! Miekassani kannan Oliivin oksaa. Sota tuokoon rauhaa! Hillitköön rauha sotaa! Itsekuki Nyt olkoon toisen lääkäri ja tuki! Nyt rummut soimaan!

(Kaikki menevät.)

SELITYKSIÄ:

[1] _Avaraa vahamerta_. Vanhan ajan kansoilla oli tapana kirjoittaa vahatauluille.

[2] _Ne oisi kutsuttavat ilman veistä_. Vieraiden oli tapana itse tuoda veitset mukanaan pitoihin. Ruokasalin ovella oli tahkokivi, jossa niitä voi teroittaa. Kahvelit tulivat käytäntöön vasta Sh:n loppuijällä.

[3] _Vai naisia_. Tavatonta ei ollut, että kutsumattomia vieraita tuli naamioittuina vieraspitoihin. Muuten näkyy Timonin sanoista, että hän itse oli toimeen pannut tämän ilon vierailleen.

[4] _Haluaisin nähdä teitä Korintissa_. Korintin kaupunki oli tunnettu siveettömyydestään. Korintti oli hienompi nimitys porttolalle. Semmoisessa paikassa narri palveli, jonka vuoksi hän sanookin, että hänen emäntänsä kalttasi vieraitaan.

[5] _Niiden tapaan, jotka kiihkeästä, palavasta uskoninnosta_. Nämä sanat tarkoittanevat puritaaneja.

[6] _Se kaitkoon huonettaan_. Viittaa vanhaan englantilaiseen oikeustapaan, jonka mukaan velallista ei saatu vangita hänen omassa talossaan.

[7] _Koska vakuus teille -- -- -- niin rakas on_. Viittaa senaattorien koronkiskomiseen.

[8] _Paikalla hän kuolkoon_, s.o. Alcibiadeen ystävä, jota tämä senaatin edessä oli puolustanut.

[9] _Ruoka on sama koko pöytäkunnalle_. Pöydän alapäässä istuville, halvemmille pitovieraille annettiin tavallisesti huonompaa ruokaa ja juomaa, kuin ylipäässä istuville, ylhäisemmille. Sitä tapaa ei Timon nyt tahtonut käyttää.

[10] _Pesänkin kiittämättömän_, s.o. Ateenan kaupungin.

[11] _Tuo tuota, niin on_ j.n.e. Nämä sanat lausuessaan, Timon ottaa kultaa käteensä.

[12] _Peittäkää nuo harvat katot ryösteillä ruumiin_. Jo Sh:n aikana oli naisilla tapana käyttää valetukkaa. Lapsiakin houkuteltiin piilopaikkoihin, joissa hiukset niiden päästä leikattiin. Tässä kehoitetaan ryöstämään kuolleilta hiuksia pään peitteeksi.

[13] _Jos olisit yksisarviainen_ j.n.e. Kerrotaan yksisarviaisesta, että se raivossaan niin kiivaasti syöksee metsästäjään, joka puun taakse piiloutuneena sitä härnää, että se iskee sarvensa kiinni puuhun.

[14] _Aivomme tulvaa_. Kyyneleitä verrataan tässä aivoista lähteviksi.

End of Project Gutenberg's Timon Ateenalainen, by William Shakespeare