Chapter 4
TIMON. Minäkin tunnen sun, ja muut' en pyydä, Kuin että tunnen. Rumpuasi seuraa; Maa ihmisverillä sa punaa, punaa! Jumalten lait ja ihmislait on julmat; Miks sotaa siis? Tuo tuliportto tuoss' on Tuhompi miekkaasi, vaikk' onkin hällä Keruubin katse.
PHRYNIA. Huules syököön rutto!
TIMON. En suudella sua tahdo; silloin rutto Omille huulillesi palajaisi.
ALCIBIADES. Kuink' on noin muuttunut se jalo Timon?
TIMON. Kuin kuu, kun ei voi valoa se antaa; Enk' uudistunut minä, niinkuin kuu: Ei aurinkoa, miltä lainata.
ALCIBIADES. Mill' auttaa voin sua, jalo Timon?
TIMON. Sillä, Ett' uskoani tuet.
ALCIBIADES. Mitä, Timon?
TIMON. Niin, lupaa ystävyyttä, vaan äl' anna; Jos sin' et lupaa, jumalat sua pieskööt, Kosk' olet ihminen! Ja jos et anna, Sun ruhjokoot, kosk' olet ihminen!
ALCIBIADES. Ma kurjuudestas olen hiukan kuullut.
TIMON. Sen silloin näit, kun elin onnessa.
ALCIBIADES. Nyt näen sen; silloin riemunaika sulla.
TIMON. Kuin sulla nyt: kaks huoraa kainalossa.
TIMANDRA. Ateenan suosikkiko tuo, se, jota Niin mailma kiitti?
TIMON. Sinäkö Timandra?
TIMANDRA. Se olen.
TIMON. Ikäsi sä ollos portto! Ne, jotka sua käyttää, ei sua lemmi. Kun kutkun saat, niin palkaks anna tauti; Himoitus-aikaas käytä; uhri? höystä Ja laita syljetys- ja hioskoppiin; Ja nuorukaiset rusoposkisetkin Nälälle kypsyttele!
TIMANDRA. Hirteen, hirmu!
ALCIBIADES. Suo hälle anteeks, armas; kurjuus hältä Hukannut on ja upottanut järjen. -- Rahasta mull' on puute, kelpo Timon; Siks köyhä joukkonikin joka päivä On kapinassa. Surren kuulin, ett' on Ateena kurja, arvos unehuttain Ja urotyös, kun uhkas lähivallat Sen kukistaa, jos miekkas ei ja onnes, --
TIMON. Lyö rumpuas ja mene!
ALCIBIADES. Arvo Timon, Min' olen ystäväs ja sua säälin.
TIMON. Kuin säälit häntä, jota kiusaat näin? En seuraa tarvitse.
ALCIBIADES. Hyvästi siis! Tää kulta ota!
TIMON. Pois! Sit' en voi syödä.
ALCIBIADES. Ateenan ylpeän kun kukistan, --
TIMON. Ateenaa vastaan käyt?
ALCIBIADES. Sen teen, ja syystä.
TIMON. Jumalat kaatakoot sun kauttas kaikki, Ja sitten sinut, joka heidät kaasit.
ALCIBIADES. Miks minut?
TIMON. Siksi, että saman tien Kun konnat tapat, isänmaani kaadat, Vie kultas! Mene, -- kultaa tääll' on, -- mene! Ole niinkuin tähtein lennättämä rutto, Kirotun kaupungin kun yli Zeus Kautt' ilman sairaan kylvää myrkkyjänsä! Sun miekkas älköön ketään säästäkö, Ei arvo vanhustakaan valkopartaa, Ei, hän on korkuri. Lyö maahan monna, Hän teeskelee, häll' on vain puku siivo, Hän parittaa. Äl anna immen posken Terääsi tylsentää: tuo maitorinta, Jok' ikkunasta kutkoo miehen silmää, Ei armolistass' ole; hän vain häijy On petturi. Äl' imulasta säästä, Min hymykuopat houkast' itkun kiertää: Ehk' äpärä se on, jonk' ennustavat Sinulta vielä katkaisevan kaulan; Säälittä silvo se! Kiroa kaikki! Pue vahvaan rautaan korvasi ja silmäs, Ett' äitein, tyttöin, imulasten huuto Ja veristyväin messupappein parku Ei läpi tunge! Tuossa sotilaillesi (Antaa kultaa.) Sa hukkaa tee: ja, kun on raivos tyhjä, Niin huku itse! Vaiti vain, ja mene!
ALCIBIADES. Sull' onko vielä kultaa? Kultas otan, Mut neuvojasi en.
TIMON. Tee miten tahdot, Mut kirotkoon sun taivas!
PHRYNIA ja TIMANDRA. Kultaa, Timon! Sull' onko vielä?
TIMON. Kyllin, että sillä Saan portot vannomaan pois ammattinsa Ja parittajat porttokaupan. Haaskat, Vyöliina ylös! Valaa teilt en ota, -- Vaikk' kyllä tiedän, että vannoisitte Ja vielä niinkin kauhistavan valan, Ett' ikijumalat, sen kuullessaan, Sais kuumeenväristyksen, -- säästöön valat, Luontoonne luotan; portoiks' yhä jääkää; Ja jos ken hurskas tahtoo kääntää teitä, Kujeilkaa porton tapaan, vietelkää se Ja kärventäkää; kuuma hekkumanne Se voiton vieköön hänen sauhustaan! Työss' aina! Puoli vuotta olkoon vaiva Vain toinen. Peittäkää nuo harvat katot Ryösteillä ruumiin[12] -- vaikka hirtetynkin, Vähät siitä! -- Teikailkaa ja viekoitelkaa Ja huorailkaa! Rusetta poskiin pankaa, Niin että hepokin sen saastaan hukkuu! Kirotut kurtut!
PHRYNIA ja TIMANDRA. Hyvä! Lisää kultaa! Pyh! Kullan vuoksi teemme, mitä tahdot.
TIMON. Miehiltä luut siis hivuttakaa! Vahvat Rammatkaa pohkeet, että kannus herpoo! Lainmiehen ääni rikkokaa, ett' enää Ei vääryyttä hän puoltaa voi ja huutaa Kujeitaan julki! Suomuloitkaa papit, Jotk' aina lihaa sättivät, mut itse Puhettaan eivät usko! Lättään nokka. Niin ihan lättään! Nenäluu pois siltä, Jok' etuaan vain haistaa, eikä vainu Yleistä hyvää! Rentun kährätukka Kolikaa kaljuksi, ja arvettomaan Sotilas-öyhkäriinkin teistä hiukan Kipua pankaa! Saastuttakaa kaikki! Tuhotkoon ammattinne, kuivattakoon Elämän lähteet tyhjiin! -- Tuossa kultaa! Kirotkaa muut, ja kirotkoon tää teidät! Loakko teidän kaikkein hauta olkoon!
PHRYNIA ja TIMANDRA. Hyvä Timon, lisää neuvoja ja kultaa!
TIMON. Ei, lisää huoruutt' ensin, lisää turmaa! Tää vain ol' alkumyönti.
ALCIBIADES. Rummut käymään! Ateenaa vastaan nyt! Hyvästi, Timon! Jos käy, kuin toivon, vielä tavataan.
TIMON. Jos käy, kuin suon, en näe sua enää.
ALCIBIADES. En koskaan sulle pahaa tehnyt.
TIMON. Teitpä: Mua kiitit.
ALCIBIADES. Pahaksiko sitä sanot?
TIMON. Se nähdään joka päivä. Mene matkaan, Ja mukaas ota narttusi.
ALCIBIADES. No, mennään! Me häntä häiritsemme. -- Rumpu soimaan!
(Rummut soivat. Alcibiades, Phrynia ja Timandra menevät.)
TIMON. Oi, ett' on luonnon nälkä, vaikka potee Kovuutta ihmisten! -- (Kaivaa.) Sa, kaiken äiti, Min kohtu ääretön ja rinta määrätön Kantaa ja ruokkii kaikki! Sama siemen, Jost' ylvä lapses, ihminenkin, alkaa, Se siittää mustan konnan, sinikäärmeen, Sokean kyyn ja kultakuori vankaan Ja kaikki hirmuluomat taivaan alla. Miss' elontulta Hyperion hehkuu. Ken ihmislapsiasi vihaa, hälle Povestas rikkaast' anna juuri-raiska! Sikistä sikiävä kohtus, ett' ei Se kiittämätönt' ihmist' enää kanna! Sen hedelmänä olkoon lohikäärmeet Ja sudet, karhut, tiikerit; luo lisää Petoja uusia, joit' avokasvos Ei ole taivaan marmor'asunnoille Näytellyt ennen! -- Juuri, ah! -- Suur' kiitos! -- Mehusi, peltos, viinamaasi kuivaa, Joist' ihminen, tuo kiittämätön, imee Herkut ja hiivat, joilla puhtaan sielun Niin ryöttää, että järki hänet jättää! (Apemantus tulee.) Taas ihminenkö? Kirous ja tuska!
APEMANTUS. Mua tänne neuvottiin; käy huhu, että Mun tapojani apinoit ja matkit.
TIMON. Sen teenkin, kun ei sulla ole koiraa, Jot' apinoisin. Rutto sinut syököön!
APEMANTUS. Tuo sairaan luonnon ilmett' on, vain kurjaa Ja miehuutonsa apeutta siitä, Ett' onni petti. Täällä? Lapioko? Ja orjan puku tuo? Ja surun katse? Imartajasi silkiss' yhä käyvät. Patjoilla maaten, marjaviinaa juovat, Sylissä sairaat lemut; eivät muista He Timonia lainkaan. Älä metsää Häväise sill', ett' ilkkujata matkit! Imartaa ala, hyödyksesi käännä Se, mikä sorti sinut. Polvi maahan. Sun päästäs suosijasi pelkkä henki Puhukoon lakin; ilkipaheitaan Hyveiksi kiitä; samoin tehtiin sulle. Kuin krouvari sa nyökyit tervetulleiks Konnat ja kaikki; kohtuus on, ett' itse Rupeat konnaks; taas jos saisit kultaa, Niin veis sen konnat. Mua älä matki.
TIMON. Jos sua matkin, itseäni poljen.
APEMANTUS. Kun itseäsi matkit, itses poljit. Niin kauan hupsu, ja nyt narri! Mitä? Viluko ilma, ärjy passarisi, Sun paitas lämmittäis? Nuo sammalpuutko, Nuo kotkain ikäiset, sua seuraisivat, Kannoilla juosten? Kylmä puronenko, Jään sokeroima, aamuruokas höystäis, Yön mässäiltyäs? Eläimiä kutsu, Jotk' alastonna ilmain ärjyt kestää, Alttiina elementtein raivolle, Ja suojaa vailla, luontoaan vaan noutaa, -- Oo, niitä pyydä sua mairimaan. Niin näet, --
TIMON. Ett' olet narri sinä. Mene!
APEMANTUS. Sa rakkaamp' olet mulle nyt kuin koskaan.
TIMON. Sa vihatumpi.
APEMANTUS. Miks?
TIMON. Kun kurjaa mairit.
APEMANTUS. En mairi, sanon vain, ett' olet raukka.
TIMON. Miks etsit mua?
APEMANTUS. Rääkätäkseni.
TIMON. Alati konnan virkaa, taikka narrin! Se onko hauskaa?
APEMANTUS. On.
TIMON. Siis konnankin?
APEMANTUS. Hyv' ois, jos muikean tuon muodon otit Kopeuttas kukistaaksesi; mut teit sen Pakosta vain: jos et ois kerjäläinen, Tulisit hovikoksi. Ehdon kurjuus Se kruunattuna elää loiston jälkeen; Ei täyty toinen, vaikka täytetäänkin, Osaansa toinen tyytyy. Kurja, inha On epätyytyväisen paras tila, Huonompi kuin on tyytyväisen huonoin. Halata kuolemaa noin kurjan pitäis.
TIMON. Ei, jos sen sanoo vielä kurjempi. Sin' olet orja, jot' ei onni koskaan Halannut sylin hellin; koiraks synnyit. Jos sinä, niinkuin me, jo kehdost' oisit Nuo nautteen asteet käynyt, jotka avaa Elämä sille, joka orjanansa Voi käyttää tuota kärsiväistä laumaa, Hekuman kuiluun uponnut jo oisit, Nuoruutes sulattanut himon helmaan, Ja, järjen jäistä ääntä oppimatta, Vain syössyt makosaaliiseen. Mut minä, Joll' oli mailma mesileipurina, Suut, kielet, silmät, ihmissydämmetkin Apuna, enemmän kuin käyttää voinkaan, -- Kuin lehdet tammess' epälukuisina Minussa riippuivat, mut ensi halla Ne puusta karisti, ja paljas runko Jäi tuulen, myrskyn viimaan, -- moista minun, Parempaa kokeneen, on raskas kestää. Sun elos tuskall' alkoi; aika sun on Karaissut. Sull' ei syytä ihmisvihaan: He ei sua mairineet. Mit' annoit heille? Jos mieli kirota, niin kiroo taattos, Tuo kurja raukka, joka kerjuunaisen Uhalla makasi ja sinut siitti, Jo perinnältä vaivaisen. Pois täältä! -- Jos syntynyt et ihmishyljyks oisi, Niin konna olisit ja imartaja.
APEMANTUS. Viel' ylväs?
TIMON. Niin, siit', etten ole sinä.
APEMANTUS. Siit' ylväs minä, etten tuhlar' ollut.
TIMON. Ja minä siitä, että yhä olen. Jos sinuun mättää voisin rikkauteni, Niin saisin luvan hirttää sen. Pois mene! -- Josp' ois Ateenan elo kaikki tuossa! Näin söisin sen.
(Syö juurta.)
APEMANTUS. He! Ruokaas parannan.
(Tarjoo hänelle jotakin.)
TIMON. Paranna ensin seurasi; pois täältä!
APEMANTUS. Omani parannan, kun sinut jätän.
TIMON. Et sillä sitä paranna, vaan paikkaat: Sen ainakin ma soisin.
APEMANTUS. Mit' Ateenalle soisit?
TIMON. Sinut sinne Vihurin voimalla. Jos tahdot, sano, Ett'en ma kultaa puutu. Katsos, tässä!
APEMANTUS. Ei täällä kulta kelpaa.
TIMON. Varsin hyvin: Se täällä nukkuu eikä pahaan lahjo.
APEMANTUS. Mut missä makaat yöt?
TIMON. Sen alla, jok' on yllä. Mut sinä, missä sinä päivin syöt?
APEMANTUS. Siellä, missä nälkäni tapaa ruokaa, tai, oikeammin, missä sitä syön.
TIMON. Voi, sentään, jos myrkky kuulisi minua ja tietäisi mieleni!
APEMANTUS. Niin mihin sen laittaisit?
TIMON. Höystämään sinun ruokiasi.
APEMANTUS. Ihmisyyden keskitietä et ole koskaan tuntenut, molemmat sen äärimmäisyydet vain. Kun kuljit sinä kullan kiillossa ja lemuksissa, niin pilkattiin sinua liiasta sieventelystä; ryysyissäsi olet siitä vapaa, mutta nyt sinua inhotaan sen vastakohdasta. Tuossa on koiranpuuta, syö sitä.
TIMON. En syö sitä, mitä vihaan.
APEMANTUS. Vihaatko sinä koiranpuuta?
TIMON. Vihaan, vaikka se olisi sinunkin näköisesi.
APEMANTUS. Jos ennen olisit koiria vihannut, niin rakastaisit nyt enemmän itseäsi. Oletko koskaan tuntenut tuhlaria, jota olisi rakastettu sen jälkeen, kuin varat ovat lopussa?
TIMON. Ketä olet nähnyt rakastettavan, joka on ollut vajaa noita mainitsemiasi varoja?
APEMANTUS. Itseäni.
TIMON. Ymmärrän sinut; sinulla oli siksi varoja, että voit ostaa koiran.
APEMANTUS. Mitä maailmassa lähinnä vertaisit imartelijoihisi?
TIMON. Lähinnä, naisia; mutta miehet, miehet ne ovat sitä itsestään. Mitä sinä, Apemantus, tekisit maailmalla, jos se olisi vallassasi?
APEMANTUS. Antaisin sen eläimille, päästäkseni ihmisistä.
TIMON. Tahtoisitko itse hävitä ihmisten kanssa ja joutua eläimeksi eläinten joukkoon?
APEMANTUS. Tahtoisin, Timon.
TIMON. Eläimellinen toivomus, jonka jumalat suvaitkoot täyttää! Jos olisit jalopeura, niin kettu sinut pettäisi; jos olisit lammas, niin kettu sinut söisi; jos olisit kettu, niin jalopeura sinua epäilisi, jos sattumalta aasi sinua syyttäisi; jos olisit aasi, niin tyhmyytesi sinua vaivaisi, ja saisit elää vain joutuaksesi suden suuruspalaksi; jos olisit susi, niin ahnautesi sinua kiusaisi, ja saisit usein uskaltaa henkesi päivällisruoastasi; jos olisit yksisarviainen,[13] niin ylpeys ja viha sinut kukistaisi, ja joutuisit oman raivosi uhriksi; jos olisit karhu, niin hevonen sinut tappaisi; jos olisit hevonen, niin leopardi sinuun iskisi; jos olisit leopardi, niin olisit jalopeuran sukulainen, ja sukupilkkusi tuomitsisivat sinut hengiltä; ainoana turvanasi olisi piiloutuminen ja puolustuksenasi poissaolo. Mikä eläin voisit olla, että et joutuisi toisen eläimen saaliiksi? Ja mikä eläin sinä jo oletkaan, kun et näe, mitä tässä muunnoksessa menettäisit?
APEMANTUS. Jos ylipäänsä puheesi minua mielyttäisi, niin tässä se olisi paikalle osattu: Ateenan yhteiskunnasta on tullut metsän täysi eläimiä.
TIMON. Kuinka on aasi muurin läpi päässyt, koska sinä olet kaupungin ulkopuolella?
APEMANTUS. Tuossa tulee runoilija ja maalari. Seuran rutto sinuun ruvetkoon! Minä pelkään tarttumista ja menen tieheni. Kun ei ole muuta parempaa tehtävää minulla, niin tulen taas sinua katsomaan.
TIMON. Kun ei ole muuta elävää olemassa kuin sinä, niin silloin olet tervetullut. Ennen olisin minä kerjäläisen koira kuin Apemantus.
APEMANTUS. Sin' olet sentään kaikkein narrein pää.
TIMON. Sun-laisees ryöttään sylkeä ei viitsi.
APEMANTUS. Ruton oma, kirottavaks liian halpa!
TIMON. Sun rinnallas on puhdas joka konna.
APEMANTUS. Pitaalia on kaikki, mitä haastat.
TIMON. Jos sinut nimitän. -- Sua pieksisin, mut kädet saastuis siitä.
APEMANTUS. Voi, että kieleni ne mädättäisi!
TIMON. Rupisen koiran pentu, sinä, pois! Ma kuolen kiukusta, kun elät. Pyörryn, Kun näen sun.
APEMANTUS. Pakahdu!
TIMON. Pois, rietas konna! Kiveä sinuun tuhlata on sääli.
(Heittää kiven hänen jälkeensä.)
APEMANTUS. Peto!
TIMON. Orja!
APEMANTUS. Sammakko!
TIMON. Konna, konna, konna! (Apemantus peräytyy, ikäänkuin aiheessa lähteä.) Tää viekas maailma mua inhottaa; Muu siin' ei miellytä kuin täysin puute. Siis, Timon, hautasi nyt oiti kaiva! Siin' uinu, missä meren kevyt vaahto Päivittäin hautakumpuasi huuhtoo. Ja hautakivehesi piirrä tää: Minuss' ilkkuu kuolo muiden elämää. (Katselee kultaa.) Sa, armas kuningasten murhaaja! Isän ja pojan kallis sovun rikko! Hymenin puhtaan vuoteen kirkas ryöttä! Urhakka Mars! Sa pulska, vehmas, kaunis, Kosio ikinuori, jonka hehku Dianan helman pyhät lumet sulaa! Näkyvä jumala, jok' yhteen juotat Mahdottomat ja suukkosille laitat! Sa puhut kaikin kielin kaikkein mieleen! Sydänten koitinkivi! Oletappa, Ett' ihminen, tuo orjas, kapinoi, Ja moiseen tuhotaistoon aja kaikki, Ett' eläimet saa maailmassa vallan!
APEMANTUS. No niin! Mut ensin minä tahdon kuolla. Kullastas kerron; kohta ympärilläs On tungos.
TIMON. Minun?
APEMANTUS. Sinun.
TIMON. Käänny pois! Eläös tyytyvänä kurjuuteesi! Noin elä kauan, ja noin kuole! -- (Apemantus poistuu.) Vapaa! -- Viel' ihmislajia? -- Syö, ja inhoo heitä!
(Varkaita tulee.)
1 VARAS. Mistä hän olisi tuon kullan saanut? Varmaankin joku vaivainen säästö, joku tähteelle jäänyt rippunen. Kullan puute ja ystäväin luopumus, nehän ne hänet saattoivat tähän synkkämielisyyteen.
2 VARAS. Huhutaan, että hänellä on suuri aarre.
3 VARAS. Tehkäämme hänessä pieni koetus: jos hän ei välitä siitä, niin antaa hän sen meille hyvällä; mutta jos hän sitä ahneesti puoltaa, kuinka me sen silloin häneltä saamme?
2 VARAS. Oikein haastettu; sillä ei hän sitä yllään kanna; se on kätkössä.
TIMON ATEENALAINEN. IV, 3.
1 VARAS. Eikö se tuo ole hän?
TOISET. Missä?
2 VARAS. Kertomuksen mukaan se on hän.
3 VARAS. Hän se on, minä hänet tunnen.
KAIKKI. Hyvää päivää, Timon!
TIMON. Mitä? Varkaita?
KAIKKI. Sotureita, eikä varkaita.
TIMON. Kumpiakin, ja vaimon kantamia.
KAIKKI. Ei varkaita, vaan puutteenalaisia.
TIMON. On suurin puute teillä leivän puute. Miks puutetta? Kas, juuria on maassa; Lähteitä sata penikulmalla; On tammen terhoja ja kiulakoita; Tuo antimuori, luonto, joka pensaast' Ylöten ruokaa tarjoo. Puutettako?
1 VARAS. Ei vesi, ruoho, marjat meitä ruoki Kuin kaloja, lintuja ja eläimiä.
TIMON. Ja kalat, linnut, eläimet ei liioin; Te syötte ihmisiä. Kiitos toki, Kun julki rosvootte ja ette piile Pyhimyshuntuun! Rosvoutt' ääretöntä Lain varjoll' ajetaan. He, rosvokoirat, He, kultaa! Viinimarjain veret vienot Imekää, kunnes tulikuuma polte Verenne vahdottaa ja hirsipuusta Pelastaa teidät! Lääkärist' ei turvaa: Hän vastamyrkyin myrkyttää, hän tappaa Enemmän kuin te rosvoatte. Viekää Rahat ja henki; tehkää konnantöitä, Se virkanne on, teill' on kirjat siihen. Esimerkkejä on varkauteen kyllin: Aurinko varas on, sen vetovoima Mert' aavaa ryöstää; kuu on aika varas, Se kalvaan valons' auringosta sieppaa; Meri on varas, suolakyyneleitä Sen hyrsky imee kuusta; maa on varas, Se ahmii, kahmii lantaa, jota mailman Ruvasta ryöstää; varkaita on kaikki; Lakikin, ruoskanne ja ohjaksenne, Varastaa uhmalla ja hillimättä. Yht' älkää pitäkö; ei, ryöstelkää Yks toistaan! Tuossa kultaa! Kurkut poikki! Ken kohtaa teit', on varas. Pois Ateenaan! Taloihin murtaukaa! Mit' ikään viette, On varkaan omaa. Yhä varastelkaa, Vaikk' annankin ma teille tuon; ja kulta Tuhotkoon teidät kaikitenkin! Aamen?
(Timon poistuu luolaansa.)
3 VARAS. Hän on melkein manannut minut pois ammatistani, kehottamalla minua siihen.
1 VARAS. Vihasta ihmiskuntaan hän vain mokomia neuvoja antaa, eikä siksi, että menestyisimme virassamme.
2 VARAS. Minä häntä uskon niinkuin vihamiestä ja heitän elinkeinoni.
1 VARAS. Ensin pitää tulla rauha maahan.
2 VARAS. Ei ole aikaa niin tukalaa, ettei ihminen voisi olla rehellinen.
(Varkaat menevät.) (Flavius tulee.)
FLAVIUS. Oi, hyvät jumalat! Tuo hävinnytkö Ja hyljeksitty mies on isäntäni? Noin perin kurja! Kumma muistopatsas Pahasti palkitusta hyvyydestä! Mink' arvon muunnoksen täss' aikaan saanut On tuskallinen puute! Mit' onkaan kurjempaa kuin ystävät, Jotk' ylvään hengen tuhoon syöksevät! "Rakastakaamme vihollisiamme", Sopiva käsky meidän aikanamme! Rakastan ennen miestä turman tuopaa, Kuin viekastelijaa ja pahansuopaa. Hän huomaa mun; suruni syvän tahdon Hänelle osoittaa ja isäntääni Palvella kuoloon asti. -- Rakas herra!
(Timon tulee luolastaan.)
TIMON. Ken olet? Pois!
FLAVIUS. Mun unhotitteko?
TIMON. Kysytkö? Ihmiskunnan unhotin ma, Ja sinut myös, jos ihmisestä käyt.
FLAVIUS. Rehellinen ja köyhä palvelijanne.
TIMON. Siis en sua tunne; rehellist' ei miestä Talossain ollut: kaikki heittiöitä Ja pöytäpassareita heittiöille.
FLAVIUS. Jumalat tietkööt, ett'ei ole koskaan Syvemmin köyhä talonvouti surrut Herransa tuhoa, kuin minä teidän.
TIMON. Voi! Itketkö? -- Käy tänne! Sua hellin, Kosk' olet nainen ja tuon kivikovan Miessuvun kiellät, jok' ei itke muusta Kuin naurunhalusta. Oi, sääli nukkuu, Kun itku itkuun ei, vaan nauruun hukkuu!
FLAVIUS. Oi, tuntekaahan minut! Suruani Noin älkää hyljätkö! Nää vähät varat Mun suokaa yhä hoitaa hyväksenne.
TIMON. Noin uskollinen, kelpo palkkalainen Mull' oliko, ja nyt noin auttavainen? Se miltei hurjaa luontoani liennä. He, kasvos näytä! Tottakin, tuo mies On naisen synnyttämä! -- Anteeks suokaa Pikainen, poikkeukseton kiroukseni, Ijäti tyynet jumalat! Ma myönnän: Yks kelpo mies on -- kuulkaa oikein -- yksi, Ei enempää -- ja se on talonvouti. -- Vihata mielin koko ihmiskuntaa, Mut sinä pääsit; kaikki, paitse sinut, Kiroillani ma ruhjon. Minust' olet Nyt rehellinen enemmän kuin viisas: Jos sortanut ja pettänyt mun oisit, Niin oisit ennen saanut toisen paikan; Monikin vanhan herran hartioilta Kumartaa uutta herraa. Sano totta, -- Viel' epäilen, vaikk' olenkin jo varma, -- Ei ystävyytes vain lie viekas, ahnas? Vain korkur'ystavyyttä? -- rikkaan lahja, Sataisen voiton toivoss' annettu?
FLAVIUS. Ei, rakas, kallis herra, jonka rintaan Epäilys asustui, mut liian myöhään. Epäillä olis tullut onnen aikaan, Nyt kaikk' on mennyt, nyt ei siitä taikaa. Mun tänne sula rakkaus toi, sen vannon, Ja harras usko jaloon sydämmeenne Ja huoli hengen elatuksestanne. Oi, uskokaa mua, armollinen herra: Jos ylin onni suotais nyt tai vasta, Niin vaihtaisin sen tähän yhteen toivoon: Ett' oisi teillä valtaa, varoja Mua omall' onnellanne palkita.
TIMON. Niin onkin, näet! -- Sa ainut kunnon mies, Tuoss', ota! -- kurjuudestani on sulle Jumalat aarteen lähettäneet. Mene, Ja elä onnessa ja rikkaana! Yks vain on ehto: ihmisiä karta! Vihaa ja kiroo kaikki! Hellyys pois! Äl' ennen auta kerjääjää, kuin nälkä Sen luista lihat syö! Suo koirille, Mit' ihmisiltä kiellät! Tyrmä nielköön, Ja velka heidät tyyni uuttakoon! Kuin kuiva metsä ihmiskunta kuolkoon, Ja viekkahat sen veret tauti nuolkoon! Hyvästi vain, ja onnea!
FLAVIUS. Oi, suokaa Mun jäädä tänne lohduksenne, herra!
TIMON. Jos vihaat kiroja, niin älä viivy! Pakene, siunattu kun oot ja vapaa: Ihmistä karta, mua älä tapaa!
(Menevät eri taholle.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Timonin luolan edusta. (Runoilija ja maalari tulevat. Timon huomaa heidät luolastaan.)
MAALARI. Sen mukaan, mitä on kerrottu, pitäisi hänen olinpaikkansa olla tässä lähellä.
RUNOILIJA. Mitä ajatella hänestä? Yhäkö toteutuu huhu, että hän on niin rikas kullasta?
MAALARI. Yhä; Alcibiades sen sanoo; Phrynia ja Timandra ovat saaneet häneltä kultaa; niinikään on hän jaellut suuria määriä köyhille, kuljeksiville sotureille. Hänen hovimestarinsakin kuuluu saaneen mahdottoman suuren summan.
RUNOILIJA. Tuo hänen vararikkonsa oli siis vain ystävien koettelemista.
MAALARI. Eikä muuta; saatte nähdä hänet jälleen palmupuuna Ateenassa, kukoistavana parasten rinnalla. Ei siis ole pahimmoiksi, että osotamme hänelle ystävyyttä tässä hänen luullussa onnettomuudessaan: siitä saamme kelpomiehen nimen ja luultavasti matkammekin palkituksi, jos on varma ja tosi se, mitä hänen rikkauksistaan huhutaan.
RUNOILIJA. Mitä teillä nyt on tarjota hänelle?
MAALARI. Ei muuta mitään kuin käyntini, mutta lupaan hänelle oivan teoksen.
RUNOILIJA. Samaa pitää minunkin; kerron eräästä luonnoksesta, joka koskee häntä,
MAALARI. Vallan erinomaista! Lupaaminen onkin aivan ajan henkeä; se avaa odotuksen silmät; täyttäminen on aika hölmön työtä; ja, lukuun ottamatta alhaista ja yksinkertaista kansaa, on sanassaan pysyminen aivan muodista jäänyt. Lupaaminen on hovimaista ja hienoon tapaan kuuluvaa; täyttäminen on jonkinlainen viimeinen tahto eli testamentti, joka todistaa, että sen tekijässä on äly sangen sairas.
TIMON (syrjään). Oiva taideniekka! Et osaa ihmistä maalata niin halpaa, kuin itse olet.
RUNOILIJA. Ajattelen, mitä sanoisin häntä varten valmistavani; se täytyy olla kuvaus hänestä itsestään, jossa ilkutaan hyvän onnen hemmontaa ja paljastetaan se ääretön imartelu, mikä seuraa nuoruutta ja ylellisyyttä.
TIMON (syrjään). Täytyykö sinun ehdottomasti ilmaantua konnana omassa teoksessasi? Aiotko muissa ihmisissä vitsoa omia vikojasi? Tee se, minulla on kultaa sinua varten.
RUNOILIJA. Hänt' etsikäämme; tulkaa. Se valvoo huonost' omaa parastaan, Ken myöhästyy, kun etsii voittoaan.
MAALARI. Niin oikein; Kirkkaalla päiväll', eikä mustass' yössä, Etunsa eteen täytyy olla työssä. No, tulkaa.
TIMON (syrjään). Heitä vastaan käyn. -- Oi, kulta, Mik' olet jumala! Sua temppelissä Palvellaan sikopahnaa kurjemmissa; Sa laivan köysität, sa meren kynnät, Sa kunniaan ja arvoon orjan nostat. Ylistys sinulle! Sa nyt ja aina Pitaalin kruunu uskovaisiis paina! Nyt heitä vastaan!
(Astuu esiin.)
RUNOILIJA. Terve, arvo Timon!
MAALARI. Viel' äskettäisin jalo isäntämme.
TIMON. Näenkö kerran kaksi kunnon miestä?