Chapter 3

PALVELIJA. Verratonta! Hänen armonsa on oikein kunnon konna. Paholainen ei tiennyt, mitä teki, kun teki ihmisen ovelaksi; hän sen kautta joutui itse petinkoon; enkä voi muuta luulla, kuin että ihminen konnuuksillaan vihdoin tekee hänestä puhtaan. Kuinka kauniisti tuokin herra ponnisteli näyttääkseen rumalta! Tavoittelee hurskautta, tehdäkseen kirotun töitä, aivan niiden tapaan, jotka kiihkeästä, palavasta uskoninnosta tahtoisivat tuleen sytyttää kokonaiset valtakunnat.[5]

Niin tuonkin ovela on ystävyys, Timonin viime toivo. Kaikki pettää, Pait jumalat. Nyt ystävätkin kettää. Ovetkin, jotk' ei moneen kestivuoteen Lukossa olleet, nyt on teljettävät, Vain omaa isäntäänsä suojellakseen. Niin päättyy aulius: ken rahojaan Ei kaita voi, se kaitkoon huonettaan![6]

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Sali Timonin asunnossa.

(Kaksi Varron palvelijaa ja Luculluksen palvelija kohtaavat Tituksen ja Hortensiuksen ynnä muita Timonin velkojien palvelijoista, jotka odottavat Timonia tavatakseen.)

1 VARRON PALVELIJA. Kah, Titus ja Hortensius, huomenta!

TITUS. Huomenta, rakas Varro!

HORTENSIUS. Lucius! Vai täällä tavataan?

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Ja sama kaikill' On asiakin kai; mun koskee rahaa.

TITUS. Niin näidenkin ja meidän.

(Philotus tulee.)

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Kah, Philotus!

PHILOTUS. No, päivää, veikot!

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Terve, rakas veikko! Mit' ollee kello?

PHILOTUS. Kohta yhdeksän.

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Niin paljo?

PHILOTUS. Herraa onko nähty?

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Ei.

PHILOTUS. Vai ei; jo seitsemältä ennen loisti.

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Niin, nyt on päivät käyneet lyhemmiksi. Tuhlaajan rata on kuin auringon, Mut samoin se ei uusi. Varon, ett' on Timonin kukkarossa syvä talvi; Jos kuinka syvään kätes siihen pistät, Niin vähän löydät.

PHILOTUS. Samaa varon minä.

TITUS. Mut huomatkaa, mik' outo sattumus: Sun herras velkoo rahaa.

HORTENSIUS. Niinpä niin.

TITUS. Ja yllään Timonin on antihelmet, Joist' odottelen minä tässä rahaa.

HORTENSIUS. Sydäntä vihloo tuo.

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Niin, kumma seikka: Näin Timon maksaa, mit' ei koskaan saanut, Ikäänkuin herras helmilöissä kulkis Ja niistä Timonia velkoisi.

HORTENSIUS. Tää inha toimi on, sen taivas tietköön! Hän Timonin ol' ystävä ja paras, Mut kiittämätön mies on niinkuin varas.

1 VARRON PALVELIJA. Mun kolmetuhatta on kruunua; Ja sun?

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Viistuhatta.

1 VARRON PALVELIJA. Vai niinkö paljo! Summasta päättäin on sun isäntäsi Likempi ollut hänelle kuin minun, Ois muuten velkomukset yhtä suuret.

(Flaminius tulee.)

TITUS. Joku Timonin palvelijoista.

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Flaminius! Sananen vain! Sano, onko herrasi jo valmis tulemaan tänne?

FLAMINIUS. Ei suinkaan ole.

TITUS. Me pidämme tässä silmällä hänen armonsa tuloa; ole hyvä, ilmoita se hänelle.

FLAMINIUS. Sitä ei ole tarvis hänelle sanoa; hän tietää kyllä, että pidätte häntä liiankin hyvällä silmällä.

(Menee.) (Flavius tulee kaapuun verhottuna.)

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Haa! Hovimestariko tuossa hiipii? Hän kulkee pilvessä. Hoi! Huuda häntä?

TITUS. Kuulkaatte, herra.

1 VARRON PALVELIJA. Suokaa anteeks, herra, --

FLAVIUS. Mit', ystävä, sa tahdot minusta?

TITUS. Rahoja varromme.

FLAVIUS. Josp' oisi rahat Niin varmat, kuin on varma varrontanne, Ei varmaan hätää ois. Miss' oli silloin Velat ja saatavat, kun teidän herrat, Nuo viekkaat, söivät Timon herran ruokaa? Hymyiltiin vain, ei velkaa mainittukaan, Vaan ahvatusti korot vatsaan nieltiin. Katua saatte, jos mua ärsytätte; Mun suokaa mennä rauhassa. Ja kuulkaa: Nyt työmme päättyi mun ja Timonin: Tilit on tehty, lopuss' annitkin.

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Tuo vastaus ei auta.

FLAVIUS. Jos ei auta, Niin halpa tok' ei ole, niinkuin te, Te konnain apurit.

(Menee.)

1 VARRON PALVELIJA. Mitä? Mitä se herra virkaheittiö mutisee?

2 VARRON PALVELIJA. Mitä huoli hänestä; hän on köyhä, ja siinä kyllin kostoa. Kuka se enemmän suutaan soittaa kuin se, jolla ei ole pään pistettävää? Mokomat kernaast suuria rakennuksia parjatkoot.

(Servilius tulee.)

TITUS. Kas tuossa Servilius; nyt kai saamme jonkin vastauksen.

SERVILIUS. Jos saisin pyytää teitä, hyvät herrat, Tulemaan toiseen aikaan, niin tuo mulle Suotuista oisi; sillä, toden totta, Nyt herrani mieli on kumman raskas: Hänestä kaikki iloisuus on poissa, Hän sairas on ja pysyy huoneessaan.

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Huoneessaan pysyy moni tervekin; Mut jos niin raihnas on hän, sitä suuremp' Ois hänen pakko maksaa velkojansa Ja selväks tehdä tiensä jumaliin.

SERVILIUS. Jumalat, oi!

TITUS. Tuo vastaus ei kelpaa.

FLAMINIUS (ulkoa). Servilius, auta! -- Herra! Hyvä herra!

(Timon tulee raivostuneena: Flaminius hänen jäljissään.)

TIMON. Haa! Tienkö multa ovenikin sulkee? Olinko vapaa? Taloniko mulle Nyt vihollisen kahle on tai tyrmä? Se huone, jossa juhlin, nytkö tarjoo, Kuin ihmisetkin, rautapoven mulle?

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Nyt, joutuun, Titus!

TITUS. Tass' oisi minun laskuni.

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Ja minun.

HORTENSIUS. Ja minun myös.

MOLEMMAT VARRON PALVELIJAT. Ja meidän, hyvä herra.

PHILOTUS. Niin, kaikkein meidän laskumme.

TIMON. No, niillä mua päähän laskekaa. Halaiskaa aina vyötäröitä myöten!

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Ah, herra, --

TIMON. Rahaks sydämmeni lyökää!

TITUS. Tää viisikymmentä on talenttia.

TIMON. Vereni laskekaa!

LUCULLUKSEN PALVELIJA. Tää viisituhat kruunua.

TIMON. Sen korvaa viisituhat pisaraa. -- No, entä sinun? -- niin, ja sinun?

1 VARRON PALVELIJA. Hyvä herra, --

2 VARRON PALVELIJA. Hyvä herra, --

TIMON. Paloiksi minut repikää ja viekää! Jumalat sitten teidät ruhjokoot!

(Menee.)

HORTENSIUS. Totta toisen kerran, nyt saavat herramme viskata lakkinsa rahojensa perään; näitä velkoja sopii syyllä sanoa hurjiksi, kun velallinen on hullu mies.

(Menevät.) (Timon ja Flavius tulevat.)

TIMON. Ne konnat salvanneet on hengen multa. Vai velkojia! -- Perkeleitä!

FLAVIUS. Oi. rakas herra, --

TIMON. Mitä, jos sen teen?

FLAVIUS. Hyvä herra, --

TIMON. Teen sen. -- Hovimestari!

FLAVIUS. Täss' olen, herra.

TIMON. Niinkö joutuisa? Taas kaikki ystäväni tänne kutsu, Lucius, Lucullus ja Sempronius: kaikki; Ne konnat minä vielä kerran ruokin.

FLAVIUS. Puhutte, herra, aivan houreissanne: Ei ole, millä halvan atrian Vois toimittaa.

TIMON. Siit' älä sinä huoli; Mene, kutsu koko konnalauma tänne; Minä ja kokki kestit järjestämme.

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Senaatin istuntosali. (Senaatti on koossa.)

1 SENAATTORI. Samaten minä; se on verivelkaa; On välttämätönt', että kuolee hän; Vain rohkeammaks synnin tekee armo.

2 SENAATTORI. Niin kyllä, laki hänet murtakoon!

(Alcibiades tulee seurueineen.)

ALCIBIADES. Kunnia, rauha, armo senaatille!

1 SENAATTORI. Mit' asiata, päällikkö?

ALCIBIADES. Kumarrun nöyräst' avujenne eteen, Sill' laupeus ja armo lain on avu, Ja julmuutt' yksin hirmuvalta käyttää. Raskaana kohtalo ja aika painaa Mun ystävääni, joka tulisuuttaan Lakihin kompastui, jok' uppokuilu On niille, mitkä suin päin siihen syöksyy. Tät' ottamatta tapaturmaa lukuun, Hän avuiltansa lempeä on mies. Ei teossansa pelkuruuden tahraa -- Se kunnia jo rikoksenkin korjaa -- Vaan vihass' ylevänä, uljain mielin, Kun kuolinhaavan näki maineessansa, Hän vihamiestään meni vastahan, Ja tyynenä ja mieltään malttavana Viimeiseen hillitsi hän kiukkuaan, Niinkuin ois sanakiistass' ollut vaan.

1 SENAATTORI. Ajatte järjettömyytt' ihan jyrkkää, Kokien rumaa työtä kaunistella Te koukkuilette, niinkuin tahtoisitte Jalostaa tappoa ja uljuudeksi Julistaa tappelun, jok' uljuuden on Äpärä vain ja kasvoi maailmaan, Kun lahkoja ja puolueita syntyi. Se tosi uljas on, mi tyynnä kärsii Ihmisten pahimmatkin sadatukset, Ja jolle loukkaus on vain kuin vaate Tai verho, jonka ruumiilleen hän heittää; Mut solvaust' ei sydämmeensä päästä Tuhoa siellä tekemään. Jos loukkaus pahaa on ja vaatii surmaa, Ken pahan vuoksi etsis hengen turmaa!

ALCIBIADES. Ma pyydän, --

1 SENAATTORI. Ei ilkirikosta voi pilviin nostaa; On uljahampi kärsiä kuin kostaa.

ALCIBIADES. Suvaitkaa, arvo herrat, anteeks antaa, Jos soturina haastan. Miksi käyvät Nuo ihmishölmöt taisteluun ja eivät Häpeää kärsi? Miksi eivät nuku Ja salli vihamiehen heiltä kaulaa Sovussa katkaista? Jos kärsimys Niin uljast' on, niin miksi sotaa käymme? Siis nainen uljaamp' on, kun kotiin jää, Jos kärsimys on suurta; aasi paremp' On sotamies kuin leijona, ja vanki Kahleissaan tuomaria viisaampi, Jos kärsintää on viisaus. Hyvät herrat, Olette suuret, olkaa hyvät kerta; Välehen kylmyys sättii kuumaa verta. On tosin tappo synti hirmuinen, Mut hätätilass' armo sallii sen. On jumalatont' olla vihoissaan, Mut ken ei vihastuisi konsanaan? Mitatkaa tämän mukaan hänen syytään.

2 SENAATTORI. Puhutte turhaan.

ALCIBIADES. Turhaan? Urostyönsä Byzantissa ja Lacedaemonissa Jo riittäis hälle hengen päästimeksi.

1 SENAATTORI. Mik' ajatuksenne?

ALCIBIADES. Niin, sanon, herrat, Ett' on hän kauniin palveluksen tehnyt, Sodassa tappain monta vihollista. Kuink' urhokkaasti viime taistelussa Jo otteli ja tuhlas iskujaan!

2 SENAATTORI. Niin, tuhlata kyll' osaa; mässääjäksi On luotukin; hän siihen syntiin hukkuu, Ja uljuuden se hältä vangiks ottaa. Jos vihollist' ei muuta ois, niin tämä Jo hänet voittais; raivoyltiössä --, Se tietty on -- hän tekee hurjan töitä Ja nostaa riitaa. Irstaast' elamoi, Ja juomisensa vaaraks olla voi.

1 SENAATTORI. Hän kuolkoon!

ALCIBIADES. Kovaa! Miks' ei sotaan kuollut! Jos hänen työns' ei riitä, -- vaikka kyllä Ominkin käsin, muiden auttamatta, Vois henkes' ostaa, -- lepytykseks annan Minäkin työni; kaikki yhteen pankaa; Ja koska vakuus teille, arvo vanhat, Niin rakas on,[7] niin voittoni ma panttaan Ja kunniani hänen kelpoudestaan. Jos hänen työstään laki hengen vaatii, Niin sodassa sen vieköön miekan ota; Jos laki tuima on, niin on myös sota.

1 SENAATTORI. Lakia käytämme; se kuolon määrää: Siis vaiti, vihaamme jos välttää suotte. Se ystävä tai veli olkohon, Ken toisen surmaa, surman oma on.

ALCIBIADES. Se täytymyskö? Ei, ei! Hyvät herrat, Ma pyydän, mua tunnustelkaa.

2 SENAATTORI. Miten!

ALCIBIADES. Mieleenne minut johdattakaa.

3 SENAATTORI. Mitä?

ALCIBIADES. Mun unehutti varmaan vanhuutenne, En muuten joutuis siihen häpeään, Ett' turha pyyntö multa kielletään. Se haavojani polttaa.

1 SENAATTORI. Uhmaattenko? Siis pari sanaa, joiss' on teho suuri: Ijäksi maasta pois!

ALCIBIADES. Pois maasta minä? Pois tyhmyys maasta, pois, ja väärä voitto, Jok' on vain häpeäksi senaatille.

1 SENAATTORI. Jos yli kahden päivän täällä viivyt, Kovempaa tuta saat. Ja, ennenkuin Vihamme yltyy, paikalla hän kuolkoon.[8]

(Senaattorit menevät.)

ALCIBIADES. Niin vanhoiks eläkää te, ett' on teissä Vain pelkät luut, ja kaikki teitä kammoo! Jo tulen raivoon! Minä kävin sotaa, Nuo rahojaan kun laskivat ja niistä Lukivat suuret korot; minä, rikas Vain suurist' arvista, -- ja tääkö palkka? Tään voiteenko tuo ahnas neuvostomme Soturin haavaan valaa? Maasta pois! Ei hullummaksi; maasta pois! No, hyvä! Nyt raivollani täys on aihe lyödä Ateenaan isku. Sydämmiä palkkaan, Rohkaisen nurkuvata joukkoani. On suurta maailmoilta voitto viedä; Ei jumalat, eik' urhot herjaa siedä.

(Menee.)

Kuudes kohtaus.

Pitosali Timonin asunnossa.

(Soittoa. Pöydät on katettu; palvelijat odottamassa. Useita ylimyksiä tulee eri tahoilta.)

1 YLIMYS. Hyvää päivää, hyvä herra!

2 YLIMYS. Jumal' antakoon. Luulenpa, että tämä kunnianarvoisa herra tahtoi tässä taannoin meitä vain koetella.

1 YLIMYS. Samaa minäkin mielessäni haudoin, kun teidät tapasin. Toivonpa, että hän ei ole niin mennyttä miestä, kuin mitä hän tahtoi luulotella, koetellessaan ystäviään.

2 YLIMYS. Niin ei voi olla laita, näistä uusista kemuista päättäen.

1 YLIMYS. Sitäpä minäkin. Hän laittoi minulle hartaan kutsun, jota tärkeäin asiain takia olin vähällä estellä, mutta hän rukoili rukoilemistaan, ja niin minun täytyi tulla.

2 YLIMYS. Samaten minuakin tähdelliset tehtävät pidättivät, vaan hän ei tahtonut kuullakaan estelyitäni. Harmissani olen, ettei ollut rahoja takanani, kun hän lähetti lainaa pyytämään minulta.

1 YLIMYS. Niin olen minäkin mieliharmista kipeä, nyt kun näen, miten asiat ovat.

2 YLIMYS. Niin on täällä meidän kaikkien laita. Kuinka paljon hän pyysi teiltä?

2 YLIMYS. Tuhannen kultarahaa.

2 YLIMYS. Tuhannen kultarahaa!

1 YLIMYS. Entä teiltä?

3 YLIMYS. Minulle hän lähetti, -- vaan tuossa hän tulee.

(Timon tulee seuralaisineen.)

TIMON. Terve suuri tultuanne, hyvät herrat, kumpikin! -- No. mitä kuuluu teille?

1 YLIMYS. Aina hyvää, kun kuulen teidän armonne hyvin voivan.

2 YLIMYS. Ei pääsky nöyremmin kesää kaipaa, kuin me teidän armoanne.

TIMON (syrjään.) Eikä nöyremmin talvea heitä; sellaisia kesälintuja ne ihmiset ovat. -- (Heille.) Hyvät herrat, ateriamme ei kannata näin pitkää odotusta; ravitkaa sill'aikaa korviamme soitannolla, jos torven räikinä ei ole niille liian karkeaa ruokaa. Istukaamme heti pöytään.

1 YLIMYS. Toivoakseni teidän armonne ei siitä mielipahaa kanna, että palautin tyhjänä sanantuojanne.

TIMON. Oi, herraseni, älkää siitä pahoitelko.

2 YLIMYS. Jalo herra, --

TIMON. Ah, hyvä ystävä, mitä kuuluu?

2 YLIMYS. Kunnianarvoisa herra, olen ihan sairas häpeästä, kun taannoin, lähettäessänne luokseni sanantuojan, olin niin onneton kerjäläinen.

TIMON. Heittäkää mokomat ajatukset.

2 YLIMYS. Jos olisitte lähettänyt paria tuntia aikaisemmin, --

TIMON. Älkää noilla häiritkö suloisempia muistojanne -- Kas niin, kaikki pöytään kerrassaan.

(Ruoat kannetaan pöytään.)

2 YLIMYS. Kaikki astiat kansi päällä!

1 YLIMYS. Kuninkaallinen ateria, uskokaa pois.

3 YLIMYS. Niin tietystikin, jos vain raha ja vuodenaika jotakin aikaan saavat.

1 YLIMYS. No, mitä kuuluu? Mitä uutta?

3 YLIMYS. Alcibiades on maanpakoon tuomittu; oletteko kuulleet sitä?

1 ja 2 YLIMYS. Alcibiades maanpakoon tuomittu!

3 YLIMYS. Tosi asia, siihen voi luottaa.

1 YLIMYS. Kuinka? Kuinka?

2 YLIMYS. Mistä syystä? sanokaa.

TIMON. Arvoisat ystävät, tulkaahan lähemmäksi.

3 YLIMYS. Lisää saatte kuulla toiste. Nyt tässä on oivat pidot tarjona.

2 YLIMYS. Yhä muuttumaton tämä mies!

3 YLIMYS. Kestäneekö? Kestäneekö?

2 YLIMYS. Varmaankin; mutta aika tulee -- ja sitten --

3 YLIMYS. Ymmärrän.

TIMON. Nyt joka mies sijalleen sitä vauhtia, kuin kiitäisi hän armaansa huulia kohti; ruoka on sama koko pöytäkunnalle.[9] Älkää näistä tehkö mitään jäykkiä juhlapitoja, joissa ruoka ehtii jäähtyä, ennenkuin ensi paikasta on sovittu: istukaa, istukaa. Jumalat vaativat kiitostamme.

"Te suuret hyväntekijät, heruttakaa kiitollisuutta keskuuteemme. Hankkikaa teillenne kiitosta hyvistä anneistanne, mutta pitäkää aina varalla annettava, muuten teidän jumaluuksianne halveksitaan. Antakaa kullekin kylläksi, ettei toisen tarvitse toiselle lainata; sillä jos teidän jumaluuksienne pitäisi ihmisiltä lainata, niin ihmiset jättäisivät jumalat. Tehkää, että ruoka on enemmän rakastettu kuin sen antaja. Laittakaa niin, että missä kaksikymmentä kolme on koossa, niistä kolmekolmatta on konnia; ja että, jos kaksitoista naista istuu samassa pöydässä, niistä tusina on -- mitä ovat. Loput lahjoistanne, oi jumalat! -- Ateenan senaatti ja kansan roskajoukko, -- mikä niissä on kelvotonta, jouduttakaa se kadotuksen omaksi! Mitä näihin tulee, läsnä oleviin ystäviini -- niinkuin ovat minulle tyhjää, niin tyhjässä heitä siunatkaa, ja tyhjään olkoot tervetulleet!" No, koirat, kannet pois, ja latkikaa!

(Kannet otetaan pois astioista, jotka huomataan olevan täynnä kuumaa vettä.)

MUUTAMAT. Mitä hänen armonsa tarkoittaa?

TOISET. En tiedä minä.

TIMON. Parempaa ruokaa älkää koskaan nähkö, Suu-ystävät te kaikki! Hyveenne on Vain höyryä ja haaleata vettä. Tää Timonin on viimeinen; hän, johon Imarre-helyjänne siroititte, Nyt huuhtoo kaikki pois, ja silmillenne Näin vihmoo oman konnuutenne huurut. (Roiskii vettä vieraiden silmille.) Eläkää kauan te ja inhottuina, Hymyvät, liukkaat, iljettävät norkot, Pedot nöyrät, säisyt sudet, lauhkat karhut, Nakurit, onnen narrit, kesäperhot, Hassaavat orjat, huurut, tuuliviirit! Kaikk' ihmisten ja eläintenkin taudit Ruville teidät syökööt! -- Menetkö sä? Seis! Lääke ensin! -- sulle myös, -- ja sulle: -- (Viskaa astiat heidän peräänsä.) Seis! Lainaa nyt ma annan, enkä ota. -- Hei, kaikki liesuun! Pitoihimme vasta Kaikk' olkoot konnat tervetulemasta. Pala, talo! Sorru, Ateena! Täst' ihan Ma ihmistä ja ihmisyyttä vihaan.

(Menee.) (Vieraat palaavat, muita herroja ja senaattoreja seurassaan.)

1 YLIMYS. Mitä tämä on, hyvät herrat?

2 YLIMYS. Tunnetteko syytä Timonin raivoon!

3 YLIMYS. Vait! Oletteko nähnyt lakkiani?

4 YLIMYS. Minun on vaippani hukassa.

3 YLIMYS. Hän on hullu, se herra, ja ihan oikkujensa vallassa. Antoi minulle taannoin helmen ja nyt löi sen pois lakistani. -- Oletteko nähnyt helmeäni?

4 YLIMYS. Oletteko nähnyt lakkiani?

2 YLIMYS. Tässä se on.

4 YLIMYS. Tässä makaa minun vaippani.

1 YLIMYS. Pois vain joutuun!

2 YLIMYS. Hän hullu on.

3 YLIMYS. Niin, sitä luuni poraa.

4 YLIMYS. Saat milloin helmilöitä, milloin soraa.

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Ateenan muurien ulkopuolella. (Timon tulee.)

TIMON. Sua kerran vielä silmään. Muuri, sinä, Jok' ympäröit nuo sudet, maahan vaivu, Ateenaa älä suojaa! Vaimot, irstaiks, Ja, lapset, ynseiks tulkaa! Orjat, narrit, Sijaltaan syöskää kurttu senaatti, Ja itse sijaan käykää! Immet nuoret. Häpeän saastaan oiti rypemään, Ja vanhempainne nähden! Pidä puoltaa, Häverikki, älä maksa; veitsi maalle, Ja velkojaisi kurkkuhun se iske! Varasta, elinorja! Arvo herras On pitkäkynsi rosvo, joka ryöstää Lain mukaan. Tyttö, herran viereen maata; Rouva on portto! Ramman taattos sauva Pois tempaa, poika kuusitoistias, Ja hältä aivot murskaa! Hellyys, rakkaus, Jumalanpelko, oikeus, totuus, rauha, Yölepo, kotikuri, ihmissopu, Opit ja tavat, kaupat, elinkeinot, Lait, säännöt, laitokset ja arvoluokat Tuhoksi menkööt, vastakohdakseen, Ja eläköön vain tuho! Ihmisvaivat, Te, kuumeet ankarat ja tarttuvaiset, Ateenaan kypsään syöskää! Lonkkatauti, Senaattorimme halpaa, että heillä Käy raajat yhtä rammaksi kuin tavat! Himo irras hiivi nuorten luihin, mieliin, Ett', ahertaissaan hyveen virtaa vastaan, Hekumaan hukkuvat! Ateenaan tehkööt Äkämät, paiseet kylvön, jost' on sato Yleinen kuppa! Hengen kautta henkeen Levitköön rutto, että myrkkyist' olkoon Niin seuraelämä kuin ystävyyskin! Alastomuuteni ma sain, en muuta, Sinulta, sinä inhottava kylä! Vie tuokin, kirottu sa tuhannesti! Nyt metsään Timon käy: on arvelutta Parempi korven susi ihmissutta. Jumalat, kuulkaa! Kaikki tuhotkaat Tään kaupungin ja maankin asukkaat; Timonin viha nouskoon ikää myöden, Isoiset, halvat, kaikki alleen lyöden! Aamen.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Huone Timonin talossa. (Flavius ja pari kolme Timonin palvelijaa tulee.)

1 PALVELIJA. Oi, hovimestari, miss' isäntämme? Eroko meillä? Häviö? Ja hukka?

FLAVIUS. Voi, ystäväni, mitä sanoistakaan? Jumalten vanhurskaitten kautta vannon, Ett' olen yhtä köyhä mies kuin tekin.

1 PALVELIJA. Ja talo tämmöinenkö häviöllä! Näin jalo herra myyty! Kaikki mennyt! Eik' ystävää, jok' auttais onnetonta Ja häntä seurais!

2 PALVELIJA. Niinkuin selin käännyt Sa toveriisi, jonka hautaan laskit, Niin onnen haudalta nyt suosikitkin Pois hiipi, valhevalans' antain hälle Kuin tyhjän kukkaron; hän itse, raukka, Kuin ilmain varaan jäänyt kerjäläinen, Köyhyydessä ja vierottuna kulkee, Kuin herja, yksin. -- Lisää kumppaneita.

(Toisia palvelijoita tulee.)

FLAVIUS. Hävinneen talon särkynyttä kamaa!

3 PALVELIJA. Sydämmell' yhä Timonin on puku, Sen näen silmistänne. Tovereita Siis ollaan vielä murheen palkoissakin. Sai laiva vuodon, ja me, laivamiehet, Nyt, seisten kannell' uppoovalla, kuullaan Melua tyrskyn; tähän ilmamereen Hajoomme kaikki.

FLAVIUS. Ystävät, nyt teille Ja'an viime roponi. Miss' yhdytäänkin, Timonin tähden tovereita ollaan. Ja päätä pudistellen sanokaamme, Kuin hautaan soittain isäntämme onnen: "Parempaa näimme". Hiukan kullekin. (Antaa heille rahaa.) Ei, kaikkein kädet! Vaikka puuttehessa, Surusta rikkaat ollaan erotessa. (Syleilevät toisiaan. Palvelijat menevät.) Mink' armottoman tuhon tuo se loisto! Ken tahtoisikaan saada rikkautta, Jos herjaa vain se tuo ja surkeutta? Ken olla onnen pilkkana? Tai elää Vain ystävyyden unelmissa? Nähdä Komean loistonsa vain maalattuna Kuin ystävien kaunisteltu joukko? Ah, herra parka! Sydämmes sun sorti! Sun hyvyys tappoi! Kumma veren vietti, Kun liika hyvyyskin on suurin synti! Ken puolinkaan noin hyvä olla voi, Jumalten tunnus tuo jos tuhon toi? Oi, rakas herra, -- Siunattu, tullaksesi kirotuksi, Ja rikas köyhtyäkses, -- varat suuret Nyt raskain tuskas on. Ah, oiva herraa! Raivossaan heitti hylky-ystäväinsä Pesänkin kiittämättömän.[10] Ei hällä Nyt hengenpidett', ei sen hankkijaa. Jälestä käyn ja olinpaikkans' etsin. Niin hyvin, kuin vain voin, hänt' auttaa koitan; Jos kultaa saan, niin talouttaan hoidan.

(Menee.)

Kolmas kohtaus

Metsä. (Timon tulee.)

TIMON. Oi, aurinko, sa siunauksen lähde, Utuja mädänneitä ime maasta Ja siskos radall' ilma myrkytä! Samaisen kohdun kaksoisveljeksille, Joill' yksi melkein siitto on ja synty Ja asunto, jaa osat erilaiset, Niin paremp' ivaa huonompaa; näet, luonto, Jot' ahtaa kaikki kurjuus, onnen suuruutt' Ei kestä, polkematta luontoa. Tuo nosta kerjääjä, tää herra sorra, Niin syntykunnian saa kerjäläinen Ja senaattori perinnäisen herjan. Ruoasta toisen veljen kyljet paisuu, Nälästä toinen laihtuu. Ken, ken tohtii Mies olla puolestaan ja sanoa: "Tuo tuoss' on imartaja". Jos on yksi, Niin ovat kaikki; ylempätään aina Alempi nuolee; kultaist' älliötä Kumartaa oppi viisas. Kaikk' on kierää; Ei kirotuissa meissä muuta suoraa Kuin suora konnuus. Inhotut siis olkaa Kaikk' ihmistungot, juhlat, seurapiirit! Vertaistaan Timon vihaa, itseäänkin. Tuho ihmissuvulle! -- Maa, anna juurta! (Kaivaa.) Ken sinust' etsii parempaa, sen kitaan Vihaisin myrkkys vala. -- Mitä? Kultaa? Keltaista kiiltokultaa? Jumalani, En tyhjää pyynnyt! Juurta, kirkkaat taivaat! Tuo tuota, niin on musta valkoinen, Ruma kaunis, huono hyvä, vanha nuori, Pelokas urhoollinen, halpa jalo.[11] Jumalat, miksi tätä, miksi tätä? Tää pappinnekin viehtää alttarilta, Pään alta potevalta patjan riistää. Tää orja keltainen se pyhät liitot Sitoo ja purkaa, siunaa kirotut, Jumaltaa kupansyömät, varkait' auttaa Ja heidät kunniaan ja arvoon nostaa Senaattorien rinnalle; niin, tämä Se pidellynkin lesken jälleen naittaa, Ja sen, jot' inhat haavasairaalatkin Kuoten kammoo, höystää se ja maustaa Kevätkukkaseksi. Kirottu sa kuona, Sa ihmiskunnan katuluuska, joka Kapinaan kansat nostat, maahan jälleen, Se paikkas on! -- (Marssi kuuluu etäältä.) Haa, rumpu! -- Vaikka elät, Sun hautaan toki; karkaat, valtarosvo, Kun luuvaloinen herras ei voi seista; -- Ei, hiukan käsirahaksi.

(Pidättää omalle varalleen vähän kultaa.)

(Alcibiades tulee sotasaalossa, rumpujen ja pillien soidessa, Phrynia ja Timandra hänen seurassaan.)

ALCIBIADES. Ken siellä? Mitä?

TIMON. Eläin, niinkuin sinä. Sydämmes ruumiinmato kalvakoon, Kun mulle ihmishaamun taasen näytät.

ALCIBIADES. Nimesi? Näinkö ihmistä sä vihaat, Vaikk' olet itse ihminen?

TIMON. Ma olen _Misanthropos_ ja vihaan ihmiskuntaa. Voi, jos sa koira oisit, että voisin Sua hiukan rakastaa!

ALCIBIADES. Sun hyvin tunnen, Mut kohtalosi vierasta on mulle.