Chapter 2
FLAVIUS. Mihin tämä viekään! Kestittää täytyy, rikkaat lahjat antaa. Ja kaikki tyhjäst' arkusta! Ei tiedä Hän koskaan varojansa, eikä siedä Mun näyttää, kuink' on sydän hällä köyhä, Kun sill' ei voimaa täyttää toiveitaan. Niin yli varainsa hän lupaa, että Puheensa kaikk' on velkaa; joka sana On panttina; hyvyyttään vielä koron Niist' antaa hän; maat kirjoissa on heillä. Jos virastani hyväll' irti oisin, Ennenkuin minut karkoitetaan vallan! Parempi ilman ruokaystävää, Kuin että ruokit henkes väijyjää. Sydäntä särkee isäntäni tila.
(Menee.)
TIMON. Vääryyttä kovin teette itsellenne, Jos arvoanne näin te alennatte. Kas, tässä pikku ystävyyden lahja!
2 YLIMYS. Suurempi tavallist' on kiitokseni.
3 YLIMYS. Oi, hän on itse autiuden sielu!
TIMON. Nyt muistan, herra, että tässä taannoin Kehuitte raudikkoa ratsuani: Se pitäkää, kosk' on se teille mieleen.
3 YLIMYS. Ma pyydän, jalo herra, anteeks suokaa.
TIMON. Sanani saitte; tiedän, ettei muuta Kehua oikein voi, kuin mitä mielii; Omistani arvaan ystäväini halut; Vakaasti haastan. Kohta teillä käyn.
KAIKKI YLIMYKSET. Oi, kenpä oisi tervetulleempi!
TIMON. Nää käynnit, teidän varsinkin, on mulle Niin rakkaat, ett' en saata antaa kyllin. Kuningaskuntia ma ystäville Jaella voisin. -- Alcibiades, Sin' olet sotamies, siis harvoin rikas; Mut hyvin se on tarpeen; kuolleissa On elatuksesi ja sotakenttä Maatiluksesi.
ALCIBIADES. Aika sottakenttä!
1 YLIMYS. Velassa suuress' ollaan teille.
TIMON. Samoin Minäkin teille.
2 YLIMYS. Ikikiitolliset.
TIMON. Samaten minä. -- Tulta, lisää tulta!
1 YLIMYS. Oleva onni, kunnia ja rikkaus Ain' olkoon osananne, jalo Timon!
TIMON. Hyväksi ystäville.
(Alcibiades ja ylimykset menevät.)
APEMANTUS. Sitä hommaa! Pään nyökkäystä ja hännän hieputusta! Nuo koipitemput tokko kulungeitaan Ne kannattavat? Ystävyys on rapaa; Ei pitäis vilpill' olla jalka vapaa. Nuo kunnon narrit maire kieli pettää.
TIMON. No, Apemantus, jos et noin ois juro, Niin saisit jotain.
APEMANTUS. Min' en huoli mistään; Jos lahjot minutkin, niin sulla yhtään Ei soimaajaa, ja syntiin yhä vaivut Niin kauan annat, varon, että kohta Pois papereilla itsesikin annat. Miks kemut, kestit nuo ja turhat loistot?
TIMON. Jos noin sa moitit seuraelämää, Niin, totta vieköön, sinusta en huoli. Hyvästi! Toiste laula toista virttä!
(Menee.)
APEMANTUS. Et tahdo mua kuulla, -- etkä saakaan! Taivaasi suljen. Kuink' on ihmis-parka Neuvoille, vaan ei mairehelle arka!
(Menee.)
TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Huone erään senaattorin talossa. (Senaattori tulee, paperi kädessä.)
SENAATTORI. Tää viisituhat, -- yhdeksän on Varron Ja Isidorin saatava, -- mun lisäks -- Siis viisikolmatta. -- Näin hurjistella Ja tuhlata! Ei kestä tuo, ei miten. Jos kultaa kaipaat, mierolt' ota koira Ja Timonille vie; se poikii kultaa. Jos tahdot ratsustasi kaksikymment' Upeempaa saada, vie se Timonille, Niin oiti oiva ratsuja se varsoo. Ei vartijata portilla, ei muuta Kuin muuan hymysuu, mi sisään kutsuu Kaikk' ohikulkijat. Ei, tää ei kestä; Ei tässä järki varmaa pohjaa keksi. Hoi, Caphis! Caphis!
(Caphis tulee.)
CAPHIS. Mitä käskette?
SENAATTORI. Käy vaippasi, ja Timonille riennä: Kiristä saatavani; älä välty, Jos estelee; äl' ällisty, jos sanoo: "Terveiset herralles'" -- näin heilutellen Kädessään lakkiaan; -- ei, virka hälle, Ett' itse ahtaall' olen; velkojani Hyvittää täytyy; määräaik' on mennyt, Ja viipy tuo on luoton multa vienyt; Rakastan häntä, kunnioitan häntä, Mut sormestaan en päätäni voi antaa; Pikainen tarve on; ei verukkeet, Ei kiertelevät sanat mua auta, Ei, rahat oiti käteen. Mene matkaan, Ja näytä oikein tuiman tuimaa naamaa, Kuin karhu ainakin; näet, pelkään, että, Jos joka sulka omaan pannaan siipeen, Vain alaston on linnunpoika Timon, Vaikk' ylväs on kuin Phoenix nyt. Pois matkaan!
CAPHIS. Ma menen, herra.
SENAATTORI. Ma menen, herra? Velkakirjat mukaan, Ja hoksaa päivänmäärä.
CAPHIS. Kyllä.
SENAATTORI. Mene!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Sali Timonin asunnossa. (Flavius tulee, useita maksulaskuja kädessä.)
FLAVIUS. Ei mielt', ei malttia, vaan aina hurja! Ei tietää tahdo, miten varat riittää, Ei humun tulvaa hillitä; ei kysy. Mihinkä kaikki menee, eikä huoli Hakea neuvoa! Ei ole moista Niin hyvää ja niin mieletöntä toista. Kuin käynee? Hän ei kuule, kunnes tuntee. Luen hälle lain, kun metsältä hän palaa. Hyi, hyi, hyi, hyi!
(Caphia sekä Isidorin ja Varron palvelijat tulevat.)
CAPHIS. Hei, Varro, hyvää iltaa! Rahaako vaadit?
VARRON PALVELIJA. Sama sun lie toimes!
CAPHIS. Niin on; -- ja sinun, Isidor?
ISIDORIN PALVELIJA. Niin oikein.
CAPHIS. Jos vaan ois rahat kourassa!
VARRON PALVELIJA. Ma varon, --
CAPHIS. Kas, tuossa tulee armollinen herra.
(Timon, Alcibiades ja ylimyksiä tulee.)
TIMON. Nyt syödään, Alcibiades, ja sitten Lähdemme jälleen. -- Minulle? Ja mitä?
CAPHIS. Tää velkakirja, herra. --
TIMON. Velkakirja? Mist' olet?
CAPHIS. Täältä Ateenasta, herra.
TIMON. No, mene hovimestarini luokse.
CAPHIS. Anteeksi, herra: kuukauden jo ajan Lykännyt päiväst' on hän päivään maksun. Tärkeistä syistä herrani on pakko Omansa vaatia; siis nöyräst' anoo, Ett', ylevänä tässä niinkuin muussa. Velkanne suoritatte.
TIMON. Ystäväni, Ma pyydän, tule huomenaamulla.
CAPHIS. Ei, herra, --
TIMON. Muista paikkas, ystäväni.
VARRON PALVELIJA. Min' olen Varron mies, --
ISIDORIN PALVELIJA. Ma Isidorin; Pikaista maksua hän nöyräst' anoo.
CAPHIS. Jos isäntäni puutteen tietäisitte, --
VARRON PALVELIJA. Kuus viikkoa jo maksettaviss' ollut, --
ISIDORIN PALVELIJA. Pois minut laittoi hovimestarinne; Nyt käsky kääntyä on suoraan teihin.
TIMON. Oi, antakaahan minun hengähtää! -- Edeltä menkää, herrat, olkaa hyvät; Jälestä oiti tulen. -- (Alcibiades ja ylimykset menevät.) Tänne, Flavius! Miks näin mua julkiääneen ahdistellaan Sitoumusten laiminlyömisestä Ja veloist' aikaa maksettavista? Se kunniaani loukkaa.
FLAVIUS. Kuulkaa, herrat. Sopiva nyt ei aika moiseen toimeen. Siks malttakaatte, ett' on ruokailtu, Jott' ilmoittaa saan hänen armollensa Syyn viivyntään.
TIMON. Se tehkää, ystävät! -- Hyvästi heitä kestittäköön!
(Menee.)
FLAVIUS. Tänne!
(Menee.) (Apemantus ja narri tulevat.)
CAPHIS. Malttakaa, tuossa tulee narri Apemantuksen kanssa; ehkä laskemme pikku pilaa heidän kanssaan.
VARRON PALVELIJA. Hirteen koko mies! Hän meitä vain haukkuu.
ISIDORIN PALVELIJA. Rutto sen koiran syököön!
VARRON PALVELIJA. Mitä kuuluu, narri?
APEMANTUS. Puheletko varjosi kanssa?
VARRON PALVELIJA. En puhu sinulle.
APEMANTUS. Et, vaan itsellesi. -- (Narrille.) Tule pois!
ISIDORIN PALVELIJA (Varron palvelijalle). Siinä jo sait narrin niskoillesi.
APEMANTUS. Vielä seisot yksinäsi; etpähän vielä häntä saanut.
CAPHIS. Kuka on nyt narri?
APEMANTUS. Se, joka teki viime kysymyksen. -- Katalat konnat ja korkurien käskyläiset! Kullan ja puutteen yhteen parittajat!
KAIKKI PALVELIJAT. Mitä olemme, Apemantus?
APEMANTUS. Aaseja.
KAIKKI PALVELIJAT. Miksi niin?
APEMANTUS. Siksi, että kysytte minulta, mitä olette, ettekä itse tunne itseänne. -- Puhuttele heitä, narri.
NARRI. Kuinka voitte, hyvät herrat?
KAIKKI PALVELIJAT. Suur' kiitos, hyvä narri. Kuinka voi sinun emäntäsi?
NARRI. Hän paraikaa panee vettä tulelle, kaltatakseen teidän kaltaisia kukonpoikia. Haluaisin nähdä teitä Korintissa.[4]
APEMANTUS. Hyvä! Paljon kiitoksia!
(Paashi tulee.)
NARRI. Nähkääs, tuossa tulee emäntäni paashi.
PAASHI (narrille). No, mitä kuuluu, kapteeni? Mitä sinä teet tässä viisaassa seurassa? -- Kuinka sinä voit, Apemantus?
APEMANTUS. Voi, jospa olisi minulla vitsa suussa, että voisin sinulle vastata oikein tuntuvasti.
PAASHI. Apemantus hyvä, lue minulle näiden kirjeiden päällekirjoitukset: en tiedä, mikä on millekin.
APEMANTUS. Etkö osaa lukea?
PAASHI. En.
APEMANTUS. Ei siis paljo oppia kuole sinä päivänä, jolloin sinut hirtetään. Tuo on herra Timonille; tuo Alcibiadeelle. Mene! Äpäränä sinä synnyit, ja parittajana sinä kuolet.
PAASHI. Sinä olet koirana penikoittu, ja nälkään sinä kuolet kuin koira. Älä vastaa; minä olen jo tiessäni.
(Menee.)
APEMANTUS. Ihan noin sinä armoa pakoon juokset. -- Narri, minä seuraan sinua Timonille.
NARRI. Jätätkö minut sinne?
APEMANTUS. Jos Timon jää kotiin. -- Te kolme palvelette kolmea korkuria, niinkö?
KAIKKI PALVELIJAT. Niin kyllä; vaan he voisivat paremmin palvella meitä.
APEMANTUS. Sitä minäkin, -- ei voisi pyöveli koskaan paremmin palvella varasta.
NARRI. Oletteko te kolmen korkurin käskyläisiä?
KAIKKI PALVELIJAT. Olemme, narri.
NARRI. Luulenpa, ettei ole sitä korkuria, jolla ei olisi narria käskyläisenä. Minun emäntäni on hänkin niitä, ja minä olen hänen narrinsa. Kun teidän herroiltanne halutaan lainaa, niin tullaan alakuloisina ja lähdetään pois iloisina; vaan minun emäntäni taloon tullaan iloisina ja lähdetään pois alakuloisina. Syy siihen?
VARRON PALVELIJA. Voisin mainita yhden.
APEMANTUS. No tee se, että saisimme oikein oppia tuntemaan huorimuksen ja konnan, vaikka kyllä sinä et muutenkaan tule sen paremmasta käymään.
VARRON PALVELIJA. Mitä on huorimus, narri?
NARRI. Narri hyvissä vaatteissa ja hieman sinun näköisesi. Se on henki; milloin se ilmestyy ylhäisenä herrana, milloin lainoppineena, milloin filosofina, jolla, paitse sitä yhtä keinotekoista kiveä, on kaksi lisää. Sangen usein se on ritarinkin näköinen, ja ylipäänsä kaikessa asumuodoissa, missä ihminen kahdeksankymmenen ja kolmentoista ikävuoden välillä liikkuu, tämä henki kummittelee.
VARRON PALVELIJA. Sinä et ole kokonaan narri.
NARRI. Etkä sinäkään kokonaan viisas; sinusta puuttuu älyä yhtä paljon, kuin minussa on narriutta.
APEMANTUS. Tuota vastausta ei olisi Apemantus hävennyt.
KAIKKI PALVELIJAT. Tilaa, tilaa! Tässä tulee herra Timon.
(Timon ja Flavius palaavat.)
APEMANTUS. Tule kanssani, narri, tule!
NARRI. Minä en aina seuraa rakastajaa, vanhinta veljeä ja vaimoa, mutta joskus filosofia.
(Apemantus ja narri menevät.)
FLAVIUS. Edeltä menkää; kohta olen valmis.
(Palvelijat menevät.)
TIMON. Sinua kummastelen; miks et ennen Tilaani täysin mulle selvitellyt, Ett' oisin menot voinut sovittaa Tulojen mukaan?
FLAVIUS. Ette mua kuullut, Vaikk' usein kyllä yritin.
TIMON. Niin, niin, Kentiesi joskus tilaisuutta käytit, Kun karkoitti sun pois mun paha pääni; Ja nyreyden tään nyt tahdot panna Tekosi kaunisteeksi.
FLAVIUS. Rakas herra, Monasti laskin etehenne laskut; Te työnsitte ne pois ja sanoitte Rehellisyyteheni luottavanne. Kun käskitte mun pikku lahjast' antaa Ties mitä, puistin päätäni ja itkin; Pyysinpä, että vastoin valtatapaa Visumpi oisitte; sain useinkin Kovia nuhteita, kun huomauttaa Ma tohdin rikkautenne luodetta Ja velkojenne vuosta. Rakas herra, Nyt kuulette, kun myöhäist' on; siis kuulkaa: Kaikk' omaisuutenne ei puoliin riitä Nykyisten velkojenne maksamiseen.
TIMON. Tilani myytä.
FLAVIUS. Panttina on kaikki, Kalua mennyttäkin useammat: Ei loput riitä tukkimahan suuta Nykyisten velkain; uutta tulee myötään. Mitenkä loma täytetään? Ja mikä Lopuksi meidät perii?
TIMON. Tilukseni Ain' ulottuivat Lacedaemoniin.
FLAVIUS. Oi, herra, maailma on pelkkä sana Jos teidän ois se, pois sen antaisitte, Niin, hengenvedoss' ihan.
TIMON. Totta puhut.
FLAVIUS. Jos vilpist' epäilette hallintaani, Niin ankarimpain tuomarien eteen Tilille minut viekää. Taivas tietköön: Kun kaikki aitat ahnast' oli syöjää Täpöisen täynnä, juoppoin viiniuhrit Kun juoksi holveissa, kun tulet loisti Ja soitto helkkyi joka huoneessa, Niin vuolaan hanan luona minä istuin Ja silmän' annoin vuotaa.
TIMON. Vaiti, vaiti!
FLAVIUS. Oi, taivas, huusin, kuinka hän on hyvä! Kuin monta makupalaa nytkin orjat Ja norkot ahmi! Ket' ei omaa Timon? Kenen ei sydän, miekka, pää ja kulta Timonin omaa ole, Timonin, Kuninkaallisen, suuren Timonin? Kun poiss' on kulta, joka kehut osti, Niin vait on suukin, joka kehut lauloi; Kun pidot päättyy, ystävätkin häätyy; Vain talvipäivä, niin ne sääsket turtuu.
TIMON. Vait! Lopeta jo saarnasi! En ole Ma konnamaiseen tuhlaukseen syypää; Älytön lienen ollut, vaan en halpa. Miks itket? Puutut tuntoa, jos luulet, Ett' ystäviä minä puutun. Malta: Jos avaan ystävyyden viinileilit Ja koittelen sen voimaa lainaamalla, Niin yhtä vapaast' ystävien varaa Ma käyttää voin, kuin sinä tässä haastat.
FLAVIUS. Kokemus uskoanne vahvistakoon!
TIMON. On tavallaan tää puute ihanaakin Ja siunaukseksi: sen kautta koittaa Voin ystäviäni. Koht' erhees huomaat Ja näet, ett' olen ystävistä rikas. -- Flaminius! Servilius! Hoi, tänne!
(Flaminius, Servilius ja muita palvelijoita tulee.)
PALVELIJA. Mit', armollinen herra!
TIMON. Menkäätte, -- sinä Luciuksen luokse, -- Sa Luculluksen; olin hänen kanssaan Metsällä eilen; -- sinä Semproniuksen. Tervehtikää ja sanokaa, ett' ylväs Ma olen, kun sain tilaisuutta pyytää Vähäistä lainaa heiltä. Pyytää voitte Noin viisikymment' ehkä talenttia.
FLAMINIUS. Käskynne mukaan, armollinen herra.
FLAVIUS (syrjään). Vai Luciusko ja Lucullus? Hm!
TIMON (toiselle palvelijalle). Ja sinä senattorien luo ja pyydä -- Kosk' yhteishyvää autoin, niin he tuota Ei kieltäne, -- ett' oiti lähettävät Tuhannen talenttia.
FLAVIUS. Rohkeninpa -- Kosk' on se yleistapaa, -- käyttää heillä Sinettiänne sekä nimeänne; Mut päätään he vain puistivat, ja tyhjin Palasin toimin.
TIMON. Mitä? Tottako?
FLAVIUS. He vastasivat niinkuin yhteen ääneen: "Ei ole varaa" -- "matti kukkarossa" -- "Ei voi, jos tahtoisikin" -- "surku miestä" -- "On kunnon mies" -- "he soisivat" -- "ei varmaa" -- "Jotakin viall' on" -- "voi nyrjähtyä Jalokin mies" -- "Jos kaikk' ois hyvin" -- "sääli!" Näin kuivin katkelmin ja karsain katsein Kävivät muihin toimiin, sain vain kuivan Päännyökkäyksen ja kylmän hatunnoston, Niin että sana kielelleni jäätyi.
TIMON. Jumalat taivaan, heitä palkitkaa! -- Iloinen ollos, mies! Noill' ukkoräivill' On kiittämättömyys vain luonnon vamma; Verensä hyistä on, se virtaa tuskin, Eik' ole hyvää; heiss' ei hyvyytt' ole; Ja luonto maata kohden painuessaan, On tylsä, raskas niinkuin matkan määrä. -- (Toiselle palvelijalle.) Käy Ventidiuksen luo. -- (Flaviukselle.) Oi, älä sure! Sin' olet kunnon mies; sen sanon suoraan; Ei tahraa sinussa. -- (Palvelijalle.) Ventidius hiljan Isänsä hautasi ja perinnöksi Sai varat suuret; kun hän oli köyhä Ja velkavankina ja ystävittä, Ma häntä viidell' autoin talentilla, Vie terveiset ja pyydä huomauttaa, Ett' tosi pakost' ystävänsä velkoo Nyt noita talentteja. -- (Flaviukselle.) Niillä maksa Pahimmat velkojat. Se aatos pois, Ett' ystäviins' ei Timon luottaa vois!
FLAVIUS. Se hyvyyden ois loukkausta syvää: Ken itse hyvä, uskoo muista hyvää.
(Menevät.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Huone Luculluksen talossa. (Flaminius odottamassa; palvelija lähestyy häntä.)
PALVELIJA. Olen tulosi herralleni ilmoittanut; hän tulee kohta tänne.
FLAMINIUS. Kiitoksia!
(Lucullus tulee.)
PALVELIJA. Tässä on herrani.
LUCULLUS (syrjään). Joku Timonin palvelijoita! Lahja varmaankin! Hm! se käy toteen: näin viimeyönä unissani hopeisen vadin ja kannun. -- Flaminius kunnon Flaminius, vallan erinomaisen tervetullut! -- Tuo meille viiniä! (Palvelija menee.) -- Ja kuinka voi se kunnianarvoisa, ylevämielinen, aimo Ateenan valio, sinun hyvä ja lempeä herrasi ja isäntäsi?
FLAMINIUS. Hänen terveytensä on hyvä.
LUCULLUS. Varsin hauskaa, että hänen terveytensä on hyvä. Ja mitä sinulla on tuossa kaapusi alla, Flaminius poikaseni?
FLAMINIUS. He, ei muuta mitään kuin tyhjä lipas, jonka herrani puolesta pyytäisin teidän armoanne täyttämään; hän olisi kiireesti ja kipeästi viidenkymmenen talentin tarpeessa, ja pyytäisi teidän armoanne hänelle ne lainaamaan, täydesti luottaen pikaiseen apuunne.
LUCULLUS. Niin, niin, niin, niin; -- täydesti luottaen, niinkö sanoo? Voi, sitä hyvää herraa! Jalo ja kunnon mies hän on, jos vain ei eläisi niin ylöllisesti. Tuon tuostakin olen hänen luonaan päivällisillä ollut ja sanonut sen hänelle, ja tullut taas illalliselle, vain saadakseni häntä säästäväisyyteen, mutta hän ei ole mitään neuvoa totellut eikä onkeensa ottanut varoittavia käyntejäni. Joka ihmisellä on vikansa, ja jalomielisyys on hänen vikansa: olen sen hänelle sanonut, vaan en ole saanut häntä siitä luopumaan.
(Palvelija palaa, tuoden viiniä.)
PALVELIJA. Teidän armonne, tässä on viini.
LUCULLUS. Flaminius, olen aina sinua pitänyt älykkäänä miehenä. Saas tästä!
FLAMINIUS. Teidän armonne, suvaitsette vain niin sanoa.
LUCULLUS. Olen aina huomannut, että sinulla on terävä ja sukkela pää -- sanon, niinkuin asia on -- että älyät järkisyitä, voit mukautua aikaan, jos aika mukaantuu sinuun; kaikki hyviä ominaisuuksia. -- (Palvelijalle.) Mene tiehesi sinä! (Palvelija menee.) -- Tule lähemmäksi, kunnon Flaminius! Herrasi on antelias mies; mutta sinä olet järkevä ja tiedät varsin hyvin, vaikka tuletkin luokseni, että näinä aikoina ei sovi rahalainoja antaa pelkän ystävyyden nojalla, ilman vakuutta varsinkaan. Tuossa kolme kolikkoa sinulle; ummista silmäsi, poikaseni, ja sano, ettet nähnyt minua. Hyvästi!
FLAMINIUS. Mitä? Onko maailma niin muuttunut? Me eläväiset elämmekö vielä? Pois, musta halpuus, hempijäsi luo!
(Viskaa rahat maahan.)
LUCULLUS. Ha, ha! Nyt näen, että olet narri ja aivan omiasi herrallesi.
(Menee.)
FLAMINIUS. Ne nuokin rovot sua kärventäkööt! Sulattu kulta kadotukses olkoon, Sa ystävän vain paise, et hän itse! Niin heikko, maidokasko ystävyyden On sydän, että kahdess' yössä myrtyy? Jumalat! Herrani nyt vihan tunnen! Tuon kunnon konnan vatsan vielä täyttää Timonin ruoka; hyödyttää se voiko Ja ravita, kun myrkyks syöjä muuttui? Oo! Tauti siitä hälle koitukoon! Ne elinnesteet, jotka Timon maksoi, Ne kuolintaudiss' älkööt hoivaa suoko, Mut älkööt hälle kuolemaakaan tuoko!
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Katu. (Lucius tulee, seurassaan kolme muukalaista.)
LUCIUS. Kuka? Jalo Timonko? Hän on erittäin hyvä ystäväni ja kunnioitettava ylimys.
1 MUUKALAINEN. Mekään emme hänestä muuta tiedä, vaikka emme häntä tunnekaan. Mutta voin teille sanoa yhden asian, jonka olen yleisen huhun kautta kuullut: Timonin onnelliset päivät ovat olleet ja menneet, ja hänen rikkautensa rupeaa kutistumaan.
LUCIUS. Joutavia! Älkää luulkokaan: häneltä ei koskaan raha puutu.
2 MUUKALAINEN. Uskokaa pois, herra: äskettäin oli muuan hänen palvelijoistaan herra Luculluksen luona ja pyysi lainaksi niin ja niin monta talenttia; hän oikein kärttämällä kärtti ja osoitti mikä pakko häntä siihen vaati, ja sai kuitenkin kiellon.
LUCIUS. Mitä?
2 MUUKALAINEN. Niinkuin sanoin: kiellon.
LUCIUS. Sepä outoa ja kummaa! Jumalten nimessä, tuota oikein häpeän! Kiellon tuolle kunnon miehelle! Se ei osoita suurta kunniantuntoa. Itse puolestani täytyy minun tunnustaa, että olen häneltä ottanut vastaan pieniä suosionosoituksia, niinkuin rahaa, hopeakatuja, jalokiviä ja muuta joutavaa, joka ei ole verrattavakaan tuon toisen saamisiin; kuitenkin, jos olisi hän sivuuttanut hänet ja kääntynyt minun puoleeni, en olisi ikipäivinä noita talentteja häneltä kieltänyt.
(Servilius tulee.)
SERVILIUS. Kah, mikä onni, tuossapa hänen armonsa onkin! Olen hiki päästä juossut häntä tavatakseni. -- (Luciukselle.) Armollinen herra, --
LUCIUS. Servilius! Hauska tavata. Hyvästi! Tervehdä arvoisaa kunnon isäntääsi, minun oivallisinta ystävääni.
SERVILIUS. Teidän armonne luvalla, minun herrani lähetti, --
LUCIUS. Mitä hän lähetti? Olen tuolle herrallesi jo niin suuressa kiitoksen velassa; aina hän vaan lähettää. Kuinka voin häntä kiittääkään, sano se. Ja mitä hän nyt taas lähettää?
SERVILIUS. Hän nyt vain lähettää pienen kiireellisen pyynnön teidän armollenne, että suvaitsisitte hetken tarpeeseen lainata hänelle noin viisikymmentä talentttia.
LUCIUS. Nyt hänen armonsa vain laskee pilaa; Satoja, tuhansia hält' ei puutu.
SERVILIUS. Nyt toki hältä vähempikin puuttuu; Jos ehdoton ei tarve hällä ois, En hetkinkään näin kiusaamalla kiusais.
LUCIUS. Puhutko täyttä totta, Servilius?
SERVILIUS. Niin, täyttä totta, kautta sieluni!
LUCIUS. Minä senkin pahuksen otus, kun saatoin itseni rahasta tyhjäksi näin otolliseen aikaan, jolloin olisin voinut ilmetä kunnon miehenä! Mikä onneton sattumus, että juuri eilispäivänä tulin ostaneeksi pientä joutavaa ja näin menettäneeksi suuren osan kunniaani! Servilius, jumalien edessä vannon, että nyt en voi auttaa; senkin tyhmä otus, sanon vieläkin! Olin ihan aikeissa itse kääntyä Timonin puoleen, sen nämä herrat tässä voivat todistaa; mutta nyt en soisi, en koko Ateenan aarteista, että olisin sen tehnyt. Monet monituiset terveiset hyvälle armolliselle herrallesi! Toivon, että hänen armonsa suvaitsee ajatella mitä parahinta minusta, vaikka en voikaan nyt kiitollisuuttani osottaa. -- Ja sano hänelle minun puolestani, että katson mitä suurimmaksi onnettomuudekseni, etten voi tehdä mieliksi näin kunnianarvoiselle ylimykselle. Servilius hyvä, tahdotko osoittaa minulle sen verran ystävyyttä, että kerrot hänelle minun omat sanani?
SERVILIUS. Kyllä, herra, sen teen.
LUCIUS. Hyvän saat palkinnon, siitä pidän huolta, Servilius. -- (Servilius menee.) Sanoitte totta: Timon kutistuu; Mies mennyt on, kun luotto kukistuu.
(Menee.)
1 MUUKALAINEN. Hostilius, huomasitko!
2 MUUKALAINEN. Liian hyvin.
1 MUUKALAINEN. Se maailman on henki: samaa maata On kaikki mairijat. Sit' ystäväkses Sanoa voitko, joka samaan kuppiin Palaansa kastaa? Timon, tiedän mä, Miehelle tuolle oli niinkuin isä. Sen luottoa hän tuki kukkarollaan, Taloutt' auttoi, palkollisten palkat Varoistaan maksoi; jos hän joi, niin aina Timonin hopeihin hän huulin koski; Ja sentään -- mikä julmus ihminen, Kun kiittämättömyys sen otsall' asuu! -- Nyt hältä kieltää, varoihinsa nähden, Mit' armelias antaa kerjääjälle.
2 MUUKALAINEN. Oi, tuosta hurskaus huokailee.
1 MUUKALAINEN. En itse Timonilt' ole koskaan mitään saanut, En hänen hyvyyksiään maistanutkaan, Ett' olla voisin ystävä. Mut vannon: Sen miehen jalouden ja ylvään kunnon Ja kunniakkaan vaelluksen tähden, Jos puutteessaan hän kääntynyt ois minuun. Omani kaiken alttiiks oisin pannut Ja hälle paluuttanut osan parhaan; Niin hellin hänen sydäntään. Mut huomaan: Ei muodissa nyt ole sääliväisyys, Kun omantunnon polkee itsekkäisyys.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Huone Semproniuksen talossa. (Sempronius ja muuan Timonin palvelijoista tulevat.)
SEMPRONIUS. Miks minua hän kiusaa? Onhan muita: Hänt' auttaa voisi Lucius tai Lucullus; Ja rikas mies on nyt Ventidiuskin, Jonk' osti vankeudesta hän. Nuo kaikki Hyvänsä hältä saivat.
PALVELIJA. Näitä kyllä On koiteltu, mut ne on valhekultaa: He kiellon antoivat.
SEMPRONIUS. Kuin? Kiellon hälle? Ventidius ja Lucullus kiellon hälle? Ja nytkö minuun turvaa? Kolme? Hm! Vähääpä älyä ja ystävyyttä Se todistaa. Mua viimeisenä käyttää! Kuin lääkärit, on ystävät jo kolmin Hylänneet hänet; mun nyt pitää auttaa! Se mua loukkaa! häneen oikein suutun, Kun näin mua huonoksii. En näe syytä, Miks ei hän ensin minuun kääntynyt: Min' olen, toden totta ensimmäinen, Jok' olen hältä antimia saanut; Nyt niinkö kurjaks luulee mun, ett' aion Viimeinen olla kiitoksessa? Enkä; Näin oisin muille naurun aineena Ja ylhäisissä narrin nimen saisin. Ei, ensikädess' oisin kolminkerroin Sen summan antanut, vain hellyydestä, Niin hälle hyvää suon. Nyt kotiin vain, Ja muiden kieltoon tämä vastuu liitä: Ei solvaajalle multa rahaa riitä.
(Menee.)