Part 9

Valdezin kuolema, ensimmäinen sovintouhri, joka tuli tarjotuksi don Rafaelin murhatun isän haahmulle, lievitti johonkin määrään hänen kiihkoista kostonhimoansa. Hän tuli tyvenemmäksi mieleltään, ja muut hellemmät tunteet, jotka kauan olivat uinailleet hänen sydämensä pohjalla, alkoivat jälleen hänessä vaikuttaa. Hän huomasi välttämättömäksi antaa selitystä muuttuneista valtiollisista periaatteistansa, jotka hän tiesi olevan epäselvät Las Palmas-kartanon asujamille, joita hän ei koston innossansa ollut ehtinyt käydä tervehtimässä.

Eräänä aamuna hän siis lähti pois Del Valle-kartanosta, joka oli hänen retkiensä lähtöpaikkana kapinoitsijoita vastaan, etelään päin matkalle Las Palmas'een. Koska hän tiesi seudun olevan sangen epävarman, piti hän paraimpana ottaa mukaansa puoli tusinaa sotamiehiä, viisas varokeino, kuten sittemmin näkyikin.

Kuljettuansa sen kukkularivin ohitse, joka eroitti nämä molemmat kartanot toisistansa, ratsastivat katteini ja hänen suojellusväkensä suoraan Las Palmas-kartanon takaportille. Tämä oli kuitenkin jostakusta syystä suljettu, ja heidän täytyi siis mennä pääportille. Don Rafael oli kuitenkaan tuskin ennättänyt erääsen muurin kulmaan, ennenkuin näki edessänsä parikymmentä konnannäköistä ratsastajaa, jotka sulkivat tien, samalla kun yksi heistä, nähtävästi heidän päällikkönsä, huudahti:

-- Kuolema petturille! Kuolema sakaaleille!

Samassa ryykäsi yksi heistä eteenpäin ja satutti hevosensa niin ankarasti don Rafaelin hevoseen, että tämä kaatui maahan.

Tästä vaarallisesta asemasta pelastui don Rafael vikkelyydellään ja jättiläisvoimallaan. Irroittaen itsensä silmänräpäyksessä hevosestaan, hyppäsi hän heti toisen, erään kapinallisen juuri surmaaman sotamiehen, hevosen selkään; ja lyhyen ottelun perästä, jossa joitakuita päällekarkaajoista kaatui, onnistui don Rafaelin sekä loppujen viiden sotamiehen vetäytyä takasin harjun luokse, jonne vihollinen ei uskaltanut heitä seurata.

Yksi hänen miehistänsä surmattuna, hänen lemmikkihevosensa menetetty, sellainen loppu oli don Rafaelin koetuksella itsensä puhdistamiseen. Ei siis mikään kumma, että hän katkerilla tunteilla palasi takasin Del Valle-kartanoon.

Don Rafaelin ja hänen soturiensa ratsastaessa sitä ylämäkeä, joka johti rakennuksen takapuolelta, lausui eräs sotamies toverillensa:

-- Sangen kummallista! Arroyon ja Bocardon sanotaan jättäneen maakunnan; mutta jos en erehdy...

-- Aivan varmaan he olivat ne, vastasi toinen. -- Minä ne varsin hyvin tunsin, vaikka en tahtonut sitä katteinille sanoa. Hän on niin raivoissaan näihin kahteen mieheen, että jos hän olisi tietänyt heidän olevan päällemmekarkaajia, ei meillä olisi ollut suurta toivoa saada vetäytyä takasin, kuten nyt olemme tehneet.

Mies oli tuskin vaijennut, kun kartanon katolta laukaistun kiväärin pamaus kaikui pitkin harjua, ja hän putosi kuolettavasti haavoitettuna satulasta.

Katkera hymy ilvehti don Rafaelin huulilla, verratessaan näitä jäähyväisiä, joita hän nyt kartanosta sai, niihin, jotka kaksi kuukautta sitten oli hänen osaksensa tulleet.

Sotamiehen pudotessa lausui hänen toverinsa, joka samoin oli sanonut kapinoitsijat tunteneensa, epähuomiossa:

-- Se oli Arroyo, joka ampui tuon laukauksen!

-- Arroyo! huudahti katteini vihaisen hämmästyksen äänellä. -- Arroyoko tuossa kartanossa, ettekä te ole minulle sitä sanoneet! hän lisäsi kiukkuisella äänellä.

Sotamies oli saamaisillaan kalliisti maksaa vaitiolonsa; mutta don Rafael hillitsi itsensä ja, seurauksia ajattelematta, hän käski yhden miehistänsä heti ratsastamaan Del Valle-kartanoon, tuomaan viisikymmentä aseellista miestä ynnä yhden kanunan, jolla Las Palmasen portti pestattaisiin.

Sanansaattaja poistui nelistäen, sillävälin kun don Rafael ja hänen kolme jäljellä olevata ratsastajaansa harjun selänteen suojassa istuivat ääneti satulassa, varroten tämän palajamista.

Viipyipä kauan, ennenkuin don Rafaelin veri alkoi jäähtyä, ja samassa määrin kuin tämä tapahtui, tunsi hän hiukan surua, ajatellessaan sitä hanketta, jota hän juuri oli puuhaamaisillaan Gertrudis'in isää vastaan.

Ankara taistelu alkoi hänen rinnassansa kahden milt'ei yhtä voimakkaan, ristiriitaisen tunteen välillä. Joko hän pysyisi päätöksessään tahi siitä luopuisi, tuntui se hänestä yhtä rikokselliselta. Velvollisuuden ja lemmen ääni puhui hänessä yhtä voimakkaasti. Kumpaistako hän tottelisi?

Ennenkuin hän vielä oli tehnyt minkäänmoista päätöstä, tuli apujoukko paikalle. Tämä ratkaisi hänen päätöksensä. Hankkeesta luopuminen oli jo myöhäistä. Siis eteenpäin maakartanoon!

Don Rafael paljasti sapelinsa, asettui joukon eturiviin ja ratsasti ales kukkulalta.

Muutama minuutti myöhemmin pysähtyi joukko ison portin edustalle, vähän matkaa muurista. Eräs ratsastaja meni lähemmäksi, puhalsi torveensa sekä kehoitti katteinin kuninkaallisessa sotajoukossa, don Rafael Tres-Villas'in, nimessä don Mariano de Silvaa antamaan heidän käsiinsä kapinoitsijat Arroyon ja Bocardon kuolleina tahi elävinä.

Tämän pyynnön esitettyä istui don Rafael kalpein kasvoin ja kuultavasti leipovin sydämin liikkumattomana satulassa, odottaen asian päätöstä.

Äänettömyys, syvä äänettömyys oli ainoa vastaus ratsastajan kehoitukseen.

KAHDESKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.

Vaatimus kaksintaisteluun.

Silmäys maakartanoon tulee tämän äänettömyyden selittämään.

Lukijan jo tietämässä huoneessa oli don Mariano kahden tyttärensä kanssa; mutta he eivät olleet kolmenkesken. Molempien tyttöjen rinnalla seisoivat Arroyo sekä Bocardo, jotka, väkipuukko kourassa, määräsivät kartanon isännälle, mitä tämän oli tekeminen.

-- Kuulkaahan, don Mariano de Silva, sanoi Arroyo; -- minä pidän teitä liian kunniallisena miehenä rikkomaan vieraanvaraisuuden sääntöjä jättämällä vieraanne heidän käsiinsä.

-- Tietystikin, vastasi kartanon isäntä, -- te voitte olla vakuutettu...

-- Minä tiedän, keskeytti Arroyo, -- ettette meitä omasta tahdostanne pettäisi. Mutta tuo lemmon katteini tulee särkemään portit ja ottamaan meidät teidän vastalauseistanne huolimatta. Kuulkaatte siis, mitä minä vaadin teidän tekemään.

-- Voitteko keksiä jotakin keinoa, estääksenne häntä sitä tekemästä.

-- Eihän sen yksinkertaisempata olekaan, hyvä herra de Silva. Jos en erehdy, tuntee katteini jonkinlaista pientä heikkoutta kauniisen donna Gertrudis'een. Tästä syystä tulee häneen vaikuttamaan se vaara, joka tätä nuorta neitiä uhkaa.

-- Vaara! Minä en teitä käsitä.

-- Se käy teille piankin selväksi. Teidän on sanominen tuolle ulkona olevalle katteinille, että jos hän yrittää porttia särkeä, tulette te ynnä molemmat tyttärenne surmatuiksi. Käsitättekö minua nyt?

Kartanon isäntä käsitti tämän liiankin hyvin.

Samassa silmänräpäyksessä kuului torvi uudestaan rakennuksen läpi, ja ratsastajan ääni ilmaisi toistamiseen kehoituksensa.

Don Mariano antoi, levottomana lastensa tähden, jotka täydellisesti olivat noiden molempien rosvojen vallassa, tuon toisenkin kehoituksen jäädä vastauksetta.

-- Lempo vieköön! huudahti Arroyo. -- Miksi te epäilette? Menkäätte akkunaan ja ilmoittakaat tuolle hullulle katteinille, mitä teille olon sanonut... muutoin...

Torvi, joka toitotti kolmannen kerran, esti rosvon viimeisiä sanoja kuulumasta. Niin pian kuin torven ääni oli lakannut muurilla kaikumasta, kuului ulkoa ääni, joka Gertrudis'en sydämessä tässä silmänräpäyksessä herätti sekä pelkoa että iloa.

Se oli don Rafaelin ääni.

-- Sitä seurasi korkeaääninen huuto ratsastajilta:

-- Kuolema Espanjan vihollisille!

-- Malttakaa silmänräpäys! huudahti don Mariano, rientäen akkunaan, josta hän voi nähdä alhaalla olevalle kentälle, -- Minulla on teidän katteinillenne pari sanaa sanottavana. Missä hän on?

-- Tässä, vastasi don Rafael, ratsastaen pari askelta eteenpäin.

-- Suokaa anteeksi, lausui kartanon isäntä, katkerasti hymyillen; -- tähän asti olen tuntenut katteini Tres-Villas'en ainoastaan ystävänäni. Enpä voi häntä tuntea sinä miehessä, joka perikadolla uhkaa huonetta, jonka vieraana hän on ollut.

Näiden varomattomien sanojen kuultua, joissa olevata ivaa don Mariano ei voinut salata, muuttuivat katteinin kasvot, jotka tähän asti olivat olleet kalman kalpeat, vihasta punaisiksi.

-- Ja minä, hän vastasi, -- voin teissä nähdä ainoastansa jumalattoman kapinan edistäjän sekä sellaisen asunnon omistajan, jossa rosvot ovat vieraina. Oletteko käsittäneet minun vaatimukseni? He ovat meidän käsiimme annettavat.

-- Missään tapauksessa, vastasi kartanon isäntä, -- en olisi niitä pettänyt, joille olen suojelusta luvannut. Kuten asiat nyt ovat, ei minulla ole vapaata toimintavaltaa tässä asiassa. Minä olen pakoitettu sanomaan teille niiden puolesta, joita te vainoatte, että he tulevat surmaamaan molemmat tyttäreni ja itseni, jos te aijotte särkeä portin. Meidän henkemme riippuu teistä, katteini Tres-Villas.

Don Rafael kauhistui, ajatellessansa Gertrudis'en joutuvan rosvojen väkipuukon uhriksi, ja helpoituksen tunteella hän näki keinon päästä velvollisuudesta, jonka täyttämisen hän tähän asti oli pitänyt niin välttämättömänä.

-- -- Noh, niin, hän lausui, hetken valjettuansa, -- sanokaa Arroyo-nimiselle miehelle, ettei hänellä ole mitään peljättävänä, jos hän näyttäytyykin. Sen lupaan kunniasanallani.

-- Oh, en tarvitse teidän kunniasanaanne, lausui rosvo, asettuen häpeämättömästi don Marianon rinnalle. -- Minulla on täällä eräs panttivanki, joka varmemmin kuin teidän sananne suojelee henkeäni. Te haluatte minua näyttäymään? Mitä te, herra katteini, minusta tahdotte?

Otsasuonet paisuneina, jotta ne näkyivät olevan ratkeamaisillaan, huulet väräjävinä raivosta sekä silmät säkenöivinä vihasta katseli don Rafael isänsä murhaajata, miestä, jota hän niin kauan oli suotta ajanut takaa, rosvoa, joka oli hänen käsissänsä, vaan jonka hänen täytyi päästää.

-- Mitä minä teistä tahdon, katteini vihdoin vastasi, -- on se, että muistooni painaisin teidän kasvonne, jotta teidät jälleen tuntisin, ensikerran teidät tavatessani, ja laahaisin teidän kuolleen ruumiinne hevoseni hännässä.

-- Jos te vaan, luvatakseni minulle sellaista suosiota, olette kutsuneet minut tänne... lausui rosvo, tehden liikkeen ikäänkuin mennäksensä jälleen huoneeseen.

-- Pysähtykäät... kuulkaa minua! huudahti don Rafael, tehden eleen. -- Teidän henkenne on turvassa; mutta jos teidän kurjassa sydämessänne on rahtuistakaan rohkeutta, niin nouskaa hevosen selkään, valitkaa, minkä aseen tahdotte, ja tulkaa ulos. Minä vaadin teitä kaksintaisteluun.

Loukkaus, jonka don Rafael oli tehnyt rosvolle, olisi kiihoittanut kurjintakin pelkuria; mutta Arroyolla oli ainoastansa korppikotkan rohkeutta.

-- Oh, todellakin! hän ivallisesti vastasi. -- Hm! Luuletteko minua niin hassuksi, että tulisin sinne ulos? Viisikymmentä yhtä vastaan!

-- Minä lupaan kunniasanallani, jatkoi katteini -- upserina sotamiesteni läsnäollessa, kristittynä Jumalan läsnäollessa, että tulkoon taistelun loppu minkälaiseksi hyvänsä s.o., jos minä kaadun, ei teille tule mitään pahaa tapahtumaan.

Hetkisen näkyi rosvo epäilevän; mutta hän tunsi liian hyvin katteinin voiman ja vikkelyyden. Hän ei uskaltanut ryhtyä kaksintaisteluun.

-- Minä kieltäyn, hän vihdoin lausui.

-- Nouskaa hevosenne selkään. Minä lähetän omani pois ja taistelen seisovaltani.

-- Minä kieltäyn, sanon teille, vastasi rosvo ivallisesti nauraen.

-- Pois, pelkuri! Te ette ansaitse miehen nimeä, ja kun tämä käsi saa teidät kiinni, ette te, sen lupaan koston Jumalan nimessä, tule kuolemaan kuin mies, vaan kuin hullu koira.

Lausuttuaan tämän kauhean jäähyvästin kannusti katteini hevoistansa ja käänsi, tehden suurinta ylenkatsetta ilmaisevan eleen, rosvolle selkänsä.

Torvi puhalsi "eteenpäin", joukko nelisti kartanon muurin ympäri ja kulki harjun poikki.

Muiden katkerien ajatusten joukossa, joita tämä kohtaus don Rafaelissa oli herättänyt, ei hänen pelkonsa Gertrudis'en turvallisuudesta ollut vähemmän tuskallinen. Hän tunsi liian hyvin niiden rosvojen luonteen, joiden valtaan hänen täytyi jättää lemmittynsä.

Don Rafaelin pelko toteutui kuitenkin vaan osittain. Kaksi päivää myöhemmin sai hän eräältä vakojaltansa tietää Arroyon ja Bocardon jättäneen sen seudun, ja ettei don Mariano eikä hänen tyttärensä olleet kärsineet häneltä muuta vahinkoa kuin kartanonsa ryöstämisen. Tästä olivat rosvot nimittäin ottaneet kaiken, millä oli arvoa, ja vieneet sen mukanansa.

KAHDESKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.

Viesti.

Vähän äsken kertomaimme tapausten jälkeen sai katteini Tres-Villas käskyn heti yhtymään rykmenttiinsä. Caldelas'en, joka tähän aikaan oli nimitetty majoriksi, täytyi myöskin jättää Del Valle, ja kartanon vartijaväki asetettiin sen vuoksi erään katalanin, luutnantti Veraeguin, komennon alle.

Lähinnä seuraavalla ajalla otti don Rafael tehokasta osaa sotaretkeen, ja taisteltuaan Mejikon milt'ei jokaisessa maakunnassa, komennettiin hän vihdoin takasin Oajacaan, olemaan avullisena Huajapamin piirityksessä. Tänne matkallansa hänet muutama silmänräpäys nähtiin Roquetan saaresta.

Huajapamissa hän tapasi vanhan toverinsa, Caldelas'en, joka oli ylennyt kenraaliksi, sillaikaa kun don Rafael, ollen vähemmän onnellinen, ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin everstin arvoon.

Tällaiset olivat lyhykäisesti kerrottuina don Rafaelin kohtalot olleet siihen asti, kun Julian-niminen paimen tuli Huajapamin edustalla olevaan leiriin.

Tämän sanansaattajan tulo herätti don Rafaelin rinnassa ankaran liikutuksen. Poissaolo, joka tukahuttaa pintapuolisen lemmen, vaikuttaa aivan päinvastaisesti syvään rakkauteen. Tämä toteutui don Rafaeliinkin nähden. Hän eli toivossa, että Gertrudis kentiesi jonakuna päivänä lähettäisi hänelle anteeksiantamisen ja lemmen sanoman. Eipä siis ihme, että hän tuli liikutetuksi sanansaattajan saapumisesta näiltä maaseuduilta!

-- Noh, Julian, sanoi hän teeskennellyllä, välinpitämättömällä äänellä, -- teillä on minulle uutisia -- poikaseni? Toivoakseni eivät kapinoitsijat ole valloittaneet linnoitustamme?

-- Eipä suinkaan, herra eversti, vastasi Julian; -- kartanossa olevat sotilaat valittavat ainoasti, ett'ei heillä ole mitään tekemistä. Pieni retki maakuntaan, jolloin he saisivat ryöstää jonkun rikkaan kartanon, olisi heistä mieluisempi. Niistä uutisista päättäen, joita minulla on kerrottavana, näkyy kuitenkin, ikäänkuin ei heidän enään tarvitsisi tätä kauan varrota.

-- Te tuotte siis uutisia vihollisesta? kysyi eversti, tuntien pettyneensä.

-- Niin, herra eversti, mutta minulla on muitakin viestejä, ja alkaakseni vähemmän tärkeästä, luulen teitä iloittavan kuulla, että minä tuon mukanani teidän lemmikkinne, Roncadorin.

-- Roncadorinko?

-- Niin, sen uskollisen hevosen, jonka te, herra eversti, menetitte Las Palmas'in luona.

-- Kuka sen on lähettänyt? kysyi äkkiä don Rafael.

-- Oh, herra eversti, kukapa muu kuin don Mariano de Silva! Yksi hänen miehistänsä toi tuon elukan Del Valle'en kolme päivää sitten ynnä terveisiä hänen isännältänsä, että tämä luuli noin uljaan hevosen omistajan mielellänsä haluavan saada sen takaisin. Koska satula ja päitset olivat joutuneet hukkaan, lähetti hän uudet palvelijansa mukana. Oh, kuinka komeat ne olivat, päitset kauniilla, punaisista silkkinauhoista tehdyllä töyhtöllä otsapuolessa!

-- Missä ne nauhat ovat? kysyi don Rafael innokkaasti, ajatellessaan Gertrudis'in käden ne päitsiin sitoneen.

-- Eräs meidän miehistä, Felipe, ne otti, tehdäksensä niistä kokardin.

-- Felipe on pässinpää, ja tulee joskus saamaan maksaa sormisyhelmästänsä.

-- Sen minäkin hänelle sanoin, herra eversti, mutta hän otti ne sittenkin. Sitäpaitsi oli don Marianon palvelijalla myöskin kirje teille.

-- Ah, miksi ette sitä ensiksi minulle sanonut?

-- Minä aloin alusta, herra eversti, vastasi tuo hidasluontoinen Julian. -- Tässä on kirje.

Don Rafaelin käsi vapisi kirjettä ottaessaan, ja teeskennellen välinpitämättömyyttä hän laski sen avaamatta kädestään vieressään olevalle pöydälle.

Hän luuli kirjeen olevan Gertrudis'elta, ja hän viivytteli siis sen lukemista, kunnes hän yksinäisyydessä saisi siitä nauttia.

-- Noh, Julian, hän sanoi, hetken valjettuansa, -- onko teillä minulle vielä jotakin kertomista?

-- On, herra eversti; tärkein kaikista. Arroyo, Bocardo ja heidän rosvonsa ovat palanneet niille seuduille, ja luutnantti Veraegui käski minun teille sanomaan...

-- Arroyo, Bocardo! huudahti don Rafael, samalla heräten suloisista unelmistansa koston mietteisiin. -- Pyytäkää luutnantti Veraeguitaa antamaan hevosille kahta vertaa enemmän kauroja ja pitämään ne valmiina taisteluretkeen. Niin pian kuin voin, tulen hänen luoksensa, ja silloin takaa-ajo alkaa. Pyhän neitsyen nimessä, minä otan kiinni nämä molemmat konnat tahi sytytän koko maakunnan tuleen! Hyvästi, Julian.

Niin pian kuin sanansaattaja oli teltasta poistunut, otti don Rafael kirjeen pöydältä ja piti sitä muutaman sekunnin kädessänsä, rohkenematta sitä avata. Hänen sydämensä sykki ankarasti, sillä hän ei epäillyt sen olevan Gertrudis'elta, ja tämä oli ensimäinen muistamisen merkki, jonka don Rafael oli häneltä saanut milt'ei kahteen vuoteen eli aina siitä ajasta asti, jolloin hän rupesi kuningasvaltaa kannattamaan.

Vihdoin hän avasi kirjeen. Se oli naisen käsialaa, joka kuitenkin enemmän oli Marianitan kuin Gertrudis'in käsialan näköistä, ja sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:

"Las Palmasin asukkaat eivät ole unhottaneet saareensa kokea ystävyyttä don Rafael Tres-Villas'elta sangen täpärissä oloissa ja luulevat tekevänsä eversti Tres-Villas'en mieliksi, lähettämällä hänelle takaisin sen jalon eläimen, jota eversti Tres-Villas'ella on niin paljon syytä pitää arvossa."

-- Ystävyyttä, lausui don Rafael katkerasti, -- mikä kiittämättömyys! Palvelus, jonka tähden olen rikkonut valan, jonka vannoin murhatun isäni pään nimessä. Tätä ne nimittävät ystävyydeksi... muka tavalliseksi kohteliaisuudeksi. Minun on koettaminen heittää mielestäni ne, jotka minun niin ovat unohtaneet.

Ja katkerasti huoaten meni eversti pääkenraalin telttaan, johon sotaneuvosto tällä hetkellä oli kokoontumaisillaan.

Mielikarvaudestansa huolimatta ei don Rafael kuitenkaan repinyt kirjettä eikä sitä poiskaan heittänyt. Kentiesi oli Gertrudis'en käsi sitä koskettanut, ja tätä ajatellen hän pisti sen huolellisesti lakkariinsa.

Pääkortteeriin mennessään tuli hän ajatelleeksi erästä asiata, joka hänen mieleensä tyynnyttäväsi vaikutti. Gertrudis tiesi, kuinka suuressa arvossa hän Roncadorin piti, jota tämä niin usein oli kädellänsä hyväillyt. Senköhän tähden hevonen lähetettiin hänelle takasin? Kentiesi se myöskin oli hän, joka oli sitonut ruusukkeen noihin päitsiin, muistuttaaksensa niistä onnellisista päivistä, joina tämä niin usein samalla tavoin oli hänen hevostansa koristanut?

Tämä mahdollisuus tuotti hänelle iloa.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Sotaneuvosto.

Pääkenraali Bonavia ja prikaatikenraalit Caldelas sekä Regules istuivat jo viheriäisellä vaatteella peitetyn pöydän ympärillä, kun don Rafael astui ensiksimainittuun telttaan.

-- Ah, tekö eversti, se olettekin! lausui Bonavia sisään astuvalle. -- Olen kuullut teidän saaneenne sanomia Del Vallesta. Olivatko ne yksityistä laatua, vai sellaista, joka voisi olla hyödyksi hallituksen asialle?

-- Luutnantti Veraegui on antanut minulle tiedon, että Arroyo ja Bocardo ovat joukkoinensa palanneet Oajacaan. Minulla on kunnia pyytää teidän ylhäisyydeltänne, että Huajapamin valloitettuamme päästäisitte minut lomalle, ajamaan takaa näitä rosvoja, joita kumpikin puolue jo pitää henkipattoina, ja vainoamaan näitä kuin villipetoja.

-- Siihen tulette saamaan luvan, eversti. En tiedä tähän toimeen ketään teitä soveliaampaa.

Sotaneuvottelu alkoi sitten muitta mutkitta, Bonavian kääntyessä upseereihinsa ja sanoen:

-- Hyvät herrat, siitä on nyt sata neljätoista päivää, kun aloimme tämän kurjan kaupungin piirityksen. Pikkukahakoita laskematta olemme tehneet sen kimppuun neljätoista hyökkäystä, emmekä vielä tällä hetkellä ole tarkoitusperäämme lähempänä kuin ensimäisenäkään päivänä.

-- Vähemmän lähempänä minun mielestäni, huomautti Regules, Bonavian vaiettua. -- Piiritettyin rohkeus on lisääntynyt heidän kovapintaisen vastarintansa menestymisestä. Meidän ensin piiritettyämme paikan, ei heillä ollut ainoatakaan kanunata. Nyt heillä on kolme, jotka tuo eversti Trujano on kaupungin kirkonkelloista valattanut.

-- Te, kenraali Regules, olette siis siitä mielestä, että meidän pitäisi lakata piirityksestä?

Tämä lausuttiin ivallisella äänellä, joka selvään osoitti jonkinlaista vihaa olevan näiden molempien kenraalien välillä. Todella olikin jo aikoja sitten kateuden tunne heidät toisistansa vieroittanut.

-- Juuri tätä kysymystä tahdoin teitä keskustelemaan, sanoi Bonavia, antamatta Regules'elle aikaa vastaamaan kilpailiansa hyökkäykseen; -- joko meidän on lakkauttaminen piiritys tahi sitä jatkaminen. Eversti Tres-Villas'en, joka on meistä nuorin, on ensin lausuminen mielipiteensä. Puhukaa, eversti!

-- Kun viisitoistasataa miestä piirittävät semmoista kaupunkia, kuin Huajapam on, jota ainoastaan kolmesataa miestä puollustaa, on heidän se joko valloittaminen tahi kuoleminen sen valleilla viimeiseen mieheen saakka. Toisellainen menettely ei ainoastansa loukkaisi meidän kunniatamme, vaan myöskin sitä asiaa, jota palvelemme. Sellainen on se mielipide, jonka panen teidän ylhäisyytenne punnittavaksi.

-- Ja te, kenraali Caldelas, mikä teidän neuvonne on?

-- Minä yhdyn täydellisesti everstin mielipiteesen.

Nyt on Regules'en vuoro ajatuksensa lausumiseen.

Hän kertoi kaikkia heidän kohtaamiansa vaikeuksia, turhia hyökkäyksiä ja verisiä kahakoita, joita he olivat taistelleet. Hän väitti mielettömyydeksi tuhannen urhollisen sotilaan pidättämisen kurjan kaupungin edustalla pelkän kunnian tähden, kun niitä niin hyviin tarvittiin muihin, paljon tärkeimpiin, toimiin.

-- Ja kun sanon _tuhannen_ sotilasta, hän jatkoi -- lausun sen täydellä tarkoituksella. Everstin puhuessa viidestätoista sadasta hän lienee laskenut kuolleetkin elävien lukuun. Valtakunnan kaikissa muissa osissa ovat meidän joukkomme kohdanneet n.s. "isänmaan rakkauden" innostamia vihollisia, jota vastoin meidän vastassamme on joukko uskonnollisia haaveilijoita, joihin tuo naurettava muulin ajaja Trujano on istuttanut henkeänsä, ja, se on tunnustettava, rohkeuttansakin. Me emme taistele kolmeasataa vihollista, vaan tuhatta haaveilijaa vastaan, jotka tappelevat epätoivon vaikutuksesta sekä kuolevat, virsi huulillansa. Sillävälin kun me täällä kulutamme aikaamme, leviää kapina muihin osiin maakuntaa, joissa me menestyksellä sen voisimme tukahuttaa. Minun neuvoni siis on, että lakkautamme piirityksen, joka kaikin puolin on ollut onnetoin.

-- Piiritetyillä on luultavasti tuoreessa muistissa Yanguitlan luona tehdyt urotyöt, muistutti Caldelas ivallisesti. -- Siinä on syy, miksi he niin hyvin itseänsä puolustavat.

Jotta saisi käsityksen tuosta Yanguitlaa tähtäävästä pistosanasta, on erään tapauksen, joka siellä sattui muutama viikko tätä ennen, mainitseminen tarpeellista. Tämän tapauksen paikka oli Yanguitlan kylä, jossa tuo julma Regules leikkuutti korvat tusinalta vangiksi otetulta intianilta, ja niin läheltä päätä, että moni näistä kuoli verenvuotoon.

Kenrali Caldelas'en puhuessa puristi Regules yhteen huuliansa tukahutetusta suuttumuksesta, luoden samalla mitä vihaisimman silmäyksen vastustajaansa.

Pääkenrali kallistui nuorempien upserien lausumaan mielipiteesen, samalla kun hänen täytyi tunnustaa Regulesenkin sanoille jonkinlaista valtiollista tarkkanäköisyyttä. Hän päätti mennä keskitietä. Heidän oli huomenna koetettava viimeinen voimakas päällekarkaus, ja jos tämä ei onnistuisi, he lakkauttaisivat piirityksen.

-- Hyvä, sanoi Regules, -- kentiesi tulette piankin huomaamaan minun olleeni oikeassa.

Sitten hajoitti Bonavia sotaneuvottelun, ja upserit menivät telttoihinsa.

KOLMASKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU.

Petetty etuvartija.