Part 8

Kuinka rohkea mies olleekin, on kuitenkin hetkiä, jolloin hänen välttämättömästi täytyy tuntea pelkoa. Costalin tila oli kylläkin vaarallinen, masentaakseen useampain miesten rohkeutta. Uimisessa myrskyisellä merellä, maata tahi muuta esinettä näkemättä, kahden nälkäisen haj-kalan seuraamana ja synkkä taivas yllä sekä varmaan tietämättä, mitä suuntaa on noudattaminen, on kylliksi syytä herättämään levottomuutta urhollisimmassakin.

Olkoon uimari kuinka vankka tahansa, ei hän kuitenkaan voi lopulla välttää väsymistä, varsinkaan jos hän, kuten Costal, pitää hampaidensa välissä puukkoa, joka häntä estää vapaasti hengittämästä. Mutta intianin ei ollut ajatteleminenkaan aseensa poisheittämistä, joka oli hänen ainoa pelastuksensa, jos haj-kalat kävisivät hänen kimppuunsa, ja huulet kovaan puristettuna sen terään, hän yhä ui eteenpäin.

Jonkun ajan kuluttua tunsi Costal sydämensä rupeavan ankarasti lekoittamaan. Tätä poistaaksensa hengityksen helpottamisella, otti hän puukon huuliltaan ja piti sitä toisessa kädessään.

Tämä viimeinen varokeino oli hyvin tarpeen; sillä molemmat haj-kalat näkyivät vähitellen kääntävän suuntansa samaan linjaan, jota intianinkin oli noudattaminen, jos hän yhä uisi suoraan eteenpäin. Välttääksensä sellaista yhtymistä, poikkesi Costal äkkiä oikiaan; mutta haj-kalat noudattivat heti hänen esimerkkiänsä ja uivat hänen kumpaisellakin puolellaan, kuten ennenkin.

Muutaman minutin, pitkän ja kauhean minutin, oli hänen pakko noudattaa uutta suuntaansa. Hän alkoi luulla joutuvansa pois siltä tieltä, jota hänen oli pyrkiminen, ja oli juuri poikkeamaisillaan vasempaan, kun hänen silmänsä huomasi esineen, joka pani hänet ilosta huudahtamaan.

Tietämättänsä olivat häntä ohjanneet oikeaan suuntaan juuri nuo viholliset, joita hän koetti paeta. Venheiden näkeminen hänessä tuon ilohuudahtuksen vaikutti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huusi kovalla äänellä, herättääksensä miehistön huomiota. Hän kuuli iloksensa vastauksen; mutta koska ei kukaan pimeässä häntä voinut nähdä, täytyi hänen jatkaa eteenpäin uimistansa.

Molemmat haj-kalat olivat hänestä nyt ainoastaan pituutensa matkan. Costal huomasi voimansa riittämättömäksi kierroksen tekemiseen, ja että hänellä ei ollut muuta kuin uida suoraan lähimpätä venhettä kohti. Hän jatkoi siis matkaansa sykkivin sydämin ja puukko lujasti kouraansa puristettuna, valmiina pistämään sen ensimäisen kurkkuun, joka hänen kimppuunsa kävisi. Ponnistaen viimeiset voimansa potkasi hän kiivaasti vedessä sekä huusi, minkä jaksoi, säikähyttääksensä pois vaaralliset naapurinsa. Kaikeksi onneksi hänen ponnistelunsa menestyivätkin. Nuo kamalat eläimet muljottivat häneen kiiluvilla silmillänsä, mutta poistuivat hiukan etäämmälle, intianin uhkaavista liikkeistä peljästyneinä.

Costal käytti tätä kallista lomaa ja ui nopeasti eteenpäin sekä onnistui saamaan kiinni erään venheen laitaan.

Tusina ystävällisiä käsivarsia vetivät hänet heti ylös; mutta kun hänen toverinsa kumartuivat häntä likemmäksi, huomasivat he hänen tainnottomaksi. Ponnistelu oli uuvuttanut hänen voimansa.

Costalin näkeminen niin kurjassa tilassa ilmaisi, siltä ainakin näytti, kanotin ja siinä olevien miesten kohtalon.

-- Täällä kauemmin viipymisestä ei ole mitään hyötyä, sanoi amiraali. -- Kanoti on kait uponnut. Nyt, poikaset, ohjaamme suuntamme suoraan saarta kohden.

Sitte hän paljasti päänsä ja lausui:

-- Rukoilkaamme onnettomien toveriemme sielujen puolesta... varsinkin katteini Lantejaan. Hänessä olemme menettäneet urhollisen upserin.

Tämän lyhyen ruumissaarnan perästä don Kornelion muistoksi pantiin venheet taasen liikkeelle ja soudettiin lyhintä tietä saareen.

Sillä välin istui tuo onnetoin Lantejas kumossa olevalla kanotilla, surkeasti katsellen ympärillään olevia aaltoja, jotka yhä tulivat kiihkeämmiksi ja korkeammiksi. Milloin ne olivat mustat, milloin ne loistivat kuni valkea, salaman raottaessa hänen päänsä päällä olevia mustia pilviä.

Hän kuulteli tarkasti. Hän kuuli tuulen rajusti pieksevän aaltoja, ikäänkuin ratsastaja kiihoittaisi hevoistansa piiskalla ja kannuksilla, hän kuuli aaltojen tyrskyn ähkävän, ikäänkuin oppimaton varsa tekisi vastarintaa ratsastajallensa.

Vähän väliä hän huusi tarmonsa takaa, mutta tuuli toi takasin hänen huutonsa vaahdon mukana, joka hänen kasvoihinsa loiskui.

Apua ei kuulunut eikä näkynyt. Costal oli kaiketi hukkunut tahi tullut niellyksi, ja tuo onneton upseri oli tullut siihen täydelliseen vakuutukseen, että sama kohtalo tulisi hänenkin osaksensa, kun eräiden esineiden näkeminen äkkiä pani hänet ilosta värisemään. Salaman valossa hän oli huomannut venheet erään mahdottoman aallon harjalla.

Hän näki ne ainoastansa silmänräpäyksen, sillä salaman sammuttua peittyivät venheet taasen yön pimeyteen.

Don Kornelio huudahti kovasti ja kuulteli vastausta. Ei yhtään ihmis-ääntä tullut hänen korviinsa. Hänen oman äänensä tukahutti aaltojen pauhina, eikä venheissä oleva väki voinut sitä kuulla.

Hän huusi huutamistansa, mutta samalla seurauksella... ei yhtään vastausta.

Taasen joutui hän syvimpään tuskaan, jopa milt'ei epätoivoonkin, kun hän seuraavan salaman leimahtaessa jälleen näki venheet vähän matkaa luotansa, mutta suoraan päinvastaisessa suunnassa. Ne olivat pimeässä soutaneet hänen ohitsensa ja menivät nyt tiehensä.

Hän luuli niin, mutta venheet olivat vielä samassa suunnassa kuin ennenkin; muutos tuli don Korneliosta itsestänsä, joka, kumossa oleva kanoti alustanaan, oli laineiden vaikutuksesta pyörinyt puoliympyrän.

Tässä silmänräpäyksessä lensi raketti synkkää taivasta kohti ja antoi katteinille uutta rohkeutta. Taasen kohotti hän äänensä ja huusi kaikella kurkkunsa sekä keuhkoinsa yhdistyneillä voimilla. Tämän huudon päästettyänsä hän henkimättä ja jännityksellä kuulteli.

Tällä kertaa tuli vastaus, huuto, sitä enemmän riemua herättävä hänen korvissaan, kun hän siinä tunsi Costalin äänen.

Don Kornelio kertoi nyt huutamistansa vähän väliä, jotta hän lopulta tuskin sai ääntäkään kurkustaan. Hän jatkoi kuitenkin huutamistansa, kunnes yksi venheistä liukui esiin lähellä kanotin kylkeä. Sitten hän tunsi voimakkaiden käsien itseensä tarttuvan ja seuraavassa silmäräpäyksessä hän nostettiin venheesen, johon hän, vaikka toisesta syystä kuin intiani, pyörtyneenä kaatui.

Don Kornelion onneksi oli, että Costalin pyörtyminen oli kestänyt ainoastaan lyhyen hetken. Toinnuttuansa oli intiani muutamilla sanoilla kertonut kanotin tilan. Sovittu merkki annettiin heti, ja se johti hänen onnettomuus-toverinsa pelastamiseen.

KAHDESKYMMENES NELJÄS LUKU.

Voitto tahi kuolema.

Huolimatta siitä herätyslaukauksesta, joka kuunarista ammuttiin, ei Galeanan venheille ollut saareen pääsy laisinkaan vaikeata, vaikka tietysti vastakkaiselle rannalle siitä, missä sotalaivat olivat. Myrskyinen yö edisti yritystä, sillä Roquetan vartijaväki ei uneksinutkaan linnoituksen kimppuun sellaisena yönä hyökättävän.

Kun Lantejas vihdoinkin toipui pyörtymyksestään, huomasi hän olevansa maalla, korkeiden puiden alla, joiden oksien lävitse myrsky vinkui ja meurusi. Lehtien kahina kuului hänen korvissaan mitä suloisimmalta soitannolta, sillä se sanoi hänen jalkainsa alla taasen olevan kovan maan. Ko'ottuaan ajatuksensa katseli katteini ympärillensä ja huomasi vähän matkan päässä aseellisia, makaavia miesryhmiä, kuin myöskin Costalin makaavan maassa aivan hänen vieressään.

-- Missä me, Costal, olemme? kysyi Lantejas, herätettyään intianin.

-- Missäkö? Missäpä me muualla olisimme pait Roquetan saarella?

-- Mutta miten me maalle pääsimme?

-- Sangen helposti, katteini. Meillä ei ollut minkään vastarinnan kanssa taisteltava. Ei kelläkään espanjalaisesta vartiaväestä ole vihiä meidän läsnäolostamme; sillä kukapa uskoisi kuudenkymmenen miehen rohkenevan lähteä tällaisena yönä valloitusretkelle. Me tulemme käymään vihollisen kimppuun aivan sen aavistamatta.

-- Ja mikä estää marsalkkaa nyt niiden kimppuun käymästä?

-- Me emme ole niitä vielä löytäneet. Me emme vielä tiedä, missä linnoitus tahi me itse olemme. Ettekö näe yön olevan pimeän kuin kanunan suu ja ett'ei voi nähdä kättänsäkään edessään? He ovat turvassa, niinkauan kuin tämä myrsky kestää, ja niin olemme mekin kaikeksi onneksi.

Kello oli nyt, neljä aamusella, ja tuuli, joka yhä vielä vinkui täydessä raivossaan, vieritti isoja aaltoja rannalle, uhaten katkaista köydet, joilla venheet olivat maahan kiinnitetyt. Don Kornelio heitti pelkoa ilmaisevia silmäyksiä aaltoilevaan ulappaan, joka muutama hetki sitten oli hänet nielemäisillään.

Tätä ajatellen ja istuessaan huomasi hänen silmänsä erään miehen, joka meni rantaan puuhailemaan sinne kiinnitettyin venheiden kanssa. Don Kornelio luuli ensin miehen menneen katsomaan, olivatko venheet hyvässä korjussa, mutta ensi silmänräpäyksellä hän salaman valossa näki miehen kädessä puukon, ja tämä seikka muutti äkkiä katteinin ajatuksen juoksun.

-- Mitähän tuo hommailee? hän kysyi Costalilta, osoittaen venheiden ääressä hääräilevää miestä.

-- Peijakas! Hän leikkelee poikki köydet! huudahti intiani, hypähti seisovalleen sekä syöksyi don Kornelion seuraamana venheiden luokse.

Tultuaan rannan lähelle tunsi kumpainenkin noiden vaahtoavien aaltojen valjussa valossa marsalkka don Hermengildo Galeanan.

-- Oh, katteini Lantejas, tekö siellä olette! lausui marsalkka lähemmäksi tultuansa. Hyvä! Voittehan auttaa minua näiden köysien poikkileikkaamisessa; ne ovat vankat kuin rauta.

-- Köysien poikkileikkaamisessako! kertoi tuo hämmästynyt katteini. -- Mutta mitenkä käy, jos meidän täytyy lähteä pakoon ylivoiman edessä?

-- Juuri sitä aijonkin estää, vastasi marsalkka hymyillen. -- Muutamat ihmiset sotivat kuin raukat ainakin, tietäessään pääsevänsä käpälämäkeen; mutta minä tahdon, että meidän miehet tulevat tappelemaan kunnollisesti.

Don Kornelio huomasi, ettei tässä puhe mitään auttaisi, jonkatähden hän ja Costal alkoivat auttaa marsalkkaa hänen rohkeassa yrityksessään.

-- Kas noin, toverit! huudahti marsalkka, kun nuo kolme köyttä olivat poikkileikatut; nyt on meidän vaan tuominen merkkiraketit ja sitten päästäminen venheet tuuliajolle.

Näin lausuen astui rohkea päällikkö yhteen venheesen, tarttui rakettilaatikkoon ja kantoi sen Costalin sekä don Kornelion avulla maihin. Annettuaan sitten potkiin kullekin venheelle, huomasi marsalkka riemuiten, josta riemusta kuitenkaan katteini ei laisinkaan piitannut, näiden kolmen karkaavan rannasta pois vaahtoavien aaltojen harjalla. Pakeneminen oli mahdotoin. Valloittajien oli joko voittaminen tahi kuoleminen.

-- Nyt, katteini Lantejas, sanoi marsalkka, -- on parasta, että rupeatte makaamaan. Te tarvitsette seikkailustanne lepoa. Minä herätän teidät hyvissä ajoin. Sillaikaa saa Costal, jos mahdollista, tutkistella vihollisen asemaa. Päivän sarastaessa täytyy sekä linnoituksen että kuunarin olla meidän hallussamme.

Don Hermengildo, lausuttuaan tämän, kietoi kaappunsa kiinni ja meni pois. Costal ja katteini palasivat tuohon tilapäiseen, puiden väliin sijoitettuun leiriin. Tässä riisui intiani, katteinille mielipiteitään ilmaisematta, nuo loputkin vaatteet, jotka hänellä vielä olivat jäljellä, ja ryömi pensastoon, samoinkuin jaguari hiipii liejuisessa mutaikossa olevan alligatorin kimppuun.

KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.

Roquetan valloittaminen.

Turhaan koetti don Kornelio nukkua. Vaikka vuosikauden kestänyt sotilaselämä ja monessa verisessä taistelussa oleminen olivat häntä vaaroihin totuttaneet, oli hänestä kuitenkin jotain niin kiusallista siinä ajatuksessa, ett'ei pako olisi mahdollinenkaan, että hän ei saanut unen rahtuakaan silmäänsä.

Hänen maatessaan miettimässä onnetointa kohtaloansa palasi Costal tiedusteluretkeltänsä ja kertoi hänelle tutkimuksensa tulokset, jotka hän jo sitä ennen oli marsalkalle ilmaissut.

Intianin laskun mukaan oli tuossa espanjalaisessa vartiaväessä noin kaksisataa miestä, jotka olivat suljettuina pieneen, mullasta tehtyyn, saaren eteläosassa olevaan linnoitukseen, ei kauempana kuin kanunan kannon matkalla mejikoiaisesta leiristä. Linnoitusta suojeli kahdella kanunalla varustettu pengerrys. Kuunari, josta lähtenyt laukaus oli kanotille niin onnettomuutta tuottava, oli vähän matkan päässä maasta, pienessä lahdelmassa, joka ulottui linnoitukseen asti.

Päivän sarastaessa kutsui marsalkka pienen joukkonsa kokoon ja asetti sen riviin. Samalla kannatutti hän merkkiraketit eräälle leirin läheisyydessä olevalle kukkulan huipulle.

Nyt, ystäväni, hän lausui sotamiehille hillityllä äänellä -- käymme vihollisen kimppuun, ja koska jokaista paikkaa, jossa olemme, voi pitää valloitettuna, onhan yhtä hyvä, jos heti ilmoitamme komentavalle kenralille Roquetan saaren sekä linnoituksen olevan meidän hallussamme. Sen olen hänelle luvannut.

Vastausta odottamatta otti marsalkka sikarin suustansa ja vei sen palavan pään yhden raketin sytytyslankaan, joka raketti seuraavassa silmänräpäyksessä nousi sähisten ilmaan, jättäen heleänpunaisen jäljen taivaan harmaalle pohjalle. Toinenkin raketti lähetettiin ilmaan, jonka jälkenä oli valkonen tulisäihky, ja sitten kolmas, joka loisti viheriäisen näköiseltä.

-- Punaista, valkoista, viheriäistä, huudahti Galeana, -- meidän kansallisvärejämme! Tästä merkistä olen sopinut kenraalin kanssa valloittamiseen nähden. Mejikolaisten leirissä olevat toverit ovat nähneet merkin. He luulevat meidän voittaneen, emmekä me saa heitä pettää. Eteenpäin voittohon!

Tämän käskyn annettuansa asettui Galeana miestensä eturiviin, jonka jälkeen koko joukko, Costalin opastamana, nopein askelin ryntäsi vihollista vastaan.

Linnoitusta lähestyessään kuului täältäpäin hätähuutoja, jotka ensin herättivät ryntääjissä suurta hämmästystä. Syy tähän tuli kuitenkin pian selville. Huudot eivät tulleet linnoituksesta vaan kuunarista, joka puiden lomasta näkyi taistelevan myrskyä vastaan ja täydellisesti olevan tyrskyjen vallassa. Karirivi oli tuulen alapuolella, ja tätä vastaan ajelehti tuo onnetoin laiva, huolimatta merimiesten ponnistuksista sen pelastamiseksi.

Kuunari oli myrskyn raivotessa menettänyt ankkurissa ja kulki nyt nopeasti perikatoonsa. -- Jesus Maria! huudahti Galeana tämän nähdessänsä. -- Toverit, mikä vahinko! Se joutuu epäilemättä hukkaan, ja minä kun luulin saavani sen saaliikseni. Peijakas, me saamme ainoastansa laivahylyn!

Tietysti oli kuunarin vaarallinen tila tietona linnoituksessakin, jossa se jo oli vaikuttanut melkoista häiriötä. Tämä muuttui nyt hämmästykseksi kapinoitsijain sisäänhyökätessä, ja Galeanan hurja, toveriensa kertoma sekä kovien ukkosen jyrähdyksien säestämä sotahuuto synnytti ikäänkuin säikähdystä espanjalaisessa linnaväestössä. Hyökkäys tuli niin äkkiä ja odottamatta, että se tuskin voi jäädä onnistumatta, ja lyhyen ottelun jälkeen pakeni osa linnaväestöä, samalla kun loput ehdottomasti antautuivat tuon voitolla olevan marsalkan valtaan.

Tuskin oli linnoitus joutunut voittajain valtaan, kun kuunari rajusti törmäsi terävätä karia vastaan sillä seurauksella, että se alkoi upota vaahtoaviin laineisin. Rannalla olevat valloittajat eivät nyt muuta ajatelleet kuin noiden onnettomien merimiesten auttamista, joiden henki oli mitä suurimmassa vaarassa. Rannalta heitettyjen nuorien avulla useimmat näistä kuitenkin pelastettiin.

Hetkisen perästä loi aurinko keltaisia säteitänsä meren myrskyävälle pinnalle, mutta sen nousu ei voinut laisinkaan myrskyä asettaa. Tämä meurusi yhä yhtä raivokkaasti kuin ennenkin.

Juuri samassa kun viimeinen haaksirikkoinen oli päässyt maihin, näkyi eräs espanjalainen sotalaiva lahden suussa, taistellen myrskyä vastaan sekä koettaen päästä aavalle ulapalle. Näitä ponnistuksia tehdessään se kulki niin Roquetan saaren läheltä, että linnoituksesta voi nähdä laivalla olevan väen, jopa eroittaa välikannella olevien upseerien kasvot sekä virkapuvunkin.

Costal, Claro ja Lantejas seisoivat linnoituksen rintavarustuksella, katsellen tuon vieraan laivan liikkeitä, kun intianin terävä silmä äkkiä kiintyi erääsen laivalla olevaan upseriin.

-- Tunnetteko vielä tuota upseria, häntä, joka yksinään on rakunaväen virkapuvussa? kysyi Costal, osoittaen sitä miestä, johon hänen huomionsa oli kiintynyt.

-- En, vastasi Lantejas, -- en voi muistaa koskaan ennen häntä nähneeni.

-- Se on se sama mies, vastasi Costal, jonka me kolme ennen olemme tunteneet katteiniksi kuningattaren rakunaväessä... don Rafael Tres-Villas'eksi. Nyt hän hän on _eversti_ Tres-Villas.

-- Lempo vieköön! lausui eräs lähellä seisova sotamies. -- Eversti Tres-Villas! Hänpä naulasi Antonio Valdez'in pään maakartanonsa portin harjalle.

-- Ja antoipa hän, sanoi eräs toinen soturi, -- Aguas Calientes-nimisen kaupungin valloitettua keritä tukan kolmelta sadalta hänen vankinansa olevalta naiselta!

-- Sanotaan hänellä olleen hyvät syyt tekoonsa, jupisi Costal vastaukseksi.

-- Vaikka olisi ollutkin, lausui soturi -- mutta jos satun hänet kohtaamaan, tulee hän saamaan palkkansa.

Soturin juuri tätä lausuessa peittyi laiva sakeaan usvaan, joka tässä silmänräpäyksessä levisi veden pinnalle, ja kun laiva taasen tuli näkyviin, ohjasi se suuntaansa merelle päin. Sovelias tuulen kääntyminen oli tapahtunut, ja tätä käyttäen katosi laiva pian kaukaiseen taivaan rantaan.

Costal oli nähnyt oikein. Rakunaväen virkapuvussa oleva upseri ei ollut kukaan muu kuin don Rafael Tres-Villas, joka oli sotalaivalla palajamassa Oajacaan eräästä pohjoisemmasta satamasta, vieden mukanaan Tehuantepekin rannoille synkän ja parantumattoman alakuloisuuden.

* * * * *

Roquetan saaren valloittaminen oli tärkeä askel Acapulcon kukistamiseen. Kaupunki itse oli joutunut kapinallisten käsiin milt'ei samalla hetkellä; sillä kun Morelos näki tuon Hermengildon kanssa sovitun merkin, hyökkäsi hän heti kaupungin kimppuun niin kiivaasti, että tämä, varoillansa olemattomana tuli voitetuksi.

Roquetan valtaansaaminen teki kapinoitsijakenraalille linnan täydellisen piirittämisen mahdolliseksi, ja vähän ajan kuluttua täytyi tämänkin antautua.

Piirityksen näin onnellisesti lopetettua, vetäytyi Morelos voitonsaaneine soturineen Oajacan maakuntaan, auttamaan erästä kapinoitsijajoukkoa, joka tähän aikaan oli suljettuna Huajapamin kaupunkiin. Sinne viemme nyt, vaikka muutama päivä edeltäpäin, lukijankin.

KAHDESKYMMENES KUUDES LUKU.

Huajapamin tasangolla.

Oli eräs kesäkuun aamu. Auringon säteet virtasivat polttavan kuumina tuhkaharmaalle Huajapamin tasangolle, joka oli ikäänkuin suunnatoin pyöröteaatteri niin kaukaisien kukkuloiden ympäröimänä, että niiden sinertävät juovat milt'ei sulivat niiden yläpuolella olevaan heleänsiniseen taivaasen.

Tällä kentällä näkyi espanjalainen lippu liehumassa monien telttojen katolta, joiden edessä palavat yönuotiot vielä tupruttivat sinertäviä savupatsaita. Vähän väliä kuului täältä hirnuntaa, rummun pärrytystä ja torven toitotusta.

Muutaman sadan askeleen päässä espanjalaisesta leiristä oli Huajapamin pieni kaupunki, jota kolmesataa kapinallista jo yli kolmen kuukauden oli puollustanut viisi kertaa suurempata hallituksen joukkoa vastaan. Tämän rohkean puollustuksen urhollinen johtaja oli eversti Trujano, joka lukijalle jo on tuttu muulinajaja don Valerion nimellä.

Yllämainittuna aamuna näkyi kaksi tiedustelulle lähetettyä rakuunaa palajavan, vieras ratsastaja keskellänsä, ja ratsastavan espanjalaiseen leiriin. Vieras oli paimenen puvussa ja oli rakuunoille sanonut tuovansa viestiä eversti Tres-Villas'elle. Paitsi sitä hevosta, jolla hän ratsasti, toi hän vielä mukanaan toisenkin, joka oli uljas, kastanjanruskea eläin.

Tämä viimeksi mainittu hevonen, säikähtyneenä niiden ruumiiden näkemisestä ja lemusta, joita ylt'ympäri loikui maassa, kuorsaeli vähän väliä omituisella tavalla, joka herätti rakuunain huomiota.

Kun nämät olivat vieneet paimenen yhden osan poikki leiriä, pysähtyivät he erään isoimman teltan edustalle. Tässä oli mies hevosta satuloimassa; se oli eversti Tres-Villas'in huoneenlämmittäjä.

-- Mikä teidän nimenne, ystäväni, on? kysyi tämä paimenelta.

-- Julian, vastasi vieras. -- Minä palvelen Del Valle-nimisessä maakartanossa. Eversti Tres-Villas on sen isäntä, ja minulla on sangen tärkeä viesti hänelle.

-- Hyvä, vastasi toinen, -- minä menen sanomaan everstille teidän olevan täällä.

Näin sanoen meni huoneenlämmittäjä telttiin.

Tänä päivänä aikoi piiritysjoukko tehdä viidennentoista rynnäkkönsä kaupunkia vastaan, ja eversti Tres-Villas oli pukeumaisillansa juhlapukuun, ottaaksensa osaa siihen sotaneuvostoon, jonka tuli päällehyökkäys-suunnitelmasta neuvotella.

Kuultuaan huoneenlämmittäjänsä mainitsevan "sanansaattajaa", kävivät everstin kasvot äkkiä kalpeiksi.

-- Hyvä on, hän jupisi, muutaman silmänräpäyksen epäiltyänsä, mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä. -- Minä tunnen sanansaattajan; te voitte antaa hänen olla omin päinsä. Minä vastaan hänestä. Päästäkää hänet heti sisään.

Huoneenlämmittäjä meni ulos teltasta ja ilmoitti everstin vastauksen, jonka kuultuaan rakunat ratsastivat tiehensä, jättäen paimenen esteettä toimittamaan everstille asiaansa.

On tarpeellista tässä kertoa don Rafaelin kohtalot siitä ajasta, jolloin hän nelisti pois Del Valle-nimisestä maakartanosta, siihen hetkeen asti, jolloin hänet jälleen tapaamme hallituksen joukkojen Huajapamin ulkopuolella olevassa leirissä. Kun ensimäinen katkera suru isänsä murhasta sekä tuo ankara taistelu lemmen ja velvollisuuden välillä oli ohi ja hänen mielensä hiukan tyyntynyt, näki hän ainoastaan yhden tien edessänsä: Oajacaan heti menemisen ja pyytämisen tämän maakunnan kuvernöriltä sotamiehiä, joiden avulla hän voisi palata murhaajaa rankaisemaan. Onnettomuudeksi ei kuvernöri voinut luopua ainoastakaan sotamiehestä. Maakunta oli jo sellaisessa kapinan kiihkossa, että kaikki saatuvilla olevat sotilaat tarvittiin pitämään maakunnan pääkaupunkia hillissä.

Kuvernöriltä sai hän kuitenkin sen tiedon, että muuan espanjalainen upseri, don Antonio Caldelas, pestaili hallitukselle sotilaita Oajacan läheisyydessä. Kostonhimoisena riensi don Rafael liittymään Caldelas'een, joka heti suostui jättämään pienen joukkonsa rakunakatteinin huostaan Valdezin takaa-ajamiseksi.

Molemmatkin marssivat tuota entistä paimenta vastaan ja tapasivatkin hänet toverinensa Chacahuan lähellä, jossa nämä olivat tehneet linnoituksen. Ottelu syntyi, jolloin Valdez karkoitettiin linnoituksestaan, mutta hänen onnistui muutamine toverinensa päästä pakoon.

Neljätoista päivää kului turhassa etsimisessä: sissipäällikön onnistui yhä välttää leppymättömän takaa-ajajansa kostoa. Tämän ajan kuluttua houkuteltiin kapinoitsijat uuteen otteluun hallituksen sotilaiden kanssa, mutta tälläkin kertaa joutuivat he häviölle. Kun Valdezin hajoitetut toverit illalla kokoontuivat sovitulle yhtymäpaikalle, he huomasivat päällikkönsä olevan poissa.

He eivät tätä enään nähneet milloinkaan elävänä. Hänen kuollut ruumiinsa löydettiin kappaleen matkaa ottelupaikasta; mutta se oli päätöinnä, ja tuo puuttuva ruumiinosa löydettiin sittemmin naulattuna Del Valle-nimisen maakartanon portin harjalla, hänen ja surmaajansa nimet allekirjoitettuina.

Valdez oli miestensä häviölle jouduttua paennut taistelukentältä; vaan ennenkuin oli ehtinyt pitkälle, kuuli hän takanansa erään hevosen käheän nyyhkimisen. Se oli don Rafaelin juoksijain.

Muutamalla harppauksella oli sissi saavutettu. Lyhyt ottelu syntyi noiden kahden ratsastajan välillä, joka päättyi siten, että upserin voimakas käsivarsi nosti Valdezin satulastaan ja paiskasi hänet kovasti maahan. Ennenkuin hän ennätti toipua, oli don Rafaelin lasso kiedottu hänen ympärillensä, ja tultuaan laahatuksi kappaleen matkaa upserin hevosen perässä; hän makasi hengetöinnä maassa.

KAHDESKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.

Epäkohtelias vastaanotto.