Part 7

-- Ja miksi ette, kenraali? vastasi toinen upseri, juuri kun Lantejas oli kunnollisesti saanut auki silmänsä -- Miksi ei tämä nuori mies olisi antautunut teidän vaikutuksenne alaiseksi, samoinkuin minäkin? Tänään näen teidät ensi kerran, eikä teillä kuitenkaan ole innokkaampaa puolustajaa, kuin minä olen. Minä vastaan tästä nuoresta muukalaisesta.

Nämä sanat lausuessaan loi hän Lantejas'een niin viehättävän ja samalla niin ankaran silmäyksen, että se kokonaan valtasi ylioppilaan ja poisti hänestä kaiken vastustamishalun, vieläpä sai hänet vaistomaisella eleellä vahvistamaan tuon puhujan sanatkin.

Tämä mies, joka noin oli mennyt don Kornelioa takaamaan, oli tuo suuri, hirmuinen, voittamatoin Hermengildo Galeana, mejikolaisen kapinan Murat, joka sittemmin useammassa kuin sadassa taistelussa nähtiin hyökkäävän vihollisten taajimpaan riviin, ikäänkuin sodan jumala, nostaen sotahuutonsa: "Tässä tulee Galeana!"

-- Noh... olkoon miten tahansa, sanoi Valdovinos, jatkaen puhettansa don Kornelion epäiltävästä isänmaallisuudesta -- tiedän kenraali Callejan luvanneen hinnan tuon nuoren miehen päästä samoinkuin omastammekin.

Tässä silmänräpäyksessä jyrisi akkunan alla kanuunan pauke Morelonkin hämmästykseksi.

-- Herra kenraali, sanoi Galeana, -- tämä kanuna on perintökalu meidän perheessämme. Jonkun Galeanan syntyessä tahi kuollessa sillä ilmaisemme ilomme tahi surumme. Tänään sen pyhitämme koko mejikolaisen perheen palvelukseen. Se on teidän, samoinkuin miekkamme ja henkemmekin.

Tämän lausuttuaan meni Galeana akkunaan ja huusi ukkosen äänellä, joka sittemmin espanjalaisia aina säikähytti:

-- Eläköön kenrali Morelos!

Kovaääniset eläköönhuudot vastasivat pihasta, sekoitettuina tupesta paljastettujen sapelien kahinaan ja kivärien kolinaan, joita voimallisesti lyötiin pihan kivilaskokseen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone tyhjä vieraistansa. Morelos oli mennyt pihaan tervehtimään uusia liittolaisiansa, ja muut upserit olivat häntä seuranneet.

Kaukana siitä että olisi ottanut osaa tuohon yleiseen, sotaiseen innostukseen, oli ylioppilas kauheassa tuskassa, ajatellessaan hintaa, joka oli hänen päästänsä luvattu.

Kulutettuaan yönsä mitä hirveimpien unien vaivaamana, herätti hänet aamupuhteella korkeaääninen melu pihasta. Kovemmin kuin mikään muu, kuului eräs kummallinen torven äänen kaltainen, milloin kimakasti, milloin käheästi karjuen, ikäänkuin paholainen itse olisi komentanut hevosen selkään hornan joukkojansa. Märkänä kylmästä hiestä syöksyi ylioppilas vuoteeltaan akkunaan. Kuten ennenkin, oli piha täynnä aseellisia. Kanuna oli heidän keskellänsä. Muuan neekeri sitä par'aikaa latasi. Eipä ilman hämmästyksettä don Kornelio tuntenut tuota neekeriä samaksi mieheksi, joka tiikerin pyydystäjän kera oli tuonut hänet Las Palmas'en kartanoon.

Niin, tykkimies ei ollut kukaan muu kuin Claro, nyt määrätty sen kanunan päämieheksi, joka sittemmin El Ninon nimellä tuli niin kuuluisaksi mejikolaisen kapinan historiassa. Ylioppilas näki myöskin sen koneen, josta nuo hornan äänet olivat lähteneet, joita hän luuli jossain ennenkin jo kuulleensa. Hän ei erehtynytkään; sillä kanunan lähellä seisoi pitkävartaloinen intiani, joka huulillansa piti jättiläissimpsukata, josta nuo salaperäiset äänet lähtivät. Se oli Costal, joka tässä silmänräpäyksessä palveli ensimäisenä merkinpuhaltajana Morelon sotajoukossa. Morelo itse taapiupserien ympäröimänä seisoi tuon avaran pihan päässä, jakamassa kiväärejä äsken saapuneille joukoille.

Lantejas käsitti piankin välttämättömäksi, ruveta varustaumaan siihen poislähtöön, joka selvästi oli käsissä, ja puettuaan itsensä meni hän pihaan sekä sekautui muihin upsereihin, ollen epäilemättä onnettomin vänrikki koko kapinoitsijajoukossa.

Heti Lantejan tultua antoi kanuna taaskin kuulla jyskävän äänensä: se oli poislähdön merkki. Tuo pieni joukko läksi liikkeelle ja kulki pois San Luis-nimisestä kartanosta, uusi upseri oli muiden joukossa paikallansa.

* * * * *

Pian oli Morelon vähäinen joukko kasvanut pieneksi armeijaksi, ja kahden kuukauden pitkien marssien sekä ankarien ottelujen perästä espanialaisten joukkojen kanssa oli kapinoitsijapäällikkö Tyynen meren rannalla olevan Acapulco-nimisen kaupungin edustalla.

Mitä ylioppilaaseen tuli, oli kahdenkuukautinen sotaretki tehnyt hänestä tyydyttävän sotamiehen. Hän oli voittanut suurta kunnioitusta urhollisuudesta, vaikka hänen rohkeutensa vaaran hetkellä usein oli hänet pettämäisillään.

Ensikerran tulessa ollessaan seisoi hän don Hermengildo Galeanan vieressä, joka oli saavuttanut täydellisen vallan hänen ylitsensä ja jonka tuimia silmäyksiä hän pelkäsi enemmän kuin itse vihollista. Don Hermengildo soti tietysti ensimäisessä rivissä, josta hän keihäällään sekä pitkällä sapelillaan kaatoi kaikki vastassaan olijat, jotta tuon vapisevan vänrikin miekalle ei jäänyt mitään tekemistä. Kun Lantejas ensimäisessä ottelussa oli oppinut käsittämään tällaisen aseman edun, toimitti hän sittemmin aina niin, että pysyi tuon peljättävän don Hermengildon läheisyydessä.

Toinen, joka myöskin taisteli Galeanan rinnalla ja tuskin jäi tätä jäljelle urhollisuudessa, oli Costal, ja näiden kahden suojelemana ei Lantejalla juuri ollut vaaraa tulisimmissakaan taisteluissa, samalla kun hän yhä niitti lisää kunniaa.

Hänen maineensa häntä kuitenkin kovin rasitti, ja hän oli sentähden kirjoittanut isällensä, pyytäen häneltä neuvoa, miten hän pääsisi tästä tukalasta asemastansa. Kirjeisiinsä, sillä hän oli kirjoittanut niitä monta, sai hän vihdoinkin vastauksen. Tässä kehui isä häntä hänen tekemistänsä sankaritöistä, samalla kun hän ilmaisi kummastuksensa niistä, ja lopetti kirjeensä ilmoittamalla pojallensa, että hän oli varakuninkaalta hankkinut anteeksiannon lupauksen, ehdoilla, että hän luopuisi kapinoitsijoista ja käyttäisi miekkaansa Espanjan puolesta.

Tämä ehto ei oikein Lantejasta tyydyttänyt. Espanjalaisessa sotajoukossa hän varmaankin saisi turhaan etsiä kahta sellaista suojeliaa, kuin mitkä hänellä nyt olivat. Jos hän yhtyisi espanjalaisiin, voisi hän sitä paitsi jonakuna päivänä vihollisena joutua seisomaan vastakkain tuon hirmuisen Galeanan kanssa. Pelkkä ajatuskin sellaisesta yhtymisestä pani hiukset pöröön hänen päässänsä.

Kului joku aika, ennenkuin hän voi päättää, mitä hänen olisi tekeminen. Vihdoin hän kuitenkin teki päätöksensä. Sen sijaan että uskaltaisi yrittää karkaamista kapinallisten leiristä, päätti hän, ollen vaiti isänsä kirjeen sisällöstä, jos mahdollista, hankkia päälliköltä lyhyen loman, jonka hän aikoi ulottaa epämääräiseen aikaan.

Tässä tarkoituksessa hän oli tullut kenraalin telttaan ja seisot nyt, hattu kädessään, piirittävän sotajoukon päämiehen edessä, odottaen vastausta pyyntöönsä.

KAHDESKYMMENES ENSIMÄINEN LUKU.

Roquetan saari.

Kuinka, lomaako? kysyi kenraali hymyillen ajutantillensa. -- Tekö, Lantejas-ystäväni, aikoisitte meidät jättää? Ja juuri nytkö, kun kaikki meille niin hyvin menestyy?

-- Täytymys, herra kenraali, pakoittaa minua tähän askeleesen. Muutamat perheseikat vaativat minun läsnäoloani kotona, ja sitäpaitsi te ette nyt enään minua tarvitse, kun onni on ollut teidän aseellenne myötäinen.

-- Ei, mutta kuulkaahan tuota! huudahti Morelos. -- Vai emme tarvitse teitä! Ah, Lantejas-ystäväni, te olette liian urhollinen sotilas, jotta niin helposti olisin teitä vailla. Tiedättekö, mitä väki sanoo? Se sanoo, että kolme urhollisinta miestä meidän pienessä sotajoukossamme ovat don Hermengildo Galeana, Manuel Costal ja te itse. Olen nykyään kuullut katteini don Fransisco Gonzalen kaatuneen eräässä kahakassa. Te tulette hänen jälkeläiseksensä komennossa _katteini_ Lantejas.

Tuo uusi katteini kumarsi äänetöinnä kiitokseksi ja oli poistumaisillansa.

-- Älkää vielä menkö, lausui kenraali. -- Minulla on vielä teille enemmänkin sanomista. Teillä on, kuten olen kuullut, joku sukulainen Tehuantepecin tienoilla. Minä tarvitsen luotettavaa airuetta tähän maaseutuun ja olen aikonut lähettää teidät sinne, kun olemme valloittaneet Acapulcon, joka työ, toivoakseni, ei tule liian kauan kestämään.

Lantejas oli juuri suunsa avaamaisillaan kysymään tämän salaisen lähetyksen laatua, kun don Hermengildon eli, kuten häntä nyt tavallisesti nimitettiin, "marsalkan", tulo häntä keskeytti. Lantejas tahtoi jälleen vetäytyä syrjään, kun Morelos viittasi häntä jäämään.

-- Noh, marsalkka-hyväni, mikä tuottaa minulle luonani käymisenne kunnian? kysyi Morelos.

-- Olen tullut sanomaan teille, kenraali, että Acapulcon pikainen vallottaminen on meille välttämätöintä, vaikk'emme saisikaan valtaamme linnaa, niin kuitenkin sen ulkopuolella olevan kaupungin. Joukot ovat huonosti teltoilla sekä muilla tarpeilla varustetut, ja leiriä ympäröivät hiekkakentät tekevät ruokavarojen tänne kuljettamisen vaikeaksi. Sitäpaitsi on virran rannalla oleskeleminen sangen epäterveellistä, ja kuume tempaa joka päivä pois joitakuita meidän urhoistamme. Jos vaan olisimme kaupungissa, voisi näitä epäkohtia välttää, ja kaikissa tapauksissa saisivat sotilaat parempia asumuksia.

-- Kaiken tuon tiedän, marsalkka-hyväni, vastasi Morelos. -- Mutta mitä voin minä tehdä? Me voimme tosin helposti ottaa kaupungin valtaamme, mutta me emme voi itseämme siellä pysyttää, niinkauan kuin linna on valloittamatta. Ja milloin sen voi valloittaa, riippuu tuosta onnettomasta Roquetan saaresta, jonka kanssa linnan miehistö on alituisessa yhteydessä.

Kysymyksessä oleva saari oli kuusi kilometriä Acapulcon kaupungista, ja siellä oli pieni linnoitus, jota eräs espanjalainen joukko puollusti. Tälle saarelle voivat ne espanjalaiset laivat, jotka vähän väliä toivat ruokavaroja linnoitukseen, purkaa kuormansa, jotka sitten venheillä kuljetettiin linnaan.

-- Noh, valloittakaamme sitten ensiksi Roqueta, ehdotti Galeana.

-- Pelkään, ett'ei se käy laatuun, vastasi Morelos; -- kaikkiin meidän venheisimme mahtuu tuskin kuuttakymmentä miestä, ja sitä paitsi on saari kuuden kilometrin matkalla meressä. Juuri tähän vuodenaikaan on myrskyjä joka hetki odotettavissa, puhumattakaan siitä yltiöpäisyydestä, että kourallisella miehiä kävisi vahvan linnoituksensa suojassa olevan vartiaväen kimppuun. -- Me voimme salaa päästä heidän kimppuunsa, jatkoi tuo pelkäämätöin marsalkka. -- Jättäkää se asia minulle, kenraali: minä en huoli vaarasta.

-- Sen kyllä tiedän, vastasi Morelos; -- mutta tämä uhkayritys on liian suuri, jott'ei se sietäisi tarkkaa punnitsemista.

-- Älkää peljätkö sen loppua, herra kenraali! Minä lupaan valloittaa saaren... yhdellä ehdolla.

-- Ja se on?

-- Että te, niin pian kuin annan merkin ottaneeni Roquetan vartijaväen valtaani, valloitatte Acapulcon kaupungin. Myönnyttekö, teidän ylhäisyytenne, tähän?

Morelos jäi hetkeksi miettimään, silminnähtävästi vastahakoisena sallimaan niin rohkeata yritystä.

Tässä silmänräpäyksessä astui sisään eräs upseri ilmoittamaan kenraalille, että vakoja Costal oli juuri saapunut leiriin, tuoden tärkeitä tietoja.

-- Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, hänen astua sisään? kysyi marsalkka. -- Tällä intianilla on aina joku hyvä miete päässänsä.

Morelos suostui ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui Costal telttaan.

-- Herra kenraali! hän sanoi, saatuaan puhumaluvan. -- Olen äsken huomannut kuunarilaivan ankkurissa Roquetan saaren lähellä. Sen on täytynyt tulla sinne yöllä, sillä se ei vielä ollut siellä eilen.

-- Noh, entä sitten, Costal-ystäväni?

-- Nähkääs, kenraali, olen juuri miettinyt, kuinka helppo joillekuille meistä sinne hiipiminen pimeän tultua ja kuunarin valloittaminen olisi. Ja kun tämä kerran olisi vallassamme...

-- Voisimme katkaista kaiken yhteyden linnan kanssa, keskeytti Galeana vilkkaasti; -- ja sitten voimme nälällä pakoittaa sitä antaumaan. Herra kenraali, Jumalapa puhuu tämän intianin suulla. Teidän ylhäisyytenne, varmaankaan ette enään kieltäy antamasta minulle pyytämääni lupaa?

Tosin ei vaara kuunarin läsnäolosta ollut vähentynyt; mutta marsalkan innon ja niiden etujen houkuttelemana, joita laivan omistaminen tuottaisi, suostui vihdoin Morelos uskaltamaan tuon koetuksen.

-- Jos voin ennustaa pilvistä, sanoi Costal, jonka mieltä tässä asiassa kysyttiin, -- tulee tyyni päivä ja yö... ainakin puoliyöhön...

-- Noh, entä puoliyön jälkeen? kysyi marsalkka,

-- Tulee myrsky, vastasi Costal. -- Mutta sitä ennen on kuunari ja Roqueta oleva meidän.

-- Niin ne ovatkin! huudahti Galeana ihastuneena.

Nyt päätettiin, että marsalkka rupeaisi retken johtajaksi, Costal komentonsa alla.

-- Tämä urhollinen don Kornelio ei soisi meille ikinä anteeksi, sanoi Galeana, -- jos hänettä tekisimme tämän sankarityön.

Katteini hymyili, koettaen näyttää sotaiselta. Hän mietti kuitenkin mielessänsä, että hän paljoa mieluummin olisi luopunut tästä hänelle osoitetusta kunniasta. Mutta noudattaen tapaansa ja muistaen sananpartta: "näytä tyytyväiseltä pulassa," oli hän olevinaan sangen ihastunut hänelle osoitetusta suosiosta.

Costalin ilmanennustus näkyi tulevan toteutumaan. Koko päivän, jona he varustelivat öiseen retkeen, oli taivas peittynyt paksuun pilveen, ja illan tullessa laski aurinko sakeaan sumuun.

KAHDESKYMMENES TOINEN LUKU.

Onnetoin laukaus.

Heti pimeän tultua astui retkikunta venheisin. Näitä oli kaksi kalastajapyynti-venhettä ja pieni kanoti, joihin yhteensä mahtui viisikymmentä miestä.

Huolellisesti tuppoihin käärityillä airoilla he soutivat rannasta ja onnistuivat pimeän yön peitossa tulla huomaamatta linnan ohitse.

Katteini Lantejan johtamassa venheessä oli, paitsi häntä itseänsä, Costal ja kaksi soutajaa. Ollen laivaston pienin pursi, kulki se edeltäpäin vakoilemaan.

Costal istui perämiehenä, ja tätä tehdessänsä osoitti hän katteinillensa, mitä tämä vavisten itsekin oli huomannut, kolmea tahi neljää suurta haj-kalaa, jotka kanotia seurasivat.

-- Katsokaas noita, sanoi intiani; -- voisipa milt'ei luulla noiden merisusien vaiston niille sanovan...

-- Mitä? kysyi Lantejas suurella äänellä.

-- Sitä, että tämä pursi on lahonnut kuin vanha saavi.

Epäilys, jonka intiani lausui kanotin merikelpoisuudesta, vaikutti katteinissa suurinta levottomuutta ja pani hänet toivomaan, että he mitä pikemmin pääsisivät saareen. Taistelu vihollisen ihmisen kanssa maalla peloitti häntä vähemmän kuin taistelu vedessä noiden hirveiden haj-kalojen kanssa.

-- Kanoti kulkee jokseenkin hitaasti! hän muistutti.

-- Sennor don Kornelio! lausui intiani hymyillen. -- Teillä on aina niin kiire tappelemaan; mutta me lähestymme nyt saarta, ja teidän suostumuksellanne luullakseni pyydän lupaa amiraalilta (tällä tarkoitti Costal don Hermengildoa) soutaakseni hiukan edeltäpäin tietä tutkistelemaan. Kanoti voi lähestyä kuunaria suuretta vaaratta huomatuksi tulemisesta, jota vastoin nuo toiset venheet helpommin tulevat huomatuiksi. Suostutteko neuvooni, katteini?

-- Mielelläni, vastasi Lantejas, tuskin tietäen, kumpika vaara oli suurin.

Costalin käskystä lakkasivat molemmat soutajat, ja pian olivat jäljessä tulevat venheet heidät saavuttaneet.

-- Mitä tämä on? kysyi amiraali. -- Oletteko mitään huomanneet?

Don Kornelio kertoi hänelle Costalin esityksen. Tämä aije näytti amiraalista järkevältä, ja sen johdosta käskettiin valaskalanpyydystäjä-venheet pysymään rinnalla, samalla kun kanoti liukui eteenpäin.

Vähän ajan kuluttua tuli saari näkyviin suunnattoman, vedessä makaavan, vesilinnun muotoisena, ja lähemmäksi päästyään näkivät he vihdoin laivan mastot kokonaan saarella taajaan kasvavien puiden joukossa. Tämä oli tuo etsitty kuunari.

Jatkaen kulkuansa voivat he pian eroittaa koko laivan valkoista rantaa vastaan ja sitten nuo kaksi perässä olevaa kajutanakkunata, joista kaksi leveätä valovirtaa kajasti kauas veden pinnalle.

-- Meidän on vaihtaminen suuntamme, jupisi Costal. -- Jos kanoti tulisi tuohon kajastukseen, voisi joku välikannella oleva vartija meidät huomata. Meidän tulee tehdä kierros ja lähestyä laivaa toiselta puolen.

Näin sanoen käänsi intiani peräsimen ja kiekkasi kanotin toiseen suuntaan. Haj-kalat kääntyivät samalla kertaa sekä seurasivat perässä, kuten näkyi niistä loistavista juovista, joita niiden limaiset ruumiit jättivät jälkeensä vedessä.

Sekä Costal että katteini luulivat olevansa liian kaukana kuunarista, jotta joku siinä oleva heitä näkisi, kun äkkiä kirkas leimu valaisi espanjalaista laivaa, jonka jälkeen kuului kumea pamahdus sekä kanunan kuulan vinkuminen. Seuraavassa sekunnissa sai kanoti kovan tärähdyksen, jotta molemmat soutajat pyllähtivät laidan yli ja upposivat veteen, johon samalla kaksi haj-kaloistakin katosi.

Costal, joka istui perässä, huomasi heti, ettei kanoti totellut peräsintä, ja Lantejas, joka istui etempänä, näki kauhistukseksensa kanotin uppoavan kokka edelläpäin, johon luoti oli sattunut.

-- Peijakas sitä laukausta! lausui Costal. -- Kanoti tulee luultavasti vajoamaan pohjaan.

-- Oi, Jumala, sitten me olemme hukassa! huudahti Lantejas kauhistuneena.

-- Se ei ole aivan varma, vastasi Costal tyyneesti. -- Osaatteko uida?

-- Ainoasti vähäsen, vastasi Lantejas heikolla äänellä.

-- Hyvä, siinä on tarpeeksi. On ainoastaan yksi keino kanotin uppoamisen estämiseksi. Olkaa valmis ja pysykää minun lähelläni.

Costal, lausuttuansa tämän, odotti, kunnes kanoti oli noussut erään laineen harjalle ja antoi silloin tuolle keveälle purrelle aimo potkauksen, jotta se kaatui ja käänsi emäpuunsa ilmaan.

Molemmat miehet katosivat silmänräpäykseksi veteen. Kun Lantejas jälleen nousi vedenpinnalle, tunsi hän jonkun tarttuvan kovasti hänen nuttuunsa. Hän luuli haj-kalan haukanneen häneen kiinni, mutta Costalin ääni aivan hänen korvansa lähellä häntä jälleen rauhoitti.

-- Älkää peljätkö, minä tässä olen, sanoi intiani ja veti hänet kanotin luokse, joka nyt kellui ylösalasin.

Intianin avulla onnistui Lantejas pääsemään harareisin kanotin emäpuulle, johon Costalkin sitten kiipesi.

-- Vielä yksi minuutti, lausui intiani, niin tuo vanha purtilo olisi vajonnut pohjaan. Nyt sitä voi pidättää veden pinnalla, kunnes pyydystäjävenheet ennättävät saapua... se on, jos ei myrsky ehdi niiden edelle.

Lantejas loi epätoivon silmäyksen ulapalle, joka yhä kiihtyvän tuulen pieksemänä jo peittyi vaahtoiseen vaippaan. Tämä näkö houkutteli häntä pyhimyksiä rukoilemaan.

-- Peijakas! huudahti Costal. -- Pitäkää kanotista kiinni älkääkä liian paljon luottako jumaliinne. Jos päästätte kätenne irti, eivät ne tule paljoa tekemään teidän eduksenne. Malttakaa, eihän teillä ole mistä pitäisitte kiinni. Sallikaat minun teitä auttaa.

Näin sanoen kumartui Costal toveriinsa päin ja alkoi veitsellänsä kaivaa läpeä kanotin emäpuuhun. Puun ollessa lahoa oli Costal muutamassa sekunnissa päättänyt työnsä. Lantejas pisti nyt kätensä läpeen ja voi tällä tavoin vastustaa laineita, jotka joka silmänräpäys heidät uhkasi peittää.

Kun Costal näin, oli pitänyt huolta onnettomuustoverinsa turvaamisesta, teki hän itse samalla tavalla ja alkoi sitten kurkistella pimeässä, toivoen saavansa nähdä pyydystäjävenheitä.

Tässä hän kuitenkin pettyi; sillä ne salamatkin, jotka lyhemmillä väliajoilla välkkyivät, eivät mitään muuta ilmaisseet kuin tuon tumman, vaahtoavan veden pinnan, jylhässä synkkyydessä uinailevan saaren ja etäämpänä linnan uhkaavat muurit.

KAHDESKYMMENES KOLMAS LUKU.

Uiskenteleminen haj-kalojen parissa.

Haaksirikkoon joutunut merimies, joka ajelehtelee laivanpirstaleella, ei voi olla riippuvaisempi aaltojen ja tuulien sääliväisyydestä kuin nuo kaksi miestä, jotka istuivat harareisin kumoon menneellä kanotilla. Heidän asemansa oli epäilemättä kamala. Ensimäinen suuri laine voisi jälleen helposti keikahuttaa nurin heidän heikon purtensa.

Uhkaavasta vaarasta huolimatta Lantejas vielä toivoi intianin rohkeuden tulevan hänet pelastamaan tästäkin vaarasta samoinkuin niin monesta muustakin. Tämän heikon uskon elähyttämänä hän piti silmänsä kiinnitettynä Costalin kasvoihin, lukeaksensa niistä hänen ajatuksensa heidän asemastansa.

Tähän asti oli intianin järkähtämättömän tyynet kasvot antaneet hänen toverillensa toivoa; mutta kun aika kului eikä pyydystäjävenheitä näkynytkään, alkoivat myöskin Costalin kasvot ilmaista levottomuutta.

-- Noh, Costal, mitä te tästä asiasta ajattelette? kysyi Lantejas peloissansa.

-- Hm, vastasi intiani, -- enpä ymmärrä, miksi venheet eivät laukauksen kuultua lähestyneet. Viipyminen ei ole marsalkan tapana. Hän ei usein tarvitse kahta merkkiä...

Tuulen vihuri esti Lantejasta kuulemasta intianin viimeistä sanaa. Hän näki tämän kuitenkin vajonneen onnettomuutta ennustavaan äänettömyyteen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat enenevää levottomuutta.

Sillävälin olivat aallot kiihtyneet ja näyttivät tulevan yhä suuremmiksi. Tuo heikko pursi kieppui vedessä kuin munan kuori.

-- Kuulkaahan, herra don Kornelio Lantejas, intiani vihdoin lausui; -- tiedän teidät kuolemata pelkäämättömäksi mieheksi. Luulen tekeväni väärin, jos salaan teiltä... yhden asian...

-- Minkä sitten?

-- Sen, että jos jäämme tänne vielä tunninkin ajaksi, täytyy meidän molempain mennä pohjaan. Aallot kiihtyvät, kuten näette, yhä enemmän...

Ja mitä voimme tehdä? kysyi Lantejas epätoivossaan.

-- Joko vartoavat venheet, vastasi Costal, -- meitä siellä, jossa niistä erkanimme, tahi myöskin ovat ne menossa saareen. Mahdotonta on otaksua niiden palanneen kaupunkiin. Kun saa käskyn hyökätä jonkun määrätyn paikan kimppuun, ei palaja koetusta tekemättä. Niidenkin täytyy siis olla sen paikan läheisyydessä, johon ne meistä jäivät.

-- Mitä te tarkoitatte.

-- Koska minä nyt helposti voin uida niiden luokse...

-- Kuinka! noiden petojenkin parissa, jotka äsken silmäimme edessä nielivät meidän toverimme?

-- Hoh, vastasi intiani halveksivaisesti; -- minä voin vähimmättäkään vaaratta uida haj-kalain parissa. Sen olen huvikseni tehnyt satoja kertoja Tänään teen sen henkemme pelastamiseksi.

Ajatus, että hän jäisi yksinänsä, tuotti katteinille uutta pelkoa. Hän epäili hetkisen, ennenkuin vastasi. Costal, joka otaksui hänen vaitiolonsa suostumiseksi, jatkoi:

-- Niin pian kuin olen saavuttanut yhden venheistä, annan lennättää raketin ilmaan merkiksi, että olen venheessä. Sitten me soudamme tännepäin, ja teidän on huutaminen niin kovasti kuin voitte, jotta me teidät löytäisimme.

Ennenkuin don Kornelio ennätti vastata, hyppäsi intiani suin päin mereen.

Täällä hän ui muutaman sekunnin veden alla, jolloin syvyyden verenhimoiset asujamet, ikäänkuin tunnustaen hänessä olevan mahtavan voiman, äkkiä vetäytyivät syrjään.

Kun intiani jälleen nousi veden pinnalle, huusi hän katteinille muutamia kehoituksen sanoja ja rupesi sitten uimaan suoraan, pistettyään puukon hampainsa väliin.

Eipä se ollut pelko, joka pani hänet käyttämään tätä varakeinoa. Se oli vaan tavallisen viisauden vaatima keino. Hän tiesi haj-kalojen ahnauden pian pakoittavan niitä palajamaan, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin hän huomasi kahden näistä uivan samaan suuntaan kuin hän itsekin. Toinen näistä pysyi noin kymmenen metriä hänestä oikealla, toinen yhtä kaukana vasemmalla. Niin vastenmieliseltä kuin kaksi tuollaista seuralaista voisi näyttääkin, ei uija alussa pitänyt näistä suurtakaan lukua. Hän ajatteli muita seikkoja, pääasiallisesti, onnistuisiko hän löytämään venheet. Tämä näkyi synkässä pimeydessä kylläkin epäiltävältä. Mutta pelko yhteydessä hänen uskonsa kanssa välttämättömään sallimukseen teki intianin välinpitämättömäksi haj-kalojen läsnäolosta.

Ainoastansa väliin ja silloinkin enemmän varovaisuudesta kuin pelvosta hän katsoi oikeaan ja vasempaan, ottaaksensa selkoa siitä, mitä hänen molemmat matkatoverinsa yrittelivät. Hän huomasi joka kerralla niiden tulevan yhä lähemmäksi!

Ponnistaen kovasti vedessä, kohotti hän nyt ruumiinsa korkealle vedenpinnasta ja loi läpitunkevan silmäyksen ympärillensä. Ei yhtään venhettä näkynyt!

Nopea silmäys oikeaan ja vasempaan näytti hänelle noiden kahden haj-kalan nyt olevan lähempänä kuin milloinkaan. Ei kumpikaan ollut hänestä viittä metriä kauempana!

Intiani ei kuitenkaan antanut näiden säikähyttää itseänsä; paljoa enemmän hän pelkäsi tuota hänen ympärillänsä olevata, suunnatonta ja autiota vedenpintaa.