Part 6

Lempiväiset kahdenkesken.

Kartanon isännällä lienee ollut syynsä, miksi hän näin jätti tyttärensä kahdenkesken don Rafaelin kanssa sillä lyhyellä ajalla, joka oli jäljellä ennen upserin poislähtöä.

Aurinko kultasi omenapuiden latvoja, joissa papukaijat pitivät hauskaa leikkiänsä, ja tuuli, joka liehui sisään avatusta ovesta, täytti huoneen tuhansien kukkasien tuoksulla. Tämä oli juhlallinen ja ratkaiseva hetki.

-- Gertrudis, sanoi Rafael, hilliten sydämensä ankaraa tykytystä, olen puhunut isänne kanssa. Olen sanonut hänelle tulleeni tänne sydän täynnä ajatuksia teihin nähden, ja että isäni käsky, joka vaati minua hänen luoksensa, tuntui minusta taivaan siunaukselta, koska se antoi minulle tilaisuutta vielä kerran teitä tapaamaan. Olen sanonut hänelle, kuinka kiirehdin jouduttamaan sitä pitkää matkaa, joka meidät eroitti, ja kuinka minä, teitä tavatakseni tuntiakin varhemmin, en ole peljännyt jaguarein kiljuntaa enkä vedenpaisumisen uhkaavaa pauhua...

Don Rafael vaikeni, kentiesi hämillä olemisesta, ja Gertrudis alkoi nyt sanella puolittain leikillisellä äänellä:

-- Ja kun sanoitte isälleni, että... että... te minua lemmitte... eikö hän näyttänyt hämmästyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen kuultuansa?

-- Ei, ei vähintäkään, vastasi upseri, hiukan tästä kysymyksestä kummastuneena.

-- Noh, syy lienee kait sitten ollut se, että olin sen hänelle jo sanonut, lausui tuo nuori tyttö, hymyillen yhtä ihanasti kuin hänen äänensäkin oli suloinen. -- Mutta mitä isäni tähän vastasi?

"Don Rafael-hyväni", hän minulle sanoi, -- "olisipa minulle sangen mieluista nähdä meidän molempien perheet yhdistettyinä. Mutta tämä voi tapahtua ainoastaan Gertrudis'en suostumuksella, eikä minulla ole mitään syytä luulla hänen sydämensä olevan teihin kiintynyt." Niin kuuluivat ne kauheat sanat, jotka lähtivät teidän isänne huulilta. Gertrudis, vahvistavatko teidän huulenne samat sanat?

Don Rafaelin ääni vapisi hänen puhuessansa, ja tämä liikutus miehessä, joka ei vaarassa milloinkaan vavissut, miellytti tuon häntä lempivän tytön sydäntä niin, ett'ei hän kiirehtinyt vastauksellaan.

Kuultuaan sen vastauksen, jonka hänen isänsä oli antanut don Rafaelille, puri hän huultansa, pidättääkseen hymyilyänsä, tuli vakavan näköiseksi, joka teki hänen kosijansa vieläkin levottomammaksi, ja lausui:

-- Don Rafael, te olette vedonneet minun avosydämmisyyteeni, ja minä tahdon teille peittelemättä puhua. Mutta luvatkaa, ett'ette pidä avosydämmisyyttäni rikoksena.

-- Sen lupaan, Gertrudis. Puhukaa pelvotta, vaikkapa teidän sananne musertaisikin sydämeni, joka kokonansa on teihin kiintynyt.

-- Ainoastaan yhdellä ehdolla voin puhua avosydämmisesti.

-- Mainitkaa se.

-- Sillävälin, kun te'en teille tunnustukseni, tulee teidän pitää silmänne kiinnitettyinä noihin edessämme oleviin omenapuihin.

-- Koetan teitä totella, vastasi don Rafael, luoden silmäyksensä mainittuihin puihin, joissa papukaijat jatkoivat oksilla hyörimistänsä.

-- Eräänä päivänä, niin alkoi Gertrudis, matalalla, värisevällä äänellä, -- josta ei ole kauan kulunut, teki muuan nuori tyttö pyhälle neitsyelle erään lupauksen, jos se mies, jota hän lempii ja joka oli suuressa vaarassa, pelastuisi. Hän lupasi, jos lemmittynsä pelastuisi, antaa tämän omalla kädellään leikata hänen hiuksensa... ne pitkät kutrit, jotka tyttöä niin paljon miellyttivät ja joita hänen lemmittynsä niin suuresti ihanteli. Oliko tämä mies teidän mielestänne rakastettu?

-- Ah, kenpä ei olisi ylpeä, jos olisi niin rakastettu! huudahti don Rafael, luoden kysyjään silmäyksen, joka tunki tämän sielun sisimpään.

-- En ole vielä lopettanut, tyttö lausui. -- Katselkaa puihin, muutoin ette saa kuulla kertomukseni loppua. Kun tuo nuori tyttö, joka ei epäillyt uhrata tukkaansa, hänen alituisen huolenpidon esinettä ja kentiesi tuon lemmityisen silmissä hänen suurimpata koristustansa, tahtoo saada sen leikatuksi... kun se on leikattu, piti minun sanoani... luuletteko... nyt saatte minuun katsoa, don Rafael... että hän tätä lempisi kuten ennenkin?

-- Oi, Gertrudis! hän huudahti ja kääntyi äkkiä ympäri; -- ei mikään lempi voisi korvata sellaista uhrausta, eikä se nuori tyttö, josta puhutte, voi olla muu kuin enkeli lemmityisensä silmissä.

-- Vielä kerran, viimeisen, jatkoi Gertrudis väräjävällä äänellä, -- pyydän teitä katsomaan puihin.

Samalla kun don Rafael noudatti hänen pyyntöänsä, otti Gertrudis pois kamman, joka piti ko'ossa hänen välkkyviä hiuksiansa, jotka kahdessa pitkässä palmikossa ikäänkuin kruunu hänen päälakeansa peittivät. Sitten kaappasi hän toiseen käteensä sipsit, joita hän äsken ommellessansa oli käyttänyt, ja, peittäen toisella punastuvaa poskeansa, kurotti hän tuota pientä konetta ja sanoi:

-- Kas niin, don Rafael. -- Auttakaa minua täyttämään lupaukseni, leikkaamalla hiukseni.

-- Minäkö? huudahti don Rafael. -- Minäkö? kertoi hän tuosta esityksestä hämmästyneenä. Gertrudis! Gertrudis!

-- Lupasin ne viime yönä pyhälle neitsyelle, jotta hän teidät pelastaisi. Ymmärrättekö nyt, don Rafael... lemmitty Rafaelini?

-- Äh, Gertrudis! hän ihastuneena huudahti ja notkisti polviansa tuon nuoren tytön edessä sekä painoi useampia kertoja huulensa tytön hänelle ojentamalle kädelle.

-- Mutta nyt, jatkoi Gertrudis vihdoin -- don Rafael-kultani, on minun täyttäminen lupaukseni. Minä olen sen tehnyt, ja sinun täytyy siinä olla minulle avullisena.

-- Mutta miksi juuri hiuksesi lupasit? kysyi kosija hieman tyytymättömällä äänellä.

-- Koska minulla ei ollut mitään kallisarvoisempaa panna sinun henkesi edestä... Kas niin, Rafael, sipsit!

Upseri vielä epäröi.

-- Sen pitää tapahtua, Rafael; sen pitää tapahtua. Muutoin Jumala minua rankaisee... kentiesi riistämällä minulta sinun rakkautesi.

Kreolinaisen hartaat kehoitukset voittivat vihdoinkin don Rafaelin vastenmielisyyden; hän tarttui sipsiin ja teki julman työnsä.

Gertrudis katseli alakuloisilla silmäyksillä kumpaistakin palmikkoansa. Sitten otti hän toisen niistä, ojentaen sen don Rafaelille.

-- Ota tämä, hän sanoi; -- säilytä se muistona. Toisen pidän itse taikakaluna. Jos meidät joskus eroitettaisi, josta Jumala varjelkoon, ja minä lähetän tämän palmikon sinulle, niin lupaa heti tulla luokseni, missä vaan olletkin tahi milloin vaan sen saat. Lupaa se minulle.

-- Sen lupaan! huudahti don Rafael. -- Sen lupaan. Vaikkapa seisoisin kohotetuin miekoin pahimman viholliseni edessä, luovun iskustani, totellakseni tätä pyhää viestiä.

Lupauksesi on tullut taivaan korviin, Rafael, lausui Gertrudis. -- Mutta aika rientää, sinun on lähteminen. Isäsi varmaankin malttamattomana haluaa sinua tavata. Hyvästi, Rafael-kultani!

-- Niin, vastasi tuo nuori upseri, jossa oli herännyt muisto pojan velvollisuudesta, -- aika on lähteäni.

-- Sydämellisesti toisiaan syleiltyään rakastavaiset erkanivat, ja don Rafael, sanottuaan jäähyväiset don Marianolle, nousi satulaan sekä ratsasti rivakkaasti pohjoisiin päin, samalla kun Gertrudis katolta seurasi häntä silmillään niin pitkälle, kuin voi hänestä vilahduksenkaan nähdä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Velvollisuus ja lempi ristiriidassa keskenään.

Auringon viimeiset säteet kultasivat sen harjun selännettä, joka rajoitti Las Palmas'en lakeutta, kun don Rafael sitä ratsasti Del Valle-nimiseen maakartanoon. Ehtiäkseen matkan päähän ennen yön tuloa, ratsasti hän laukassa alamäkeä harjun vastakkaisella puolella, jolloin hänen uljaan hevosensa sieramista kuului hieman pärskyvää ääntä, jonka vaikutti tuo omituinen leikkaus, minkä muulinajaja hevoseen oli tehnyt.

Ratsastajan ehdittyä lakeudelle, jossa Del Valle-niminen maakartano sijaitsi, pysähdytti hän hevosensa ja katseli ympäris, löytääksensä erään lehtokujan, joka don Marianon neuvon mukaan johtaisi kartanoon; sillä itse ei tuo nuori upseri ollut, kuten jo mainittiin, käynyt isänsä kodissa, sittenkuin hän sen lapsena oli jättänyt. Ei mitään lehtikujaa kuitenkaan näkynyt, ja hän jatkoi umpimähkään matkaansa. Hän luuli jo ratsastaneensa väärään, kun hän vihdoin mielihyväksensä huomasi pitkän, Taxodius disticha-puulajiin, Amerikan sypressiin, kuuluvain korkeiden puiden muodostaman lehtokujan. Kuja oli täydellisesti sellainen, jommoiseksi sitä hänelle oli sanottukin, ja, ohjaten siihen hevosensa, hän laukkasi eteenpäin puiden tummassa varjossa. Rivakkaasti nelistäen ratsasti hän tasaista tietä eteenpäin ja oli milt'ei ennättänyt sen toiseen päähän, kun hän samassa yht'äkkiä näki edessänsä kartanon, synkän rakennuston, joka sulki koko noiden molempien puurivien kohdalla olevan aukon.

Keskessä oleva pääaukko näkyi olevan auki siten, että toinen portti oli vähän raollansa. Mutta ei kukaan tullut ulos, lausumaan häntä tervetulleeksi! Ei yhtäkään ääntä kuulunut koko kartanosta! Kaikki oli hiljaista kuin haudassa! Kauhean aavistuksen valtaamana hän syöksyi eteenpäin, päättäneenä ratsastaa sisään tuosta sulkemattomasta portista; mutta samassa teki hänen hevosensa kiivaan harppauksen ja väistyi syrjään.

Vallitsevassa hämärässä, tahi ennemmin mielihäiriönsä vuoksi, ei don Rafael ollut huomannut sitä esinettä, joka hänen hevoistansa säikähytti. Se oli maassa, portin edessä, makaava ruumis, ja, mikä vieläkin kauheampaa, se oli päätöin ruumis!

Tämän kauhean esineen nähtyänsä päästi upseri korkeaäänisen parahduksen. Raivo, epätoivo ja kaikki ne hirmuiset liikutukset, jotka voivat raadella ihmissydäntä, ilmaantui tässä parahduksessa, johon kaiku oli ainoana vastauksena. Hän oli tullut liian myöhään! Kaikki oli hukassa! Tuo kuollut ruumis oli hänen isänsä!

Hänen ei tarvinnut laskeutua hevosen seljästä sitä tutkimaan, tullaksensa tästä asiasta vakuutetuksi. Hänen hevosensa pään tasalla näkyi muuan esine, joka riippui yhdestä näistä porteista. Se oli ihmisen pää, sama, joka oli kuulunut tuohon ruumiisen. Se riippui ales, sidottuna hiuksista portin lukkoon.

Huolimatta hevosensa vastarinnasta eteenpäin menemisessä, painoi don Rafael kannuksensa sen kupeisin ja pakoitti sitä menemään, kunnes hän tuli tarpeeksi lähelle, voidakseen tutkia tuota hirveätä näkyä. Hehkuvin silmin ja paisuvin suonin hän tuijotti tuohon kauheaan esineesen. Se oli hänen isänsä pää!

Todellisuus oli hänelle selvänä. Tuo espanjalainen oli joutunut kapinoitsijain uhriksi, jotka eivät olleet kunnioittaneet hänen vapaita mielipiteitänsä eikä harmaita hiuksiansa. Olivatpa tuon ilkityön tekijät siitä vielä kerskanneetkin. Porttiin oli pään alle kirjoitettu kaksi nimeä: Arroyo -- Antonio Valdez.

Hetkeksi vaipui upserin pää alakuloisena rintaa vasten. Sitten hän taasen äkkiä sen nosti ja lausui mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:

-- Mistähän minä nuo ilkiöt löytäisin? Mistä? Sama se... löytää minun ne täytyy... Yötä eikä päivää älköön minulla olko lepoa... ei lepoa heilläkään, kunnes olen heidän päänsä tähän paikkaan riipustanut!

-- Kuinka? jatkoi hän hetken valjettuansa, -- voisinko taistella tällaisen asian edestä? Voiko poika sotia saman lipun puolesta kuin hänen isänsä murhaajatkin? Ei ikinä?

-- Siis Espanjan puolesta, huudahti hän taasen, hetkisen vaijettuansa; -- Espanjan puolesta tulen paljastamaan miekkani! Eläköön Espanja! Kuolema rosvoille!

Nämä sanat lausuttuansa astui upseri ales satulasta ja notkisti kunnioittaen polvensa isänsä pään edessä.

-- Rakas, kunnioitettu isäni, hän lausui, -- vannon sinun harmaiden hiuksiesi nimessä, jotka ovat omaan vereesi tahratut, käyttäväni kaikkia vallassani olevia välikappaleita ja oraassaan tukahduttavani tämän kirotun kapinan, jonka vuoksi olet joutunut viattomaksi uhriksi. Suokoon Jumala minulle voimaa valani täyttämiseen!

-- Tässä silmänräpäyksessä ikäänkuin joku ääni kuiskasi hänen korvaansa, kertoen hänen morsiamensa sanat:

"Häpeällä ja ylenkatseella mainittakoon kaikki, jotka nostavat kätensä Espanjan eduksi! Älkööt he koskaan löytäkö kattoa, joka antaisi heille suojaa, älköötkä naista, joka heille hymyilisi! Tulkoon _rakastamiensa_ ylenkatse kaikkien isänmaanpetturien palkaksi!"

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kuului toinen ääni:

-- Te'e velvollisuutesi, olipa seuraukset mitkä tahansa!

Ja isänsä typistettyjen jäännöksien vieressä kuulteli poika ainoastaan tuota viimeksi mainittua ääntä.

* * * * *

Kuu oli jo kauan ollut noussut, ennenkuin don Rafael oli lopettanut tuon surullisen työn, haudan kaivamisen, johon hautaan hän kunnioittaen laski kuolleen ruumiin, pää oikealla paikallansa. Sitten hän veti povestansa Gertrudis'en pitkän palmikon ja pani sen isänsä jäännösten viereen.

Murheen murtamana hän sitten peitti haudan.

Eipä tuntunut hänestä helpolta eroaminen paikasta, joka oli tullut hänelle kahdenkertaisesti pyhäksi lemmen ja lapsellisen kunnioituksen tähden. Vihdoin hän kuitenkin hyppäsi satulaan ja kannusti hevostansa nelistämään eteenpäin sitä tietä, joka vei Oajaca-nimiseen pääkaupunkiin.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Keskeytynyt oppi-ura.

Tammikuun alussa v. 1812. noin vuosi Las Palmas-nimisessä maakartanossa tapahtuneiden kohtauksien jälkeen, näkyi kaksi miestä, toinen istuen tölskästi tehdyn, karttojen ja kirjeiden peittämän pöydän ääressä, toinen seisoen hattu kourassa sen vieressä.

Paikka, missä, he olivat, oli eräässä suurimmassa ja vähimmän repaleisessa niistä monista teltoista, jotka tekivät Sabanavirran rannoille ja Acapulcon sataman läheisyyteen sijoitetun leirin.

Pöydän ääressä istuvalla miehellä oli kaulassaan pieniruutuinen puuvilla-huivi, ja hänen olkapäitänsä peitti valkoisesta pellavakankaasta tehty nuttu. Kullekin, joka häntä ei tuntenut, olisi ollut vaikeata luulla tuota yksinkertaiseen pukuun vaatehittua miestä tässä seudussa leirillä olevan kapinajoukon päälliköksi, ja kentiesi vieläkin vaikeampaa luulla häntä entiseksi Caracuaron apulaispapiksi, don José Marie Morelos y Pavon'iksi. Ja kuitenkin se oli hän.

Apulaispapin lähtiessä Las Palmas-nimisestä kartanosta aikoi hän mennä Hidalgon, kapinan siihenastisen johtajan luokse, tarjotakseen hänelle palvelustansa kapinoitsijain sotapappina. Tämän hakemuksen seuraus oli, että Hidalgo, sen sijan että olisi uskonut hänelle sotajoukkonsa sielunhoidon, velvoitti häntä valloittamaan Acapulco-nimisen, linnoitetun merikaupungin. Oikeastaan antoi Hidalgo pilan vuoksi ja päästäksensä Morelon kärkkäisyydestä apulaispapille tämän tärkeän toimen. Tämä oli syynä siihen, että Morelos oli kohottanut vapauden lipun eteläisissä maakunnissa ja tällä hetkellä johti Acapulcoa piirittävää kapinajoukkoa.

Se henkilö, joka seisoi Moleros'en edessä, hevosväen virkapuvussa, oli ylioppilas don Kornelio Lantejas!

Selittääksemme tämän aavistamattoman seikan, on tarpeellista palata siihen aikaan, jolloin jätimme tuon ylioppilaan sairasvuoteellensa Las Palmas-nimiseen maakartanoon.

Niin pian kuin don Kornelio oli taudistansa toipunut, lähti hän setänsä kotiin, ratsastaen nuorella, uljaalla, don Marianon lahjoittamalla hevosella, jolla kartanon omistajalla näitä oli tuhansittain omaamillansa laitumilla.

Kuulusteltuansa, kuten oli toimeksensa saanutkin, setänsä varallisuutta, läksi hän nopeasti paluumatkalle Valladolidiin, jossa hänen isänsä asui.

Eräänä edelläpuolen-päivänä näkyi tiellä kolme ratsastajaa, jotka tulivat häntä vastaan.

Ylioppilas juuri silloin johdatti muistoonsa niitä tapahtumia, jotka hänelle viime ajoilla oli sattunut, ja piti sen vuoksi ainoastaan höllästi ohjaksista. Äkkiä kompastui hänen hevosensa tiellä olevaan kuoppaan, ratsastaja putosi satulasta ja satutti päänsä kiveen niin pahasti, että hän meni tainnoksiin.

Tästä jälleen toinnuttuansa, hän huomasi istuvansa tienvierellä, päätä pakottaen ja hevosetta. Hänen luoksensa olivat nuo kolme ratsastajaa pysähtyneet, tarpeen vaatiessa häntä auttaaksensa.

-- Poikani, sanoi yksi näistä ylioppilaalle, -- teidän tilanne, vaikk'ei vaarallinen, on kuitenkin sangen arveluttava. Parhain, minkä voitte tehdä, on, että istutte jonkun minun palvelijani taakse ja ratsastatte meidän seurassamme takasin San Diego-nimiseen maakartanoon, johon on vaan tunnin matka. Hevosenne on mennyt samaan suuntaan, ja minä annan kartanon paimenten ottaa sen teille kiinni. Te tarvitsette pari päivää lepoa. Sitten voitte jatkaa matkaanne. Mihin te aijotte?

-- Valladolidiin, vastasi Lantejas. -- Olen matkalla yliopistoon, papintutkintoani suorittamaan.

-- Ah, sittenpä me kuulumme samaan säätyyn, vastasi ratsastaja hymyillen. -- Minä olen tuo vähäpätöinen apulaispappi Caracuarossa, don José Maria Morelos, nimi, jota te luultavasti ette koskaan ole kuullut mainittavan.

Todella olikin tuo sittemmin niin kuuluisa Morelos tähän aikaan suurelle yleisölle täydellisesti tuntematoin, ja don Kornelion täytyi tunnustaa ei koskaan kuulleensa hänen nimeänsä.

Ylioppilas ei ollut vähän hämillänsä tuon miehen ulkonäöstä, joka oli ilmoittanut itsensä Caracuaron apulaispapiksi. Papin puvuksi olikin hänen vaatteensa todellakin sangen omituiset, paitsi että ne olivat kovin repaleiset. Lisäksi riippui hänen satulansa pu'asta kaksireikäinen pyssy, joista toinen reikä oli haljennut, samalla kun vanha, ruosteinen sapeli roikkui hevosen jalkojen välissä.

Kumpaisetkin palvelijat olivat vieläkin yksinkertaisemmin varustettuina ja pitivät, kukin aimo tuliluikkua kädessänsä.

-- Ja te, isä-hyvä, kysyi ylioppilas vuorostansa, -- mihin te aiotte, jos saan luvan kysyä?

-- Minäkö? Niin, sanoi apulaispappi hymyillen, -- kuten äsken teille sanoin, aijon San Diego-nimiseen maakartanoon ja sitten Acapulcoon, kaupunkia ja linnaa valloittamaan.

-- Kuinka! Oletteko kapinoitsija? kysyi Lantejas, ei ilman salaisetta vavistuksetta.

-- Aivan oikein! Se minä olen ja olen jo kauan ollut.

Koska ei apulaispapin eikä hänen kumpaisen palvelijansakaan päässä näkynyt niitä pirullisia koristuksia, jotka Oajacan piispa oli luvannut kaikille kapinaan osallisille, alkoi don Kornelio luulla, että ei ollut aivan varmaa, että kaikki kapinoitsijat joutuisivat paholaisen valtaan, ja koska hänellä sitäpaitsi ei muuta keinoa ollut, vastaanotti hän tuon äsken hänelle tehdyn tarjoumuksen sekä kiipesi erään palvelijan taakse. Hän kuitenkin päätti, ett'ei hän seuraisi apulaispappia pitemmälle kun San Diego-nimiseen maakartanoon ja että hän niin paljon kuin suinkin lyhentäisi niin epäiltävässä seurassa olemistansa. Tuskin oli hän kuitenkaan tällä tavalla omaatuntoansa rauhoittanut, ennenkuin auringon polttavat säteet, jotka häneen suoraan lankesivat, synnyttivät sellaisen sekamelskan hänen aivoissansa, että hän ei ainoastansa pitänyt kapinata sangen luonnollisena, vaan alkoi myöskin korkealla äänellä laulaa jonkunlaista samassa silmänräpäyksessä sepitettyä sotalaulua, jossa Espanjan kuningasta mainittiin kaikilla muilla paitsi kunnioitusta ilmaisevilla sanoilla.

Tästä hetkestä, aina kunnes tulivat San Diego-nimiseen maakartanoon asti, oli ylioppilas täydellisesti tietämätöin siitä, mitä tapahtui ja vielä monena päivänä jälkeenpäinkin, joina hän makasi polttavassa kuumetaudissa.

Vihdoin tuli hän jälleen tuntoihinsa ja, katseltuaan ympärilleen, huomasi hän kummastuksekseen olevansa pienessä, köyhänpuoleisesti kalustetussa huoneessa. Hän muisti nyt pudonneensa hevosen seljästä sekä Caracuaron apulaispapin kohtaamisen. Hetken kuluttua tunsi hän itsensä kyllin voimakkaaksi nousemaan vuoteeltansa ja hoiperteli akkunaan, saadaksensa selkoa ulkoa kuuluvasta hälinästä.

Akkunan alla oleva piha oli täynnä aseilla varustettuja miehiä, joista toiset olivat jalkaisin, toiset ratsain. Keihäitä, sapeleja, pyssyjä ja muita aseita näkyi kaikkialla auringon valossa loistavan. Hevoset hyppelivät pystyyn sekä hirnuivat, ja miehet puhuivat kovalla äänellä, lyhyesti sanoen, piha näytti sotajoukon satunnaiselta leiripaikalta.

Don Kornelion täytyi kuitenkin pian väsymyksestä palata vuoteellensa, jossa hän maltittomasti odotti jonkun tulevaksi, joka voisi antaa hänelle selityksen niistä kummallisista seikoista, jotka hänen ympärillänsä tapahtuivat.

Hetken kuluttua tulikin huoneesen mies, jonka ylioppilas tunsi apulaispapin palvelijaksi. Hän tuli isäntänsä puolesta kysymään, miten sairaan terveys oli.

-- Missä, ystäväiseni, minä olen? uteli Lantejas, vastattuaan palvelijan kysymykseen.

-- San Luis-nimisessä maakartanossa. Ylioppilas koetti muistella, mutta hän ei päässyt San Diego nimistä maakartanoa pitemmälle. -- Te varmaankin erehdytte, hän sanoi.

-- Eikö tämä ole San Diego-niminen maakartano?

-- Ei, me lähdimme San Diegosta eilen, kun emme olleet enään turvassa siellä. Kuinka te, herra, voitte olla niin varomatoin! Vaikka olisi kuinka hyvä isänmaan ystävä tahansa, ei sitä aina tarvitse huutaa tuulen kuultavaksi.

-- En teitä käsitä, ystäväiseni, sanoi Lantejas.

-- Kentiesi kuume vielä pitää päätäni pyörällä.

-- Sanottuni oli kyllin selvää, vastasi palvelija. -- Meidän täytyi lähteä San Diegosta, jossa hallituksen joukot olisivat meidät vanginneet erään isänmaan ystävän, don Kornelio Lantejan, kovalla äänellä pitämän, valtiollisen puheen vuoksi.

-- Kornelio Lantejanko! huudahti ylioppilas hätäisellä äänellä. -- Mutta sehän olenkin minä!

-- Sen kyllä tiedän. Te teitte niin, että kaikki kuuli teidän nimenne. Huoneenne akkunasta te kaikin voimin huusitte ja julistitte isäntäni kaikkien kapinoitsijain ylipäälliköksi. Meillä oli täysi työ, estäessämme teitä ryntäämään Madridiin.

-- Madridiin... Espanjassako?

-- Noh, parin sadan penikulman merimatka oli teidän mielestänne aivan vähäpätöinen asia. "Minäpä, Kornelio Lantejas," te huusitte, "minäpä tulen kukistamaan hirmuvaltiaan." Vihdoin täytyi meidän lähteä matkaan, ja me otimme teidät mukaamme kantotuolissa; sillä isäntäni ei tahtonut luopua niin innokkaasta liittolaisesta, joka sitä paitsi oli käyttäynyt tyhmästi tässä hyvässä asiassa. Nyt olemme täällä San Luis-nimisessä kartanossa, jossa te, sen vanhan joukon turvissa, joka meihin on liittynyt, voitte ilmaista isänmaanrakkautenne niin kovalla äänellä, kuin haluatte. Sitäpaitsi ei se enään voi teitä vahingoittaa, koska luultavasti hinta jo on luvattu teidän päästänne.

Ylioppilas kuulteli kauhistuksesta mykkänä tätä kertomusta omista teoistansa.

-- Ja nyt, herra, jatkoi palvelija, -- on minun isäntäni kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että julistitte hänet pääjohtajaksi, määrännyt teidät vänrikiksi ja samalla lähetiksensä. Päänalustanne alta löydätte määräyksenne.

Tämän sanottuaan meni palvelija ulos, jättäen tuon uuden lähetin niiden kummallisten tietojen masentamaksi, joita hän äsken oli saanut.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Sotamies vastoin tahtoansa.

Niin pian kuin mies oli mennyt, kurkisti ylioppilas päänalustansa alle. Aivan oikein, siellä oli eräs paperi, joka näkyi olevan don Kornelio Lantejalle annettu vänrikin valtakirja ja kapinoitsijajoukon pääkenraalin, don José Maria Molos y Pavon'in, allekirjoittama.

Hirmuisen ahdistuksen valtaamana syöksyi ylioppilas vuoteeltansa ja ryntäsi akkunaan, panemaan vastalauseen määräyksensä johdosta ja sanomaan itsensä irti kaikesta osallisuudesta kapinaan.

Mutta don Kornelion paha henki ei vielä hänestä ollut väistynyt. Juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, kieltäytyäkseen kaikesta yhteydestä Espanian vihollisten kanssa, kohtasi häntä taasen houraileminen, ja tietämättänsä mitä sanoi, huusi hän kovalla äänellä:

-- Eläköön Mejiko! Kuolema hirmuvaltiaalle! jonka jälkeen hän ponnistuksesta väsyneenä hoiperteli vuoteelleen.

Tällä kertaa kesti hänen pyörtymisensä ainoastaan lyhyen ajan, ja kun hän jälleen vähitellen toipui, kuuli hän vuoteensa ympärillä muutamia miehiä puhuvan hänestä tavallista suuremmalla innolla.

-- Miten voi selittää tämän äkillisen hartauden meidän asiaamme? kuului Morelon ääni. Näyttääpä ikäänkuin tuossa nuoressa miehessä olisi jonkinlaiset kuumeenhoureet vaikuttamassa.

-- Eipä suinkaan, herra kenraali, vastasi eräs Valdovinos-niminen upseri. -- Jos ei siellä pohjalla kiehuisi mitä tulisin isänmaanrakkaus, ei sieltä kuohukaan pinnalle noin nousisi.

-- Sama se! vastasi Morelos. -- Mutta minä en voi uskoa vaikutuksekseni...