Part 5

Don Kornelio käänsi taaskin silmänsä jaguareihin, jotka makasivat kyyryisissään tamarindien oksilla. Ainoastaan pelko omasta hengestänsä näkyi estävän niitä ottamasta ylioppilaan henkeä. Väliin ne näkyivät torkkuvan, ikäänkuin välttäen hänen läsnäolonsa houkuttelemista.

Vaistomaisesti kietoen makuuverkon ympärillensä ja pitäen sitä molemmille käsillään makasi ylioppilas aivan hiljaa. Hän tuskin uskalsi henkiä, peljäten pienimmänkin liikkeen houkuttelevan kärmeitä tahi jaguareja käymään hänen kimppuunsa.

Täten oli nyt runsas tunti kulunut, kun don Kornelio kuuli kummallisen äänen. Se oli torven äänen kaltaista, ja kuului väliin karheammalta sekä vakavammalta, jokseenkin hänen tamarindien latvassa olevien hirveiden naapuriensa mörinältä. Ääni tuli eräästä simpsukasta, jonka omistaja ei ollut kukaan muu kuin Costal, joka don Rafaelille antamansa lupauksen mukaan oli lähtenyt kanotillansa, jos mahdollista, pelastamaan ylioppilasta ja sillävälin koetti käyttää aikaa hyväksensä veden neidon ilmoille loitsimiseen.

Pian onnistui Kornelio huomaamaan tuon pienen kanotin, joka matkan päässä luikui veden pinnalla molempine miehineen, toinen istuen keulassa, toinen perässä. Väliin heitti intiani, joka oli tällaiseen kulkuun tottunut, aironsa ja pani simpsukan huulillensa. Lantejas näki silloin, että ne äänet, jotka äsken olivat hänen kummastustansa herättäneet, lähtivätkin tällaisesta soittokoneesta. Tähän asti eivät Costal eikä Claro olleet huomanneet ylioppilasta, jota makuuverkon pienet silmät salasivat ja joka pelkäsi pienintäkin liikahtamista; mutta nyt tuli heidän korviinsa matala, ikäänkuin naamarin takaa puhuvan henkilön ääni.

-- Kuulitteko mitään, Costal? kysyi neekeri.

-- Kuulin jotakin huudon tapaista, vastasi Costal; -- varmaankin tuo ylioppilas-parka meitä huutaa. Lempo vieköön! Missähän hän lienee? Minä, näen vaan kahden puun välissä olevan makuuverkon. Ah, niin totta kuin elän, hän makaakin siinä!

Tämän lausuttuaan purskahti Costal korkeaääniseen nauruun, joka ylioppilaan korvissa kuului taivaalliselta soitannolta. Se ilmaisi hänelle noiden kahden miehen hänet huomanneen.

Claro otti osaa intianin nauruun, kun aivan toisenlainen soitanto äkkiä tukahutti naurun hänen huuliltansa. Se tuli jaguareilta, jotka kaikki neljä, ylioppilaan äänestä äkkiä heränneinä, yht'aikaa rupesivat kiljumaan.

-- Herra armahda! huudahti Claro, kauhistus kasvoillansa. -- Tuossa ovat tiikerit taasen.

-- Niin, lausui intiani, -- siitäpä se melkein näyttää. Halloo, herra ylioppilas, jatkoi hän korkeammalla äänellä; vietättekö lepoaikaanne yksinänne, vai onko teillä seuraa tamarindipuissa?

Don Kornelio koetti vastata, mutta hänen sanansa olivat käsittämättömät sekä intianille että neekerille. Todellakin oli pelko siihen määrään lamauttanut hänen kielensä, että hän oli kykenemätöin selvään puhumaan.

Hetkeksi nousi hänen käsivartensa makuuverkosta ikäänkuin osoittaaksensa hänen hirveitä, puiden latvassa olevia naapurejansa. Mutta taajat lehdet peittivät vielä jaguarit Costalin silmiltä ja tekivät ylioppilaan eleen yhtä käsittämättömäksi kuin hänen huutonsakin.

Pysähdä Jumalan nimessä! huudahti Claro. -- Kentiesi ovat tiikerit paenneet tamarindien latvaan.

-- Sitä suurempi syy on meillä sinne soutamaan, vastasi intiani. -- Tahdotteko antaa tuon nuoren miehen jäädä makuuverkkoonsa, kunnes vesi alenee?

Näin sanoen souti Costal entistä nopeammin ja ohjasi, huolimatta toverinsa vastustelemisesta, kanotin suoraan makuuverkolle.

-- Mutta ajatelkaahan toki, Costal, sanoi Claro pelkurimaisella äänellä, -- jos ne ovat samat tiikerit, joita eilen häiritsimme, ja noiden pentujen naukuminen minua siitä juuri vakuuttaa... ajatelkaahan vaan, kuinka kiukuissaan ne mahtavat meille olla!

-- Mitähän luulette minun siitä huolivan, vastasi Costal, pakoittaen kanotia heikkenemättömällä vauhdilla eteenpäin.

Muutama aironveto vei tuon keveän parren pyssynkantaman matkalle tamarindipuista, ja nyt vasta sai Costal oikein näkyviinsä ylioppilaan, makuuverkkoon kyyristyneenä, jossa hän näytti mukavasti lepäävän ikäänkuin itämaalainen satraapi, jaguarein ja kärmeiden muodostaman vuodekatoksen alla.

VIIDESTOISTA LUKU.

Ylioppilaan pelastus.

Tuo kummallinen näky hälvensi vieläkin kerran intianin vakavuuden; hän antoi aironsa levätä ja rupesi uudestansa nauraa hohottamaan.

Makuuverkon silmien läpi voi ylioppilas nyt nähdä häntä pelastamaan tulevia. Hän näki intianin kääntyvän kumppaniinsa päin ja osoittavan puiden latvoihin, joita neekeri näytti katselevan yhtä suurella pelvolla kuin hän itsekin.

Don Kornelio ei voinut myöskään käsittää, mitä nauramista tässä näyssä oli, joka kahtena kauheana tuntina aina päivän noususta asti oli hänessä vaikuttanut mitä suurinta kauhistusta; vaan sanaakaan virkkamatta hän odotti tämän sopimattoman ilkkumisen selitystä.

-- Soutakaamme hiukan etäämmälle, änkytti neekeri, -- voidaksemme paremmin neuvotella, mitä meidän on tehtävä.

-- Mitäkö on tehtävä! huudahti Costal, puhuen nyt vakavasti. -- Siitä ei tarvitse mitään neuvottelua.

Tätä lausuessaan laski hän aivan tyynesti aironsa purren pohjalle ja otti tuliluikkunsa.

-- Mitä aijotte tehdä? kysyi Claro peloissansa.

-- Ampua yhden tiikereistä tietysti. Sen saatte heti nähdä. Pysykää hiljaa, herra ylioppilas, jatkoi hän, puhuen don Korneliolle, joka yhä lojui kyyryisissään makuuverkossa ja joka pelvosta ei voinut puhua eikä liikkua.

Tässä silmänräpäyksessä antoi jaguari kuulua murinaa, joka pani veren Claron suonissa hyytymään, ja kiskoi käyrillä kynsillänsä irti tamarindipuun kuorta; samalla kun sen hehkuvat silmät olivat kiinnitetyt Costaliin, joka oli lähinnä.

Jaguarin raivosta huolimatta, kohotti intiani tuliluikun olkapäähänsä, tähtäsi tarkkaan ja laukasi. Milt'ei yht'aikaa kun pamahtikin, tuli tuo mahdotoin eläin suin päin puusta ja putosi raskaasti veteen.

-- Pian, Claro! huudahti intiani. -- Yksi nykäys airolla... pian, muutoin on tuo toinen meidän niskassamme!

Costal veti puhuessaan vyöltään pitkän veitsensä, valmiina itseänsä puolustamaan.

Niin halukas kuin neekeri olisi ollutkin pääsemään tästä pois, lamautti pelko hänen voimansa, ett'ei hän saanut purtta hievahtamaankaan. Naarasjaguari kiukuissaan koiraksen kuolemasta ja levotoinna pentujensa puolesta antoi kuulua ilkeätä kiljuntaa ja syöksyi sitten ylioppilaan kimppuun. Tästä heilahti kuitenkin äkkiä makuuverkko, jolloin jaguari päästi kyntensä irti ja putosi purteen. Pedon ruumiin paino vei tuon pienen purren kumoon, ja samassa katosivat intiani, neekeri ja jaguari veteen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät kuitenkin kaikki kolme taasen vedenpinnalla, Claro puolihulluna säikähdyksestä ja huitoen ympärillensä epätoivon voimalla.

Neekerin onneksi osasi Costal uida kuin haijikala, ja äkkiä syöksyi hän Claron ja jaguarin väliin, pitäen veitseään hampaidensa välissä.

Nuo kaksi vastustajaa, jotka nyt iskivät silmää toisillensa, pysähtyivät hetkeksi, ikäänkuin mitatakseen välillänsä olevata matkaa. Silmä katsoi silmään, ampujan silmäin ilmaistessa tyyntä rohkeutta, samalla kun jaguarin silmät rajusti kierivät kuopissansa.

Äkkiä ampuja sukelsi, ja naarasjaguari, hämillään vihollisensa äkillisestä katoamisesta, jäi hetkeksi liikkumatta veteen. Sitten se kääntyi ympäri ja alkoi uida takaisin puuta kohden, johon oli pentunsa jättänyt.

Ennen sinne pääsemistänsä alkoi se kuitenkin rajusti huitoa käpälillänsä, vajosi sitten osaksi veden alle, ikäänkuin joku pyörre olisi vetänyt sitä alespäin. Sitten se taasen kohosi vedenpintaan, kääntyi seljälleen ja meni hengetönnä virran mukana. Pitkä, punanen haava ammotti sen vatsasta, ja vesi oli sen ympärillä tummaa sekä verensekaista.

Intiani nousi nyt vuorostansa veden pinnalle, vilkasi ympärillensä ja ui sitten purren luokse, jonka virta oli vienyt kappaleen matkaa puista. Purren saavutettuansa, käänsi hän sen jälleen pystyyn, kiipesi siihen ja souti takasin ylioppilaan luokse.

Lantejas ei ollut vielä toipunut intianin kylmäverisyyden vaikuttamasta hämmästyksestänsä, ennenkuin tämä saapui puiden luokse ja alkoi veitsellänsä halkaista makuuverkkoa. Hän valitsi yksinkertaisimman keinon ylioppilaan pelastamiseksi, kuin että olisi koettanut saada häntä pois makuuverkon reunan yli.

Tässä silmänräpäyksessä kuului Claro, joka vielä uiskenteli vedessä, huutavan:

-- Jaguarien nahat! Aijotteko jättää ne hukkaan? Ne ovat, Costal, kahdenkymmenen dollarin arvoiset.'

-- Uikaa niiden jäljessä, Claro, minulla ei ole aikaa, vastasi intiani, vetäen Lantejaan makuuverkon pohjasta kanotiin.

-- Vaikka olisin simppu, vastasi neekeri, -- en sitä tee. Kuka sen tietää, vaikka ne vielä olisivat hengissä? Menkööt ne minulta maailman ääriin saakka! Ohoi, Costal! soutakaa tänne ja ottakaa minut purteenne. Minulla ei ole laisinkaan halua uida noiden tamarindipuiden alle, joissa kalkkarokäärmeitä vilisee.

-- Noh, tulkaa sitten, mutta varovasti, sanoi Costal, -- muutoin te kaadatte purren uudestaan.

-- Jesus, Jumala! huudahti don Kornelio, vihdoinkin kyeten puhumaan. -- Jesus, Jumala! hän kertoi, ollen, ei juuri aivan pelvotta, kahden oudon parissa, joista toinen oli punainen ja toinen musta, ja joista tippui vettä molemmistakin, ja joiden tukka oli keltaisen vaahdon peittämä.

-- Mitä, herra ylioppilas? muistutti Claro sävyisästi. -- Siinäkö onkin kaikki kiitos, jonka teille tekemästämme palveluksesta meille annatte?

-- Suokaatte anteeksi, hyvät herrat, änkytti don Kornelio; -- minä olin niin kauheasti peljästyksissäni. Onpa minulla paljon syytä olla teille kiitollinen.

Ja nyt, saatuaan enemmän luottamusta, ilmaisi, ylioppilas heille soveliailla sanoilla lämpimän kiitollisuutensa sekä lopetti toivottamalla intianille onnea pelastumisensa johdosta noista häntä uhkaavista vaaroista.

-- Niin, vastasi Costal, -- olen todellakin antautunut vaaraan. Olin aivan hikinen, ja tämä lemmon vuorivesi on jääkylmää. Enpä laisinkaan kummastuisi, jos saisin aika nuhan tästä kylvystä.

Ylioppilas kuuli hämmästyneenä tätä odottamatointa selitystä. Tuo mies, jonka vallattomuuteen asti menevätä rohkeutta hän äsken oli katsellut, ajatteli ainoastaan nuhan saamisen vaaraa.

-- Kuka te olette? kysyi don Kornelio väkisinkin.

-- Minäkö? vastasi Costal. -- Olenpa intiani, kuten näette... zapoteki... don Matias de la Zancan entinen tiikerin pyydystäjä... nykyään don Mariano de Silvan palveluksessa... huomenna tiesi missä.

-- Don Matias de la Zancan! kertoi ylioppilas. -- Sehän on minun setäni.

-- Vai niin, lausui Costal, -- vai teidän setänne. Jos te aiotte mennä hänen kartanoonsa, en voi teitä sinne viedä, sillä se sijaitsee kukkuloilla, joihin ei pääse kanotilla. Mutta kentiesi teillä onkin hevonen?

-- Olihan minulla sekin, mutta luultavasti on tulva vienyt sen mukanansa, eikä minulla ole juuri minkäänlaisia syitä sen menettämistä suremaankaan.

-- Noh, jatkoi Costal, sittenpä on parasta, että seuraatte minua kotiini. Sieltä voitte kyllä saada hevosen, joka vie teidät setänne kartanoon. Mutta ensiksi, hän lisäsi, luoden silmänsä tamarindipuihin, -- on minun etsiminen tuliluikkuni, joka kanotista putosi. Se kivääri on liiaksi hyvä poisheitettäväksi. Se on kaiketikin tuolla, missä kanoti meni kumoon, ja teidän suostumuksellanne, herra ylioppilas, minä sen etsin. Kas niin, Claro, soutakaapa takaisin makuuverkon alle.

Claro totteli, vaikka silminnähtävästi hiukan vastahakoisesti. Kärmeiden sihinä kuului vieläkin hänen korvissaan.

Perille tultuansa asettui Costal kokkaan, nosti kätensä päänsä yli ja sukelsi uudestaan veteen. Isoon aikaan eivät katselijat häntä laisinkaan nähneet; mutta siellä täällä vedenpinnalla nousevat kuplat näyttivät, missä hän liikkui etsimässä verratointa tuliluikkuansa.

Vihdoinkin nousi hänen päänsä vedenpinnalle ja sitten koko ruumiinsa. Hän piti kiväärinsä lujasti toisessa kourassaan, ja muutamalla voimakkaalla nykäyksellä ui hän kanotin luokse, johon hän vikkelästi kiipesi. Costal otti nyt airon käteensä ja alkoi soutaa Las Palmas-nimistä maakartanoa kohden.

Vaikka tulvan ankaruus tähän aikaan jo osaksi oli tauonnut, oli kuitenkin virta vieläkin sangen kova, joka ynnä ympäri ajelehtivien puiden ja muiden esineiden tuottamat vaarat tekivät purren varovasti ohjaamisen tarpeelliseksi. Täten viipyi matka niin, että ylioppilas ja hänen pelastajansa vasta päivällisen aikaan pääsivät kartanon näkyviin.

Samassa silmänräpäyksessä näkyi kaksi venhettä tulevan tuolta rintavarustuksella suojatulta tieltä, joka johti kartanoon, ja ohjaavan suuntansa sitä korkeata harjua kohti, joka oli kartanon takana, hiukka sen pohjoispuolella. Ensimmäisessä näistä venheistä näkyi kaksi soutajaa ynnä eräs jokseenkin papin puvun näköiseen matkapukuun vaatehittu mies sekä satuloittu ja suitsilla varustettu muuliaasi. Toisessa venheessä oli kaksi herraa ja kaksi naista Nuo viimeksi mainitut olivat nuoria tyttöjä, molemmillakin tuuheat kukkaseppeleet päässänsä ja hoitaen taitavasti airojansa. Nämä olivat don Mariano de Silvan kaksi tytärtä, Gertrudis ja Marianita. Toinen herroista oli don Mariano, ja toisen tunsi Costal ilomielin tuoksi rohkeaksi upseriksi, joka häneltä oli kysynyt tietä, ja ylioppilas eilispäivän matkatoveriksensa: don Rafael Tres-Villakseksi.

Hetken kuluttua ennättivät nämä kaksi venhettä harjun juurelle, ja matkustaja nousi muulinensa maihin. Kiivettyään ensin satulaan, tervehti hän toiseen venheeseen jääneitä ja ratsasti sitten pois, don Marianon ja hänen tyttärensä huutaessa:

-- Hyvästi, hyvästi, herra Morelos! Hyvästi!

Kumpikin venhe palasi sitten kartanoon, johon saapuivat milt'ei samaan aikaan kuin kanotikin, jossa ylioppilas, intiani ja neekeri olivat.

-- Sennor don Mariano, lausui Costal, -- tässä on muuan matkustaja, jonka olen rohjennut tuoda teidän vierasvaraiseen kotiinne.

Tätä lausuessaan osoitti intiani tuota kanotissa istuvata ylioppilasta.

-- Hän on tervetullut! vastasi don Mariano,ja käskettyään vieraan tulemaan mukana, nousi seurue maalle sekä katosi pian kartanon pääportin kautta, sillä välin kun Costal, Claro ja palkolliset soutivat venheet kartanon ympäri ja tulivat sen sisälle erään takaportin kautta.

KUUDESTOISTA LUKU.

Muulin ajaja.

Samana päivänä heti puolenpäivän jälkeen olivat perheen jäsenet ynnä heidän vieraansa koolla salissa eli vierashuoneessa, josta lasi-ovi johti loistavilla kukilla ja siimestä antavilla puilla koristettuun puutarhaan.

Kahta niistä henkilöistä, joiden tuttaviksi jo olemme tulleet, puuttui kuitenkin tuolla sisällä. Toinen oli ylioppilas, joka vaaroista ja kauhistuksesta, jossa hän oli ollut, oli saanut ankaran kuumeen ja täytynyt laskeutua vuoteelle. Toinen poissa oleva oli Marianita, joka oli mennyt katolle, muka vedenpaisumista katselemaan, mutta todenteolla tutkimaan, eikö don Fernandon venhettä jo näkyisi.

Don Mariano istui mukavasti loikuen nahalla verhotussa nojatuolissa, polttaen sikariansa ja silloin tällöin hörpäten kahvikupista, joka oli pienellä pöydällä hänen vieressään.

Ovessa, joka johti puutarhaan, seisoi don Rafael ja näkyi luonnontutkijan hartaalla halulla katselevan papukaijojen liikettä omenapuiden oksilla. Hänen ajatuksensa liikkuivat kuitenkin tykkään toisessa asiassa, ja selittääksemme, mikä tämä toinen oli, on meidän meneminen ajassa hiukka taaksepäin.

Edellisenä vuonna oli don Mariano de Silva viettänyt kolme kuukautta Mejikon pääkaupungissa. Hänen mukanaan oli tyttärensä Gertrudia, jotavastoin Marianita oli jäänyt Oajacaan erään läheisen sukulaisen luokse. Hauskan kaupungin seurapiireissä oli kaunis kreolinainen tavannut tuon reippaan husarikatteinin, ja tulinen rakkaus oli syttynyt heidän välillensä, molemminpuolinen sekä vilpitöin. Mutta ennenkuin nuori upseri oli ennättänyt ilmaista tunteitansa, lähetettiin hän pois jotakin sotajoukkoa koskevata asiata toimittamaan, ja palatessaan sai hän tietää don Marianon sekä donna Gertrudis'en jo matkustaneen pois.

Tämän tapauksen johdosta vajosi don Rafael raskaaseen synkkämielisyyteen. Hänen mielihyvänsä voi siis arvata, kun hän muutama kuukausi sen jälkeen sai kutsun tulemaan isänsä; don Luis Tres-Villaksen luokse, espanjalaisen, joka suosi vapaamielisiä aatteita. Don Luis'in maatila oli sen harjun toisella puolen, jota pohjoisessa Las Palmasta rajoitti, noin kuusi kilometriä don Marianon kartanosta, ja don Rafael päätti käyttää tätä tilaisuutta hyväksensä ja poiketa pyytämään donna Gertrudisen kättä. Tästä aikomastansa käynnistä, vaikkei sen tarkoituksesta, oli hän edeltäkäsin antanut don Marianolle tiedon ja samalla ilmaissut päivän, jona hän olisi odotettavissa. Tämä seikka oli syynä hänen kiireesensä pääsemään samana päivänä Las-Palmas'een.

Don Rafaelin matkalle lähtiessä oli tuo hänen aikomansa askeleen ottaminen tuntunut hänestä varsin helpolta; mutta nyt, seisoessaan avonaisessa puutarhassa, näki hän asian kokonaan toisenlaisessa valossa, ja teeskennellystä levollisuudestaan huolimatta hän vapisi, ajatellessaan ratkaisevan hetken olevan käsissä.

Gertrudis oli, totta puhuen, yhtä vähän levollinen, vaikka hän, kasvoistaan päättäen, istui aivan välinpitämättömänä ja ompeli.

Ainoa läsnäoleva henkilö, jonka kasvot olivat hänen ajatuksiensa kanssa sopusoinnussa, oli muulinajaja don Valerio Trujano.

Hattu kädessä hän seisoi kartanon edustalla. Hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään don Marianoa tämän osoittamasta vieraanvaraisuudesta.

Tuon miellyttävän käytöstavan ohella, joka on omituista kaikille kansaluokille espanjalaisessa Amerikassa, oli tämän miehen kasvoissa kiivaan ankaruuden vivahdus, jota hän kuitenkin, milloin tahtoi, voi silmiensä avulla lieventää, jotka olivat lempeän ja suopean näköiset.

Valerio Trujano, jonka nimi sittemmin tuli ikuiseksi Huajapamin piirityksessä, oli tähän aikaan noin neljänkymmenen vuotias, vaikka hänen hienot kasvonsa, tuuhean, mustan tukan ympäröimänä, näyttivät kuin olisi hän ollut paljoa nuorempi.

-- Sennor don Mariano, hän lausui, -- olen tullut sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään teitä vierasvaraisuudestanne.

-- Kuinka! huudahti don Mariano. -- Ette kait aijo meiltä niin pian lähteä?

-- Minun täytyy lähteä, sanoi muulinajaja. Se, jolla on asioita, ei aina ole oma herransa. Kun sydän haluaisi oikeaan, vie asiansa häntä usein vasempaan. Ja velkahinen on vielä vähemmin omassa vallassaan.

-- Te olette siis velkahinen? kysyi don Rafael, mennen muulinajajan luo ja ojentaen hänelle kätensä -- Miksi ette voineet sitä ennen minulle sanoa? Olisinpa halusta...

-- Oh, herra, keskeytti häntä Trujano hymyillen, -- toiselta lainaaminen toiselle maksaaksensa on huono keino. Enpä hylkää teidän jalomielistä tarjoumustanne ylpeydessä, vaan velvollisuuden tunteesta, ja toivon, että ette tästä tuntisi itseänne loukatuksi. Velkani ei ole aivan suuri, ainoastaan muutama sata dollaria, ja kun Jumala on sallinut muulini löytää täällä suojan vedenpaisumiselta, voin nyt matkustaa vuorien poikki Oajacaan, jossa omaisuuteni myyminen tulee toivoakseni kokonansa päästämään minut velastani.

-- Kuinka! huudahti don Mariano hämmästyneenä. -- Aijotteko myydä muulinne... ainoat elatuksenne välikappaleet?

-- Niin, vastasi Trujano avonaisesti, -- minä aijon ne myydä, voidakseni päästä, mihin kutsumukseni minua vaatii. Olisin tehnyt sen jo ennenkin, mutta koska tähän asti olen ollut velkahinen, on henkeni enemmän kuulunut velkamiehilleni kuin itselleni, ja sentähden ei minulla ole ollut oikeutta panna sitä vaaran alaiseksi.

-- Panna henkeänne vaaran alaiseksiko? kysyi Gertrudis äänellä, joka ilmaisi hänen mieltymistänsä tuohon rohkeaan mieheen.

-- Niin, sennorita, vastasi Trujano. -- Olen nähnyt Lopezin ja Armentan pään pystytettyinä Saint Luis del Rey'hen johtavan maantien viereen. Kuka tietää, eikö minunkin pääni pian tule istumaan näiden rinnalla? Minä puhun avonaisesti, hän lausui, katsoen läsnäolijoihin, -- ikäänkuin seisoisin Jumalan edessä. Tiedänhän, että talon isäntä yhtä vähän kuin Jumalakaan, tulee ilmaisemaan hänelle uskottua salaisuutta.

-- Tietysti en, vastasi don Mariano yksinkertaisesti, ikäänkuin asia olisi mitä luonnollisin. -- Mutta täällä, hän lisäsi, -- me rakastamme maamme vapautta ja me tulemme rukoilemaan niiden edestä, jotka sen puolesta taistelevat!

-- Me tulemme tekemään enemmänkin, keskeytti don Rafael; me tulemme tuota hyvää asiata auttamaan. Se on kunkin mejikolaisen, joka voi heiluttaa miekkaa ja ratsastaa hevoista, velvollisuus.

-- Häpeällä ja ylenkatseella mainittakoon kaikki, jotka nostavat kätensä Espanjan eduksi! huudahti Gertrudis, jonka silmät säkenöivät isänmaallisesta innostuksesta. Älkööt he koskaan löytäkö kattoa, joka antaisi heille suojaa, älköötkä naista, joka heille hymyilisi! Tulkoon rakastamiensa ylenkatse kaikkien isänmaanpetturien palkaksi!

-- Jos kaikki meidän nuoret tytöt olisivat teidän kaltaisianne, lausui Trujano, heittäen kiitollisuutta ilmaisevan silmäyksen Gertrudis'elle, -- olisi voittomme piankin saavutettu. Missäpä olisi sellainen mies, joka ei uskaltaisi henkeänsä teidän kauniilta huuliltanne lähtevän hymyilyn edestä, sennorita, tahi yhdestä silmäyksestä teidän ihanista silmistänne?

Näitä sanoja lausuessaan silmäili muulinajaja tarkoittavasti tuota nuorta upseria. Gertrudis antoi päänsä vaipua, iloisena tästä hänen kauneutensa ihailusta sen miehen läsnäollessa, jonka ainoan silmissä hän halusi olevansa kaunis.

-- Jumala ja vapaus, jatkoi Trujano hetken vaijettuansa -- on minun lauseparteni. Jos olisin ennen ollut tilaisuudessa omantamaan itseni isänmaani asialle, olisin sen tehnyt, vaikkapa vaan ehkäistäkseni niitä vallattomuuksia, jotka sitä jo ovat häväisseet. Varmaankin olette kuulleet niistä puhuttavan, sennor don Mariano?

-- Olen, vastasi kartanon omistaja, jolloin hänen kasvonsa hieman synkistyivät.

-- Viattomain espanjalaisten verta on vuodatettu, jatkoi Trujano; -- ja häpeä sanoaksemme, on meidän maakunnassamme ainoastansa yksi, joka tätä nykyä kannattaa kapinan lippua, nimittäin tuo kunnoton raukka, Antonio Valdez.

-- Antonio Valdez! huudahti don Rafael häntä keskeyttäen. Tarkoitatteko Valdezta, erästä minun isäni palveluksessa olevata paimenta?

-- Tarkoitan, vastasi don Mariano, -- ja jospa hän aina muistaisi, että hänen isäntänsä alati on häntä hyvyydellä kohdellut!

-- Luuletteko sitten, kysyi don Rafael levottomana, -- luuletteko isääni, jonka vapaamieliset periaatteet ovat yleiseen tunnettuja, uhkaavan jonkun vaaran kapinoitsijain puolelta.

-- Toivoakseni ei niin ole laita, vastasi don Mariano. -- Sennor Valerio, hän lisäsi, -- tiedättekö, montako miestä Antoniolla on käskettävänään?

-- Viisikymmentä, kuten olen kuullut; mutta luultavasti on hänen joukkonsa melkoisesti lisääntynyt maakansasta, joka enemmän kuin kaupunkilaiset on kärsinyt espanjalaisten sortoa.

-- Sennor don Mariano, sanoi upseri, jo nekin uutiset, joita juuri olen kuullut, voisivat saattaa minut lyhentämään oloani teidän kattonne alla; kun isäni on vaarassa... kentiesi hengenvaarassakin... on hänen poikansa sija oleva hänen rinnallansa. Eikö niin donna Gertrudia? Nämä sanat kuullessansa, jotka ilmaisivat don Rafaelin äkkinäisen lähdön aikomusta, oli tuskan huuto milt'ei pääsemäisillään tuolta nuorelta tytöltä; mutta hän hillitsi itsensä ja jupisi ainoastansa matalalla, vakavalla äänellä:

-- Niin, niin!

Trujano oli ensimäinen, joka keskeytti sen vaitiolon, mikä tästä seurasi, lausuen vanhan testamentin profetan innostuksella:

-- Tänä aamuna on korkehimman alhainen palvelija, tuo erään kurjan kylän tuntematoin pappi, teiltä lähtenyt, omantaakseen rukouksensa vapauden asialle. Ja nyt lausuu toinen yhtä halpa välikappale teille jäähyväisensä, tarjotakseen sille käsivartensa, ja, jos niin tarvitsee, henkensäkin. Rukoilkaa naiden puolesta, hyvä, kaunis madonna! hän jatkoi, puhuen Gertrudis'elle ja ilmaisten tuota uskollista sekä runollista intoa, joka oli silmäänpistävin ominaisuus hänen luonteessansa. Rukoilkaa näiden puolesta, ja kentiesi suvaitsee kaikkivaltias näyttää, että hän voi tomusta herättää sen voiman, joka syöksee hirmuvaltiaan istuimeltansa.

Nämä sanat lausuttuansa puristi muulinajaja hänelle ojennettuja käsiä ja läksi sitten huoneesta don Marianon seuraamana.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.