Part 4

-- Se tulee kuolemaan, jos se ei saa hengittää. On ainoastansa yksi pelastuskeino. Auttakaatte minua sitä koettamaan. Meidän on kiiruhtaminen, sillä kelloa soitetaan kahta kiivaammasta merkiksi, että tulva on tulossa.

Puhuessaan otti hän nuoran esivaatteensa taskusta, teki sen toiseen päähän silmukan ja veti tämän kireälle hevosen kuonoon, aivan sieramien yläpuolelle.

-- Kas niin, hän sanoi, ojentaen nuoran don Rafaelille. -- Peittäkää sen silmät nenäliinallanne ja pitäkää sitten tarmonne takaa nuorasta.

Samalla kun don Rafael kiireesti totteli tätä käskyä, otti muulin ajaja puukon vyöltään ja halkasi nopsalla viilloksella elukan sierainten väliseinän. Veri pursui haavasta, ja huolimatta don Rafaelin ponnistuksista pitää hevosta kellellään, nousi se takajaloilleen, samalla kun se koristen veti ilmaa tuohon tehtyyn läpeen.

-- Kas niin, lausui muulin ajaja, -- nyt teidän ei enään tarvitse peljätä sen hengenahdistusta. Hevosenne voi juosta, niin paljon kuin jalat kannattavat. Te voitte tulla pelastetuksi; jos pelastus mahdollinen on.

-- Mikä nimenne? sanoi don Rafael, tarjoten kätensä muulin ajajalle, -- teidän nimenne, jotta voisin sen aina pitää muistossani?

-- Valerio Trujano, köyhä muulinajaja, jonka asiat eivät aivan hyvin onnistu, mutta joka vahvasti luottaa tehneen velvollisuutensa ja jättää muun Jumalan huostaan. Meidän henkemme on nyt hänen vallassansa. Rukoilkaamme häntä suojelemaan meitä tuosta kauhean uhkaavasta vaarasta.

Lausuttuansa nämä sanat vakavan näköisenä, paljasti muulinajaja päänsä, laskeusi polvilleen hiekalle, loi silmänsä taivaasen ja sanoi hartaasti:

-- De profundis, clamavi ad te, Domine! Domine, exaudi vocem meam! (Herra syvyydestä minä sinua huudan. Herra kuule rukoukseni!)

Sillävälin kun muulin ajaja toimitti hartauttansa, pani rakuunakatteini satulahihnat solkeen viimeistä ponnistusta varten, jonka tehtyä kumpikin hyppäsi satulaansa ja jatkoi nelistämistään, joka noin pahasti oli tullut keskeytetyksi. Kostea, kylmä tuuli, joka tuli vedenpaisumisen edellä, toi heidän korviinsa tuon kauaksi kuuluvan, varoittavan kellon äänen, johon sekaantui vedenpaisumista ilmaiseva, kamala pauhina.

KAHDESTOISTA LUKU.

Odotus.

Vera Cruz'in eteläpuolisessa osassa ovat omituiset vesiolot. Monet suuret virrat, kuten Rio Blanc, Plaza Vicente, Goazacoalcos ja Papatoapan tekevät pienten vesistöjen yhteydessä nimenomaisen vesiverkon koko maan lävitse. Useimpien näiden virtain lähteet ovat Sierra Madren vuoristossa, ja niiden vesi juoksee Mejikon lahteen.

Kaikki ovat kuulleet puhuttavan, kuinka runsaasti vettä tulee kuumissa maissa sinä aikana, jota "vesi-aikakaudeksi" sanotaan. Tämä on noiden etelämaiden talvi, joka alkaa kesäkuussa ja loppuu lokakuussa. Tähän aikaan paisuvat äskenmainittujen virtain vedet jokapäiväisten rankkasateiden lisääminä äyräittensä yli ja syöksyvät vapaina kuin villihevoset omille rantamillensa ja rajuina lähellä oleville aavikoille.

Tuo keltanen tulva vyöryy milt'ei nelistävän sotahevosen nopeudella ja ikäänkuin paholaisen ajamana, tuoden hävitystä ja kauhistusta jäljissään. Onnetoin se henki, joka ei voi paeta tuota vedentulvaa.

Koska virrat yht'aikaa tulvivat, juoksevat niiden vedet pian yhteen ja virtaavat levinneinä suurelle alalle tyynemmin. Näin yhtyneinä ne tekevät meren, joka peittää nuo äärettömät nurmikentät ja kuljettaa pinnallaan joukon hirsiä ja lankkuja, hävitystyönsä merkkejä, sekä kaikenlaisia kuolleita eläimiä.

Las Palmas-nimisen kartanon paikka oli valittu niin, että se suojasi sitä näiltä vuosittain uudistuvilta vedenpaisumuksilta. Se oli erään lakeuden pohjoispuolella, jota etelässä, lännessä ja idässä taivaanranta rajoitti. Miestenrakennus oli tasapäisen kukkulan reunassa, joka oli erään korkean harjun haara ja joka suojasi sitä pohjoisesta; saman kukkulan toisessa reunassa olivat talli ja muut talousrakennukset vahvan tiilimuurin ympäröimänä. Saman aitauksen sisällä oli työmiesten, paimenten ja talon muiden alustalaisten asumukset.

Miesten rakennus oli äskenmainitun kukkulan eteläpuolella, lakeutta pitkin päin. Tuolle tukevalle, kaksioviselle portille, joka johti kartanon sisään, pääsi laveata polkua myöten, joka tuli lakeudelta ja jota kumpaisellakin puolella vankat, muuratut rintavarustukset suojasivat. Näin sijaitsevana ei Las Palmas-kartanon, joksi sitä nimitettiin monien alla olevalla lakeudella kasvavien palmuryhmien vuoksi, tarvinnut pitää lukua vedenpaisumisesta, ja olisipa se voinut olla ei suinkaan heikkona pidettävänä linnanakin. Tämän asumuksen, samoinkuin sen ympäristöllä olevain maidenkin omistaja oli don Mariano de Silva.

Aurinko paistoi vielä kirkkaasti ja sen viimeiset säteet loivat kultaista valoansa maakartanon rautaristikoilla varustettuihin akkunoihin. Yksi näistä, joka oli itäänpäin, oli kuitenkin sen valolta suojattuna. Tässä akkunassa seisoi kaunis, kuusitoistavuotias tyttö, don Marianon nuorin tytär Marianita, luoden silmäyksensä alapuolella olevalle lakeudelle. Hänen vilkkaat, mustat silmänsä ilmaisivat suurta malttamattomuutta.

-- Olen tutkistellut lakeutta hetkisen joka haaralta, lausui hän tuokion kuluttua; -- se näkyy olevan aivan autio. Enpä voi huomata siellä yhtään ihmisolentoa, vielä vähemmin Fernandoa tahi don Rafaelia.

Hän lausui nämä sanat toiselle nuorelle naiselle, donna Gertrudis'elle, vuotta vanhemmalle sisarellensa, joka itämaiseen tapaan istui kiinalaisella matolla huoneessa. Viimeksimainitun pitkä, musta tukka, jonka palmikot äsken olivat harjatut, valui runsaissa laineissa hänen olkapäillensä. Hänen kasvonsa, jota tämä runsas tukkavarasto ympäröi, ilmaisi tyyneyttä sekä uljuutta, samalla kun hänen pienet kätösensä ja jalkansa ilmaisivat hänen espanjalaista sukuperäänsä.

-- Sinun ei tarvitse olla levotoin. Sulhasesi, don Fernando, kyllä pian saapuu, sanoi Gertrudis tyyvenellä äänellä.

-- Oh, sanoi Marianita. -- Luulisipa puheestasi, ett'et odottaisi sulhaistasi, kuten minäkin omaani. Jopa malttamattomuutenikin panee minut epäilemään hänen tuloansa. Ah, Gertrudis, sinä et koskaan ole saanut kokea lemmen tuskaa.

-- Jos olisin sinun sijassasi, tuntisin enemmän mielipahaa kuin malttamattomuutta.

-- Mielipahaako?

-- Johan nyt! Jos don Fernando ei suvaitse tulla tänään, tulee hänen tuntea mielipahaa, sillä silloinpa hän menettää huvin nähdä minua tässä valkosessa hameessa, jota hän niin paljon ihantelee, ja näillä punasilla omenaisilla tukassani, jotka siihen juuri hänen takiansa olen pannutkin. Omasta puolestani pidän enemmän oranjinkukista, mutta sanotaanhan naimisissa olevan naisen pitävän uhrata itsensä, ja sentähden onkin parhain, että siihen itseni jo heti totutan.

Näin sanoen napsahutteli tuo nuori tyttö sormillansa, ikäänkuin kastanjeteilla, samalla kun hänen kasvonsa, sen sijaan että olisivat ilmaisseet jotakin kovin tuskallista, näyttivät sangen tyytyväisiltä.

Gertrudis ei mitään vastannut, vaan puolittain huokasi.

-- Tämä maaelämä on kovin tukalaa, jatkoi Marianita. -- Tosin voi täällä kuluttaa päivänsä hiuksiaan kampaamalla ja makaamalla; mutta kun iltasella ei ole muuta tekemistä paitsi puutarhassa kävelemistä ja tuulen huokauksien kuulemista, se on ikävää... kauhean ikävää. Me olemme täällä noiden vangittujen ruhtinattarien kaltaisia, joista kerrotaan eräässä itämaisessa tarinassa, jota viime vuonna aloin lukea, vaan jota en vielä ole lopettanut. Pyhä neitsyt! Vihdoinkin näen pölypilven taivaanrannalla... ja yhden ratsastajan! Kuinka hauskaa!

-- Ratsastajan!... Minkä karvainen hänen hevosensa on? kysyi Gertrudis, jonka uteliaisuus heräsi.

-- Ha! ha! ha! Hänen hevosensa onkin vaan muuliaasi... mikä vahinko, ettei hän ollut matkustava ritari! Mutta minä olen kuullut, ettei niitä kohteliaita herroja enään olekaan.

Gertrudis huokasi jälleen.

-- Ah! Nyt voin hänet nähdä, jatkoi Marianita. -- Aasilla ratsastaa pappi. Noh, niin, onhan pappikin parempi kuin ei kukaan... jos hän päälliseksi osaa soittaa mandolinia yhtä hyvin kuin tuo viimeinenkin, joka tätä tietä matkusti ja viipyi täällä kaksi päivää. Oh, hän tulee nelistäen... se tietää hyvää... mutta ei, hän näyttääkin niin vakavalta ja järkevältä. Ah, hän näkee minut... hän tervehtii viittomalla. Minun täytynee kait mennä tuonne ales suutelemaan hänen kättänsä.

Ja näin sanoen nyrpisti tuo nuori kreolinainen, jota oli kasvatettu suutelemaan kaikkia pappeja, kauniita, ruusunpunaisia huuliaan ylpeällä tavalla.

-- Gertrudis, hän jatkoi, -- tule kanssani. Pappi on jo portilla.

-- Etkö näe ketään lakeudella? kysyi Gertrudis vastauksen sijaan... ketään muuta ratsastajaa... esim. don Fernandoa?

-- Näen, vastasi Marianita, katsoen jälleen ulos akkunasta. -- Näen don Fernandon muulinajajaksi muuttuneena, joka ruoskii elukoitansa ikäänkuin nuo raskaalla kuormalla rasitetut eläinraukat juoksisivat kilpaa keskenänsä! Todella tulee muulinajaja tänne samoinkuin pappikin ja nelistäen kuten tämäkin! Mikä ihme kansaan on tullut? Luulisipa sen menettäneen järkensä!

Salpojen ratina sekä saranain narina ilmaisivat portin aukasemista, ja tämä epäselvän kavionkopseen yhteydessä kertoi muulinajajankin elukoineen käyttävän maakartanon vieraanvaraisuutta. Tämä vallitsevan tavan kanssa ristiriidassa oleva seikka hämmästytti noita nuoria tyttöjä. He kummastuivat vieläkin enemmän, kuullessaan epäselvää melua pihasta ja raskaita askelia rakennuksen tasaiselle katolle johtavilla portailla.

-- Jesus! huudahti Marianita, tehden ristinmerkin -- tulevatko he kartanoa piirittämään? Herra meitä armahtakoon! Toivon kuitenkin, ett'eivät nuo rosvopäälliköt aijo käydä meidän kimppuumme!

-- Sinun tulisi hävetä, siskoni! sanoi Gertrudis tyynesti nuhtelevalla äänellä. -- Minkätähden sinä niitä rosvoiksi nimität... miehiä, jotka sotivat vapaudestansa ja joita kunnianarvoiset papit johtavat?

-- Minkätähdenkö minä niitä rosvoiksi nimitän? kysyi Marianita kiivaasti. -- Sentähden, että ne vihaavat espanjalaisia, joiden puhdasta verta meidänkin suonissamme juoksee, ja koska minä lemmin erästä espanjalaista!

-- Oh, vastasi Gertrudis samalla nuhtelevalla äänellä, -- kentiesi sinä vaan luulet häntä lempiväsi. Minun mielestäni, Marianita, on lemmessä eräitä merkkejä, joita en voi sinussa huomata.

-- Mitäpä se tekee, vaikk'en häntä lempisikään, kunhan hän vaan lempii minua? Tulenhan minä pian hänen omaksensa. Miksi olisin siis eri mieltä hänen kanssansa? Ei, ei! lisäsi tuo nuori tyttö, ilmaisten kasvoissaan sitä kiihkoista alttiiksiantavaisuutta, jota hänen rotuunsa kuuluvat naiset lemmityllensä tuhlaavat.

Tässä keskeyttivät sisarusten välillä olleen puheen nuo äkilliset ja odottamattomat kartanon hätäkellon läppäykset.

KOLMASTOISTA LUKU.

Vedenpaisumus.

Juuri kun Marianita oli menemäisillään ulos tiedustelemaan meluamisen syytä, syöksyi sisarusten kamarineiti huoneesen, huudahtaen:

-- Ave Maria! sennoritat (neidit)! Vedenpaisumus tulee! Muuan paimen tuli juuri nelistäen tuomaan tietoa vesitulvan olevan ainoastansa kymmenen kilometriä kartanostamme!

-- Vedenpaisumus! kertoivat molemmat sisaret yhdestä suusta.

Marianita teki ristinmerkin, samalla kun Gertrudis syöksyi matoltansa ja ryykäsi akkunaan.

-- Jesus! sennorita! huudahti kamarineitsyt Gertrudiselle -- luulisipa teidän juoksevanne lakeudelle muka jotakuta hädässä olevaa pelastamaan.

-- Don Rafael, Jumala häntä suojelkoon! huudahti Gertrudis epätoivossaan.

-- Don Fernando! lausui Marianita väristen.

-- Lakeus tulee olemaan yhtenä suurena järvenä, jatkoi palvelijatar; onnetoin se, jonka vesi saavuttaa! Mitä don Fernandoon tulee, voitte olla huoletta, sennorita. Tänne tullut paimen toi terveisiä don Fernandolta don Marianolle, että hän saapuu tänne huomenna venheellänsä.

Annettuaan nämä tiedot meni kamarineitsyt ulos, jättäen jälleen nuo molemmat sisarukset kahdenkesken.

-- Venheellä! huudahti Marianita. -- Ah, Gertrudis! hän jatkoi, joutuen äkkiä peljästyksestä mitä suurimpaan ihastukseen. -- Ah, kuinka tulee hauskaa! Me menemme purjehtimaan isolla venheellämme, jonka koristamme kukkasilla ja...

Marianitan kääntyessä ympäri, pysähtyi äkkiä hänen itsekkäinen ilonpurkauksensa, nähdessään sisarensa, tukka hajallaan ja epäjärjestyksessä, polvillaan erään neitsyt Marian kuvan edessä. Noudattaen katumuksen tunnetta lankesi hänkin polvillensa, yhtyen Gertrudis'en rukoukseen, sillävälin kun hätäkello yhä antoi kauheita varoituksiansa.

-- Ah, Gertrudis-raukka! lausui hän, tarttuen sisarensa käteen, samalla kun hänen kyyneleensä runsaasti valuivat noille kiiltäville kutreille; -- suo minulle anteeksi, ett'en oman iloni kyllyydessä tullut ajatelleeksi, mitä sinä kärseit. Don Rafael... sinä siis häntä lemmit?

-- Jos hän hukkuu, tulen minäkin kuolemaan... siinä kaikki, mitä tiedän, kuiskasi Gertrudis, tukahuttaen nyyhkimisensä.

-- Älä pelkää, Gertrudis; Jumala tulee häntä suojelemaan. Hän tulee lähettämään enkelinsä don Rafaelia pelastamaan, lausui Marianita lapsellisessa luottamuksessansa.

-- Mene akkunaan! pyysi Gertrudis hetken kuluttua -- katsomaan, vieläkö ketään näkyy lakeudella. Itse en voi sitä tehdä, koska silmäni ovat kyynelissä. Minä jään tähän.

Marianita totteli heti ja meni avonaiseen akkunaan. Tuo kultainen aure, joka tähän saakka oli levinnyt lakeudelle, alkoi vivahtaa sinipunervalta, mutta vieläkään ei ketään ratsastajaa näkynyt.

-- Hän on saanut ajoissa varoituksen, lausui Marianita, haluten rauhoittaa sisartansa. -- Varmaankaan hän ei ole tänään lähtenyt kotoaan.

-- Ah, ei... ei! huudahti Gertrudis, väännellen käsiänsä. -- Sinä erehdyt. Minä tunnen don Rafaelin vallan hyvin ja arvostelen hänen sydäntänsä omani mukaan. Olen varma siitä, että hän koettaa päästä tänne tänään. Yksi päivä myöhempään olisi liian pitkä aika hänestä. Hän tulee halveksimaan jokaista vaaraa, ainoastaan saadaksensa nähdä minut tuntia varhemmin... minä tiedän hänen sen tekevän ja että hän on tulossa tässä silmänräpäyksessä.

Juuri nyt kuului ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinä sekaantuvan kellon heleään ääneen, ja samalla näkyi punertava valo äkkiä leviävän tuolle nyt milt'ei pilkkopimeälle lakeudelle, valaisten tummia palmuryhmiä. Se lähti niistä roviovalkeista, joita don Mariano oli antanut virittää, toisia maakartanon asemalleja toisia sen takana olevalle korkeammalle harjulle, toivoen siten ohjaavansa niiden kulkua, jotka kentiesi vielä olivat lakeudella. Sekä silmää että korvaa siis varoitettiin tuosta uhkaavasta vaarasta, ja väen liikkuessa noiden leimuavien rovioiden ympärillä, kuvautui heidän varjonsa, jättiläisen kaltaisiksi isonneina, kauaksi aavikolle.

Minutit kuluivat vitkallisesti kauheiden ja peljästyttävien äänien kuuluessa. Vesitulvan kumea meuruaminen kuului joka silmänräpäys yhä selvemmin veden vyöryessä rajusti eteenpäin. Jo kuului se milt'ei ankarimman ukkosen jylinältä, kun tuo mahtava virta näkyi välkkyvän leimujen valossa ainoastansa muutama sata askelta kartanon lännenpuolisesta muurista!

-- Ah, sisareni! huudahti Gertrudis epätoivossaan. Katsopas ulos taasen! Eikö siellä ketään näy? Laupeutta!

Marianita seisoi yhä akkunassa, ahkerasti tähystellen lakeutta ja ponnistellen pimeänkin läpi, nähdäkseen sen piirin ulkopuolelle, jota roviot valaisivat.

-- Ei... ei ketään! hän vastasi. Oi surkeutta! hän sitten äkkiä huudahti kauhistuksen äänellä. -- Minä näen kaksi ratsastajaa... niin ne ovat ratsastajia. Vapahtajan äiti! He rientävät kuin tuuli! Ah, ah, he tulevat liian myöhään!

Hänen puhuessansa kuului huutoja huoneen katolta, jolle don Mariano ynnä joukko hänen palvelijoitansa olivat nousseet. Toiset nelistivät penkerettä, jolla rakennus sijaitsi, heiluttaen pitkiä lassojansa päänsä päällä, valmiina heittämään ne ulos, kun molemmatkin ratsastajat tulisivat kantomatkalle. Alhaalla olevat miehet huusivat myöskin korkealla äänellä, nähdessään nuo kaksi miestä, jotka hirmuisesti taistelivat, ehtiäksensä tuon meuruavan vesitulvan tieltä. Jo syöksyi virta ikäänkuin tulilaineet leimuavien roviovalkeiden valossa kartanon muureja vastaan. Huoneessa olevat sisarukset kuulivat huudot, näkemättä tahi tietämättä mitään niistä toimista, joihin oli ryhdytty noiden molempien ratsastajain pelastamiseksi vaarallisesta asemastansa.

-- Gertrudis! huudahti Marianita, kumartuen ulos akkunasta ja kädet kouristellen kalteritankoa. Tule tänne heitä katsomaan! Sinä voit sanoa, onko se don Rafael. Minä häntä en tunne. Jos se on hän, voisi sinun äänesi kentiesi häntä rohkaista.

-- Minä en voi... en voi! vastasi Gertrudia vapisevalla äänellä. -- Ah, Marianita! En rohkene katsella sellaista kohtausta. Hän se on... sydämeni sanoo, että hän se on... minä voin hänen edestänsä ainoastaan rukoilla.

-- Kumpikin ratsastaa tummalla hevosella. Toinen heistä on pieni mies. Hän on muulinajajaksi puettu. Se ei voi olla don Rafael!

-- Toinen? Toinen? kysyi Gertrudis tuskallisesti.

-- Toinen, vastasi Marianita, -- on päätänsä toista pitempi. Hän istuu hevosen seljässä kuin centauri. Nyt voin selvästi eroittaa hänen näkönsä. Hänellä on kauniit, jalot kasvot ja mustat viikset. Vaara ei näy häntä peloittavan. Ah, hän on uljas mies!

-- Hän se on! huudahti Gertrudis. -- Niin... se on don Rafael! kertoi hän, syöksyen seisovillensa, ikäänkuin aikomuksensa olisi ollut nähdä häntä viimeisen kerran, ennenkuin tulva hänet nielisi. -- Missä, Marianita? Missä? hän jatkoi, rientäen akkunaan; mutta ennenkuin oli ottanut kolme askelta, pettivät hänen voimansa, ja hän vaipui puolittain tainnoksissa lattiaan.

-- Armahda! lausui Marianita milt'ei kivettyneenä kauhistuksesta. -- Jesus Maria! Vielä yksi harppaus heidän hevosiltansa, niin he ovat pelastetut! Jumala! Liian myöhään... myöhään. Kuule tuota hirmuista meuruamista! Kuule, kuinka muurit jyskävät. Vapahtajan äiti! suojele näitä rohkeita miehiä! He pitävät toisiaan kädestä! He painavat kannuksensa hevosen kupeisin! He ratsastavat pelkäämättä eteenpäin! He syöksyvät eteenpäin vaahtoavassa vedessä, ikäänkuin he kävisivät vihollisen kimppuun!

-- Laupias isä! lausui Marianita. -- Minä en näe heitä enään. Vesi on heidät saavuttanut!

Hetkisen vallitsi huoneessa kuoleman hiljaisuus, jota ainoastansa luonnonvoimain mellastaminen ja katolla olevain miesten huudot katkaisivat. Sitten kuului taasen Marianitan ääni:

-- Nyt minä taasen heidät näen, hän sanoi.

-- Mutta ei, näen ainoastansa toisen. Ainoastansa yksi heistä on satulassa. Se on tuo pitempi... hän, jolla on viikset. Tuo toinen on poissa. Ei, nyt näen hänetkin, mutta hän on pudonnut hevosen seljästä, ja tulva vie hänet mukanaan. Ah, nyt sai toinen hänestä kiinni! Tuo nostaa hänet ylös ja panee hänet poikkipuolin hevosensa selkään. Kuinka voimakas käsivarsi hänellä mahtanee ollakaan... hän nostaa tuota toista kuin lasta. Hevonenkin näyttää yhtä vankalta kuin omistajansakin. Kuinka rohkeasti se tulvaa vastustaa, molemmat miehet seljässänsä! Kuinka kummallista ääntä sen sieramista lähtee! Nyt he ratsastavat muureja kohti. Pyhä neitsyt! voitko sallia tämän rohkean miehen hukkuvan?

-- Niin, lausui Gertrudis, saaden jälleen voimaa ja puhuen kiihkeän ylpeyden valtaamana; -- se on don Rafael, siitä olen varma! Ei kukaan muu voisi tehdä sellaista sankarityötä!

Äkkiä hänen rohkeutensa taasen masentui, kuullessaan sisarensa jälleen puhuvan hätäisellä äänellä.

-- Ah, ah! lausui Marianita, -- kauhean iso puu ajelehtii heitä kohden! Se tulee sattumaan hevoseen! Se tulee vetämään heidät ales veteen.

-- Oi, enkeli, jonka kaima hän on, huudahti Gertrudis, -- suojele häntä! Neitsyt Maria, lievennä veden raivoa ja pelasta hänet hukkumasta! Pyhä neitsyt, pelasta hänet, niin lupaan uhrata hiukseni hänen hengestänsä!

Tämä oli kallein, mitä tuo nuori kreolinainen tiesi luvata neitsyt Marialle, ja ikäänkuin olisi tämä vastaanottanut hänen lupauksensa, kuului Marianitan ääni tässä silmänräpäyksessä iloisemmalla väreellä.

-- Jumalan kiitos, hän lausui; -- he voivat vielä pelastua! Tusina lassoja on puurungon ympärillä. Niitä on väki huoneesta heitellyt. Kas, puu ei vieri enään eteenpäin. Nuorat sitä pidättävät. Tuo urhollinen ratsastaja voi helposti nousta sen selkään. Mutta ei! Hän ei tahdo jättää jaloa hevostansa eikä miestä, jota hän pitää käsivarsillaan. Kas, hän ratsastaen kiertää puuta. Hänen rohkea juoksiamensa syöksee veden läpi, ponnistellen kaikin voiminsa. Taasen vastustaa hän tulvaa... eteenpäin... eteenpäin... Ah, kuuletko noita riemuhuutoja. Hän on muurilla! Hän on pelastettu!

Kaikuva hurraa-huuto, joka nousi alahalta ja yhtyi samanlaiseen kartanon katolta tulevaan huutoon, vahvisti Marianitan puheen todeksi. Molemmatkin sisarukset heittäytyivät toisensa syliin.

-- Ah, Gertrudis, lausui Marianita hetken kuluttua; -- sinä olet luvannut hiuksesi neitsyt Marialle! Kauniit hiuksesi, jotka ovat kuningaskunnan arvoiset!

-- Niin, vastasi Gertrudis, -- ja vaikka ne olisivat koko maailmankin arvoiset, olisin ne sittenkin antanut jalon don Rafaelin hengestä. Ah, niin, ja hän saa omin käsin leikata ne päästäni.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vuodekatos jaguareista.

Nyt on aika palata tuohon ylioppilas don Kornelio Lantejas-parkaan, jonka jätimme nukkumaan makuuverkkoon kahden ison tamarindipuun väliin.

Äkkiä heräsi hän sikeästä unestaan tuntemastansa vilusta, joka häntä karmi, ja avattuaan silmänsä hän huomasi riippuvansa äärettömällä järvellä, jonka keltaset laineet vierivät makuuverkon alla, ei syrjäkämmentäkään hänen ruumiistansa. Tästä odottamattomasta näystä pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus, johon heti vastasi äreä, mörisevä ääni, joka kuului tulevan hänen päänsä päältä, tamarindipuiden latvasta.

Levotoinna katseli hän ympärilleen, mutta näki ainoastansa koko maan olevan veden peitossa, joka kovana, vaahtoavana virtana vieri eteenpäin. Mitä oli hänen nyt tekeminen? Hän ei ollut kovinkaan taitava uimari, ja vaikka hän olisi ollutkin yhtä oppinut tässä taidossa kuin simpsukanpyydystäjä, ei se olisi häntä vähääkään hyödyttänyt tällä äärettömällä ulapalla, joka joka haaralla ulottui silmänkantamiin saakka.

Hänen asemansa, joka jo muutoinkin oli kylläksi kamala vedenpaisumisen tuottaman vaaran vuoksi, tuli pian aivan kauheaksi kokonaan toisesta syystä.

Muutamat säihkyvät esineet, jotka olivat hehkuvan hiilen näköiset, ja jotka äkkiä kiilsivät tamarindien lehtien välistä, kiinnittivät hänen huomiotansa. Tämä näky ynnä hänen äsken kuulemansa mörinä vakuuttivat häntä, että joitakuita villipetoja oli paennut puihin -- epäilemättä jaguareja, koska hän ei luullut muiden eläinten voivan kiivetä ylös pitkin tamarindin siloista runkoa. Tuo ylioppilas-parka oli nyt pahassa pulassa. Hänen allansa oli kuohuva vesi, joka kentiesi tulisi nousemaan vieläkin korkeammalle ja hänet hukuttaisi, ja tuolla puiden latvassa nuo villipedot, jotka varmaankin sulkisivat häneltä tien, jos hän kiipeäisi korkeammalle, vaikka ne jättäisivätkin hänet rauhaan siinä, missä hän oli, joka oli kylläkin epäiltävää.

Tässä epätietoisuuden tilassa täytyi hänen viettää loppuyön.

Hän makasi ja odotteli aamua, mutta tuo vihdoinkin myöhään nouseva päivänvalo ei juuri rauhoittanut hänen levottomia tunteitansa. Pedot, joiden kiiluvat silmät koko yön olivat pitäneet häntä pelvossa, voi hän nyt selvään eroittaa puiden lehvien lomitse. Ne olivat todellakin jaguareja, neljä luvultaan, kaksi isoa ja kaksi pientä; eikä ollut vielä kylliksi noissa verenhimoisissa nelijalkaisissa: puiden latvassa oli myöskin muita yhtä kauhean näköisiä eläviä olentoja. Ne olivat isoja kärmeitä, jotka olivat kietoutuneet kiehkuraan oksien ympärille, pää kuroitettuna eteenpäin ja halkinainen kieli vilkkuen hampaiden välistä!

Kauhistunut ylioppilas heitti tutkivan silmäyksen ulapalle, nähdäkseen, eikö olisi mitään pakoonpääsemisen keinoa. Mutta hän näki vaan kuohuvan vedenpinnan, jossa siellä täällä oli isoja, juuriltaan temmattuja puita, joilla näkyi susia ja muita säikähdyksestä puolikuolleita petoeläimiä, ja korkealla hänen päänsä päällä kaareili kotkia, korppeja ja muita petolintuja, kimeästi kirkuen, joka oli soveliasta säestämistä tähän hävityksen ja kuoleman kohtaukseen.