Part 3

Juuri missä tuo kuohuva virta ryntäsi kallioiden harjan yli, kasvoi kaksi mahdottoman isoa sypressipuuta sitä laatua, jota mejikolaiset tuntevat "veden haltijan" nimellä. Ne seisoivat virran molemmin puolin, pitkät oksat toisiinsa ojennettuina. Runsaiden köynnöskasvien kietomina ja hopeankarvaisten valkosammal-viirujen koristamina, jotka vähän väliä tulivat kastetuiksi vesiputouksen kuohuvaan holviin, olivat nämä molemmat puut veden muinaistarun haltijoiden kaltaisia.

Tällä kohdalla kumpainenkin mies pysähtyi. Vaikka he nyt olivat aivan lähellä sitä paikkaa, jossa jaguarit luultavasti samoilivat, oli Claro tullut välinpitämättömäksi vaarasta. Hänen villipetojen ja pahojen henkien pelkonsa oli kullanhimo, joka oli muuttunut yhä kiihkeämmäksi, tukahuttanut.

-- Kuulkaapa, Claro! sanoi Costal, katsoen ankarasti toveriinsa. Kuunnelkaa tarkkaan niitä ohjeita, joita nyt teille annan. Jos veden neito teille näyttäytyy ja te joko silmäyksellä tahi eleellä ilmaisette vähintäkään pelkoa, olette hukassa.

-- Hyvä! vastasi neekeri. -- Toivo kulta-aarteen löytämisestä antaa minulle rohkeutta uskaltamaan vaikka kaulani permeen, jos sitä tarvitsisi. Olkaatte huoleti, Costal! Puhukaatte vaan... minä olen pelkkänä korvana.

Neekerin näitä sanoja lausuessa, ilmaisi hänen kasvonsa niin järkähtämätöintä rohkeutta, että intiani levollisena tästä seikasta istautui aivan rotkon reunalle, josta näki siihen alhoon, johon vesi syöksyi, samalla kuin Claro muitta mutkitta istui hänen viereensä.

KAHDEKSAS LUKU.

Eksyksissä.

Sillä kohdalla, johon intiani ja neekeri olivat istuneet, sijaitsevaa rotkoa verhosi rehevä ruoho ja niin taajassa seisovat puut, ett'ei auringon säteet voineet tunkeutua niiden tuuheain lehvien läpi. Näistä runsaista kasveista huolimatta olisivat nuo molemmat kullan etsijät, jos eivät olisi olleet niin syviin mietteisin vaipuneina, voineet alapuolellansa nähdä erään miehen seisovan vesiputouksen ääressä suoraan heidän jalkojensa kohdalla.

Tämä mies, joka äsken oli siihen paikkaan tullut ja joka näkyi katselevan vesiputousta uteliailla ja ihmettelevillä silmäyksillä, ei ollut kukaan muu, kuin Rafael Tres-Villas, katteini kuningattaren rakunaväessä.

On tarpeellista selittää, miten don Rafael tuli olemaan tässä synkässä paikassa, joka oli kokonaan syrjässä Las-Palmas'een, johon hän aikoi, vievältä tieltä.

Ylioppilaasta erottuaan oli rakuunakatteini heti pannut hevosensa nelistämään. Pahaksi onneksi oli don Rafael, vaikka olikin kreoli eli syntyperäinen mejikolainen, kokonansa outo tähän osaan maata, jossa hän ei ollut paitsi varhaisimmassa lapsuudessansa oleskellut.

Muutaman kilometrin ratsastettuansa, saapui hän tienristeykseen, jonka kumpikin haara kulki toistensa likettäin. Kun ei tietänyt, kumpaistako haaraa hänen tulisi mennä, jätti hän valitsemisen hevosellensa.

Tuo elukka, jota epäilemättä suurempi jano kuin nälkä rasitti, vetäsi ilmaa laajentuviin sieramiinsa, vainusi raitista vettä oikealla ja alkoi astua sinnepäin menevää tietä.

Kuljettuaan tätä tietä muutaman minutin, tuli ratsastaja semmoiseen paikkaan, jossa tie äkkiä loppui. Hänen edessänsä näkyi ainoastaan taaja viidakko ja pensasto, joiden takaa hän kuuli virran pauhinan.

Viisainta, mitä katteini nyt olisi voinut tehdä, olisi ollut tienristeykseen palajaminen ja sen toista haaraa meneminen, joka piakkoin olisi vienyt hänet perille: mutta katteinista tuntui takasinratsastaminen vastenmieliseltä, ja kukapa sitäpaitsi tietäisikään, mihin se toinen haara vei.

Hetken mietittyänsä laskeutui hän siis ales satulasta, kytki hevosensa puuhun ja alkoi raivata itselleen tietä viidakon läpi siihen suuntaan, mistä veden pauhina kuului. Hän toivoi, näet, rantaan tultuansa, tätä kävelemällä löytävänsä tien jatkon jollakin kohdalla, josta voisi virran poikki kahlata. Suurella vaivalla ja ajanhukalla tunki hän siis oksien sekä köynnöskasvien välitse ja pääsi vesiputouksen alle juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin Costal sekä Claro olivat alkamaisillaan veden neidon esille manaamista.

Vaikka katteini halusikin mitä pikemmin päästä tästä pälkähästä, johon oli joutunut, houkutteli tuon vesiputouksen, joka oli Amerikan mahtavimpia, näkeminen häneltä ihmettelemisen sekä ihastuksen huudahduksen, ja muutaman minuutin hän seisoi sitä katsellen noiden ylevien tunteiden valtaamana, joita sellainen näky on omiansa herättämään.

Lopulta tunkiihe muita ajatuksia hänen mieleensä, ja hän aikoi juuri kääntyä ympäri, jatkaaksensa tien etsimistä, kun odottamatoin olento ilmautui hänen silmiinsä, sekä sai hänet pysähtymään paikallensa.

YHDEKSÄS LUKU.

Naurettava kohtaus.

Tuon usvan keskellä, joka nousi vaahtoavasta virrasta, näkyi noiden kahden edellämainittujen sykomori-puiden latvat ainoastansa epäselvästi, mutta niiden rungot ja alimmaiset oksat olivat näkyväisempiä. Yhdellä näistä viimeksimainituista, joka ulottui viistoon veden yli, luuli katteini huomaavansa miehen haahmun, ja tarkemmin tutkittuansa tuli hän vakuutetuksi sen olevan intianin, jota tämän vaskenkarvainen iho todisti. Vieläkin tarkemmin tutkittuansa näki hän toisen sykomorin oksain välissä mustat, ebenpuun karvaiset kasvot. Nämä eivät voineet olla muut kuin neekerin kasvot.

Mitä varten hän itse siellä oli, sen tiesi don Rafael varsin hyvin; mutta mikä oli tuonut intianin ja neekerin tähän kolkkoon paikkaan ja sellaisella ajalla?

Sanaakaan lausumatta piti hän silmällä kumpaisenkin miehen liikkeitä, toivoen saavansa tähän selvitystä. Pian tulivat sekä intiani että neekeri kokonansa näkyviin, hiipiessään hiukan eteenpäin noilla veden yli ulottuvilla oksilla, ja sitten, pitäen niistä käsillään kiinni, laskeutuivat he ales, kunnes heidän jalkansa ulottuivat kuohuun, jossa asennossa he heiluivat edestakaisin, räpäköiden ja vinnistellen mitä kummallisimmalla tavalla kasvojansa.

Henkensä uhallakaan ei katteini olisi voinut käsittää tämän kummallisen menettelyn syytä. Hän luuli jonkun hänelle näkymättömän esineen heidän huomionsa vallanneen, ja hän tuli ehdottomasti luulleeksi neekerin kosivan jotakin veden neitoa, päättäen hänen vilkkaista eleistänsä ja mielittelevistä kasvonliikkeistänsä.

Neekerin suuri suu oli auki korvasta korvaan, paljastaen hänen kaksinkertaisen, valkoisen hammasrivinsä mitä suloisimpaan hymyyn, samalla kun hän taajaan kurotti päätänsä veteen, ikäänkuin hänen silmäyksiensä esine olisi piilossa tuon välkkyvän vaahtovaipan alla.

Intiani menetteli simalla tavoin, mutta vakavamman ja arvollisemman näköisenä.

Upseri tutkisteli tarkkaan vesiputousta, mutta hän ei voinut mitään nähdä, paitsi tuota välkkyvää vedenpintaa ja valkoista kuohua, kun se syöksyi ales kalliolta.

Tässä silmänräpäyksessä viittasi intiani neekerille lakkaamaan vinnistelemisestänsä; sitten päästäen toisen kätensä irti, lennätti hän itsessä toisella tuon kauhean rotkon yli.

Tämä rohkea teko herätti uutta, miltei vavistukseen vivahtavaa hämmästystä tuossa vesiputouksen alla seisovassa katselijassa. Ennenkuin hän oli ennättänyt tätä miettiä, kuuli hän ihmisäänen, joka oli vesiputouksen pauhinatakin kovempi. Tämä ääni tuli intianilta, joka, käsivarsi ojennettuna, lauloi juhlallisen rukouksen veden haltijalle. Sanoja hän ei voinut eroittaa, mutta suun liikkeistä näki don Rafael miehen laulavan keuhkojensa kaikella voimalla.

Uteliaisuus olisi kentiesi voinut pidättää katteinia katselemassa tätä kummallista kohtausta loppuun asti, mutta hänen halunsa löytämään tien Las Palmas'en kartanoon saattoi häntä toisin toimimaan. Kentiesi tulisivat nuo molemmat miehet sitäpaitsi yhtä salaperäisesti katoamaan, kuin heidän käytöksensäkin oli.

Hän huusi sen tähden tarmonsa takaa useamman kerran, herättääksensä heidän huomiotansa, mutta turhaan. Vesiputouksen huumaava pauhu esti heitä hänen ääntänsä kuulemasta, ja kentiesi tähän tuli lisäksi vielä se intokin, jolla he tointansa tekivät.

Tämän epäonnistuneen koetuksen jälkeen läsnäolonsa ilmaisemiseksi, päätti katteini mennä sinne, missä nuo oudot miehet olivat. Päätös ja toiminta oli don Rafaelille yhtä, ja vaivalloisesti kiipeiltyänsä pääsi hän kallion huipulle, siihen paikkaan, jossa sypressipuut tekivät holvin veden yli. Nuo molemmat henkilöt olivat kadonneet.

Nähdäksensä tätä paikkaa paremmin, kiipesi katteini toiseen näistä puista, ja, katsellessansa ales rotkoon, näki hän kaksi miestä tulevan rannalla olevasta pensastosta. Vaikka aurinko oli laskenut, ja hämärä äkkiä tullut, hän ne kuitenkin heti tunsi; ne olivat neekeri ja intiani.

Rantaa lähellä, jossa virta oli matala, pistäysi iso vierukiven möhkäle vedestä. Tätä kohti suuntasivat molemmat miehet askeleensa.

Intianin viittauksesta keräsi neekeri kantamuksen kuivia oksia, latoi ne möhkäleen lakealle pinnalle ja sytytti ne palamaan. Pian leimusi niistä kirkas liekki, levittäen virtaan punaista valoansa. Tulen virittyä istautui neekeri rannalle ja näkyi vavisten katselevan liekkiä sekä sen heijastusta. Intiani puolestansa heitti päästään hattunsa, hajoitti palmikkonsa ja astui, pitkä, sysimusta tukka hajallansa olkapäillä, veteen, kunnes tuli kallion syrjään. Siellä vei hän ison meriraakun, joka tähän asti oli hänen vyötäisillänsä nauhassa riippunut, huulillensa ja puhalsi siitä useita kovia, pitkäveteisiä ääniä, ikäänkuin veden haltijata herättääksensä. Sitten hän heitti raakun ja alkoi juoskennella kallion ympäri kummallisesti tanssien, joka pani veden roiskumaan korkealle hänen päänsä päälle.

Koko kohtaus oli samalla sekä omituista että valtaavaa. Neekerin kylmäverinen tyyneys, istuessaan vaitonaisena rannalla ja katsellen juhlallisen näköisenä toverinsa kummallista tepastelemista, tuo punanen loiste, joka heijastui noihin molempiin villinnäköisiin miehiin samoinkuin kuohuvaan vesiputoukseenkin, joka näytti syöksyvän ales kalliolta ikäänkuin tulivyöry, kaikki yhdessä loi näytelmän, jossa naurettavaa ja ylevätä oli kummallisella tavalla sekasin.

-- Tulimmaista! huudahti katteini malttamattomalla äänellä. -- Olisipa minulla hyvä halu odottamaan ja katsomaan, mitä pakanallista epäjumalaa nuo velikullat rukoilevat; mutta ei käy täällä kauemmin viipyminen. Minun täytyy jatkaa matkaani, ja saadakseni selon tiestä, on minun nuo hullutukset keskeyttäminen.

Näin sanoen kohotti katteini äänensä ja huusi keuhkojensa koko voimalla: halloo! Huutoon ei vastattu; se ei kuulunut.

-- Tulimmaista! lausui hän. Minun on koettaminen jotakin toista keinoa heidän huomionsa herättämiseksi.

Yksinkertainen keino tähän tarjoutuikin itsestänsä. Hän kumartui ja otti kouransa täyteen pieniä kiviä, sekä heitti ne kumpaiseenkin mieheen.

Se vaikutti silmänräpäyksessä, sillä kivet olivat tuskin pudonneet veteen, kun intiani yhdellä pyyhkäyksellä lakasi valkean ales kalliolta, ja rotko tuli äkkiä pilkkopimeäksi. Kumpainenkin vedenpalvelija katosi pimeyteen, ja don Rafael jäi yksinänsä kuohuvalle vesiputoukselle.

KYMMENES LUKU.

Kohtaus.

Närkästyneenä epäonnistumisestaan ei katteinilla ollut muuta keinoa kuin palata hevosensa luokse. Hänen kohtalonsa oli nyt pahempi kuin koskaan; synkän pimeyden vuoksi tulisi ei ainoastansa tien löytäminen vaikeaksi, vaan myöskin sitä kulkeminen, jos hän sen löytäisikin, ja kuuta, joka äsken oli noussut, peitti vielä pilvi lännessä. Koska tämä ei kuitenkaan ulottunut kovinkaan laajalta taivaalle, oli luultava, että seutu pian tulisi valoisaksi.

Tästä vakuutettuna istautui don Rafael hevosensa luokse tuulen kaatamalle puulle, sytytti sikarin ja aikoi ajankuluksensa tupakoida. Äkkiä kuului hänen korviinsa kummallinen ääni. Se ei ollut vesiputouksen pauhinata, vaan ääni, joka enemmän oli villipedon ulvonnan kaltaista, ja se loppui käheään, kiukkuiseen kiljuntaan. Hän kyllä tiesi, ett'ei se tullut aavikkosudelta, mutta muutoin oli hän tietämätöin, mikä olento tuon kiljunnan oli päästänyt.

Vaikk'ei hän ääntä tuntenut, oli siinä kuitenkin jotain vaaraa ilmaisevaa, ja vaistomaisesti tämän vaikuttamana nousi tuo nuori upseri puun rungolta, irroitti hevosensa ja hyppäsi satulaan. Tämä ei tapahtunut siinä aikomuksessa, että hän olisi rientänyt pois tältä paikalta, sillä kuu ei ollut vielä tullut piilostansa, vaan sen vuoksi, että hän hevosen seljässä olisi valmiimpi kohtaamaan tulevia tapauksia. Varmemmaksi vakuudeksi mahdollista vaaraa vastaan irroitti hän myöskin tuliluikkunsa ja katsoi, oliko siinä sytykeruutia tarpeeksi.

Taasen kuului tuo hurja, kauhea ulvonta, joka voitti veden pauhunkin, ja hän tunsi hevosensa värisevän allansa.

Kun katteini näin malttamattomana odotti kuuvaloa, luuli hän kuulevansa ihmisääniä ja tuli heti siihen ajatukseen, että siellä mahdollisesti olisi nuo kaksi miestä, joita hän oli taikainsa tekemisessä häirinnyt. Äänet tulivat joka silmänräpäys selvemmiksi ja ilmaisivat puhujain häntä lähestyvän. Hän huomasi näiden luultavasti tulevan näkyviin jossakin hänen läheisyydessänsä ja, voidaksensa edullisesti katsella ympärillensä, jos ne näkyisivät vihollisilta, ohjasi hän hevosensa takaperin puiden pimeimpään varjoon, sellaiseen asemaan, että hän voi nähdä tien.

Kuulemansa äänet olivat todellakin intianin ja neekerin, tuon salaperäisen näytelmän sankarien, jonka näkijänä don Rafael yksinänsä oli ollut.

Molemmatkin ystävät olivat, tultuansa alesputoavilta kiviltä keskeytetyiksi pakanallisissa menoissansa, lakanneet taikatempuistansa ja kulkivat nyt viidakon kautta, tullaksensa Las Palmas-nimiseen kartanoon vievälle tielle.

Lyhyen hetken perästä näyttäytyivät kumpikin seikkailija aukealla maalla, sen paikan lähellä, jossa katteini istui äänetönnä hevosensa seljässä. Hänen sikarinsa palava pää hehkui väliin pimeässä, valaisten hänen kasvojansa ja kultanauhaa, joka mejikolaisten tapaan oli hänen hattunsa reunaan kiinnitetty. Claro huomasi ensiksi tämän odottamattoman ilmiön.

-- Katsokaas, Costal! lausui hän kuiskaten ja tarttuen toverinsa käsivarteen. -- Katsokaas tuonne! Niin totta kuin elän, luulen sitä veden neidoksi. Näettekö hänen kasvoinsa ympärillä olevata kultakehää?

Intiani katsoi osoitettuun suuntaan ja huomasi siellä todellakin jotakin rengasmaista, joka kiilti kuin kulta punertavan tulipilkun hehkuessa.

Hän olisi tuntenut itsensä halukkaaksi hyväksymään toverinsa selityksen tuosta kummallisesta ilmiöstä, jos ei kuu samalla olisi pistäytynyt näkyviin pilvivaipasta, joka sitä tähän asti oli peittänyt.

-- Upseri! jupisi Costal, kun ratsastajan ja hevosen vartalot jo tulivat täydellisesti näkyviin.

-- Kuka siellä? kysyi hän sitten kovalla, äreällä äänellä?

-- Hyvä ystävä! vastasi tyynesti don Rafael, joka puhujan heti oli tuntenut samaksi intianiksi, jonka taikatemppuja hän oli katsellut.

-- Minua ilahuttaa, että teidät vihdoinkin tapasin, poikaseni, jatkoi katteini suoralla sotamiehen tavalla ja ratsasti noita kumpaakin seikkailijata kohti.

-- Kentiesi emme me ole yhtä iloisia teitä nähdessämme, vastasi Costal raa'asti, muuttaen tuliluikkunsa yhdeltä olalta toiselle.

-- Se pahoittaisi minun mieltäni, vastasi katteini ystävällisesti hymyillen tuuheaan partaansa, -- sillä minä olen kovin kyllästynyt yksin täällä olemiseeni.

Näitä sanoja lausuessaan sitoi don Rafael, huolimatta intianin puolittain vihamielisestä kohtelusta, jälleen tuliluikkunsa satulaan, ikäänkuin sitä enään ei olisi tarvittu. Tämä teko ei jäänyt intianilta huomaamatta ja se, ynnä muukalaisen ystävällinen puhuttelu tekivät häneen silmänräpäyksessä vaikutuksensa.

-- Suvaitsetteko kysyäni, mihin te aiotte, herra? kysyi hän nöyrästi.

-- Las Palmas-nimiseen kartanoon.

-- Las Palmasko?

-- Niin... onko sinne pitkältäkin?

-- Hm, vastasi Costal, se riippuu siitä, mitä tietä lähtee menemään.

-- Minä haluaisin mennä suorinta. Minulla on kiire.

-- Hyvä, silloin teidän tulee ratsastaa tuota suuntaa, ja intiani osoitti virrasta poispäin olevaan suuntaan.

Tässä silmänräpäyksessä kuului tuota kauheata kiljuntaa, joka jo oli matkustajaa kummastuttanut. Se tuli siltä suunnalta, jossa Costal oli osoittanut lyhimmän tien olevan.

-- Mitä tuo on? kysyi upseri.

-- Ainoastaan tiikeri, joka kiljuu saaliista, vastasi intiani tyynesti.

-- Vai niin, eikö mitään muuta; minä luulin sitä vaarallisemmaksikin. Nyt, kun tiedän tien, saan teitä kiittää.

Tämän sanottuaan pani upseri hevosensa liikkeelle siihen suuntaan, mistä tiikerin kiljuminen oli kuulunut.

Malttakaahan! sanoi Costal häntä lähestyen ja puhuen äkisti ystävällisemmällä äänellä. -- Rohkea mies kuin te ei väistä vaaraa, mutta ainahan on hyvä tietää, mikä vaara milloinkin uhkaa.

-- Puhu, ystäväiseni, sanoi don Rafael, pysäyttäen hevosensa.

-- Tullaksenne täältä Las Palmas-nimiseen kartanoon enään eksymättä tahi kiertelemättä, on teidän aina pitäminen kuu vasemmalla puolella, jotta varjonne kuvautuu oikealle... hiukka viistoon... juuri kuten nytkin. Sitäpaitsi neuvon teitä, ett'ette hetkeksikään pysähdy ennen kartanoon päästyänne. Jos te kohtaatte vesiojan, viidakon tahi rotkon, ratsastakaa vaan suoraan eteenpäin älkääkä koettako niitä kiertää.

Intiaani antoi nämä neuvot niin vakavalla äänellä, että don Rafael kummastuneena kysyi:

-- Mikä vaara minua tiellä uhkaa?

-- Vaara, vastasi Costal, -- johon verraten kaikki näissä seuduissa ulvoneet tiikerit ovat lapsen leikkiä... vedenpaisumisen vaara. Tuskin tunnin kuluttua se tulee, syöksyen näiden nurmilakeuksien yli ikäänkuin kuohuva meri. Kuormankuljettajan ja hänen muulinsa samoinkuin paimenen ja hänen laumansa se tulee tempaamaan muassansa, jos eivät onnistu pääsemään kartanoon, johon tekin aijotte. Eipä tiikeritkään pääse pakoon, vaikka ovat kylläkin nopeita.

-- Minä tulen tarkoin noudattamaan antamianne neuvoja, sanoi upseri ja oli juuri ratsastamaisillaan pois, kun hänen mieleensä muistui matkatoverinsa, jonka hän oli tielle jättänyt.

Muutamalla kiireisellä sanalla ilmoitti hän intianille tuon nuoren ylioppilaan kohtalon.

-- Älkää häntä ajatelko, vastasi Costal. -- Me tulemme huomenna viemään hänet kartanoon, jos hän vielä silloin on hengissä. Ajatelkaa vaan itseänne ja niitä, jotka teidän kuolematanne itkisivät. Jos kohtaatte tiikerit, älkää niistä olko millännekään. Jos hevosenne ei tahtoisi mennä niiden ohi, niin puhutelkaa sitä. Ja jos pedot tulevat teitä liian lähelle, niin karjukaa niille. Villimmätkin eläimet pitävät ihmisen ääntä kunniassa. Ja nyt, ratsastakaa eteenpäin niin nopeaan, kuin voitte.

Noudattaen kehoitusta kannusti upseri hevoistansa ja nelisti pois.

-- Rohkea mies, lausui intiani, katsoen hänen jälkeensä; -- tulisinpa pahoilleni, jos joku onnettomuus häntä kohtaisi. Vahinko, että hän tuli meitä keskeyttämään, mutta asia ei enään ole autettavissa, ja sitäpaitsi voimme koettaa huomenna uudestaan.

-- Miten on meidän menetteleminen tuon nuoren miehen kanssa, jonka upseri jätti meidän huostaamme?

-- Huomenna menemme häntä katsomaan. Nyt on meidän kuitenkin hiukan lepääminen. Kiivetkäämme ylös tästä rotkosta ja kantakaamme kanotimme tuolle lähellä olevalle harjanteelle. Siellä voimme nukkua rauhassa vedenpaisumusta pelkäämättä. Milt'eipä kadun, ett'en pyytänyt tuota nuorta upseria jäämään yöksi meidän kanssamme, sillä minä pelkään hänen tuskin ehtivän perille. Mutta hän näytti olevan halukas pääsemään kartanoon, varmaankin oli hänellä syytä siihen, ja sitäpaitsi onkin myöhäistä tässä asiassa enään mitään tehdä.

Molemmat ystävykset astuivat sitten rivakkaasti eteenpäin ja olivat pian sen jyrkän polun korkeimmalla kohdalla, joka johti ylös rotkosta.

YHDESTOISTA LUKU.

Kalliita hetkiä.

Kuningattaren rakunaväessä palveleva katteini jatkoi sillävälin nelistämistänsä Las Palmas'en maakartanoon.

Kolme, neljä ensimäistä kilometriä hän ratsasti tuolla laajalla aavikolla, jossa ei kuulunut ääntäkään kuun valjussa valossa. Palmupuiden lehdet liehuivat hiljaa kimaltelevan tähtitaivaan alla, ja guarapuiden runsas tuoksu täytti ilman miellyttävällä hyvähajulla. Kaikki hänen ympärillänsä oli niin tyyntä, että don Rafael alkoi luulla intianin tehneen hänestä pilaa. Hän hiljensi hevosensa juoksua ja antautui noihin suloisiin haaveiluihin, joihin yö kuumassa ilmavyöhykkeessä matkustavaista houkuttelee.

Äkkiä muistui hänen mieleensä, mikä häntä matkansa kaksi viimeistä päivää oli kummastuttanut, nimittäin nuo autioksi jätetyt huoneet ja puihin ripustetut venheet. Nyt hän kaikki käsitti. Vedenpaisumisen pelko oli ajanut asujamet pois kodistansa, mutta lähteissään olivat he ripustaneet kanotinsa ja purtensa viimeiseksi pelastuskeinoksi niille, joita vedenpaisumus kentiesi varansapitämättöminä kohtaisi.

Äkkiä temmaten itsensä mietteistänsä pani don Rafael hevosensa jälleen nelistämään.

Tuskin oli hän kilometrin kauemmaksi ratsastanut, kuin öiset äänet vaikenivat. Lehti- ja heinäsirkat keskeyttivät ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta iloisen laulunsa, ja tuota tähän saakka lauhkeata, tuoksuvaa länsituulta seurasi rämeikönhajua tuovia tuulenpuuskauksia.

Tuo onnettomuutta ennustava äänettömyys ei kauan kestänyt. Pian kuului käheää, kaukaista meuruamista ikäänkuin vesiputouksen pauhinata, vaan se tuli aivan päinvastaiselta taholta, nimittäin suoraan ratsastajan edestäpäin.

Sydän rupesi hänen rinnassansa kiivaammin sykkimään. Jos intiani oli totta puhunut, häntä uhkasi vaara, josta ei tuliluikku eikä sapeli, ei hänen rohkeutensa eikä voimansa voineet häntä pelastaa. Hänen ainoa toivonsa nojautui hänen hevosensa nopeuteen ja kestäväisyyteen.

Onneksi ei mainittu elukka ollut liian väsynyt tuosta pitkästä matkasta. Korvat luimussa taaksepäin ja kuono sojossa se jatkoi laukkaamistansa, vetäen laajentuneisiin sieramiinsa niiden kosteiden, tuuliaispäiden pyörteitä, jotka tulivat ikäänkuin vedenpaisumisen ilmoittajina.

Nyt syntyi kilpailu ratsastajan ja vedenpaisumisen välillä, kumpiko niistä ensiksi ennättäisi Las Palmas-nimiseen maakartanoon.

Matka heidän välillänsä lyheni nopeasti. Vedenpauhina, joka alussa kuului hiljemmin ikäänkuin kaukainen ukkosen jyrinä, muuttui vähitellen yhä kovemmaksi. Pensaat ja palmut jäivät kuten aaveet jälkeen, mutta vielä ei kartanoa näkynyt.

Onnettomuuden lisäksi huomasi Rafael hevosensa alkavan hiljentää juoksuansa. Elukan kupeet tuntuivat turvonneilta, ja ne paisuivat kouristuksentapaisesta, läähöttävästä henkimisestä. Ilma, joka sen rajussa juoksussa niin nopeasti halkesi, voi tuskin tunkeutua sen sieramiin. Pian siitä tulisi kokonansa puute.

Upseri pysäytti hevosensa. Tämän hengitys näkyi tauonneen, ja tuo käheä ääni, joka elukan kurkusta tuli, oli kauhea säestys vedenpauhinaan, joka yhä läheni. Don Rafael kuunteli näitä ääniä epätoivon tunteilla.

Juuri silloin hän kuuli kiivaan kellon läppäämisen. Se oli kartanon kello, joka lähetti varoittavia ääniänsä laajalle aavikolle.

Tie oli hänellä siis selvillä, mutta hän näki hevosensa tarvitsevan hetken levähtää, ja uhkaavasta vaarasta huolimatta astui hän ales satulasta sekä irroitti satulavyön, jotta elukka voisi vapaammin hengittää.

Hänen lukiessaan levottomana sekunteja, kuului hevosen kavioinkopsetta.

Sieltä tuli ratsastaja, joka kulki samaa tietä ja oli samassa vaarassa kuin hän itsekin. Tämä ratsasti vankalla, virmalla hevosella, joka näytti maata myöten lentävän.

Silmänräpäyksen kuluttua oli vieras esillä ja vetäen voimakkaasti ohjaksista pysähtyi hän upserin viereen sekä kysyi:

-- Mitä te täällä teette? Ettekö kuule hätäkelloa? Ettekö tiedä vedenpaisumisen tulevan?

-- Tiedän, mutta hevoseni ei voi hengittää, ja minä vartoan, kunnes se jälleen rupeaa sitä tekemään.

Vieras vilkasi don Rafaelin hevoseen, astui sitten ales satulasta, tarjosi ohjaksensa upserille, lausuen:

-- Pitäkää näistä hetkinen. Antakaa minun tutkia hevoistanne.

Mies, joka tätä pyysi, oli muulin ajajan vaatteissa. Kireästi vartaloon sopiva, mustajuovainen, karkeasta villakankaasta tehty nuttu verhosi hänen ruumiinsa yläpuolta, samalla kun pellavaiset polvihousut peittivät hänen sääriänsä. Etupuolella peitti häntä lyhyt, nahkainen esivaate. Jaloissaan oli hänellä ruskeasta vuohennahasta tehdyt saappaan tapaiset ja päässä leveäreunainen huopahattu.

Tutkittuaan hevosen valtimoa lausui vieras: