Part 2

Se seikka, että intiani puhui näin tyynesti jaguareista, on helposti selvitettävissä, sillä juuri näiden petojen pyydystämisestä hän elikin. Hän oli, näet, tiikerin surmaaja, erityinen luokka miehiä, joiden ainoana työnä on näiden petojen vainoaminen ja tappaminen, jotka kuumassa ilman vyöhykkeessä olevissa Amerikan osissa tuhoavat suurten maatiluksien hevosia ja nautoja. Näiden petojen joukosta tekee jaguari suuremmat tuhot, ja koska tätä eläintä, kuten jo mainittiin, espanjalaisessa Amerikassa nimitetään tiikeriksi, on äskenmainittu miesluokka saanut _tiikerin pyydystäjän_ nimen. Moni suuremmista tiluksista pitää palveluksessaan yhden tahi useamman näitä pyydystäjiä, ja se intiani, jonka lukijoillemme olemme esitelleet, oli Del Valle-nimisen kartanon tiikerin pyydystäjä.

-- Ah! huudahti hän raivoisan voittoriemun äänellä. -- Ei tiikerit eivätkä ihmisetkään rankaisematta pilkkaa Costalia. Mitä näihin tiikereihin tulee, jatkoi hän hetken vaijettuansa -- olkoot ne tänä yönä rauhassa. Ei mitään menetetä vaikka aamuunkin odotamme. Minä voin pian päästä niiden jäljille taasen, ja se tiikeri, jonka tyyssijan minä tiedän, on kuoleman oma. Tänä yönä meillä on muutakin tehtävää. Nyt syntyy uusi kuu ja silloin näyttäikse veden neito hajatukkinensa koskipaikoissa ja erämaiden järvien pienalla.

-- Veden neitoko hajatukkinensa?

-- Niin, hän, joka kullankaivajoille osoittaa runsaimmat kultasuonet ja sukeltajoille helmet, jotka kimaltelevat näkinkengissä suurten merien pohjalla.

-- Mutta kuka teille tuota on sanonut? kysyi Claro epäilevän näköisenä.

-- Esi-isäni... Zapotekit, vastasi Costal juhlallisella äänellä; -- ja eivätkö _he_ sitä tietäisi? He ovat oppineet nämät asiat Tlalok'ilta ja Matlakuets'ilta... ne olivat yhtäsuuria jumalia kuin valko-ihoisten Kristuskin. Miksi hän...

-- Älä puhu niin kovaa! keskeytti häntä Claro, äänellä, joka ilmaisi peljästymistä. -- Ristittyjen papeilla on korvat kaikkialla. He voisivat sanoa sitä Jumalan pilkkaamiseksi ja... peijakas vieköön! inkvistioni on yhtä vaarallinen musta- kuin valko-ihoisillekin!

Inkvisitioni-sana näkyi valtavasti vaikuttaneen intianiin, sillä hän hiljensi äänensä jatkaessaan:

-- Esi-isäni ovat meille sanoneet, ettei veden neito milloinkaan näyttäikse yhdelle. Pitää olla kaksi... kaksi rohkeaksi tunnettua miestä, sillä jumalaiset usein suuttuvat, jos niitä herätetään, ja silloin on niiden viha hirmuinen. Koska täytyy olla kaksi miestä, tarvitsen minä välttämättömästi toisenkin. Tahdotteko tulla toverikseni?

-- Hym! äännähti Claro. -- Voinpa kerskata, etten pelkää ihmistä, vaikk'en voi sanoa samaa tiikeristä. Mitä teidän veden neitoonne tulee, näkyy se olevan ihko paholainen...

-- Ihminen, tiikeri tahi paholainen lausui Costal, -- kaikki ovat yhtä. Kuka niistä piittaa, jos on rohkea sydän... varsinkin kun rohkeuden palkintona on kylläksi kultaa tekemään köyhästä intianista ylhäisen herran?

-- Ja neekeristäkin?

-- Totta kait.

-- Mutta, jatkoi Claro surullisella äänellä, -- kulta ei meitä kumpaakaan hyödyttäisi. Neekeri tahi intiani, kumpikin olemme orjia, ja isäntämme sen pian meiltä ottaisi.

-- Totta kyllä, mitä sanotte; mutta, Claro, ettekö ole kuulleet erään pohjoisissa olevan papin saarnanneen kaikkien rotujen vapauttamisesta ja kaikkein yhdenvertaisuudesta!

-- En, vastasi neekeri -- siitä en ole kuullut niitäkään.

-- Noh, kuulkaa sitten, että se päivä on käsissä, jona intiani tulee yhdenvertaiseksi valkoihoisen kanssa, kreoli espanjalaisen kanssa, ja jolloin intiani, semmoinen kuin minäkin olen, voi tulla kumpaisenkin herraksi.

Zapotekein jälkeläinen lausui nämä sanat voitosta riemuitsevan äänellä.

-- Niin, hän jatkoi, -- meidän entinen mahtavuutemme päivä on jälleen koittava. Siinäpä syy, miksi niin haluan kultaa kerätä. Tähän asti en ole huolinut sitä etsiä, koska se, kuten sanotte, pian orjaparan käsistä riistettäisi. Nyt, kun pääsen vapaaksi, ovat olosuhteet muuttuneet, ja minä tarvitsen kultaa esi-isiemme komeuden uudistamiseksi.

Claro ei voinut olla heittämättä kummastelevaa silmäystä toveriinsa. Tuo raaka arvollisuus, joka näyttäytyi tiikerin pyydystäjän kasvoissa, häntä hämmästytti samoinkuin se korskea tapa, jolla tämä, La Palman kartanon palvelija, puhui kansansa entisen loiston uudistamisesta.

Hänen silmäyksensä samoinkuin sen merkityskin eivät jääneet intianilta huomaamatta.

-- Kuulkaapa, Claro-ystäväni, hän jatkoi, tehden käsivarrellansa ilmassa kiekuran, -- niin pitkältä kuin ratsastaja voi ehtiä auringon nousun ja laskun välillä... pohjoisista etelään, idästä länteen... ei ole maatilkkaakaan, jota minun esi-isäni, nuo muinoisen Zapotekan hallitsijat, eivät olisi omistaneet. Ennenkuin valkoihoisten miesten laivat tulivat meidän rantamillemme, olivat he koko tämän maan hallitsijoina... merestä mereen. Tuhansia sotilaita seurasivat heidän lippuansa ja kokoontuivat linnunsulalla koristetun sotavaakunansa ympärille. Meressä olivat helmisimpsukka-luodot heidän, ja maalla kultakaivokset. Tuo keltainen metalli kiilsi heidän vaatteissansa sekä aseissansa tahi vieläpä koristi heidän jalassansa olevata sandaaliakin. Heillä oli sitä niin runsaasti, että tuskin tiesivät, mitä sillä tekisivät.

Intiani olisi voinut jatkaa sangen kauan toverinsa keskeyttämättä Tämä oli mykkänä hämmästyksestä samoinkuin jonkinlaisesta vaistomaisesta kunnioituksesta, jonka kumppaninsa sanat hänessä herätti. Luultavasti ei neekeri milloinkaan ollut kuullut voimallisen ja sivistyneen kansan tässä maassa ennen espanjalaisten tuloa asuneen. Kaikissa tapauksissa ei hän milloinkaan ollut aavistanut sen miehen, joka tämän tiedon hänelle oli antanut, tämän puoleksi pakanallisen, puoleksi kristityn tiikerin pyydystäjän, olevan Tehuantepekin muinoisten hallitsijaan jälkeläisiä.

Costal, annettuansa nämä tiedot heimolaistensa muinoisesta loistosta, joissa tiedonannoissa, huolimatta hänen kerskailevasta lausuntotavastansa, kuitenkin oli paljon totta, vaipui sitten ihko äänettömäksi.

VIIDES LUKU.

Jaguarin ajo.

Aurinko läheni vähitellen taivaanrantaa, kun korkeaääninen, pitkäveteinen ulvonta, ensiksi kimakkana, mutta sitten loppuen käheään kiljuntaan, tuli kumpaisenkin seikkailijan korviin eräästä vähän matkaa alempana olevasta saniaispensastosta.

-- Jesus Maria! huudahti neekeri, kavahtaen seisovallensa. -- Tiikeri on täällä.

-- Noh, entä sitten? lausui Costal, joka ei ollut noussut jaloillensa eikä vähääkään liikahtanut.

-- Tiikeri! kertoi neekeri säikähdyksissään

-- Tiikeri! Te erehdytte, sanoi Costal.

-- Suokoon Jumala, että niin olisi, vastasi neekeri, saaden toivon kipinän, että hän, mitä tuohon ääneen tulee, olisi erehtynyt.

-- Te erehdytte mitä niiden lukuun tulee, vastasi Costal tyynesti. -- Siellä ei ole _yksi_, vaan _neljä_ tiikeriä, jos näiden pennutkin otetaan lukuun.

Neekerin kasvot, kuullessansa millä tavalla hän oli erehtynyt, tulivat pelästyneen näköisiksi, ja hän oli juoksemaisillaan pois kartanoon.

-- Varokaa itseänne, sanoi intiani, silminnähtävästi huvitettuna toverinsa pelosta. -- Minä luulen todellakin tiikerien haluavan neekerin lihaa.

-- Peijakas! äskenhän sanoitte juuri päinvastoin.

-- Noh, kentiesi minä tässä kohden erehdyn; mutta varmaan tiedän tiikeriparin, koiraksen ja naaraksen ei yksissä ollessa tällä tavoin kiljuvan. On siis varsin luultavaa, että ne tällä hetkellä ovat erillänsä, ja että te, jos nyt menisitte kartanoon, tulisitte vaaraan joutua niiden keskelle.

-- Taivas minua sellaisesta varjelkoon, mutisi neekeri.

-- Noh, sittenpä onkin viisainta, että jäätte tähän, missä olette... miehen luokse, joka ei vähintäkään pidä lukua tiikereistä.

Neekeri epäili, ei oikein tietäen, minkä päätöksen hän tekisi. Tässä silmänräpäyksessä kuului kuitenkin uusi kiljunta vastakkaiselta taholta, joka hänelle todisti tiikerin pyydystäjän totta puhuneen.

-- Pedot etsivät jotakin syödäksensä, lausui Costal, -- siinäpä syy, miksi ne toisiansa huutelevat. -- Ja nyt, hän ivaten jatkoi, -- jos teillä vielä on halua, niin lähtekää kartanoon.

Neekeri oli kuitenkin jo luopunut kaikista sellaisista aikeista, kuullessaan yhden tiikerin kiljuvan kartanolta päin. Sen sijaan hän vetäysi lähemmäksi järkähtämätöntä toveriansa, joka ei edes ollut viitsinyt tarttua nurmella vieressään olevaan tuliluikkuunsakaan.

-- Hyh! mutisi intiani itseksensä, -- tämä neekeri tuskin onkaan tarpeeksi rohkea minun aikomuksiini. Minun täytyy odottaa, kunnes tapaan hiukka uskaliaamman. Sitten noudattaen jälleen ajatuksiensa juoksua, jonka jaguarin kiljunta oli keskeyttänyt, hän ääneensä jatkoi: -- Missä on se punanen mies, missä se musta, joka ei tahtoisi kohottaa käsivarttansa tätä urhollista pappia auttaakseen... häntä, joka on noussut sortajia vastaan... kaikkein zapotekein, kreolein ja aztekein sortajia. Eivätkö nämä espanjalaiset ole olleet tiikerejäkin verenhimoisempia?

-- _Heitä_, keskeytti Claro, en laisinkaan pelkäisi.

-- Hauskaa kuulla, toverini. Huomenna luovumme isännästämme, don Mariano de Silvasta. Hän hankkikoon toisen tiikerin pyydystäjän; me lähdemme liittymään lännessä oleviin kapinoitsijoihin.

Intiani ei vielä ollut puhunut loppuunkaan, ennenkuin uutta kiljumista jaguareilta kuului, ikäänkuin tiikerin pyydystäjän maltin koettelemiseksi. Se kuului vieläkin äreämmän vitkallisena ja tuli samalta taholta kuin edellisellä kerrallakin s.o. virran reunalta, hiukka ylempänä sitä paikkaa, jossa molemmat miehet istuivat.

-- Tehuantepekin kaikkein sielujen nimessä! huudahti Costal, ja silmänsä säkenöivät vastustamattomasta metsästysinnosta, -- tätä ei ihmisen maltti kestä. Minä tulen opettamaan näitä räysääjiä, etteivät puhu niin korkealla äänellä asioistansa. Kas niin, Claro! hän jatkoi, hypähtäen seisovallensa. -- Nyt saatte nähdä tiikerin lähempää kuin tähän asti.

-- Peijakas! huudahti neekeri. -- Mitäpä se hyödyttäisi? Eihän minulla ole mitään asetta, enkä voi siis olla teille miksikään avuksi.

-- Kuulkaahan, Claro! lausui intiani, ollen vastaamatta toverinsa sanoihin. -- Se joka viimeksi kiljui, on koiras. Se huutaa naarasta, kumppaniansa. Se on täältä hyvän matkaa virran yläpuolella. Meidän on mentävä sinne; ja koska ei ole yhtäkään virtaa koko seudussa, jossa ei minulla ammattini varalta olisi kanotia...

-- Teillä on siis täällä yksi? keskeytti Claro.

-- Tietystikin. Me voimme soutaa virtaa ylöspäin... kanotissa teillä ei ole vähintäkään vaaraa.

-- Mutta olenpa kuullut tiikerien osaavan uida kuin hylje.

-- Sitä vastaan en tahdo väittää; mutta mitä se haittaa? Lähtekää mukaan vaan!

Sen enempää lausumatta, alkoi tiikerin pyydystäjä varovasti käymään siihen kohtaan rantaa, johon hänen kanotinsa oli kiinnitettynä.

Kun Claro huomasi häntä seuraamisen vähemmän vaaralliseksi kuin yksinänsä jäämisen siihen, missä hän oli, astui hän vastenmielisesti perässä.

Muutamassa minutissa he tulivat kanotin luo, joka oli rosoisesti veistetty ruuhi, riittävän suuri kahdelle hengelle. Sen pohjalla oli kumpaisessakin päässään lavalla varustettu airo ynnä palmun lehdistä palmikoidun maton pätkä, joka soveliaissa tilaisuuksissa toimitti purjeen virkaa. Tällä kertaa Costal kuitenkin heitti maton pois, koska hän ei nyt luullut tulevansa sitä tarvitsemaan.

Intianin sitte irroitettua kokkanuoran, jolla kanoti oli oksaan kiinnitettynä, hyppäsi hän ruuheen ja sijoittui kokkaan. Neekeri asettautui perään. Voimakas työnti rannasta, ja tuo pieni pursi huljahti vesille sekä alkoi, kaksilapaisen airon ajamana, luikua vastavirtaan.

Aurinko paistoi vielä virtaan, vaikka Viimeisillä säteillänsä, ja halavat sekä _alamos_-puut, jotka rantaa reunustivat, kuvasivat väräjäviä varjojansa vedenkalvoon. Erämaan tuuli huokuili niiden lehvissä, tuoden mukanaan suloisia tuoksuja tuhansista kukkasista.

Hetken kulki kanoti rannatse, noudattaen virran kiemurtelemista. Siellä täällä riippui pensaita veden yli, ja soutaissansa sellaisien paikkain ohi, piti Claro silmänsä valppaina, peljäten saavansa nähdä pari tulipalloa lehvien välistä kiiluvan.

-- Taivaan nimessä! hän joka kerta huudahti, kun arveli kanotin tulevan liian lähelle rantaa. -- Ohjatkaa sitä hiukan kauemmaksi, Costal-ystäväni. Kuka tietää, eikö tiikerit istu tuolla ylhäällä valmiina hyppäämään ales niskaamme.

-- Mahdollista kyllä, vastasi Costal, pakoittaen voimakkaasti kanotia airollaan eteenpäin, toverinsa kehoitusta sen enempää noudattamatta. -- Mahdollista kyllä; mutta minulla on eräs ajatus...

-- Noh, antakaas kuulla.

-- Niin... tiikerejä on kaksi, molempia pentuja lukuunottamatta, jotka minä jätän teidän osaksenne, koska teillä ei ole yhtään asetta. Teidän on ottaminen yksi pentu kumpaankin käteenne ja musertaminen niiden pääkallot lyömällä niitä yhteen. Se käy kuin tanssi.

-- Eipä niinkään, Costal-ystäväni. Kuinka minä sitäpaitsi saan ne kiinni, jos ne juoksevat tiehensä?

-- Siitä huolesta ne kyllä teidät päästävät ottamalla teidät kiinni. Älkää peljätkö, että ette pääse niitä tarpeeksi lähelle. Jos en erehdy, tulemme saamaan vähemmässä kuin neljännestunnissa nähdä ne kaikki neljä käsivarren pituisen matkan päässä.

-- Kaikki neljä! huudahti neekeri, näyttäen niin säikähtäneeltä, että hän oli milt'ei kaatamaisillansa kumoon kanotin.

-- Niin kyllä, vastasi Costal tyynesti, -- se on ainoa keino, jolla voimme saada niiden ajamisen pian loppumaan, Kun on aikaa niukalta, täytyy joutua minkä voi. Minä aijoin sanoa teille, kun minut keskeytitte, että siellä on kaksi tiikeriä, toinen oikealla, toinen vasemmalla rannalla... koiras ja naaras luultavasti. Nyt kuulen niiden kiljunnasta, että ne haluavat toisiansa tavata, ja jos me pysymme niiden välissä, on selvää, että ne kumpikin käyvät yht'aikaa kimppuumme. Vai mitä te sanotte? Koettakaapas todistaa, ett'ei niin ole.

Claro ei vastannut mitään tähän väitteesen. Hänen luja luottamuksensa toverinsa erehtymättömyyteen sulki hänen suunsa.

-- Olkaa nyt varoillanne, Claro, jatkoi metsästäjä; -- me tulemme heti kääntymään tuohon virran polveen, jossa pensaat kaihtevat lakeuden meidän silmiltämme. Katsokaa suoraan eteenpäin ja sanokaa, mitä siellä näette.

Costal, joka piteli tuota kaksilapaista airoa, istui selin lakeuteen, jota he lähestyivät, ja tähän suuntaan voi hän nähdä ainoastansa päätänsä vääntämällä, jota hän aikaväliin oli tehnytkin. Mutta hänen ei tarvinnut katsoakaan ympärillensä, sillä neekerin kasvot olivat hyvänä kuvastimena, josta hän voi nähdä, mitä hänen selkänsä takana tapahtui.

KUUDES LUKU.

Valtaava näky.

Tähän saakka olivat Claron kasvot näyttäneet ainoastansa jonkinlaista pelkoa, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun kanoti kulki virran viimeisen polven ohi, kuvautui niissä äkillinen säikähdys. Täten varoitettuna käänsi metsästäjä itsensä äkkiä. Hänen silmäinsä eteen aukeni ääretöin, nurminen, aivan puutoin lakeus, joka näkyi ulottuvan taivaanrantaan saakka. Tämän lakeuden läpi juoksi virta, jonka pinta oli milt'ei yhtä korkealla kuin rannatkin, ja joka vähän matkan päässä tuosta äskenmainitusta polvekkeesta milt'ei kääntynyt suoraan takasin, muodostaen vihriöivän niemekkeen, jonka kärjitse tie vei Las Palmas-nimiseen kartanoon.

Laskevan auringon säteet peittivät lakeuden läpikuultavalla, kullankimeltävällä sumulla, joka levisi purppuranpunaiselle vedenpinnalle, jolla kanoti liukui eteenpäin. Aivan tämän kohdalla, virran keskellä ja tuskin kahden pyssynkantaman matkalla, esiintyi tiikerin pyydystäjän ihastuneihin silmiin näky, joka äkkiä sai hänet muuttamaan paikkaansa purressa.

-- Katsokaas! lausui hän puolittain kuiskaavalla äänellä. -- Katsokaas Claro! Oletteko koskaan nähneet mitään kauniimpaa?

Aika jaguari, kynnet painettuina nuoren varsan virran kuljettamaan raatoon, josta peto söi, antoi virran viedä hiljaa itseänsä mukanaan. Se oli koiras, sama joka viimeisimmäksi oli kiljunut.

Tuo amerikalaisten viidakkojen mahtava valtias piti päänsä kurotettuna ja etukäpäläinsä väliin kyyristettynä, takajalkansa kupeillaan sekä selkänsä köyryssä, ja kupeensa paisuivat hiljaa väristen, samalla kun auringon sammuvat säteet valuivat sen puhtaasti kullankeltaiselle, sysimustilla täplillä kirjavoidulle nahalle.

Costalin ihastus ei kauankaan ehkäissyt hänen metsästäjäluonnettansa, ja ojentaen kaksilapaisen aironsa toverilleen, kyyristyi hän, tuliluikku kädessänsä, kanotin pohjalle.

Claro otti käsiinsä airon ja alkoi puolittain vaistomaisesti soutaa. Hän ei ollut antanut minkäänmoista vastausta metsästäjän innostuneesen kysymykseen. Pelko teki hänet sanattomaksi.

Tässä silmänräpäyksessä rupesi jaguari kiukkuisesti murisemaan.

Se oli huomannut vihollisensa.

Se on koiras! sanoi Costal mielissään.

-- Ampukaa jo! huusi Claro, jonka kielenkanta vihdoinkin oli irtautunut.

-- Ampukaa? Peijakas vieköön, en. Tuliluikkuni ei kanna niin pitkälle. Sitäpaitsi ampuan paremmin otuksen ollessa luikun suuta lähempänä. -- Omituista, hän jatkoi, yhä katsellen rantaan -- omituista, ett'ei naaras ole sitä löytänyt! Mutta jos hetken vartoamme, saamme varmaankin nähdä sen tulevan, pennut perässänsä.

-- Jumala meitä varjelkoon! jupisi neekeri. -- Sitä, toivoakseni, ei tapahdu. Yhdessä on kerrakseen tarpeeksi.

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, ennenkuin kimeä kiljunta jonkun matkan päässä ilmaisi toisen jaguarin tuloa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi naaras pitkillä harppauksilla lähestyvän nurmikenttää ihmeteltävällä notkeudella ja viehkeydellä.

Noin kahdensadan askeleen päässä rannasta se äkkiä pysähtyi, kuono pystyssä, vetäen sisäänsä ilmaa ja, kupeet väristen kuten pilkkaan sattunut nuoli, se seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumattomana. Sillä välin näkyivät nuo molemmat pennut, jotka olivat jätetyt pensaiden suojaan, rientävän emänsä luokse. Kanoti, jota airo ei enään pakoittanut eteenpäin, alkoi kääntyä laineiden pyörteessä.

-- Peijakas, Claro! huudahti Costal malttamattomasti. -- Pidä kokka vastavirtaan, muutoin en ikinä pääse tarpeeksi likelle ampumaan. Kas niin... nyt on hyvin. Minun on surmaaminen koiras ensi laukauksella, muutoin on toinen meistä hukassa... kentiesi kumpikin; sillä jos minä ammun harhaan, saamme molemmatkin pedot kimppuihimme, pennuista puhumattakaan.

Kaiken tämän tapahtuessa ajelehti koiras-jaguari vitkallisesti myötävirtaan kelluvalla jalka-alustallaan, ja matka sen sekä kanotin välillä lyheni vähitellen. Jo voi nähdä sen hehkuvat silmät kieppuvan kuopissansa, ja hännän nopean pieksemisen, joka ilmaisi sen yltyvää raivoa.

Metsästäjä tähtäsi ja oli juuri laukaisemaisillansa, kun kanoti alkoi kieppua ikäänkuin myrskyisellä merellä.

-- Mitä te teette, Claro? kysyi intiani vihaisesti. -- Jos tuolla lailla liikutte, en voisi saada sattumaan yhteenkään, vaikka siinä olisi kokonainen lauma tiikerejä.

Joko se tapahtui tahallisesti tahi pelko hämmensi Claron mielen ja pani hänet kääntymään ympäri, mutta sen sijaan, että olisi pysynyt alallansa, liikkui hän yhä enemmän.

-- Paholainen teidät vieköön! huudahti Costal, kiihtyen vihassansa. -- Juuri kuin olin saanut sitä silmäin väliin tähdätyksi!

Pannen pois tuliluikkunsa; tempasi metsästäjä airon neekerin käsistä ja alkoi kääntää kanotia oikeaan suuntaan.

Tähän kului hiukka aikaa, ja ennenkuin Costal jälleen tuli valmiiksi ampumaan, oli jaguari lähtenyt pakoon. Päästäen korkeaäänisen kiljunnan, painoi peto terävät hampaansa haaskaan, tempasi siitä suunsa täyteen lihaa ja teki sitten hirmuisen harppauksen tuolta vedessä kelluvalta haaskalta rantaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli saavuttanut naaraksen pentuinensa, ja pian olivat kaikki neljä metsästäjän pyssynkantamaa kauempana.

Tuo toiveissaan pettynyt intiani katseli heidän jälkeensä, päästäen samalla kiivaan kiukustumisen huudahduksen. Sitten hän asettui kanotin kokkaan ja alkoi voimakkaasti soutaa takaisin siihen paikkaan, josta olivat lähteneetkin.

SEITSEMÄS LUKU.

Vesiputous.

Kanotin viedessä näitä kumpaakin miestä myötävirtaan, oli Claro mielissään pelastuksestansa tiikerin kynsistä. Mutta hänen ilonsa ei kauan pysynyt puhtaana. Jaguarit olivat paenneet, se oli tosi, vaan minne? Ne olivat selvästi menneet pitkin virtaa, ja niitä voisi alempana jälleen tavata.

Tämä ajatus teki Claron levottomaksi, ja hän kysyi toveriltansa, olisiko luultava, että he uudestansa tulisivat tapaamaan nämä vaaralliset viholliset.

-- Luultava kyllä, vastasi Costal, -- enemmänkin kuin luultava. Vesiputouksen alapuolella ne varmaankin tapaisimme. Nuorta varsaa ne eivät löydä joka päivä, ja nämä pedot aprikoivat kuten ihmisetkin. Ne tietävät virran tuovan tuon kelluvan haaskan vesiputouksesta ales, ja että ne jälleen tämän alapuolella sen saavuttavat.

Luuletteko todellakin tiikerien tulevan tuolla alahalla vastaamme?

-- Epäilemättä. Jos en erehdy, saatte kuulla niiden kiljumista, ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut, ja sen juuri vesiputouksen läheltä, johon asiamme vaatii meitäkin.

-- Mutta ne kentiesi haluavat meille kostaa, kun karkoitimme ne pois haaskalta?

-- Entä sitten? Te ajattelette liian paljon näitä eläimiä, Claro-ystäväni. Kaikeksi onneksi emme ole paljon menettäneet; ja nyt toimeemme. Uusi kuu nousee silmänräpäyksen kuluttua, ja minun on rukoileminen Tlalok'ia, veden jumalaista, lahjoittamaan hiukan kultaa Tehuantepekin kasikeille.

Molemmat miehet olivat nyt saapuneet siihen paikkaan, josta olivat kanotin ottaneet. Kumpanenkin nousi tässä maalle. Costal kiinnitti kanotin jälleen pylvääsen. Sitten jätti hän toverinsa ja meni yksinään rantaa alespäin.

-- Älkää menkö kauaksi! rukoili Claro, ollen vielä tiikerien pelon vallassa.

-- Hoh! lausui Costal. -- Jätänhän minä tuliluikkuni teille.

-- Niin, jupisi neekeri, -- mitä se auttaa? Yksi luoti neljälle tiikerille.

Tähän muistutukseen vastaamatta meni intiani kappaleen matkaa rantaa pitkin, kunnes tuli ison puun luokse, jonka oksat ulottuivat virtaan. Tähän puuhun hän kiipesi, kurotti itsensä veden yli ja rupesi juhlallisella äänellä laulamaan jonkinmoista intianilaista rukousta, jonka sanat Claro kyllä voi kuulla, vaan ei käsittänyt niiden tarkoitusta.

Intianin laulussa oli jotakin raivoisata, joka herätti hänen toverissansa jonkinlaista pelkoa, ja tämä yhä kiihtyi uudesta, yhtä synkänlaatuisesta äänestä, joka tuli rotkosta ja sekaantui vesiputouksen pauhinaan. Se oli jaguarin kiljunta, vaikka tuntui, ikäänkuin joku paholainen olisi vastannut intianin rukoukseen. Kaikki nämä äänet yhdessä synnyttivät jonkinlaisen hornan kolmisoinnun, joka hyvin oli omiansa herättämään vavistusta Claron taika-uskoisessa mielessä, ja rannalla seisoessaan luuli hän näkevänsä hehkuvain silmäin häneen tuijottavan lehvien lomatse ja veden neidon hajatukkinensa nousevan vedenpinnalle.

Jääkylmä väristys karmi hänen ruumistansa kantapäästä aina kähäräiseen tukkaansa saakka.

Tässä silmänräpäyksessä Costal palasi.

-- Oletteko valmis? kysyi intiani.

-- Mihin?

-- Seuraamaan minua vesiputoukselle... rukoilemaan siellä veden neitoa ja kysymään, tahtoisiko hän meille näyttäidä.

-- Kuinka! Tuolla alhaallako, missä tiikerit kiljuvat?

-- Vähät niistä! Muistakaapa, Claro, että me etsimme kultaa, ja uskokaa minua, jos meillä on onnea, tulee veden neito sanomaan, missä sitä on. Kosolta kultaa!

-- Riittää! huudahti Claro, tämän viehättävän tulevaisuuden toivon häikäisemänä. -- Minä tulen kanssanne. Menkää edellä. Tästä hetkestä olen veden neidon orja!

Intiani otti maasta tuliluikkunsa, jonka oli laskenut kädestänsä siksi aikaa, kun hän lauloi rukoustansa, heitti sen olallensa ja meni vesiputouksen luokse; aivan hänen kantapäillänsä astui Claro, jonka mieli taisteli ahneuden ja pelon välillä.

Jota enemmän he pääsivät eteenpäin, sitä korkeimmaksi rannat muuttuivat, ja virran uoma oli syvän, kapean rotkon pohjan kaltainen, jossa vesi syöksyi kuohuten ales kallioiden välissä, Molemmallakin rannalla kasvavat, isot puut ulottuivat toisiinsa, ja niiden oksat kietoutuivat pimeäksi, synkäksi tunneliksi. Tämän alapäässä valui virta taasen päivänvalossa ja syöksyi seitsemänkymmenen metrin korkeudesta kohtisuoraan ales syvän alhon pohjaan suuremmalla pauhulla, kuin mahtavan valtameren meuruaminen.