Part 16
-- Sananen, herra eversti, Jumalan nimessä! huudahti yksi heistä, tultuansa kuulomatkalle. -- Herran tähden, älkää ratsastako meidän luotamme, ennenkuin olemme saaneet teitä puhutella.
Mies, joka tätä huusi, ei ollut kukaan muu kuin Zapote, ja hänen toverinsa oli tietysti Gaspar.
-- Keitä nämä miehet ovat? kysyi don Rafael vihastuneena. -- Oh, tekö, ystäväiseni, siellä olettekin, hän jatkoi lempeämmällä äänellä, tunteissaan molemmat metsässä tapaamansa miehet, joiden neuvot olivat hänelle olleet niin suureksi hyödyksi. -- Mitä teillä on minulle asiaa? Näettehän minulla tällä hetkellä olevan toimittamista.
-- Niin, vastasi Zapote, -- me näemme teidän ylhäisyydellänne olevan toimittamista ja tulleemme sopimattomalla ajalla. Vai niin, herra Arroyo'ko teille nyt antaa toimittamista. Mutta, teidän ylhäisyytenne, tietäkää, että meillä on teille viesti, ja että olemme juosseet teidän perässänne kaksikymmentä neljä tuntia, saamatta sitä teidän kuultaviinne. Se koskee teidän henkeänne tahi kuolematanne.
-- Armoa! Armoa! huudahti Arroyo rukoillen.
-- Suu kiinni, pöllöpää! huudahti Zapote halveksivasti entiselle päälliköllensä. -- Ettekö huomaa hänen ylhäisyytensä meitä puhuttelevan. Te häntä estätte.
-- Viesti hengestä tahi kuolemasta? kertoi don Rafael, ja hänen sydämensä paisui äkillisestä toiveesta. -- Kenen luota te tulette?
-- Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsisi käskeä miehiänne hiukan syrjään, kuiskasi Zapote. -- Meillä on lemmenviesti, hän lisäsi vieläkin matalammalla äänellä.
Everstin käskevästä viittauksesta vetäytyivät ratsastajat syrjään, ja hän oli nyt ainoastansa airueiden parissa.
Mitä nämä hänelle sanoivat, ei tarvitse kertomista; riittää, kun tietää, everstin ilosta huudahtaen pistäneen jotakin poveensa, nähtävästi käärön, jonka airueet hänelle antoivat. Nämä puolestansa näkyivät iloisesti hyppivän kentällä, kun eversti oli heille pari sanaa lausunut, jotka näkyivät Zapotessa vaikuttaneen ikäänkuin tanssimataudin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä paljasti eversti väkipuukkonsa ja huudahti korkealla äänellä:
-- Jumala ei tahdo tuon miehen kuolemaa nyt. Hän on lähettänyt nämä miehet hänen henkeänsä pelastamaan. Minä näen tässä Jumalan sormen.
Ja unohtaen, että hänen vallassaan nyt oli verivihollisensa, hänen isänsä murhaaja, unohtaen, valansa ja ainoasti muistaen Gertrudis'elle antamia lupauksiansa, kääntyi hän satulassaan ja viilsi poikki permen, jolla rosvo oli sidottuna hänen hevosensa häntään.
Halveksien niiden kiitosten kuultelemista, joita konna hänelle tuhlasi, hän jälleen kääntyi viestintuojiin.
-- Missä hän on, joka teidät lähetti? hän matalalla äänellä kysyi.
-- Tuolla, vastasi Zapote, osoittaen ratsastajaryhmää, joka tällä hetkellä näkyi lähestyvän rantaa myöten, kantotuolia ympäröiden.
Roncador, ollen irti siitä ihmisruumiista, joka sitä näin oli peljästyttänyt, ei enään vastustellut kannuksien ottelemista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se laukkasi siihen suuntaan, jossa Gertrudis'en kantotuolin verhot näkyivät kuutamon himmenevässä valossa.
VIIDESKYMMENES KOLMAS LUKU.
Loppu.
Olemme päässeet näytelmämme loppukohtaan. Ostutajärven rannoilla, jotka näin vähässä ajassa olivat nähneet niin monta tapausta, vallitsi taasen äänetöin hiljaisuus.
Jo oli don Kornelio molempine toverinensa kadonnut Oajacaan vievän tien seutuvilta.
Muuan matkue näkyi hitaasti liikkuvan San Carlos'een päin. Matkuen edellä liikkui kantotuoli Gasparin ja Zapoten kantamana, jotka astuivat aivan vaitonaisina, ja tässä kantotuolissa lepäsi valkoisiin puettu nainen, espanjalaisen don Fernando Lacarran kuollut vaimo, Marianita.
Ennenkuin intiani oli paikalta poistunut, oli hän neekerin seuraamana palannut sille paikalle, jossa suuren Tlaloc'in puoliso, Matlacuezc, muka oli hänelle ilmestynyt ja jossa hän suureksi pettymykseksensä oli huomannut donna Marianitan makaavan kuolleena, sydän luodin lävistämänä. Se oli sama luoti, jonka yksi Arroyon rosvoista oli ampunut Costaliin, juuri kun tämän piti tarttua Matlacuezc'iin, joka ei ollut kukaan muu kuin don Fernandon nuori vaimo, kun oli ruo'ostossa etsinyt piilopaikkaa takaa-ajajiltansa.
Vähää matkaa paarista seurasi don Mariano palvelijoineen ja vielä perempänä tulivat matkuessa don Rafaelin ratsastajat. Hiljaista, juhlallista äänettömyyttä he kaikki noudattivat, ikäänkuin hekin olisivat yhtä suuren murheen rasittamina.
Mutta asia vaan siltä näytti; sillä tässä matkuessa oli kuitenkin kaksi henkilöä, joiden sydämet tällä hetkellä tunsivat suurinta onnellisuutta, mitä ihmislapsille maan päällä suodaan. Kumpikin olivat nyt vakuutetut molemmanpuolisesta, pitkien kärsimysten koettelemasta rakkaudesta, joka tuskin oli vaatinut liian suuria uhreja, koska entiset tuskat nyt olivat muuttuneet niin suureksi iloksi, kuin heillä nykyään oli.
Milt'ei saman matkan päässä don Marianon varusväestä ja ratsastajista, jotka matkuen perässä kulkivat, näkyi, näet, kaksi henkilöä, toinen leväten kantotuolissa ja toinen ratsastaen sen vieressä. Tuskinpa on tarpeellista sanoakaan, kuka kantotuolissa lepäsi, tahi kuka tuo pitkävartaloinen ratsastaja oli, joka kumartui satulastansa, kuiskaellen niin hiljaa, ett'ei kukaan hänen sanojansa kuulisi, paitsi se, jolle ne olivat aijotut.
Oman onnensa valtaamina, eivät kumpikaan vielä tietäneet äsken tapahtuneesta, kauheasta onnettomuudesta. Jumala oli don Marianolle armollinen, lohduttaen hänen sydäntänsä rakkaan tyttärensä menettämisestä, antamalla hänen nähdä toisen tyttärensä sanomatointa onnellisuutta. Hän tiesi Gertrudis'en suuren rakkauden sisareensa, ja, peljäten hänen nykyisessä huonossa terveydentilassa ilmaista hänelle tuon surullisen uutisen, oli hän päättänyt pitää sen tältä salassa, kunnes sopivata tilaisuutta sen ilmoittamiseen ilmestyisi.
* * * * *
Lopulta oli viimeinenkin ratsastaja everstin varusväessä kadonnut lähellä olevaan metsään, jättäen Ostutajärven rannat yhtä tyhjäksi, ikäänkuin siellä ihmisiä ei koskaan olisi liikkunutkaan.
Tämä tyhjyys oli kuitenkin näennäinen. Rannalla, sillä kohdalla, jossa rosvojen takaa-ajaminen oli päättynyt, makasi kaksi ihmisen tapaista maassa. Toinen niistä oli kuollut, ja toinen, vaikka vielä hengissä, oli yhtä liikkumatoin. Ensinmainittu oli Bocardo, joka oli saanut surmansa erään don Rafaelin joukkoon kuuluvan ratsastajan luodista. Hengissä oleva oli Arroyo, jonka, kädet ja jalat sidottuina, oli mahdotoin paikaltansa liikkua. Siinä hän makasi kenenkään säälimättä tahi hänelle auttavaa kättä tarjoamatta, pian joutuvana korppikotkien tahi aavikkosusien uhriksi.