Part 15

Zefirinon lopetettua kertomuksensa loivat hänen kuulijansa ehdottomasti säikähtyneitä silmäyksiä järven mustaan veteen, ikäänkuin he olisivat peljänneet tuon salaperäisen intianin tulevan näkyviin. Kahisevaa ääntä kuului lehdissä ja saattoi heidät kaikki neljä hypähtämään ylös, pelosta vavisten.

Tullen näin seisovaan asentoon, näkivät he miehen, joka raivasi itsellensä tietä rannalla kasvavan ruovoston läpi.

Kirkkaassa kuutamossa voivat he nähdä miehen olevan ilko alasti, ja että hänen ihonsa oli ruskea eli vaskenkarvainen, toisin sanoen, että hän oli intiani.

Ruovoston läpi mennessään hän halkasi sen ojennetuilla käsivarsillaan, samalla kun hän piti silmänsä alaspäin luotuina, ikäänkuin hän jotakin etsisi.

Tultuaan veden luokse hyppäsi hän siihen ja alkoi uida tuota velhovuorta kohti.

-- Taivaan Jumala! jupisi Zefirino kauhistuksen äänellä. -- Se on sydäntänsä etsivä intiani!

NELJÄSKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.

Levotoin yö.

Onnellisesti pelastuttuansa Arroysta ja hänen rosvoistansa seurasi don Kornelio vaistomaisesti Costalia, joka joutuin ohjasi suuntansa Ostutajärvelle, voidaksensa alkaa loihtimisensa ennen kuun nousemista.

-- Päästyänsä järven lähelle, ilmoitti katteini tovereilleen aikomuksensa jäädä odottamaan heidän palajamistansa, sittenkun he olisivat kohdanneet Tlalocin ja hänen puolisonsa Matlacuezc'in. Costal myöntyi saneen mielihyvissään tähän esitykseen ja lupasi etsiä katteinille soveliaan lepopaikan.

Vähän tämän jälkeen ilmaisi tuulen viileys, ett'ei järvi enään ollut kaukana, ja kaunis, siimekkäinen palmulehto tarjosi ystävällistä suojaa don Korneliolle. Neekerin valmistettua tähän sammalista ja parista huopapeitosta katteinille vuoteen, menivät hän sekä Costal järvelle päin ja olivat pian näkyvistä.

Yksin jääneenä pani katteini maata niin mukavasti, kuin asianhaarat sallivat, ja alkoi mielessään muistella päivän vaihtelevia tapauksia; mutta pian hänen silmänsä ummistuivat ja hän vajosi uneen.

Hänen leponsa ei kuitenkaan jäänyt kauan häiritsemättä, sillä tuskin tuntiakaan siitä, kun hän oli nukkunut, herätti hänet eriskummainen ääni, ikäänkuin kellonläppäys jostakin läheisestä kirkosta.

Alussa luuli hän uneksivansa, ja että tuo kuulemansa ääni tuli hänen syntymäkaupunkinsa kirkonkelloista; mutta silmänräpäyksen mietintö sanoi hänelle, että hän oli valveilla.

Ääni, joka hetkeksi oli valjennut, alkoi uudestansa, ja don Kornelio laski kaksitoista lyöntiä, heleitä sekä harvoja, ikäänkuin iso kello ilmoittaisi keskiyön hetkeä. Todella olikin nyt tämä aika yöstä, kuten don Kornelio voi nähdä kuusta, ja tämä huomio tuntui kauhealta hänen mielessään.

Nuo kummalliset kellonlyönnit kuuluivat taaskin ilmassa, ja don Kornelio kuuli nyt niiden tulevan järveltä tahi sen keskellä olevasta velhovuoresta. Ne tuntuivat olevan merkkejä intianilaisten jumalain herättämiseksi vuosisataisesta unestansa.

Voidakseen, jos mahdollista keksiä, noiden kamalien äänien syytä, päätti don Kornelio kiivetä erääsen lähellä olevaan, korkeaan puuhun.

Tähän päästyään hän loi tähysteleviä silmäyksiä järvelle, jonka yli hänen korkeasta asemastansa oli lavea näköala. Ei mitään outoa ollut nähtävissä; mutta sen sijaan hän nyt kuuli uuden äänen, yhtä kammottavan kuin nuo salaperäiset kellonlyönnitkin. Kuului ikäänkuin kokonainen kööri ääniä, ja ne tuntui tulevan joidenkuiden tähän asti tuntemattomain jättiläisolentojen keuhkoista.

Ajatus jostakin yliluonnollisesta pani katteinin vapisemaan niin, että hän oli puusta putoamaisillaan. Hänen puun juurella seisova hevosensa säikähti yhtä lailla kuin herransakin ja, temmaten itsensä irti, juoksi se Costalin ja Claron hevosten luokse, jotka seisoivat rantaa lähempänä.

Toisellakin taholla olivat nuo omituiset kellon lyönnit herättäneet säikähdystä. Tuskin kauempana kuin pyssynkantaman matkalla katteinista ja puiden takana piilossa voitiin huomata nelimiehinen ryhmä keskenänsä juttelevan. He olivat don Marianon palvelijoita.

Heidän isäntänsäkin oli kuullut läppäyksen ja koetti turhaan selittää tuota outoa ilmiötä.

Tässä silmänräpäyksessä kuuluivat nuo takana olevasta metsästä tulevat, kamalat kirkunat, jotka herättivät donna Gertrudis'en ja panivat häntä nostamaan päätänsä, kauhistuksesta kiljahtaen.

Samassa tuli eräs palvelija, Castrillo, kantotuolille, kasvot lumivalkeina säikähdyksestä.

-- Mitä siellä on? kysyi don Mariano, peljästyneenä palvelijan kurjasta näöstä.

-- Ah, herra, vastasi palvelija, tämä paikka on varmaankin lumottu, ja mitä pikemmin me pääsemme tästä pois, sitä parempi.

-- Pitäkää aseenne valmiina, vastasi don Mariano, -- kaiketi ovat ne jaguareja, jotka tässä ympäristöllä kiljuvat.

-- Ah, herra, vastasi palvelija, pudistaen päätänsä; -- jaguarit eivät koskaan kilju tuolla lailla, ja kaikki meidän aseemme olisivat hyödyttömiä pimeyden valtoja vastaan. Kuulkaa... nyt se taasen alkaa?

Jälleen kuului metsästä pitkäveteistä kiljuntaa, joka vastaanväittämättä oli sangen vähän jaguarin tahi muun tunnetun eläimen äänen kaltaista.

-- Oi, isäntä, paetkaamme tästä paikasta, kun aikaa vielä on.

-- Mutta mihinkäs me menisimme? vastasi don Mariano, luoden levottoman silmäyksen kantotuoliin. Lapsiraukkani... hän voi tuskin kestää matkan jatkamisen vaivoja.

-- Ah, isäni, sanoi Gertrudis, -- älkää minua ajatelko. Minä kävelisin ennemmin vaikka jalkasin, kuin jäisin tähän kauheaan paikkaan kauemmaksi.

-- Noh, niin, sanoi don Mariano. Tapahtukoon, kuten sinä sanot. Valjastakaa juhdat, hän lisäsi, kääntyen palvelijaan, -- ja lähtekäämme heti. Koettakaamme päästä San Carlos'een.

Sillä aikaa istui don Kornelio yhä puussansa, milt'ei puolikuolleena säikähdyksestä, kuunnellen, kuten hän luuli, puhetta jonkun intianilaisen jumalan ja tämän pakanallisen palvelijan, Costalin, kesken.

Äkkiä kiljunta taukosi. Äänettömyys kesti kuitenkin vähän aikaa, sillä pari minuuttia tämän jälkeen kuuli katteini toista ääntä, ikäänkuin kaukana olevilta ihmisiltä.

Vähitellen tulivat äänet lähemmäksi, ja don Kornelio rupesi luulemaan heitä Costaliksi ja Claroksi, jotka palaisivat. Hän huomasi kuitenkin pian erehdyksensä. Äänet eivät tulleetkaan järveltä, vaan vastakkaiselta taholta. Sitäpaitsi hän nyt näki useita valkeita, ikäänkuin palavia soihtuja, joita nuo puhujat näkyivät kantavan ja joita, siitä nopeudesta päättäen, jolla ne etenivät, hevosella ratsastavat miehet pitelivät.

-- Keitähän he lienevät? ajatteli don Kornelio; -- eihän he vaan lienee Arroyo rosvoinensa?

Tuskin oli hän lausunut tämän arvelun, kun eräs ratsastajajoukko ratsasti lähellä järvenrantaa olevalle aukealle, ja don Kornelio tunsi heti ne kaksi etupäässä ratsastajaa Arroyoksi sekä Bocardoksi.

Ratsastajat näkyivät ratsastavan edestakasin, etsien pensastosta joka haaralta, ikäänkuin he jotakin hakisivat.

Ratsastajat, lähestyessään rantaa, kulkivat pitkin ruovostoa, huomaamatta noita kolmea, puiden alla seisovata hevosta.

Soihdut heitettiin nyt pois, ja ratsastaen erään järven muodostaman lahdelman ympäri, katosivat ratsastajat don Kornelion näkyvistä.

Kuu, joka samassa silmänräpäyksessä kumotti kirkkaammin, salli hänen paremmin nähdä järveä ja sitä ympäröivää ruovostoa. Taasen vallitsi paikalla äänettömyys, kun don Kornelio äkkiä luuli havaitsevansa liikettä ruovostossa, ikäänkuin joku raivaisi tietä sen lävitse. Seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi eräs olento, alussa varjonkaltainen ja hämärä, hänen hämmästyneisiin silmiinsä. Heti sen jälkeen se sai ihmisolennon ja, mikä don Kornelioa vielä enemmän hämmästytti, naisen haamun! Tämän hän selvään näki ja huomasi myöskin naisen olevan puetun valkoisiin, ja varustetun pitkällä, mustalla tukalla, joka riippui ales hänen hartioillensa.

Kylmä hiki valui don Kornelion otsalta nähdessään haamun olevan naisen, ja hänen silmänsä jäi siihen kiinnitetyiksi, voimatta niitä siitä irroittaa. Hän ei epäillytkään näkevänsä Tlalocin puolison, tuon kauhean Matlacuezcin, joka äsken oli noussut Ostutajärvessä olevasta vesilinnastaan, josta hän Costalin loihtimisella oli yli-ilmoihin manattu.

VIIDESKYMMENES LUKU.

Loihtiminen.

Palajamme Costaliin ja Claroon. Olemme nähneet intianin raivaavan itsellensä tietä ruovoston läpi ja uivan velhovuorta kohden, yhtä välinpitämättömänä Ostutajärven alligatoreista kuin sitä ennen tyynenmeren haj-kaloista. Jos don Marianon palvelijat olisivat voineet häntä seurata vuoren synkkään varjoon, olisivat he nähneet hänen sinne päästyänsä nousevan ylös vedestä, mustan toverinsa kintereillään seuraamana.

Kiivettyään kappaleen matkaa vuoren kuvetta, pysähtyivät Costal ja hänen oppilaansa ison obsidianikiven lohkareen viereen, yhden niistä monista, joita oli siellä täällä vuoren kupeilla. Milloin vajonneena syviin mietteisin, milloin matalalla äänellä ja esi-isäinsä kielellä höpisten muutamia rukouksia, odotti intiani sitä hetkeä, jolloin kuu nousisi korkeimmalleen ja varsinainen loihtiminen alkaisi.

Vihdoinkin tuo toivottu hetki tuli.

-- Claro, sanoi intiani vakavalla äänellä, -- kun minun esi-isäini jumalat, vanhojen Tehuantepekin kasikein jälkeläisen, joka on nähnyt viisikymmentä sadeaikaa, rukoilemana kuulee ne äänet, joita minä nyt tulen päästämään ja joita he turhaan ovat kolme vuosisataa odottaneet, tulee epäilemättä joku heistä näyttäymään.

-- Minä toivon sen, vastasi Claro.

-- Varmaankin he tulevat näyttäymään, sanoi Costal, -- mutta kuka heistä, sitä en tiedä; joko Tlaloc tahi hänen puolisonsa Matlacuezc.

-- Luulisin, ett'ei se vaikuta mitään asiaan sanoi neekeri.

-- Matlacuez, sanoi Costal, -- on helppo tuntea. Hän on jumalatar ja käy aina valkoisessa puvussa, puhtaana ja valkoisena kuin lilja. Hänen hiuksensa riippuvat vapaina hänen hartioillansa, ikäänkuin ylhäisen sennoran levätti. Hänen silmänsä loistavat ikäänkuin tähtipari, ja hänen äänensä on laulurastaan ääntä suloisempi. Kaiken tämän ohessa on kuitenkin hänen silmäyksensä kauhea ihmiselle, ja ainoastansa harvat sen kestävät.

-- Oh, minä voin sen kyllä kestää, sanoi neekeri; älkää sitä peljätkö.

-- Tlaloc, jatkoi Costal, -- on pitkä kuin jättiläinen. Hänen päätänsä ympäröi seppele eläviä käärmeitä, jotka, hänen hiuksiinsa palmikoituna, alituisesti sihisevät. Hänen silmänsä hehkuvat kuin jaguarin, ja hänen äänensä on raivoisan sonnin äänen kaltainen. Miettikäätte siis hyvissä ajoissa, voitteko kestää sellaista näkyä.

-- Olen sanonut teille, vastasi Claro päättävästi, -- että tahdon kultaa, ja minusta on yhdentekevä, Tlaloc vaiko hänen vaimonsa näyttää, missä sitä on. Kaikkien kristittyjen ja pakanain jumalien nimessä, enpä olekaan kävellyt näin pitkälle, antaakseni nyt itseäni säikähyttää.

-- Näen teidän olevanne vakaa päätöksessänne, toverini. Noh, sittenpä huudankin jumaliani avukseni.

Näin lausuen, otti intiani suuren kiven, meni obsidianilohkareen luokse ja löi kiveä sen kulmaan koko voimallansa. Lyönnit synnyttivät kellon läppäämisen kaltaista ääntä.

Kaksitoista kertaa uudisti Costal saman liikkeen, kullakin kerralla yhtäläisellä voimalla. Lyönnit kaikuivat järven yli ja sen rannoilla olevilta metsäpoluilta; mutta tuskin oli niiden kaukainen ääni tauonnut, kuin vastaus kuului metsästä. Se tuli mitä hirmuisimpana kiljuntana, samana, joka oli kauhistanut don Korneliota puussa ollessaan.

Claro oli yhtä säikähtynyt kuin don Kornelio, mutta toisesta syystä. Hän luuli tuota kiljuntaa pakanallisten jumalain vastaukseksi hänen toverinsa rukouksiin. Hetkisen kuluttua hänen itseensäluottamuksensa palasi, ja hän viittasi Costalille jatkamaan.

-- Lyö taaskin, hän sanoi hillityllä mutta vakavalla äänellä. -- Se on Tlaloc, kun vastaa. Lyö taaskin.

-- Hoh, lausui intiani ivallisesti nauraen, -- oletteko niin vähän perehtynyt metsäelämään, että luulette erään mitättömän eläimen kiljuntaa zapotekein jumalan ääneksi.

-- Miten, eläinkö tuollaista meteliä pitää? huudahti Claro kummastuneena.

-- Niin aivan, eläin se on, vastasi Costal.

-- Vähäinen marakatti, jonka voisitte lyödä kuoliaaksi sauvallanne ikäänkuin reppurotan. Ei, suuren Tlalocin ääni on paljon peljättävämpi. Mutta katsokaa, mitäs tuolla on?

Costalin puhuessa osoitti hän toverillensa erästä ratsastajaryhmää, joka, soihdut käsissä, tutki metsän reunaa, ikäänkuin jotakin etsien.

Molemmatkin ystävykset odottivat, kunnes soihdut sammuivat ja ratsastajat katosivat läheisen metsän peittoon.

Costal aikoi juuri jatkaa rukouksiansa, kun hän samalla kohtaa rannalla, josta ratsastajat olivat poikenneet, huomasi näyn, joka pani hänenkin pelkäämättömän sydämensä vapisemaan. Ruovostoon ja aivan veden reunaan ilmestyi äkkiä eräs valkoinen olento ikäänkuin järvestä nousneena.

Se ei ollut pelko, joka pani intianin vapisemaan, vaan uhkuva voittoriemun tunne.

-- Vihdoinkin on aika tullut! hän huudahti, tarttuen toverinsa käsivarteen. -- Tehuantepekin kasikein loisto tulee nyt jälleen uudistumaan. Katsokaapa tuonne!

Ja puhuessaan hän osoitti erästä naishaamua liljavalkeassa puvussa ja jonka pitkät, mustat kiharat riippuivat hartioilla ikäänkuin ylhäisen sennoran viitta.

-- Se on Matlacuezc, jupisi neekeri, tuskin voiden salata kauhistusta, jonka tuo ilmiö hänessä herätti.

-- Niin, siitä ei ole epäilemistäkään, vastasi Costal hätäisesti ja riensi neekerin seuraamana järvelle.

Päästyänsä kallion juurelle hyppäsivät molemmatkin veteen ja alkoivat uida takasin rannalle.

Don Kornelio voi nyt puustansa nähdä nuo molemmat seikkailijat, kun he voimallisilla vedoilla halkasivat vettä, ja hän huomasi myöskin heidän nähneen tuon valkosen haamun sekä että he nyt suuntasivat tätä kohden kulkuansa. Hän näki intianin menevän aivan sen lähelle ja hän hämmästyi, huomatessaan hänen ojentavan tätä kohti käsivartensa, ikäänkuin veden jumalattareen tarttuaksensa, kun hänen korvissansa äkkiä kuului kova ääni, joka lausui sanat:

-- Kuolema Gaspachon murhaajalle!

Samaan aikaan kuin äänikin, kuului pyssynpamahdus kaikuvan pitkin rantoja.

Costal ja Claro näkyivät kumpikin sukeltavan veteen laukauksen kuullessaan, eikä don Kornelio voinut hetkeen nähdä heitä kumpaakaan.

Tuo valkonen haamu oli myöskin kadonnut, mutta sillä kohdalla, missä se oli seisonut, liikkuivat ruovot kiivaasti, ja don Kornelio luuli kuulevansa sieltä hätähuutoakin; seuraavassa silmänräpäyksessä oli kaikki jälleen ääneti.

VIIDESKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU

Takaa-ajo.

Ainoastansa lyhyen hetken säilyttivät Ostutajärven rannat äänettömyytensä. Muutama silmänräpäys tuon valkosen haamun katoamisesta näki don Kornelio Costalin ja Claron nousevan vedenpinnalle ja kiivaasti uivan rannalle. Vähän tämän jälkeen näyttäytyivät kumpikin rannalla, tuskin sata askelta don Korneliosta.

Samassa juoksi kaksi miestä paljastetuin sapelin sekä uhkaavasti huutaen ja meluten pensaista Costalia ja Claroa kohden, jotka viimeksimainitut riensivät pois hevostensa luokse.

Molempain pakenevain toveriensa näkeminen saattoi tuon säikähtyneen don Kornelion järkeensä, ja, asettaen pyssynsä, jonka hän kaikeksi onneksi oli ottanut mukaansa puuhun, vakavasti oksalle, hän tähtäsi yhtä takaa-ajajata ja ampui. Rosvo kaatui suin päin maahan, ja toinen pysähtyi sekä kumartui toveriinsa, katsomaan, oliko tämä kuollut.

Viivytys takaa-ajamisessa, jonka tämä odottamatoin tapaus oli matkaan saattanut, salli intianin ja neekerin ehtiä hevostensa luokse, hypätä satulaan ja nelistää takasin, tekemään vuorostansa päällehyökkäystä.

Ennenkuin tuo elossa oleva rosvo, joka oli tullut vakuutetuksi toverinsa kuolemasta, ennätti sille paikalle, johon hän oli hevosensa jättänyt, voidaksensa helpommin hiipiä intianin kimppuun, oli tämä ratsastanut hänet kumoon ja työntänyt väkipuukkonsa hänen sydämeensä.

Tällä välin oli don Kornelio äkkiä laskeutunut ales puusta ja rientänyt paikalle, huutaen toverejansa nimeltä.

-- Ah, herra katteini, huudahti Costal, -- teidän näkemisenne minua ilahuttaa. Nähdessäni teidän hevosenne meidän hevostemme luona, pelkäsin jonkun onnettomuuden teitä kohdanneen. Pian, sanoi hän Clarolle, hypäten satulaan, -- meidän on jälleen lähteminen järvelle, muutoin voi tapahtui, että Matlacuezc... Herra don Kornelio, tahdotteko tehdä hyvin ja varrota meitä tässä. Meillä on tärkeitä asioita toimitettavana ja meidän täytyy olla kahdenkesken.

Tässä silmänräpäyksessä sattui kuitenkin tapahdus, joka esti Costalin aikomuksen toimeenpanemista. Viisi ratsastajaa ja yksi kantotuoli näkyi äkkiä metsän reunassa. Ne olivat don Mariano, hänen tyttärensä ja palvelijansa.

Kartanonomistajan kuullessa don Kornelion mainitsevan kahden hänen vanhan palvelijansa nimeä, lähestyi hän sitä paikkaa, josta ääni kuului. Hän oli nähnyt rosvot, näiden ratsastaessa ohi soihtuinensa, ja hänen väkensä oli heti tuntenut kaksi entistä toveriansa, Arroyon ja Bocardon. Hänestä tuntui helpommalta tieto, että kaksi näitä uskollisempaa, Costal ja Claro, olivat lähettyvillä.

Hän siis lähestyi, huutaen heitä nimeltänsä, ja saatuaan samalla don Kornelion näkyviinsä, hän kysyi, eikö tämän nimi ollut Lantejas ja eikö tämä kerta ollut hänen vieraanansa Las Palmas-kartanossa.

-- Aivan oikein, vastasi don Kornelio, mielihyvissään siitä, että hän näin huomasi olevansa ystäväin parissa paikalla, joka hänestä tähän asti oli näyttänyt niin autiolta ja kolkolta.

Keskustelu don Kornelion ja hänen entisen kestitsijänsä välillä oli tuskin alkanut, ennenkuin se jälleen keskeytyi. Metsämaisemasta, johon Arroyo rosvoineen ainoastansa joku minuutti sitten oli ratsastanut, näkyi kuusi ratsastajaa tulevan täydessä laukassa, kiivaasti, kuten näytti, kuuden toisen takaa-ajamina.

Noiden kuuden ensiksimainittujen ratsastajien laukatessa hämmästyneiden katselijainsa ohitse tunsi Costalin terävä silmä heidän joukossansa kaksi entistä toveriansa Las Palmas'esta: Arroyon ja Bocardon.

-- Me olemme tässä vaarallisella alalla, toverini, hän kuiskasi Clarolle. -- Ne ovat Arroyo ja Bocardo, luultavasti hallituksen joukkojen takaa-ajamina. Kumpiko puolue tahansa päässeekin voitolle, ei se ennusta meille niitäkään hyvää.

Tuskin oli hän vaijennut, kun kuusi jälkimmäistä ratsastajaa laukkasivat ohitse yhtä kiivaassa vauhdissa kuin nuo toisetkin. Yksi takaa-ajajista oli monta hevosmittaa noiden toisten viiden edellä. Kumarruksissa eteenpäin milt'ei hevosen kaulaan, hän näkyi koettavan pingoittaa jokaista jäntärettänsä, ja vaikka hänen hevosensa paremmin lensi kuin nelisti, kiihoitti ratsastaja sitä yhä kannuksillansa.

Samassa tuo elukka pillamustui, säikähtäen Gertrudis'en kantotuolia tahi jotakin muuta esinettä, kuorsasi silloin omituisella äänellä, johon tuli vastaukseksi heikko huudahtus kantotuolin verhojen takaa.

Huudahtusta ei kuullut ratsastaja, joka, yksinomaan ajatellen vihollisensa takaa-ajoa, riensi ohitse päätänsä kääntämättäkään.

-- Kaikkien hornan henkien nimessä! huudahti Costal, -- luulenpa koko maailman tulleen tänä yönä hulluksi! Kaikki ovat liittyneet yhteen, keskeyttääksensä suuren Tlalocin uskolaisten hartautta.

-- Niin, se on peijakkaan kiusallista, vastasi Claro.

Lykäten loihtimisensa sopivampaan tilaisuuteen, riensivät neekeri ja intiani pukeutumaan ja ottamaan aseensa, ollaksensa varustettuna kaikkien aavistamattomain kohtauksien varalta, sill'aikaa kun don Kornelio jäi maakartanon isännän luokse.

Costalin ja hänen toverinsa mennessä pois, kuulivat he hetken matkalla äänen, joka lausui:

-- Tätä tietä, tätä tietä! Minä näin everstin juuri äsken ratsastavan tästä ohitse. Joutuin! Juoskaamme täyttä jalkaa, muutoin hän jälleen pääsee käsistämme.

Ei mitään vastausta tullut, mutta sitävastoin näkyi pari miestä tulevan metsästä, jotka juoksivat ratsastajien jäljessä.

Tuskin on tarpeellista sanoakaan näiden kahden miesten olleen Gasparin ja Zapoten. He olivat seuranneet everstin jälkiä tänne saakka, Gasparin ollessa etevä jälkien etsijä. He olivat myöskin tunteneet don Marianon seuroinensa, ja silmänräpäyksen oli Gaspar epäillytkin, eikö hänen olisi annettava läsnäolostaan isännällensä tietoa. Mutta tästä häntä kielsi Zapote, joka huomautti toverillensa, että don Mariano mahdollisesti voisi estää sen viestin perille saattamista, joka heillä oli everstille, nyt kun tiedettiin hänen olevan paikalla. Tämä syy kumosi Gasparin arvelut ja kauemmin viivyttelemättä he jatkoivat don Rafaelin etsimistä.

VIIDESKYMMENES TOINEN LUKU.

Kesken jäänyt kosto.

Niiden monien jälkien johtamana, joita rosvot, tietämättä tulevansa takaa-ajetuiksi, jättivät, ei don Rafaelille sotamiehineen ollut näiden seuraaminen vaikeata. Tuskin tuntiakaan San Carlojen maakartanosta lähdettyänsä saivat he näkyviinsä Arroyon seuralaisineen, jotka yhä etsivät donna Marianitaa järven rannalta. Don Rafaelin kiivaus oli estänyt häntä salaamasta lähestymistänsä, muutoin olisi hän heti voinut päästä verivihollisensa kanssa kahakkaan. Kuten asiat nyt olivat, nelisti hän heitä vastaan aukealla kentällä sillä seurauksella, että Arroyo kaukaa tunsi peljätyn vastustajansa ja, huomauttaen Bocardoa vaarasta, hän kannusti hevostansa sekä laukkasi pois hurjassa vauhdissa, toisten seuraamana.

Vaistomaisesti päästäen kovan huudahtuksen, riensi don Rafael eteenpäin sen vihollisen jäljissä, jota hän niin kauan turhaan oli etsinyt.

Joka silmänräpäyksessä tuli välimatka takaa-ajajien ja ajettavien välillä lyhemmäksi, ja, huolimatta jonkinlaisesta pedon rohkeudesta taistelussa muita vihollisia vastaan, tunsi Arroyo nyt sydämensä ankarasti leipovan, nähdessään takaa-ajajansa hänet pian saavuttavan.

Vihdoin tuli tuo peljätty silmänräpäys, jolloin rosvon täytyi pysähtyä tappelemaan. Hän kuuli don Rafaelin hevosen olevan aivan lähellänsä ja, kääntyen ympäri, hän tuimasti huudahti: -- Kuole, konna!

Samassa hän laukasi revolverinsa takaa-ajajaansa kohti.

Luoti, huonosti tähdättynä, lensi, kuitenkin sattumatta, don Rafaelin pään ylitse, ja seuraavassa silmänräpäyksessä töyttäsi everstin hevonen sellaisella voimalla rosvon hevosen kylkeen, että sekä hevonen ja ratsastaja suistuivat maahan. Puoleksi tainnotonna kaatumisesta, ja kannukset takertuneena satulaan, yritti Arroyo turhaan nousemaan ylös. Ennenkuin hänen onnistui irtautua potkivasta hevosestansa, olivat don Rafaelin ratsastajat ennättäneet esille sekä paljastetuin miekoin seisattuneet hänen ympärillensä, samalla kun muut rosvot, joista ei sen enempää lukua pidetty, kuin että heille annettiin pari laukausta, jotka tappoivat Bocardon, jatkoivat hurjaa pakoansa.

Don Rafael laskeutui nyt hevosensa selästä, ja, pitäen väkipuukon hampaidensa välissä, hän tarttui molemmin kourin rosvon käsiranteisin. Turhaan koetti Arroyo irtautua tästä rautakourauksesta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän makasi selällänsä, don Rafaelin polven raskaana painaen hänen rintaansa.

-- Kas niin, huudahti don Rafael, -- sitokaa se konna!

Yks kaks kietoi eräs ratsastajista permensä kahdeksaan tahi kymmeneen kertaan rosvon käsivarsien sekä jalkojen ympäri ja sitoi ne kovasti toisiinsa.

-- Sitokaatte hänet nyt minun hevoseni häntään! käski don Rafael.

Vaikka hallituksen sotamiehet olivat tottuneet näkemään hirmuisiakin kohtauksia, täytettiin tämä käsky kuolon hiljaisuuden vallitessa. He tunsivat sen rangaistuksen kauheuden, jota nyt aijottiin panna täytäntöön.

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli rosvon ympärille kiedotun permen pää lujasti sidottu hevosen häntään, ja sitten hyppäsi don Rafael satulaan.

Ennenkuin hän kannusti hevostansa, loi hän vihan silmäyksen taaksensa hänen isänsä murhaajaan, samalla kun halveksiva hymyily oli ainoa vastaus tämän armorukouksiin.

-- Konna, teidän armorukouksenne eivät mitään hyödytä, hän hetken kuluttua lausui. -- Antonio Valdez kuoli samalla kuolemalla, rukoillen, kuten tekin, surkeasti henkensä edestä. Te tulette kuolemaan kuten hänkin. Sen minä päätin, nähdessäni teidät Las Palmas-nimisessä maakartanossa, ja nyt minä pidän lupaukseni.

Näin sanoen kannusti don Rafael hevostansa; eläin teki aimo harppauksen ja pysähtyi sitten, oudostuneena hännässänsä olevasta painosta. Rosvon vartalo, äkkiä temmaistuna eteenpäin, pysähtyi jälleen maahan, hätähuutojon päästessä hänen väriseviltä huuliltansa.

Samalla hetkellä näkyi kaksi miestä juoksevan tälle paikalle niin nopeaan, kuin heidän kintuistansa pääsi.