Part 14

Arroyo palasi vankiansa tutkimaan, mutta nyt näkyi don Kornelion koko luonto muuttuneen. Viinan höyryt ynnä pihkasoihtujen katku olivat nousseet hänen päähänsä, ja koska hän ei milloinkaan ollut väkijuomia nauttinut, oli vaikutus samallainen kuin todellisesta, vaan pian ohimenevästä päihtymyksestä.

-- Herra Arroyo! hän huudahti niin jyreällä äänellä, että se milt'ei häntä itsenänsäkin hämmästytti, -- ja te, herra Bocardo, minä käsken teitä kumpaakin kunnioittamaan hänen ylhäisyytensä, kenraali Morelos'en airuetta... minua, jota hän on käskenyt teille sanomaan, että jos te jatkatte verisillä hirmutöillänne sen pyhän asian häpäisemistä, jonka puolesta me taistelemme... emme niinkuin rosvot vaan kuten kristityt... tulette te molemmat neljän hevosen välissä reväistäviksi.

Tämän odottamattoman ja loukkaavan uhkauksen kuultuansa säihkyi Arroyon silmät raivosta. Bocardoon se teki toisellaisen vaikutuksen. Hän vaaleni ja alkoi vavista Morelos'en nimeä mainittaessa.

Vaikka säikähtyneenä omasta rohkeudestansa, jatkoi don Kornelio kuitenkin samalla äänellä:

-- Tuokaa tänne neekeri ja intiani, jotka ovat vankeina kuten minäkin, ja kuulustelkaatte, eikö molemmatkin tunne minua katteini don Kornelio Lantejas'eksi. Jos he eivät sitä tee, niin...

Tällä kohdalla Arroyo keskeytti puhujaa, rynnäten esiin ja käheällä äänellä huutaen:

-- Voi teitä, jos te valehtelette! Minä tulen silloin repimään kielen suustanne ja sillä roimimaan poskillenne.

Lantejas, joka nyt vasten luontoansakin oli tullut kovin rohkeaksi, vastasi tähän uhkaukseen ylpeästi hymyillen.

Claroa lähetettiin hakemaan, ja hän astui seuraavassa silmänräpäyksessä huoneesen.

-- Kuka tämä mies on, sinä neekerikoira? ärjyi rosvo.

Tällä kertaa liian täsmällisenä täyttämään esimiehensä käskyjä paljasti neekeri valkoset hampaansa salaperäisesti hymyillen.

-- Don Lukas Alacuesta tietysti! hän vastasi. Ilon huudahtus pääsi rosvolta.

-- Mutta onhan minulla toinenkin nimi, eikö niin? kysyi don Kornelio hämille joutumatta.

-- Don Kornelio Lantejas, lisäsi Claro.

-- Todistukset!... Todistukset! huusi Arroyo. -- Todistukset! Ne minun pitää heti saada!

Tässä silmänräpäyksessä kuului kovaa mellastusta oven takana. Tämä temmattiin kiivaasti auki, ja Costal syöksyi keskelle huonetta, pitäen toisessa kädessään veristä väkipuukkoa, samalla kun toinen oli käärittynä muodottomaan myttyyn, joka oli jonkinlaisen kankaan tapaista. Tämä viimeksimainittu oli hänellä kilpenä useain miesten hyökkäystä vastaan, jotka takaapäin häntä ahdistivat.

Costal, päästyänsä sisään, kääntyi heti ympäri, ruveten takaa-ajajiansa vastustamaan. Kun nämä olivat päällikkönsä läheisyydessä, lakkasivat he päällekarkaamisestansa, ja yksi heistä huusi Arroyolle, että intiani oli tappanut heidän toverinsa, Gaspachon.

-- Se tapahtui, saadakseni takasin omani, vastasi Costal, -- tahi oikeammin katteini Lantejas'en oman, ja tässä se on.

Tämän lausuttuansa purki intiani sen esineen joka hänellä oli kiedottuna vasemman käsivartensa ympärille ja joka näkyi olevan tuo niin, pahalla ajalla poistullut viitta.

Don Kornelio tarttui siihen ilosta huudahtaen ja pisti heti kätensä sen lakkariin.

-- Tässä on todistukseni! hän lausui, vetäen lakkarista joukon tuon tapetun rosvon suonista vuotaneella verellä niin tahrattuja papereja, että niitä tuskin voi lukeakaan. Tarpeeksi niistä kuitenkin sai selkoa todistamaan don Kornelion olevan se, joksi hän itsensä oli sanonut ja sen käskynhaltijan nimen, jonka puolesta hän toimi.

Morelon nimi näiden rosvojen keskellä oli hänelle sama kuin Herran kuiskaus Danielille jalopeurain luolassa. Nuo molemmat julmat päällikötkin hiljensivät äänensä tätä niin yleensä peljättyä ja kunnioitettua nimeä mainittaessa.

-- Noh, olkoon sitten niin, huudahti Arroyo, vastenmielisesti taipuen; -- mutta jos te koskaan kerskaatte niistä hävyttömistä sanoista, joita minua vastaan olette käyttäneet, niin... ja rosvo kähisi suustansa hirveän kirouksen. Mitä kenrali Morelos'een tulee hän jatkoi, voitte hänelle sanoa, että kukin meistä sotii tavallansa, ja että hänen uhkauksistansa huolimatta minä tulen noudattamaan omaani.

Tämän sanottuansa hän käski päästämään irti nuo kolme vankia ja antamaan heille takasin heidän aseensa sekä hevosensa.

-- Kuusi ratsastajaa nouskoon heti hevosen, selkään ajamaan takaa tuota karannutta sennoritaa! huudahti Arroyo, don Kornelion ja hänen toveriensa lähtiessä huoneesta. -- Satuloitkaa heti hevoseni; minä tulen mukaan ja te myöskin, Bocardo!

NELJÄSKYMMENES KUUDES LUKU.

Iloisia ja surullisia sanomia.

Yö oli jo tullut, kun don Rafael lähti bamburuovostosta, joka häntä niin hyvin oli kätkenyt.

Tultuaan vakuutetuksi, ettei ketään näkynyt lähettyvillä, meni hän sen aukean paikan poikki joka virran metsästä eroitti, ja riensi erääsen viidakkoon, johon hän hevosensa oli sitonut.

Kuten isäntänsä, oli Roncador'kin välttänyt rosvojen nuuskimista, mutta se oli niin heikko janosta ja nälästä, että don Rafael epäili, jaksaisiko tuo eläinraukka häntä kantaakaan. Kaikissa tapauksissa oli hevonen ensiksi vietävä virralle juomaan. Tämän toimen tehtyä talutti eversti jälleen hevosensa rannalle, jolloin hän näki erään miehen tulevan kahlauspaikalta. Koska mies oli jalkasin ja yksinänsä, päätti don Rafael pysähtyä, häneltä kyselläksensä. Pistooli kourassaan hän siis asettui jalkamiehen tielle.

Tämä, joka näin näki oudon miehen, jolla oli kädessään ampumaan valmis pistooli, ja joka päästä kantapäähän asti oli mudan peittämänä, häntä ahdistavan, säikähtyi milt'ei mielipuoleksi.

-- Ah, herra, hän huudahti; -- auttakaa palvelijaparkaa, joka hakee apua isännällensä!

-- Kuka sinun isäntäsi on? kysyi don Rafael.

-- Don Fernando Lacarre, kuului vastaus.

-- San Carlos'en maakartanostako?

-- Niin, herra. Tunnetteko hänet?

-- Tunnen; onko hän missään vaarassa?

-- Äh, vastasi palvelija, -- rosvot ovat ryöstäneet maakartanon, ja juuri minun sieltä lähteissäni kuulin isäntäraukkani vaikeroivan heidän päämiehensä, katteini Arroyon, ruoskan iskuista.

-- Taasen tämä konna! vastasi don Rafael. -- Ja teidän emäntänne, donna Marianita, hän lisäsi, -- miten hänen laitansa on?

-- Juuri sentähden, ettei isäntäni tahtonut ilmaista tämän piilopaikkaa, Arroyo häntä ruoskikin, vastasi mies. -- Kaikeksi onneksi minä autoin emäntäni ulos sen huoneen akkunasta, jossa hän oli kätkössä. Sitten lähdin itse pois ja aijon nyt mennä Del Valle-kartanosta hakemaan avuksi sen urhollisia puollustajia, jotka eivät koskaan riko sotalakeja.

-- Mutta miten te pääsette sinne sisälle? Eikö Arroyon väki enään maakartanoa piiritä?

-- Ei, herra. Koko hänen joukkonsa on nyt San Carlos'essa.

-- Hyvä! lausui eversti. -- Tulkaa minun mukaani, niin lupaan teille pikaisen ja verisen koston.

Pitemmittä selityksittä hyppäsi don Rafael satulaan, käski palvelijan istumaan hänen taaksensa ja ratsasti nopeassa ravissa Del Valle'en päin.

-- Mihin te emäntänne jätitte? kysyi don Rafael heidän eteenpäin ratsastaessaan.

-- Ah, herra, vastasi palvelija, -- minä olin niin hämilläni, kun hän minusta erkani, ett'en huomannut neuvoa häntä pakenemaan Del Valle'en. Minä pyysin häntä vaan rientämään San Carlos'en lähellä olevaan metsään. Tärkein oli hänen pelastamisensa Arroyon kynsistä, ja luulenpa hänen olevan turvassa viidakossa. Nuori vaimo-raukka! Hän oli vielä tänä aamuna niin onnellinen. Hän vartosi juuri tänä iltana isäänsä ja sisartansa... joita hän ei pitkään aikaan ole nähnyt.

Eversti ei voinut olla karmimista tuntematta.

-- Oletteko varma, että don Mariano ja donna Gertrudis aikoivat tulla tänä iltana?

-- Niin eräässä isännälleni lähetetyssä kirjeessä oli. Heidät oltiin karkoitettu Oajacasta epäluulonalaisina kapinan edistämiseen, ja heidän oli heti sieltä lähteminen. Suokoon Jumala, ett'eivät he edes joutuisi näiden jumalattomien ihmisten käsiin.

-- Toivokaamme, ett'eivät he joudu, sanoi eversti hillityllä äänellä.

-- On mahdollista, jatkoi palvelija, -- että donna Gertrudisen sairaus olisi viivyttänyt heitä päivän tahi pari matkalla. Se olisi onnettominta, mitä tällä matkalla voisi tapahtua.

-- Mitä te sanotte? Onko donna Gertrudis sairas?

-- On, herra, vastasi palvelija, -- donna Gertrudis on ikäänkuin entisen olemisensa varjo. Joku salainen suru häntä jäytää. Mutta, herra, onko teillä vilu? kysyi mies, joka, pitäen kiinni don Rafaelin käsivarresta, tunsi tämän vapisevan.

-- Ei se mitään ole, vastasi eversti, -- mutta sanokaatte minulle, tietääkö kukaan hänen surunsa syytä?

-- Kysykää pikemmin, herra, kuka sitä ei tietäisi? Donna Gertrudis rakastaa nuorta upseria, ja se rakkaus on niin sydämellinen, että hän lienee leikannut kauniin tukkansa uhriksi pyhälle neitsyelle, jos se pelastaisi tämän hengen eräässä vaarapaikassa. Ja sittenkin on tämä hänen näin rakastamansa hänet hyljännyt.

-- Todellakin? kysyi don Rafael vaistomaisesti.

-- Niin, jatkoi palvelija, -- ja tuo nuori tyttöparka kuolee, koska hänet näin on hyljätty... kuolee hivumalla, mutta varmaan... Kuinka, herra, ettekö voi hyvin? Sydämenne tykyttää kättäni vasten, ikäänkuin se pyrkisi ulos rinnastanne.

-- Minussa on todellakin kova sydämentykytys-tauti, vastasi don Rafael, -- mutta pian se lakkaa. Tunnen jo itseni terveemmäksi. Jatkakaa kertomustanne. Oletteko koskaan kuulleet sen nuoren upserin nimeä?

-- En, vastasi palvelija; -- mutta olisinpahan minä hänen sijassansa, en antaisi tuon nuoren tytön kuolla, sillä enpä ole milloinkaan nähnyt hempeämpää ihmistä.

Nämä sanat olivat viimeiset tässä asiassa lausutut sanat, sillä samassa kuului etuvartijan ääni maakartanon muureilta.

-- Sanokaa luutnantti Veraeguille, käski don Rafael vastaukseksi tunnustushuutoon, -- että täällä on eversti Tres-Villas.

Sisäpuolelta kuuluvien torvien äänet ilmaisivat pian miehistön ilon entisen päällikkönsä palajamisesta, samalla kun don Fernandon palvelija joutuin laskeusi ales hevoselta, pyytäen anteeksi, ett'ei hän ollut huomannut toverinsa ylhäistä arvoa.

-- Minullapa on suurin syy kiitollisuuteen, sanoi don Rafael. -- Pysähtykäätte tähän, kunnes minä palajan. Minä teitä kentiesi tarvitsen eräässä tärkeässä asiassa.

Palvelija kumarsi kunnioittaen, ja don Rafael kääntyi sitten luutnantti Varaegui'in, joka useain, soihtuilla varustettuin sotamiesten kanssa oli tullut ulos esimiestänsä tervehtimään.

Ensimäisten tervehdyksien vaihdettua, kertoi luutnantti don Rafaelille, että he juuri olivat hankkeissa retkeilemään Arroyon rosvoja vastaan.

-- Te siis tiedätte, missä ne oleskelevat? kysyi don Rafael.

-- Emme aivan tarkalleen, mutta eipä ole noiden roistojen jälkien löytäminen vaikeata.

-- Se on kylläkin totta, vastasi eversti; -- sattumasta minä kuitenkin heidän tyyssijansa tiedän. He ovat San Carlos'en maakartanossa. Pitäkää huolta, luutnantti Veraegui, että miehenne ovat varustetut tarpeeksi asti köysillä. Ottakaa myöskin aasin selässä tykki mukaanne; me tulemme kait sitä portin särkemisessä tarvitsemaan.

-- Mutta, herra eversti, mitä te köysillä teette? kysyi luutnantti.

-- Noiden konnien mestaamiseen, herra luutnantti; me tulemme hirttämään heidät joka ainoan miehen.

-- Hyvä, vastasi tämä. -- Mutta kuulkaahan, herra eversti, kaksi epäluulon alaista velikultaa saapui tänne hetkinen sitten. He kertoivat kohdanneensa teidät metsässä, ja että kapinalliset ajoivat teitä takaa... sentähden me oikeastansa hankimmekin ulos. Koska ainakin toinen näistä miehistä näytti kovin epäiltävältä, panin minä ne varmuuden vuoksi lukon taakse, varsinkin kun he sanoivat haluavansa teitä puhutella.

-- Minulla ei nyt ole aikaa heidän kanssansa puhella, vastasi don Rafael, joka ei voinut aavistaakaan sitä riemua, jonka heidän ilmoituksensa olisi hänessä vaikuttanut. -- Minä puhun palattuani heidän kanssansa. Me olemme menettäneet liian paljon aikaa... San Carlos'en isäntä laskee varmaankin levottomana minuutteja. Minä en vaihda pukuakaan, joutukaatte siis ja käskekää miehet satulaan.

NELJÄSKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.

San Carlos'en valloittaminen.

Muutama minuutti myöhemmin retkesi kahdeksankymmentä ratsastajaa maakartanosta ja ainoastansa pieni, kahteenkymmeneen mieheen nouseva vartijaväestö jätettiin jäljelle, joka oli hätä hätään riittävä paikan puollustukseksi. Joukon mukana oli kaksi muuliaasia, joista toinen kantoi pientä tykkiä ja toinen siihen tarvittavia ampumavaroja. Edellä ratsasti tusina keveillä aseilla varustettuja ratsumiehiä, joiden toimena oli seudun tutkisteleminen, ja niiden johtajana oli don Rafael sekä luutnantti Veraegui.

Päästyänsä kahlauspaikan poikki, pysähtyivät etuvartijat, antaaksensa pääjoukolle tilaisuutta ehtimään mukaan, ja tässä käski don Rafael tuomaan don Fernandon palvelijan luoksensa.

-- Tiedättekö, hän kysyi tuolta mieheltä, onko täällä yhtäkään tietä, jota myöten me voisimme maakartanoa kiertää ja lähestyä sitä vastakkaiselta puolelta?

Palvelija vastasi myöntäen. Hän tiesi erään tien, jota myöten hän voi johtaa ratsastajat rakennuksen vastakkaiselle puolelle aina muureihin saakka, joutumatta huomatuksi tulemisen vaaraan.

-- Ratsastakaa siis edellä vakoojien seurassa, käski don Rafael. Meidän on välttämättömästi pääseminen salaa näiden rosvojen kimppuun, muutoin ne meiltä pääsevät karkuun, kuten ennenkin.

Käskyä totellen asettui palvelija vakoojien eturiviin, ja nyt lähdettiin taasen liikkeelle.

Tie, jota myöten palvelija heitä johti, kulki sen kukkulan juuritse, jolla kartano sijaitsi, ja jossa don Kornelio pari tuntia sitä ennen oli nähnyt akkunat niin kirkkaasti valaistuina. Kaikki oli nyt hiljaa kuin haudassa; ei yksikään ääni ilmaissut päällekarkausta odotettavan.

Kappaleen matkaa eteenpäin opas pysähtyi ja osoitti don Rafaelille useampiakin teitä, jotka haaraantuivat heidän tähän asti kulkemastansa tiestä, ja jota seuraten he, jos jakaantuisivat useampiin joukkoihin, voisivat täydellisesti saartaa maakartanon. Juuri tätä don Rafael toivoikin.

Itse komentaen pääjoukkoa, lähetti don Rafael mainittuja teitä myöten kolme pienempätä osastoa Veraeguin ja parin aliupserin johdolla. Näiden tuli merkin saatuansa rynnätä oikealta ja vasemmalta sekä takaapäin, samalla kun don Rafael tykkineen hyökkäisi rakennusta vastaan edestäpäin. Kumpainenkin joukko oli varustettu heittopommeilla, joita aijottiin lennättää maakartanon pihaan tahi muihin paikkoihin, joihin vihollinen kentiesi voisi paeta.

Niinkauan kuin päällekarkaajia kaihtivat kukkulata ympäröivät puut ja pensaat, he häiritsemättä lähenivät; mutta lähemmäksi päästyänsä alkoi aukeata maata, ja etuvartijain antamat laukaukset kutsuivat miehistöä aseisin. Vähän tämän jälkeen ruvettiin antamaan epäsäännöllistä tulta maakartanon katolta.

Ampumisesta piittaamatta jatkoivat päällekarkaajat, eteenpäin rynnäten, pommiensa heittämistä, samalla kun don Rafaelin osasto, tulleena rakennuksen edustalle, heti asetti tykin telallensa ja alkoi tulen pääporttia kohti.

Ensimäinen laukaus pirstasi yhden portin.

Sillävälin alkoivat pihaan putoavat pommit räjähdellä kivilaskosta vastaan, rosvojen hevosten suureksi säikähdykseksi, jotka joukottain tempasivat itsensä irti ja laukkasivat sinne tänne, saaden aikaan mitä suurinta hämminkiä. Hälytyshuudot, haavoitettujen voivotukset sekä muiden rosvojen kiroukset olivat ainoa vastaus noiden räjähtävien pommien pamauksiin, jotka tekivät kauhean miestuhon heidän riveissänsä.

Kova räjähdys ilmaisi uutta tykinlaukausta, ja tällä kertaa tunki luoti portista pihaan erään kapinoitsijajoukon sekaan.

-- Vielä kerran! Vielä kerran! huusi don Rafael. -- Ampukaa kumoon tuo toinenkin portti, ja sitten eteenpäin miekka kourassa!

Uusi räjähdys, ja uusi luoti lävisti puun, portti huojui ja kaatui rysähtäen kellelleen, jättäen tien avonaiseksi.

Sapeli kourassa ja urhollisten miestensä seuraamana ryntäsi Tres-Villas porttikäytävään.

-- Missä se Arroyo-koira on? hän huusi, syöksyen rosvojoukon keskelle ja lyöden maahan kaikki, jotka tulivat hänen sapelinsa tielle, ennenkuin vastausta voitiin antaakaan. -- Eespäin, urhoni, hän jatkoi, -- ei yhtään vankia, ei yhtään armoa!

Pian oli pihassa ainoastaan rosvojen ruumiita. Ne harvat, jotka vielä olivat hengissä, olivat paenneet yläkerrassa oleviin huoneisin, joissa he täksi hetkeksi ovia lujittamalla kuolemasta pelastuivat.

-- Missä se Arroyo-koira on? Tuhat pesosta sille, joka voi viedä minut tämän pedon luokse! huudahti don Rafael, turhaan rosvoin päällikköä etsittyänsä.

Mutta Arroyon ja hänen toverinsa, Bocardon, etsiminen oli turhaa; sillä kuten lukija muistanee, olivat he ratsastaneet maakartanosta pois, etsimään sen kadonnutta emäntää.

Ruumiit tarkastettiin yksi toisensa perään, mutta ei Arroyoa eikä Bocardoakaan niiden joukossa ollut.

-- Eespäin siis, Veraegui! sanoi don Rafael. -- Meidän on käyminen heidän kimppuunsa heidän piilopaikassansa. He lienevät lymyssä tuolla ylähällä. Yhtään aikaa ei ole hukattava.

-- Ah, vastasi luutnantti, luoden tyytymättömän silmäyksen ruumiisin, -- minä pelkään, herra eversti, ettei meidän köytemme tule meitä vähääkään hyödyttämään. Nämä heittiöt ovat kaikki kuolleita, ja mitä näiden tuolla ylhäällä oleviin toveriin tulee, on parasta sytyttää heidän piilopaikkansa tuleen ja polttaa heidät elävinä.

-- Voi, älkäätte sytyttäkö huonetta, herra eversti! pyysi tuo uskollinen palvelija, joka heille oli tien näyttänyt. -- Minun isäntä-raukkani on siellä ja tulisi palamaan kuten kaikki ne muutkin. Kaikki hänen väkensä on myöskin siellä ja rosvojen käsissä.

-- Se on totta; vastasi don Rafael, -- ja kuitenkaan ei käy näiden konnien pakoonpäästäminen laatuun. Jos me hyökkäämme heidän kimppuunsa, tulevat he, varustettuina ja tietäen varman kuoleman itseänsä odottavan, maksamaan meille useamman miehen, kuin minkä he ovat arvoisiakaan. Mikä teidän neuvonne, herra luutnantti on.

-- Että annamme heidän olla nälässä, kunnes antautuvat. Vahinko olisi, jos he eivät tulisi hirtetyiksi, koska kerran olemme itseämme vaivanneet näiden köysien mukaamme ottamisella.

-- Se tulee viemään aikaa, mutta minä todellakin luulen sen parhaammaksi, mitä voimme tehdä, ja kentiesi keksimme sillävälin jonkun keinon, vapauttaaksemme don Fernandon heidän käsistänsä. Kaikissa tapauksissa odotamme huomiseen, ennenkuin teemme uuden päällekarkauksen. Sillävälin jätän teidät piiritystä valvomaan. Donna Marianita-parka harhailee varmaankin läheisessä metsässä, ja minä aijon itse lähteä häntä etsimään.

Don Rafaelin käskettyä sitten kaksitoista miestä itseänsä seuraamaan, hyppäsi hän satulaan ja ratsasti ulos kartanon portista.

Hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Veraeguin asettamia vartijamiehiä tuli kaksi miestä puhuttelemaan, jotka pyysivät päästä sisään kartanoon. Kumpikin oli jalkasin, ja he olivat juosseet niin kiivaasti, että he tuskin voivat toimittaa asiatansakaan.

-- Mitä te tahdotte? kysyi luutnantti. -- Ah, tekö siinä olettekin? hän jatkoi, tunnettuaan Gasparin ja Zapoten. -- Millä lemmon tavalla te olette päässeet ulos vahtihuoneesta?

-- Vahti päästi meidät menemään, teidän armonne, vastasi Zapote. -- Hän tiesi, ett'ette olisi suonut meitä siellä pidettävän, jotta eversti tavattaisiin hengissä, ja koska meillä on hänelle tärkeätä asiata...

Eversti on ratsastanut täältä pois, keskeytti Veraegui.

-- Onko hän poissa? huudahti Zapote alakuloisena. -- Mihin hän on mennyt, teidän armonne?

Kun luutnantti oli osoittanut suunnan, johon don Rafael oli ratsastanut, riensi Gaspar ja Zapote samaan suuntaan niin nopeasti kuin heidän jaloistansa pääsi.

NELJÄSKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.

Lumottu järvi.

Kello oli kymmenen illalla, ja tähtikirkas taivas kattoi avarata tasankoa, jolla paikottain oli metsää, paikottain leveitä, milt'ei puuttomia aroja. Tämän tasangon keskellä oli suuri järvi. Sen musta, sameriainen vesi tuskin kuvasti tähtiäkään, jotka sen yli niin kirkkaasti tuikkivat, ja laineet, jotka loiskivat sen kaislaisilla rannoilla, antoivat ainoastansa kuulua muutamia synkkiä, alakuloisia ääniä.

Milt'ei keskellä tätä järveä kohosi jylhä, vihertävä vuori, joka oli suuren, jättiläiskäsien pystyttämän hautapatsaan näköinen. Sen huipulla levisi valkoinen, järven höyrähdyksistä, jotka yön viileydessä olivat sakeutuneet, syntynyt usvapilvi. Nuo monet mustat raot sen kupeissa tekivät sen kuonalla peitetyn, sammuneen tulivuoren näköiseksi, ja alahalla sen juurella kuuluivat alligatorit molskivan kaislistossa.

Nyt selittämämme järvi oli tuo jo ennen mainittu Ostutajärvi eli, kuten seudun väestö sitä useammin nimitti, lumottu järvi.

Tämän järven rannalle oli samalla aikaa, kun don Rafael valloitti San Carlosien maakartanon, pysähtynyt muuan matkue, jossa oli don Mariano ja hänen tyttärensä Gertrudis sekä neljä heidän palvelijaansa.

Kuten don Fernandon uskollinen palvelija jo oli eversti Tres-Villas'elle kertonut, odotettiin isää ja tytärtä samana päivänä San Carlos'een, ja he olisivat sinne määräajalla saapuneetkin, jos ei donna Gertrudis'en heikko terveys olisi pakoittanut heitä pitempiin pysähdyksiin, kuin aikomus olikaan. Nyt oli myöhään illalla neljäntenä matkustuspäivänä, kun he saapuivat Ostutajärven eteläpäähän, ja, ennenkuin hän liiallisesti väsyttäisi tytärtänsä, päätti don Mariano yöpyä sille paikalle, jatkaaksensa sitte matkaa varhain seuraavana aamuna.

Matkustajat valitsivat pienen, kauniiden puiden ympäröimän aukon leiripaikaksensa. Maa oli peitetty pehmeällä nurmella, ja joukko kukkivia pensaita sekä köynnöskasvia täytti ilman suloisella tuoksullansa.

Vähän sen jälkeen kun he olivat pysähtyneet, oli donna Gertrudis vaipunut uneen kantotuolissansa, jonka puoleksi suljettujen verhojen välissä näkyivät hänen kasvonsa, yhtä valkeat kuin patja, jolla ne lepäsivät.

Kantotuolin vieressä seisoi don Mariano, katsellen tytärtänsä surun ja lemmen tunteilla.

Vähän matkan päässä, lähempänä järveä, istuivat palvelijat nurmella, hillityllä äänellä jutellen.

Aukkoa ympäröivässä metsässä olevasta raosta näkyi vuori tuossa lumotussa järvessä synkkänä kuvautuvan taivaan siniselle pohjalle.

-- Olen kuullut sanottavan, lausui yksi palvelijoista, -- veden tuossa järvessä, joka nyt on niin sameriaista, muinoin olleen kristallikirkasta, ja että se sitten vasta, kun piru otti sen valtaansa, muuttui semmoiseksi, kuin se nyt on.

-- Oh, lausui toinen, -- minä en usko pirun asuvan tuossa vuoressa. Pitäisihän sen osata valita hauskempikin olinpaikka.

-- Niin, lausui hän, joka ensiksi oli puhunut, ja jonka nimi oli Zefirino, -- asukoonpa siinä nyt piru tahi ei, on hirveitä asioita tuolla vuorella tapahtunut ja taitaa tapahtua vieläkin. Olen kuullut, että tuota usvaa, jonka näemme sen huipulla, ja joka sinne yöksi nousee, levittää sinne intianien jumala... joka on piru itse. Hän tekee sen, salataksensa, mitä tuolla ylähällä tapahtuu. Intianit kertovat siitä kummallisen tarinan.

-- Suo se meidänkin kuullaksemme, Zefirino.

-- Kuten kentiesi olette kuulleet, oli intianilaisilla papeilla muinoin alttari tuolla ylähällä, jolla heidän oli tapana uhrata kymmenittäin ihmisiä, jotta veri vuoti ales pitkin vuoren halkeamia ikäänkuin vesi sadekuuron jälkeen. He avasivat uhrien rinnan, ja repivät sydämen ulos, uhrin vielä eläessä.

-- Vaiti! huudahti toinen palvelija, ettekö kuulleet jyryä... juuri tuolta järven rannalta?

-- Hoh, se on vaan alligatori, joka naksuttelee leukojansa. Jatka, Zefirino!

-- Noh, niin, kertomus on sellainen, että viisisataa vuotta sitten piti eräs intiani uhrattaman samalla lailla. Tuo julma pappi oli jo viiltänyt auki hänen rintansa ja ottanut ulos hänen sydämensä, kun intiani kaikkien ympärillä seisovien hämmästykseksi kaappasi kiinni omaan sydämeensä ja koetti jälleen asettaa sitä entiselle paikallensa. Hänen kätensä kuitenkin vapisi, sydän luikui hänen kourastansa, vieri vuorta ales ja putosi järveen. Kauheasti kirkuen syöksyi intiani perässä, ottamaan sydäntänsä vedestä; mutta hän ei noussutkaan enään vedenpinnalle. Tietysti ei sellainen mies, kuin tämä intiani, voinut kuolla, ja viisisataa vuotta on hän vaeltanut järven rantoja ympäri, etsien sydäntänsä ja halkiviilletyin rinnoin, aivan niinkuin pappi oli sen jättänyt. Vasta vuosi sitten näki joku hänet, vieläpä tällä seudullakin, järven etelärannalla.