Part 13

Toverikseen lähetysmatkallansa oli don Kornelio valinnut Costalin sekä Claron ja saman päivän ehtoopuolella, vähän sen jälkeen, kun don Rafael oli pensastoon piiloittaunut, näkyi katteini molempine toverineen ratsastavan Huajapamin tietä eteenpäin, lähellä Ostutan kahlauspaikkaa. Tälle paikalle tultuansa he pysähtyivät, ja heidän hevostensa syödessä tienvieressä kävi Costal jalkasin virran rantoja tutkistelemassa.

Tällä välin hommaili Claro paistamalla virittämässänsä roviovalkeassa vihriäisiä maissin tähkiä ynnä joitakuita kuivatuita häränlihaviipaleita, jotka tulisivat olemaan heidän päivällisensä.

-- Kuulkaahan, Claro, sanoi don Kornelio hetkisen vaijettuansa, -- enpä tarvitse teille sanoa sen asian, jonka olemme toimeksemme saaneet, vaativan mitä suurinta varovaisuutta. Minä pyydän siis, että te ja Costal lakkaatte nimittämästä minua tapanne mukaan Lantejas'eksi, joka nimi minulle on tuottanut pelkkää onnettomuutta, ja että te sen sijaan nimitätte minua don Lukas Alacuestaksi. Tämä on äitini nimi, ja se soveltuu minulle yhtä hyvin kuin joku muukin.

-- Kyllä, katteini, vastasi neekeri; -- minä en ole unohtava teidän käskyänne... vaikkapa teloittajan kirves olisi niskallani.

-- Minä luotan siihen. Koska Costal viipyy, voitte sill'aikaa antaa minulle muutaman noista viipaleista, joita juuri paistatte. Kait ne jo ovat kypsiä, ja minä kuolen nälkään.

-- Niin minäkin, lisäsi neekeri, luoden ahmatun silmäyksen häränlihaan.

Claro levitti katteinin eteen satulaloimen pöytäliinaksi, ja tälle hän sitten laski muutamia lihaviipaleita sekä pari maissintähkää. Sitten hän istui valkean ääreen, veti esiin hiililtä lopun lihan ja alkoi syödä niin ahnaasti, ett'ei se tietänyt yhtään hyvää Costalin ateriaosalle.

-- Ohoh, sanoi katteini, -- jos te tuolla lailla jatkatte, jää teidän toverinne, Costal, todellakin päivällisettä.

-- Costal ei tule syömään ennen huomenta, vastasi neekeri vakavalla äänellä. -- Tänään on kolmas päivä juhannuksesta, ja tänä yönä on täysikuu. Costal paastoaa, rukoillaksensa jumaliaan.

-- Uskotteko te Costalin pakanallisia taruja?

-- Minulla on syytä niiden uskomiseen, vastasi neekeri vakavasti. -- Ristittyjen jumala asuu taivaassa, Costalin jumalat asuvat Ostutajärvessä. Tlaluc, vuoren jumala, asuu Monopostiakin kukkulalla, ja hänen puolisonsa, Matlacuezc, veden emäntä, kylpöö siinä järvessä, joka tuota lumottua vuorta ympäröi. Kolmas yö kesäpäivän tasauksesta, täysikuun aikana, on se aika, jolloin he ilmestyvät Tehuantepekin kasikein jälkeläisille... viisikymmentä vuotta täyttäneille... ja Costal aikoo juuri tänä yönä niitä rukoilla.

Don Kornelio oli juuri istuttamaisillaan neekeriin järjellisempätä uskontoa, kun Costal palasi.

-- Noh, sanoi katteini, -- oletteko saaneet tietää, onko Arroyon leiri todellakin Ostuta-virran rannoilla?

-- Olen, vastasi intiani, -- muuan tuttu, jonka sattumalta tapasin, sanoi minulle Arroyon ja Bocardon olevan kahlauspaikalla, jossa he estävät kulun kaikilta sinnepäin aikovilta. Se on heti tässä lähellä, joten voitte jo tänä iltana viedä hänelle viestinne. Kun tämä on tehty, pyydän täksi yöksi lomaa Clarolle ja itselleni. Me haluamme viettää tämän yön tuon pyhän järven rannalla.

-- Hm! jupisi don Kornelio kysymystä oivaltamatta. -- Niin lähellä! hän jatkoi, puhuen itseksensä ja lakaten heti syömästä. -- Mitä muuta teidän tutullanne oli sanomista? Kuulitteko jotakin entisestä isännästänne, don Mariano de Silvasta?

-- Kuulin. Hän on jo aikoja sitten jättänyt Las Palmas'en maakartanon ja asuu nyt Oajacassa. Mitä Del Valle'en tulee, pitävät hallituksen joukot sitä vielä piirityksessä.

-- Tuskinpa Arroyo ja Bocardo, vastasi Costal, -- lienevätkään kenraali Morelos'en käskyjä tuovan upserin vihollisia. Mitä Claroon ja minuun tulee, olemme me sellaisia miehiä, jotka emme näitä rosvoja pelkää.

-- Niin, sen tiedän, vastasi katteini, -- sen tiedän... Kuitenkin... minä mieluummin... Ah, mikä ratsastaja tuo on, joka nelistää tännepäin, tuliluikku kädessä?

Kysymyksessä oleva ratsastaja ei ollut kukaan muu kuin Gaspacho. Hän ratsasti eteenpäin ylpeän näköisenä, ja laisinkaan tervehtimättä hän kääntyi katteinin puoleen, joka, ollen valkeaihoinen, näkyi hänestä enin huomiota ansaitsevalta.

-- Sanokaa minulle, ystäväiseni... hän alkoi.

-- Ystäväisenikö! huudahti Costal häntä keskeyttäen. -- Kenraali Morelos'en sotajoukossa palveleva katteini ei ole teikäläisen ystävä.

-- Mitä tuo intiani-hölmö sanoo? kysyi Gaspacho, luoden ylenkatseellisen silmäyksen Costaliin.

Intianin silmät oikein säihkyivät raivosta, ja hänen eleensä uhkasi Gaspachoa hirmuisella rangaistuksella, kun don Kornelio, sitä estääksensä, kysyi:

-- Mitä te tahdotte?

-- Haluan tietää, oletteko sattuneet näkemään tuota Juan el Zapote-lurjusta ja hänen kelpo toveriansa Gasparia?

-- Emme ole nähneet Zapotea emmekä Gasparia.

-- Jos ei niitä saavuteta, tulee luultavasti katteini Arroyo hirttämään Perico-ystäväni, joka heidät tapasi ja päästi pakoon.

-- Te siis olette Arroyon palveluksessa?

-- Minulla on se kunnia.

-- Kentiesi voitte sanoa, missä minä varmimmin voin hänet tavata.

-- Se on kylläkin vaikeata. Kentiesi voitte hänet tavata kahlauspaikalla... jos hän ei ole mennyt muualle... esimerkiksi San Carlos'en maakartanoon... kaikissa tapauksissa on teidän meneminen kahlauspaikan poikki, ja sieltä voitte saada tietoa hänen olopaikastansa. Mutta onpa teillä muhkea viitta yllänne. Se näyttää liian isolta teille ja näkyy olevan aivan sovelias minun kokoiselleni miehelle.

Nämä sanat lausuen kannusti rosvo hevostansa ja nelisti tiehensä.

-- Minä pelkään, sanoi don Kornelio, tullen hiukan levottomaksi tuon vieraan puheesta hänen viittaansa nähden, -- minä pelkään täällä joutuneemme jumalattomien ihmisten joukkoon. Te näitte, kuinka vähän tuo risapekka piti lukua Morelon upseereista, ja varmaankin hänen isäntänsä sitä vielä vähemmin tekee. Niin, meidän on oltava varoillamme ja odottaminen ehtoosen, ennenkuin koetamme mennä heidän kimppuunsa.

-- Varovaisuus ei aina ole huonoin rohkeuden korvaus, huomautti Costal, olkapäitänsä kohottaen. -- Me te'emme kuten tahdotte, herra katteini, ja minä tulen toimimaan niin, ett'emme joudu hallituksen joukkojen emmekä Arroyon miestenkään käsiin, ennenkuin tulemme mainitun herran omaan läheisyyteen. Muutoin menetän kentiesi sen päivän elämässäni, jota niin kovin olen ikävöinyt. Sillävälin teemme viisaasti, jos hiukan nukahdamme... varsinkin Claro ja minä, koska emme koko ensi yönä tule uinahtamaankaan.

-- Te olette oikeassa... minä yhdyn teihin täydellisesti. Nukkukaamme siis joka mies hetkisen.

Koska aurinko vielä paistoi kuumasti, pani Claro ja Costal maata tuuhean puun juurelle, ja osoittaen sitä välinpitämättömyyttä vaarasta, jota seikkailija-elämä synnyttää, olivat molemmat pian vajonneet sikeään uneen.

Don Kornelio sitävastoin makasi kauan valveillansa, levottomana pian tapahtuvasta kohtauksesta Arroyon kanssa. Vihdoin hänkin kuitenkin vajosi uneen.

NELJÄSKYMMENES KOLMAS LUKU.

Don Kornelio vangiksi otettuna.

Aurinko oli laskemaisillaan, kun katteini Lantejas molempine uskollisine toverineen istuutui satulaan, lähteäksensä Ostuta-virran kahlauspaikalle.

Mitä lähemmäksi he matkansa päämaalia pääsivät, sitä suuremmaksi kiihtyi don Kornelion levottomuus, ajatellessaan, että hän piakkoin tulisi seisomaan naama naamaa vastaan tuon peljätyn rosvopäällikön kanssa. Hän olisi mielellään ehdoittanut tuon vierailla käynnin lykkäämistä toiseen päivään, mutta sekä Costal että Claro, ratsastaen hänen rinnallansa, näyttivät niin suurta välinpitämättömyyttä vaarasta, että häntä hävetti näyttäyminen vähemmin rohkealta kuin hekään, ja siten hän vaitonaisena jatkoi ratsastamistansa.

Eipä viipynyt kauan, ennenkuin he saivat virran näkyviinsä ja samalla kertaa voivat nähdä kahlauspaikan molemmilla puolella olevat rannat. Tämä näköala tyynnytti don Kornelioa. Eipä näkynyt hevosia, ratsastajia eikä telttoja. Ei siellä ollut jälkeäkään Arroyon leiristä, paitsi noita vielä hehkuvia leirivalkeita ja niitä erilaisten esineiden tähteitä, joita oli hajallaan maassa.

-- Jos minä, lausui Costal katteinille, -- osaan saada selville totuuden niistä valheista, joita tuo heittiö minulle sanoi... hän, joka teidän viittaanne niin ihastui... luulen voivani sanoa olevamme etsimänne miehen luokse johtavalla tiellä. Luultavasti on hän tätä nykyä San Carlos-nimisessä maakartanossa.

-- Mutta otaksukaamme, että San Carlosta suojelee espanjalainen vartijaväki, intti don Kornelio?

-- Menkäämme ensin virran poikki, lausui Costal, -- niin voitte jäädä sen toiselle puolen Claron kanssa, sill'aikaa kun minä teen pienen tiedusteluretken.

Tämä ehdotus oli don Kornelion mieleinen, ja noiden kolmen ratsastajan kahlattua virran poikki, ratsasti intiani eteenpäin ja oli pian näkyvistä kadonnut.

Hyvä aika kului, Costalin palajamatta. -- Jospa minä nelistäisin kappaleen matkaa eteenpäin, esitteli Claro, -- katsomaan, eikö häntä jo näy?

Katteini, joka oli tullut levottomaksi Costalin pitkällisestä viipymisestä, myöntyi ehdotukseen, mutta käski neekeriä neljännestunnin kuluessa palajamaan, vaikk'ei hän saisikaan selkoa intianista.

Claro oli tuskin päässyt näkyvistä, ennenkuin don Kornelio alkoi laskea minuutteja. Neljännestunti tuntui hänestä tunnilta, ja sen kuluttua kumpaisenkaan toverin palajamatta, tuli katteini levottomaksi, milt'ei säikähtyneeksi.

Ajatuksiaan huvitellaksensa hän verkalleen ratsasti noin neljännestunnin tietä eteenpäin, mutta ei vieläkään ketään näkynyt. Tästä enemmän peljästyneenä aikoi katteini pysähtyä, kun hän eräässä tien mutkassa huomasi valoa, joka näkyi liehuvan edestakasin puiden latvoissa, kappaleen matkaa hänen edessänsä.

Tarkemmin tutkisteltuansa don Kornelio huomasi maan kohoavan sillä kohdalla, jossa hän oli, ja hän voi nyt eroittaa erään suuren rakennuksen haahmun, jonka akkunat olivat sisältäpäin niin kirkkaasti valaistut, että näytti, ikäänkuin huone olisi ollut tulessa. Tasaisella katolla kannettiin palavia soihtuja edestakasin. Nämä näyttivät don Korneliosta ylhäisen asemansa vuoksi puiden latvoissa liehuvan.

Noissa palavissa, iltatuulessa liehuvissa soihduissa ja vielä enemmän tuossa omituisessa, akkunasta milloin punasena, milloin sinisenä, milloin taasen vaalean sinervänä ja samassa silmänräpäyksessä yhdestä väristä toiseen vaihtelevana, leimuavassa valossa oli jotakin niin lumoavaa, että don Kornelio äkkiä pysäytti hevosensa, rohkenematta ratsastaa askeltakaan eteenpäin.

Enemmäksi kauhistukseksensa huomasi hän samalla erään aaveenkaltaisen, valkoisiin puetun olennon, joka puiden välissä liikkui ja sitten äkkiä katosi. Aave näkyi tulleen tuosta valaistusta rakennuksesta, ikäänkuin paeten jotakin häntä siellä uhkaavaa vaaraa.

Katteini teki ristinmerkin ja istui sitten liikkumattomana satulassa, epäröiden, olisiko hänen pysähtyminen paikalleen, vai nelistäminen takasin kahlauspaikalle.

Näin epäröiden ja kysyen itseltään, olisiko hänen näkemänpä aave kentiesi heijastus jostakin soihdusta, katosivat soihdut äkkiä rakennuksen yläkerrasta.

Samassa silmänräpäyksessä tuli neljä tahi viisi ratsastajaa esille muurin varjosta, ja he ratsastivat häntä kohden, korkeaäänisesti kirkuen. Don Kornelio arvasi itsensä huomatuksi, vaara saattoi hänet järkeensä ja hän käänsi hevosensa ympäri ja ratsasti täydessä laukassa virtaa kohti.

Kokemuksensa opettamana oli don Kornelio matkaltaan setänsä luokse jo tuntenut inhoa huonoihin hevosiin, ja tähän matkaan oli hän nyt hankkinut itsellensä oikein hyvän. Hänellä oli siis perustettuja toiveita päästä takaa-ajajiensa käsistä. Sallimus tahtoi kuitenkin toisin, sillä Kornelion ratsastaessa jättiläissypressin ohi, hänen hevosensa kompastui tämän ulkoneviin juuriin sekä heitti ratsastajansa sellaisella vauhdilla satulasta, että hän, jos ei maa sillä paikalla, johon hän putosi, olisi ollut pehmeätä, epäilemättä olisi taittanut joitakuita luitansa.

Kuten nyt kävi, hän vaan vähäsen vikaantui, mutta ennenkuin hän jälleen oli päässyt jaloillensa, oli yksi takaa-ajajista ratsastanut esille ja heittänyt permen hänen ympärillensä.

-- Todellakin, huudahti seuraavassa silmänräpäyksessä eräs ääni, joka tuntui don Korneliosta tutulta, -- todella onkin viittani tuolla!

Katteini katsahti ylös ja tunsi sen miehen, joka oli hänen viittaansa mieltynyt. Tuo puhuja oli lyhyesti sanoen Gaspacho.

-- Mikä onnen myyrä minä olenkaan, kun taasen teidät tapaan, jatkoi rosvo; -- tuo viitta on teille liian suuri. Sen sanoin teille jo edelläpuolenpäivänä.

-- Minä olen tyytyväinen siihen sellaisena kuin se on, vastasi katteini sävyisästi.

-- Mitä vielä! vastasi Gaspacho, heittäen pois risaisen päällysvaatteensa ja puhuvalla eleellä käskien don Kornelion riisumaan yltänsä viitan.

Tämä epäili noudattaa käskyä; mutta Gaspacho tempasi häneltä viitan ja kietoi sen tyynesti oman kunnianarvoisen ruumiinsa ympärille.

-- Kuulkaapa, ystäväiseni! huudahti muuan Gaspachon toveri, -- mitäpä te hatullakaan teette, kun ei teillä ole viittaakaan? Teidän panamahattunne näkyy juuri minulle soveltuvan, ja tätä sanoessaan hän tempasi katteinin päästä hatun sekä pani sen omaan päähänsä.

Koska vangilla ei ollut muuta yllänsä, joka olisi rosvojen ahneutta kiihoittanut, irroittivat he permen hänen käsivarsistansa ja käskivät häntä seuraamaan heitä tuohon valaistuun rakennukseen. Tämän hän mielellänsäkin teki, sillä Gaspachon läsnäolo hänelle ilmaisi, että hän oli joutunut joidenkuiden Arroyon miesten käsiin.

Muureja lähestyessään kiinnittyi don Kornelion huomio uudestaan tuohon omituiseen, akkunasta leviävään valoon. Se ei voinut olla tulipalo, sillä siinä tapauksessa olisi rakennus jo aikoja sitten ollut kulunut.

Muutaman minutin kuluttua he tulivat portille. Se oli suljettu, ja yksi miehistä kolkutti sitä miekkansa kahvalla, lausuen samalla tunnussanan, jota don Kornelio ei ymmärtänyt. Vaan sitä vastoin hän ymmärsi täytyvänsä nyt vasten tahtoansakin tuoda ilmi sen viestin, jonka Morelos oli hänelle uskonut.

Tuo iso portti kääntyi raskaasti saranoissansa, päästääkseen sisään ratsastajat, joiden välissä vanki vietiin erääsen avaraan, kivillä laskettuun pihaan, jota useat ulkoilmassa palavat tulet valasivat. Noiden tulien ympärillä näkyi satakunta miestä ryhmissä, toiset istuen, toiset pitkällänsä, ja pitkin muureja seisoi yhtä monta satuloittua ja suitsilla varustettua hevosta. Siellä täällä näkyi tuliluikkuja, keihäitä sekä sapeleja tulen valossa välkähtelevän, eikä don Kornelio voinut välttää kauhistuksen karmimista, ollessaan tässä villissä joukossa.

Hän pysähtyi kuitenkin vaan pari minuuttia pihassa, joiden kuluttua Gaspacho viittasi hänelle itseänsä seuraamaan sitä kiviporrasta, joka johti ylös rakennuksen toiseen kerrokseen.

NELJÄSKYMMENES NELJÄS LUKU.

Pirullinen rangaistus.

Päivä, jona kaikki nämä vaihtelevat seikat tapahtuivat, oli Arroyolle kaikkea muuta paitsi onnellinen. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hänen verivihollisensa, don Rafaelin, palajaminen seudulle ollut enteenä niille monille vastoinkäymisille, jotka häntä olivat kohdanneet. Kymmenen hänen miehistänsä olivat kaatuneet piiritettyjen kautta ja kaksi oli don Rafael surmannut sekä itse päässyt pakoon Gaspar-vangin ja Zapote-karkulaisen kanssa.

Nämä vastoinkäymiset olivat kiihoittaneet rosvopäällikön verenhimoa, ja kiukkuaan tyydyttääksensä hän päätti viipymättä valloittaa San Carlos-nimisen maakartanon. Paitsi kostonhimonsa tyydyttämistä oli Arroyolla myöskin toinen tarkoitus mainitun maakartanon kimppuun hyökkäämisellä: hän aikoi sijoittaa sinne pääleirinsä, omataksensa tarpeen tullessa varmemman turvapaikan kuin avaran kentän.

Hän huomasi erehtyneensä laskuissaan Del Vallessa olevan hallituksen joukon vastustusvoimasta, ja, ollen vielä epätiedossa sen todellisesta suuruudesta, piti hän piirityksestä lakkaamisen paraimpana, kunnes hän oli valloittanut San Carlosin. Sitten aikoi hän palata koko joukkoinensa sekä tehdä ratkaisevan hyökkäyksen tämän paikan kimppuun.

Tästä syystä oli hän käskenyt piirittäjiä palajamaan leiriin sekä purkanut telttansa ja koko miehistöineen marssinut San Carlosta valloittamaan. Tämä selittää, miten don Kornelion toverinensa oli onnistunut päästä Del Vallen ohi ja Ostuta-virran kahlauspaikan poikki, näkemättä Arroyoa tahi ketään hänen joukostansa, paitsi Gaspachoa.

Vaikka San Carlos'en isännällä, Fernando Lacarralla, olikin monta palvelijaa, ei hän silmänräpäystäkään vastarintaa ajatellut. Heti vaadittaissa siis portit avattiin Arroyolle ja hänen miehillensä.

Koska Arroyo tähän asti oli ollut ankaran tasapuolinen ja oli tunnettu lämpimäksi vapauttamisasian ystäväksi, luuli tuo nuori espanjalainen Arroyon ainoastansa tahtovan vaatia häneltä veroa joukkonsa ylläpitämiseksi.

Vaikk'ei don Fernando siis odottanutkaan minkäänmoista väkivaltaa, oli hän kuitenkin pitänyt viisaimpana piiloittaa ennen portin avaamista vaimonsa, Marianitan, erääsen maakartanossa olemaan komeroon, jossa hän rahojansakin tallensi.

Varmemmaksi vakuudeksi oli don Fernando rosvojen sisääntullessa ilmoittanut vaimonsa olevan matkalla.

Juuri silloin, kun tuo nuori maakartanon omistaja koetti johdattaa vieraitansa harhaan hänen vaimonsa ja aarteidensa piilopaikkaan nähden, oli don Kornelio saanut näkyviinsä maakartanon, jonka ihmeellisesti valaistut akkunat häntä olivat kummastuttaneet.

Don Kornelio, päästyänsä Gaspachon seurassa kiviportaiden ylisille, tuli suljetun oven eteen, jonka sisäpuolelta tuskanhuutojen ohella kuului korkeaäänistä melua.

Gaspacho avasi kursailematta oven sekä työnsi don Kornelion erääsen isoon huoneesen, jossa oleva ilma heidät miltei tukahuttanut.

Joukko pihkasoihtuja paloi pitkin seiniä, mutta niiden punertavaa leimua milt'ei himmentänyt tuo kirkas valo, joka loisti eräästä keskellä lattiata olevasta paloviina-tynnyristä, jota sinipunervat liekit ympäröivät.

Kuumuus, veren löyhkä ja tuon palavan viinan haju synnyttivät yhtenä hengittämiseksi inhoittavan ilman; mutta tämäkin oli don Korneliosta vähemmin tuskallista kuin se näky, joka hänen silmiänsä huoneesen astuessaan kohtasi. Yhdellä seinällä seisoi joukko miehiä erään olennon ympärillä, jota he suurella mielihalulla katselivat.

Milt'ei alastomana ja sidottuna kasvot seinäänpäin näkyi eräs mies, ja häneen kumarruksissa oli eräs toinen, kourassansa paksusta härännahasta tehty ruoska, jolla hän vähän väliä nähtävästi koko voimallansa tuota onnetointa uhria löi.

Ruoskamies oli julman näköinen, ja nuo sinertävät viinanliekit, jotka leimuten hänen kasvojansa valaisivat, tekivät ne milt'ei pirullisen näköisiksi. Ruoskitun selästä pirskuva veri oli tahrannut seinän hänen kummaltakin puoleltansa, ja näiden pilkkujen paljous todisti rangaistuksen jo hyvän aikaa kestäneen.

Pyövelin virkaa tekevän miehen vieressä seisoi eräs vieläkin inhoittavamman näköinen nainen, joka näkyi kehoittavan miestä suurempaan julmuuteen.

Gaspachon nähdessä, ett'ei kukaan hänen sisääntuloansa huomannut, huusi hän niin kovaa, että se kuului melun keskeltä:

-- Herra katteini! Me olemme ottaneet neekerin ja intianin toverin vangiksi. Tässä hän on!

Don Kornelion hämmästykseksi ei katteiniksi nimitetty ollut kukaan muu, kuin tuo inhoittava ruoskamies.

-- Hyvä, vastasi katteini, häneen kääntymättä; -- minä tulen heti, kunhan saan tämän visapäisen Fernandon neuvomaan, mihin hän on vaimonsa ja rahansa kätkenyt.

Ruoska vinkui taasen ilmassa ja sattui tuon onnettoman selkään, muuta vaikuttamatta kuin syvän huokauksen.

Aivan välinpitämättömänä tästä näyttelystä meni Gaspacho, jätettyään vankinsa Arroyon huostaan, ulos huoneesta.

Mitä don Kornelioon tulee, seisoi hän siinä, mihin rosvot olivat hänet asettaneet, kauhistuksen valtaamana. Lukuunottamatta sääliä, jota hän tunsi tuon onnettoman don Fernandon vuoksi, hän luuli sekä Costalin että Claron jo olevan hukassa, ja että hänenkin vuoronsa pian oli tulossa.

Näiden hirveiden ajatusten risteillessä don Kornelion päässä, tuli eräs kasvoiltansa sakalin näköinen mies hänen luoksensa.

-- Ystäväiseni, hän sanoi don Korneliolle, -- kuka te olette?

-- Nimeni on Lantejas... katteini Lantejas. Minä palvelen kenraali Morelosen joukossa ja tuon häneltä viestin, jonka todistuksena on...

Äkillinen ajatus saattoi don Kornelion vaikenemaan, kauhea ajatus, sillä juuri nyt hän muisti viestin, katteinin-valtakirjan, suosituskirjeen, sanalla sanoen kaikkien niiden paperien, jotka hänellä oli todistuksena, olevan ryöstetyn viitan lakkarissa.

-- Noh, lausui sakalin näköinen mies, -- missä ovat mainitsemanne todistukset?

-- Ne ovat minulta ryöstetyn viitan lakkarissa,

-- Kuka teidän viittanne otti? Gaspacho, vastasi don Kornelio, joka sattumalta oli kuullut ryöstäjän nimen.

-- Mikä huono onni! Gaspacho on juuri saanut käskyn viipymättä lähteä Las Cruce'en. Hän on jo poissa tällä hetkellä eikä luultavasti palaja ennenkuin viikon kuluttua. Sitä ennen olette te jo kuitenkin menettäneet päänne. Lemmon huono onni!

Kimakka huuto keskeytti juttelun don Kornelion ja Bocardon välillä, -- sillä se oli hän, joka kuvaili katteinille niin hauskoja tulevaisuuden toiveita. Huuto tuli tuolta onnettomalta don Fernandolta, joka heti huudon päästettyänsä pyörtyi.

Milt'ei samassa silmänräpäyksessä nousi viimeinen liehuva liekki viinatynnyristä, jonka sisältö nyt oli palanut, ja soihtujen punertavassa valossa näytti sisälläolijat don Korneliosta liehuvan kuin varjot tahi oikeammin kuin hornan henget, ollen apuna siinä kauheassa näytelmässä, joka nyt lähestyi loppuansa.

NELJÄSKYMMENES VIIDES LUKU.

Viesti tuodaan perille.

Don Kornelion seisoessa ilmassa, joka milt'ei häntä tukahuttanut, näki hän yhden noista varjonkaltaisista olennoista muista eroavan ja häntä kohti tulevan. Miehen lähemmäksi tultua hän tunsi rosvojen julman päällikön, joka, ikäänkuin jaguari nuoleskellen verisiä huuliansa, käheällä äänellä huudahti:

-- Tuokaa tänne vakoja! Minä tahdon tutkistella häntä sillävälin, kuin tuo toinen toipuu.

-- Tässä hän on, vastasi Bocardo, työntäen don Kornelioa Arroyon eteen.

Tämä katseli don Kornelioa verenhimosta säihkyvin silmin.

-- Tunnusta heti! hän huudahti, -- ja anna asian loppua. Minä olen väsyksissä enkä halua kauemmin varrota.

-- Herra Arroyo, vastasi Lantejas, minä olen kapinoitsijajoukossa palveleva katteini, ja kenraali Morelos on minut lähettänyt teille sanomaan...

Don Kornelio vaikeni. Hän epäili, uskaltaisiko hän ilmaista oikean asiansa.

-- Missä ovat teidän todistuksenne? kysyi Arroyo.

-- Paperini ovat minulta ryöstetyt.

-- Vähät teidän papereistanne! Tänne, vaimo! jatkoi Arroyo, kääntyen akka kuotaleesen, joka vielä seisoi tuon pyörtyneen don Fernandon luona. -- Tässä on sinulle vähän työtä, sillä minä olen hiukan väsyksissä. Minä annan sinun toimeksesi tämän vakojan saamisen tunnustamaan, kuka hänet on lähettänyt, ja missä tarkoituksessa hän on tullut. Pakoita häntä puhumaan, millä keinoin vaan haluat.

-- Varsin mielelläni, vastasi kuotale, -- mutta ei vielä. Tuo visapää on jälleen toipunut, ja, mikä vieläkin parempi, on lopulta tullut järkeensä... hän haluaa ilmaista.

-- Tuo hänet sitten tänne! käski Arroyo. Monta miestä riensi irroittamaan don Fernandoa seinästä, johon hän oli kytketty, ja puolittain laahasivat, puolittain kantoivat he hänet lattian poikki Arroyon luokse.

-- Kas niin, kurja! huudahti akka, -- missä sinun rahasi ovat kätkettynä?

-- Missä sinun vaimosi on? huusi Arroyo. Hänen isänsä on hänestä kelpo lunnaat maksaminen.

Kivun masentamana neuvoi don Fernando tuskin kuuluvalla äänellä tuon kätköpaikan, jonka ovi, sukkelasti muuriin salattuna, oli jäänyt rosvojenkin tarkoilta silmiltä huomaamatta.

Sekä Bocardo että Arroyo riensivät heti sille paikalle. Nelikko dollarin rahoja ja iso joukko rahaksi tekemätöntä hopeata oli huoneessa, mutta Marianita-rouva oli kadonnut.

Kun don Fernando sen kuuli, päästi hän ilon huudahtuksen ja pyörtyi uudelleen.

Don Kornelion mieleen muistui nyt tuo valkoisiin puettu aave, jonka hän puiden välissä oli nähnyt, ja hän ei epäillyt sen olleen juuri saman henkilön, jota he etsivät.