Part 12

-- Niin vastasi Suarez, -- viisisataa dollaria, ja se on kaunis raha. Mutta luulettekohan katteinin antavan mitään kaupanpäälliseksi, jos saisi kätensä poikkiammutuksi tahi säärensä poikkihakatuksi tuota hornan everstiä vangitessa?

-- Hm, enpä tiedä. Sen kuitenkin luulisin.

-- Noh, kuulkaatte minua, Suarez. Viisisataa dollaria olisi sangen hyvä asia teille, joka olette naimisissa ja jolla on perhettä. Minä, joka olen naimatoin, pidän niistä vähän lukua. Minä luovutan siis oikeuteni teille, ja te saatte etsiä everstiä, miten parhain voitte.

Näin sanoen heittäysi Pacheco pitkäksensä nurmelle ja valmistiihe nukkumaan.

-- Näinä kahtena viimeisenä yönä, hän lisäsi, -- en ole saanut unta rahtuakaan silmiini, ja minun on mahdoton pysyä valveilla kauemmin. Saatuanne everstin vangiksi, tahi kaikissa tapauksissa ennen päivänkoittoa, voitte tehdä hyvin ja palata minua herättämään; muutoin kentiesi nukun liian myöhään.

-- Raukka! huudahti Suarez. Minä jatkan ilman teittäkin ja ansaitsen palkinnon yksinäni.

Kova kuorsaaminen oli Pachecon ainoa vastaus.

Tuskin oli Suarez eronnut makaavasta toveristaan, kun hänenkin johtui mieleensä, että koska tämä, joka oli naimatoin, niin pelkäsi henkeänsä, oli hänellä, ollen naimisissa ja perheellinen, vieläkin suurempi syy peljätä omaansa. Näytettyään toverilleen rohkeuttansa, jonka näyttäminen ei hänelle mitään maksanut, päätti hän noudattaa tämän esimerkkiä muuhunkin nähden. Mentyään vielä sata askelta kauemmaksi, hän ojensi itsensä nurmelle ja oli pian unen vallassa.

Don Rafaelin kymmenestä vihollisesta oli siis neljä herennyt takaa-ajamisesta.

Kahden muun välillä heistä oli seuraava keskustelu:

-- Oletteko milloinkaan nähnyt kuun kumottavan näin kirkkaasti? kysyi toinen. -- Jos eversti on piilossa läheisyydessä, täytyy hänen meidät nähdä.

-- Sepä olisi sangen onnetointa, vastasi toinen. -- Jos hän sattuisi meidät näkemään, menisi hän varmaankin tipotiehensä.

-- Hm, jupisi toinen, -- enpä ole aivan varma siitä. Hän ei ole niitä, jotka menevät tiehensä. Oletteko kuullut, miten hän nosti Panchiton satulasta?

-- Olen, ja minua karmii jo sitä ajatellessanikin. Pyhä Maria! Kuulitteko mitään?

Nuo kaksi kapinoitsijaa pysähtyivät kuultelemaan. Se oli vaan väärää hälytystä, mutta se sai heidät toisellensa ilmaisemaan sitä pelkoa, jonka everstin maine heissä oli herättänyt. Kun naamari täten oli heitetty pois, sopivat kumpikin siitä, että heti palajaminen määrättyyn kohtauspaikkaan olisi viisainta.

Loput neljä takaa-ajajata jatkoivat nuuskimistansa, mutta tekivät sen niin huolimattomasti, että he pari, kolme tuntia etsittyänsä palasivat yhtä hyvinä aukkoon, jossa heidän toverinsa heitä jo odottivat, paitsi Suarez ja Pacheco, jotka eivät vielä olleet heränneet.

Kuu oli jo laskenut, ja päivä oli sarastamaisillaan. Nuo kahdeksan kapinoitsijaa olivat istuutuneet aukon keskelle ja, tuliluikut polvillansa sekä väkipuukot pistettyinä saappaanvarsiin, he kuultelivat Pepeä.

-- Suarez ja Pacheco eivät koskaan tule palajamaan, lausui Pepe vastaukseksi toveriensa arveluihin. Lyönpä vetoa, että tuo Belzebubin eversti on pannut heidät murskaksi, samoinkuin hän teki Panchito-paralle... ja koska me olemme etsineet koko yön, jälkeäkään löytämättä, niin...

-- Me etsimme aluemme mitä suurimmalla tarkkuudella, keskeytti yksi, joka oli näyttänyt suurinta pelkoa everstin kohtaamisesta.

-- Samoin teimme mekin, lisäsi Pepe. -- Kysykääpä tuolta toveriltani. Vaikka emme ole voineet hänen jälkiänsä huomata, on selvä, että tuo hallituksen ystävä on jossakin paikassa tässä metsässä... mihinkäs Suarez ja Pacheco muutoin olisivat voineet joutua? Minun neuvoni on siis, että palajamme sille kohdalle, jossa hän poikkesi maantieltä, ja sitte seuraamme siitä hänen hevosensa jälkiä.

Toiset suostuivat tähän esitykseen, joka myöskin heti pantiin toimeen.

-- Saatuamme vihiä hänen piilopaikastansa, jatkoi Pepe, -- voimme jakautua kahteen ryhmään, neljä miestä kuhunkin. Toinen ryhmä lähestyy yhdeltä, toinen vastakkaiselta puolelta. Siten saamme hänet väliimme, ja ensimmäinen, joka hänet huomaa, ampuu hänet kuin hullun koiran. Se on varmin keino. Nuo viisi sataa dollaria, jotka katteini on luvannut sille, joka ottaa hänet kiinni hengissä, olisivat kyllä sangen hyvät; mutta minä sanon: kostoa ennen kaikkia. Sitäpaitsi hän kentiesi tuleekin vaan haavoitetuksi, ja silloin voimme kaikissa tapauksissa saada tuon palkinnon.

Pepen neuvo saavutti yleisen hyväksymisen, ja päätettiin viivyttelemättä palata maantielle.

He tulivat tielle, juuri auringon alkaessa kullata palmujen korkeita latvoja, ja nyt alkoi jälkien etsiminen metsän läpi.

Hevosen kavion jäljet, eräs katkennut oksa ja muutamat vihriät sassafrasi-puun lehdet osoittivat selvään sen paikan, missä don Rafael oli metsän läpi ratsastanut.

Seurattuaan hänen jälkiänsä hetkisen, luulivat kaikki, ett'ei karkulainen enään voisi olla kaukana. Kapinoitsijat jakautuivat nyt, kuten päätetty oli, kahteen ryhmään, joista toinen seurasi jälkiä, samalla kun toinen teki kierroksen, ja tunki vastakkaiselta taholta viidakkoon.

Tuon viimeksimainitun ryhmän tehdessä kiertävää liikettänsä, kohtasivat he äkkiä ne ratsastajat, jotka olivat lähetetyt Juan Zapotea ja tuota karannutta viestin viejää takaa-ajamaan. Äskentulleet päättivät nyt yhtyä noihin muihin ja noudattaa yhteistä suunnitelmaa. Tässä tarkoituksessa he jakautuivat kolmeen osastoon ja lähestyivät näin sitä kohtaa, jossa otaksuivat don Rafaelin olevan piilossa.

Neljä ryhmää tunki nyt siis yhteistä keskipistettä kohti, ja tämän keskipisteen sydämessä oli tuo iso cedrelapuu, johon don Rafael oli lymynnyt. Tämä oli everstille sangen vaarallinen hetki.

KOLMASKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.

Eräs kohtaus.

Samalla kun Pepe toverinensa valmisteliivat tunkeumaan viidakkoon, heräsi don Rafael syvästä unestansa.

Tuskin oli hän ennättänyt muistella tuota vaarallista asemaa, jossa hän oli, ennenkuin läheltä kuuluva lehtien kahina herätti hänen huomiotansa, ja katsottuaan ales hän huomasi kaksi miestä lähestyvän cedrelapuuta, kumpikin kantaen isoa kääryä kädessään.

Kumpaisenkin äskentulleen puku oli sangen sopimatoin niin okaisessa viidakossa kulkemiseen, kuin se, jossa he olivat. Heillä oli ainoastaan paita ja puuvilla-housut, ja vaikka yö oli ollut aivan kosteetoin, näyttivät kysymyksessä olevat vaatteet läpimärjiltä.

Vähintäkään aavistamatta don Rafaelin puussa olemista tahi yhdenkään ihmisen läsnäoloa, liikkuivat nuo molemmat miehet mitä varovaisimmin. Milloin he katsoivat oikealle, milloin vasemmalle, ikäänkuin he olisivat jotakin etsineet tahi peljänneet jonkun vihollisen pensastoissa piilevän.

-- Kaiketi on parasta, että pysähdymme tähän, sanoi toinen kävelijöistä toisellensa, -- kumminkin siksi, kunnes olemme saaneet vaatteet päällemme.

-- Niin, kuului vastaus; -- mutta meidän on supistaminen täällä oloamme niin vähään kuin suinkin; meidän olisi pitänyt jo tähän aikaan olla hyvän matkaa tiellä Huajapamiin.

Nyt avasivat molemmatkin miehet kantamansa käärön, jossa näkyi olevan erilaisia kuivia vaateparsseleja. Riisuttuansa sitten märät paitansa ja housunsa, he alkoivat jälleen pukeumaan.

-- Vai niin, sanoi ensiksi puhunut, osottaen pientä kääröä, jota toinen kantoi, -- tuoko olisi siis painonsa arvoinen kultaa?

-- Niin, ja te tulette pian huomaamaan, ett'ei teillä ole katumista minua pakoon auttamisestanne. Jos vaan pääsisimme onnellisesti tästä seudusta... sillä varmaankin he meitä ajavat takaa.

-- Siihen voitte luottaa, mutta älkää peljätkö heidän meitä löytävän. Jos me joutuisimme joidenkuiden Del Vallea piirittävien käsiin, ei meillä ole mitään pelkäämistä. He ovat minun toverejani, ja koska he eivät tiedä minun karanneeni, voin heitä helposti pettää.

-- Mutta jos he vievät meidät takasin Arroyon leiriin?

-- Siinä tapauksessa meidät molemmatkin hirtetään. Mutta mitäpä se tekee... ennemmin tahi myöhemmin se kuitenkin niin tulee käymään, lisäsi Juan el Zapote, sillä se hän oli, viestin viejän seurassa, jota hän oli auttanut karkaamaan. -- Rohkeutta siis, toverini, hän kehoittaen jatkoi, -- minä koetan parastani, pelastaakseni teitä kaikissa tapauksissa pulasta.

-- Pyhä neitsyt! mietti don Rafael itseksensä. -- Tuo velikulta näkyy olevan niin varma hirtetyksi tulemisestansa, ettei hänellä juuri olisi paljoa enempää pelkäämistä, vaikka hän veisi johonkin turvalliseen paikkaan minutkin.

Tätä miettiessänsä hän irroitti vyönsä, joka piti häntä kiinni puun oksissa, ja hyppäsi ales molemman matkustelijan väliin, jotka tämän äkillisen ilmiön nähdessänsä seisoivat aivan ällämystyneinä.

Hän, jonka piti niin kalliisti maksaman Gertrudis'en hänelle lähettämän käärön, seisoi nyt naama naamaa vastaan viestin tuojan kanssa, joka sitä kantoi, eikä kumpikaan kuitenkaan toistansa tuntenut.

-- Vaiti! sanoi eversti, joka ensiksi alkoi puhua, -- teillä ei ole mitään pelkäämistä. Minä lupaan teille suojelukseni: mutta pankaa ensin pois aseenne!

Zapote oli vetänyt esiin pitkän väkipuukkonsa, valmiina puollustukseen; mutta samassa silmänräpäyksessä tarttui don Rafael hänen käsivarteensa voimalla, joka näytti hänen voivan tulla yhtä vaaralliseksi vastustajaksi kuin mahtavaksi suojelijaksikin.

-- Kuka te olette? kysyivät yhdestä suusta molemmat pakolaiset.

-- Olisipa varomattomasti, jos sen teille sanoisin, vastasi don Rafael. -- Minä olen nuori mies, joka juuri hyppäsin alas puusta teidän joukkoonne, kuten voitte nähdä hatustani, joka vielä on oksilla.

Päästämättä Zapoten käsivartta, kurotti eversti itsensä varpailleen ja otti hattunsa ales.

-- Kas niin, ystäväiseni, hän jatkoi, pannen hatun päähänsä. Te pakenette Arroyo-rosvoa... niin minäkin teen; siinä on teille tarpeeksi tietoa tällä kerralla. Teitä on kaksi, ja minä olen ainoastansa yksin; mutta minä sanon teille peittelemättä, että minun, jos ette ryhdy minun puolelleni, täytyy tappaa teidät molemmat. Nyt voitte valita... joko tahi ei!

-- Lempo vieköön, lausui Zapote, johon vieraan avosydäminen käytös oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen, -- tepä todellakin osaatte käydä suoraan asiaan! Noh, cavallero, mitä me voimme teidän eduksenne tehdä?

-- Auttakaa minua Arroyn miesten kynsistä, kuten aijotte tehdä tälle toverillennekin. Sanokaa minun tuovani lunnaita eräästä Del Vallessa olevasta vangista, ja hankkikaa minulle siten tilaisuus pääsemään rivien läpi. Jos tämän teette, lupaan teille kunnon palkinnon... ja...

Tässä keskeyttivät everstiä eri suunnilta kuuluvat äänet, ikäänkuin miehiä sitä paikkaa eri haaralta lähestyisi.

Sekä don Rafael että viestin tuoja katselivat levottomina Zapoten kasvoja.

-- Lempo olkoon! tämä huudahti, -- näyttääpä vaarallisemmalta kuin luulinkaan.

Äänet olivat nyt muuttuneet huutamiseksi ja kirkumiseksi, ikäänkuin ne tulisivat metsästämässä olevilta miehiltä.

-- Nämä huudot, joiden merkityksen minä kyllä tajuan, ilmaisevat tässä metsässä piilevän jonkun hallituksen ystävän, joka on saatava kiinni joko hengissä tahi kuolleena.

-- Varmaankin ne ovat samoja miehiä, jotka minua ajoivat takaa eilen illalla, lausui don Rafael.

-- Tunteeko joku heistä teitä? kysyi Zapote.

-- Minä tapoin kaksi heistä, ja toiset varmaan minut näkivät.

-- Sitten on minulle teidän auttaminen tielle tavallisena vankina, kuten tätä toveria, joka ei ole hallituksen ystävä eikä kapinoitsija, mahdotointa.

-- Niin, ainakin on se lievemmin sanoen epävarmaa, myönsi don Rafael alakuloisella äänellä.

-- Aivan mahdotointa; mutta yhden asian voin teille kuitenkin luvata, sen nimittäin, ett'emme tule teitä pettämään, jos kohtaamme jonkun teidän takaa-ajajistanne. Sitäpaitsi koetan heitä eksyttää harhaan. Kuitenkin yhdellä ehdolla.

Mainitse se, sanoi eversti.

-- Että sallitte meidän teistä eritä. Minä en voi tehdä mitään teitä pelastaakseni, sen te tiedätte, jotavastoin te voitte vaikuttaa meidän perikatomme, hyödyttä teille itsellenne.

-- Älkää minusta huoliko, vastasi don Rafael. -- Minä huomaan teidän olevanne oikeassa. Tarkemmin mietittyäni ei minulla ole suurempia syitä olla elämään mielistyneenä kuin teilläkään. Hiukka ennemmin tahi myöhemmin, mitäpä se tekee? Mutta, hän hymyillen lisäsi, -- enpä tahtoisi juuri mielelläni tulla hirtetyksi.

-- Kiitoksia luvastanne, että saamme teistä eritä, sanoi Zapote; mutta, herra cavallero, vielä sananen, ennenkuin menemme. Jos tahdotte totella neuvoani, niin kiivetkää jälleen tuohon puuhun takasin: kukaan ei voi aavistaa teidän siellä oloanne.

-- En, vastasi don Rafael. -- Tuolla ylhäällä minä olisin kuin koirien ajama jaguari... voimatta itseäni puollustaa. Kuten intiani, haluan minäkin toiseen maailmaan mennessäni lähettää sinne edelläni niin monta vihollista kuin suinkin.

-- Noh, menkäätte virran luo, tästä suoraan etelään... se on vieläkin parempi. Tultuanne Ostutan rannoille te näette suunnattoman bamburuohoston, jossa toverini ja minä itsekin olemme löytäneet piilopaikan ja jossa olisimme voineet olla turvassa tuomiopäivään asti, jos ei meidän olisi täytynyt lähteä sieltä pois eräälle asialle. Jos vaan pääsette bamburuohostoon, olette pelastettu.

Näitä lausuen käänsi Zapote toverinsa seuraamana nenänsä pohjoiseen päin, ja pian olivat molemmat kadonneet don Rafaelin näkyvistä.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Karkulaiset vaarassa.

Zapoten ja hänen toverinsa, viestin viejän, tehtyä pitkän kierroksen metsän lävitse, pääsivät he Huajapamiin johtavalle tielle. Heidän aikomuksensa oli matkansa jatkaminen Huajapamiin, jossa arvelivat hallitusystävällisen sotajoukon vielä oleilevan ja jossa luulivat tapaavansa eversti Tres-Villas'en, jonka luokse tuo viestin viejä oli lähetetty. Eipä entinen rosvo eikä hänen toverinsakaan aavistanut, että he äsken olivat erinneet juuri tuosta everstistä.

-- Vahinko, muistutti viestin viejä, -- ett'emme kysyneet tuon herran nimeä. Se oli joku ylhäinen, hallituksen joukossa palveleva upseri, sen huomasin hänen virkapuvustansa.

-- Hoh, vastasi Zapote. -- Mitäpä hyötyä meillä hänen nimestänsä olisi? Hän on hukassa, pelkään. On siis saman tekevä, mikä hänen nimensä on.

-- Kukapa tiennee, vastasi viestin viejä epäillen.

-- Se minua enin suututtaa, jatkoi Zapote, -- ett'emme voi tehdä mitään hänen eduksensa. Nyt se ainakin on liian myöhäistä, ja sitäpaitsi, Gaspar-hyväni, on meillä tätä nykyä täysi työ omaa tilaamme ajatellessa. Me olemme vielä kaukana turvallisuudesta.

Molemmat miehet jatkoivat matkaansa, hiipien hiljaa ja varovasti viidakon suojassa.

Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun he taasen kuulivat metsää samoelevien, don Rafaelia takaa-ajavien miesten äänet. Kumpikin pysähtyi pensaiden muodostaman verhon taakse kuultelemaan. Syvän äänettömyyden vallitessa he kuulivat oksien kahinan ja seuraavassa silmänräpäyksessä he näkivät erään miehen vähän matkan päässä. Hän kävi hiipivin askelin sekä tuliluikku kädessänsä, ja vähän jälkeenpäin ilmestyi kaksi lisäksi ensiksimainitun takana. Kaikki kolme hiipivät varovasti puulta puuhun, käyttäen puunrunkoja satunnaisena suojanansa ja kurkistellen eteenpäin.

Yhdessä näistä miehistä huomasi Zapote vanhan tutun.

-- Halloo, Perico! hän huusi.

-- Kuka minua huutaa? kysyi Perico.

-- Minä... Juan el Zapote.

-- Mitä sinä siellä teet? Mistä sinä tulet?

-- Leiristä, vastasi Zapote; -- katteini on lähettänyt...

-- Vai niin, katteini siis tietää meidän ajavamme takaa erästä hallituksen puoluelaista, joka on paennut metsään? Me olemme häntä koko yön etsineet, mutta emme ole häntä vielä löytäneet.

Tässä silmänräpäyksessä liittyi neljäs mies noihin kolmeen jo paikalla olevaan. Zapoten ja viestin viejän onneksi olivat nämä neljä juuri se ryhmä, joka ei vielä ollut tavannut leiristä tulleita ratsastajia, ja he eivät siis tietäneet heidän vanhaa toveriansa, Zapotea, ajettavan takaa karkulaisena.

-- Kuten sanottu, jatkoi Zapote, -- katteini on lähettänyt minut eräälle asialle toverini, tämän Gasparin kanssa, ja meillä on kova kiire.

Ennenkuin menette, lausui yksi miehistä, -- sanokaa meille, oletteko nähneet ketään?

-- Ketään? Ketä sitte? Hallituksen ystävääkö, jota te etsitte?

-- Niin, eversti Tres-Villasta.

-- Eversti Tres-Villasta! huudahtivat Zapote ja viestin viejä kuin yhdestä suusta.

-- Erästä pitkää herraa, mustilla viikseillä ja puettu rakuunaupserin virkapukuun.

Selitys sopi aivan tarkalleen siihen henkilöön, jonka Zapote ja Gaspar vähää ennen olivat kohdanneet. He iskivät salaa silmää toisellensa.

-- Emme, vastasi sitten tuo entinen rosvo kuivasti, -- emme ole nähneet emmekä kohdanneet ketään; mutta me hukkaamme aikaamme. Hyvästi!

-- Jumala kanssanne, vastasi Perico.

Jäähyväiset lausuttuansa poistui Zapote toverinensa astuskellen, niinkauan kuin vielä olivat kapinoitsijain näkyvissä, mutta sitten juosten kaikin voiminsa.

Päästyään niin kauaksi, ett'ei heidän enään tarvinnut takaa-ajamista peljätä, heittäytyi Zapote nurmelle kovin alakuloisen näköisenä.

-- Mitä meidän nyt on tekeminen? kysyi Gaspar synkällä äänellä.

Zapote ei heti vastannut. Hän näytti olevan mietteisin vajonneena. Äkkiä hän hypähti seisovallensa ja huudahti:

-- Eräs miete, oiva miete!

-- Ah, mikä sitten?

-- Kuulkaapa. Minä tunnen Del Vallen maakartanon piirittäjät, ja te tunnette sen puollustajat. Sillä tavoin me voimme päästä sisään, ja kerran sisään päästyämme otan viisikymmentä miestä mukaani ja pelastan everstin.

-- Mutta jos hän sitä ennen joutuu vangiksi tahi tulee surmatuksi? intti Gaspar.

-- Silloin koetamme vangita Arroyon. Olemmehan sitten kaikissa tapauksissa ansainneet kunniallisen palkinnon.

-- Niin, lausui Gaspar, -- eversti voi kentiesi päästä viiran rannalla olevaan bamburuohostoon, ja silloin me kentiesi voisimme hänet pelastaa.

-- Vähemmässä kuin kahdessa tunnissa voimme ennättää takaisin apumiehinemme. He voivat helposti hyökätä ulos Del Vallesta nyt, kun milt'ei kaikki piirittäjät ovat etsimässä. Pian, rientäkäämme joutuin maakartanoon!

NELJÄSKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU.

Pelastettu.

Yksin jääneenä alkoi don Rafael tyynesti miettiä asemaansa. Hän ei voinut kieltää pakoonpääsemisen toiveensa olevan sangen epävarmoja, ja että hänellä, jos ei joku aavistamatoin sattumus häntä auttaisi, oli äärettömän vähän toivoa tulla häntä uhkaavasta vaarasta pelastetuksi.

Hänellä ei kuitenkaan ollut yhtään aikaa hukattavana, vaan hänen täytyi heti tehdä päätöksensä.

Hän viipyi ainoastansa silmänräpäyksen, miettiäksensä, miten hänen olisi hevosellansa menetteleminen. Ensiksi hän ajatteli jättää sen sinne, mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tuosta eläimestä kentiesi tulisi olemaan hänelle hyötyä. Se voisi olla jonkinlaisena liikkuvana suojuksena, jonka takana hän voisi suojella itseänsä takaa-ajajiensa luodeilta. Ja jos hän ensiksi pääsisi onnellisesti viidakosta, voisi hän sitten helposti paeta Roncadorin nopeuden avulla. Tästä syystä hän päätti jälleen etsiä hevosensa.

Hän ei ollut käynyt montakaan askelta, kun epäselvä äänien sorina tuli hänen korviinsa. Hän kuulteli, mutta kun äänet eivät kuuluneet lähestyvän, jatkoi hän matkaansa siihen viidakkoon, johon hän Roncadorin oli jättänyt.

Tuo eläinraukka ei ollut, vaikka nälän ja janon vaivaamana, tehnyt minkäänlaisia irtipääsemisen yrityksiä. Se seisoi yhä vielä sen puun juurella, johon don Rafael oli sen sitonut.

Taluttaen hevosta ohjaksista, alkoi don Rafael nyt niin joutuin kuin suinkin astua sen pensas- ja köynnöskasvi-sokkelon läpi, joka peitti maan. Aurinko, joka silloin tällöin vilahteli lehvien lomatse, teki hänen suuntansa etelään päin ohjaamisen mahdolliseksi, suuntaan, johon Zapote oli häntä neuvonut menemään.

Eipä viipynyt kuitenkaan kauan, ennenkuin äänien kuuluminen sieltäpäin pakoitti häntä pysähtymään.

Sieltä kuului selvästi useamman miehen ääniä, jotka huutelivat toisillensa, ja don Rafael huomasi levottomana näiden häntä lähestyvän. Hän kuulteli tarkasti, vastaisiko tähän yhtään ääntä vastakkaiselta taholta, koska hän siinä tapauksessa olisi saarretuksi tulemisen vaarassa. Hän ei tietänyt vihollistensa lukua, mutta huudot ilmaisivat hänelle, ett'ei jono vielä ollut häntä täydellisesti saartanut, ja että siis vielä oli hiukan pelastuksenkin toivoa.

Hänen näin korvat pörössä kuullellessaan, oivalsi hän erään äänen, josta hän tajusi, ett'ei se tullut keltään ihmisolennolta. Se oli eräin tikan kuivaneesen puuhun nokittamista. Tämä ääni kuului hänen korviinsa ikäänkuin ystävän ääni. Se ilmaisi hänelle, ett'ei sillä taholla, josta se tuli, yksikään ihminen ollut metsän hiljaisuutta häirinnyt.

Silmänräpäystäkään epäilemättä alkoi don Rafael mennä ääntä kohti, linnun kestävän nokituksen johtamana.

Hän oli vielä vähän matkan päässä siitä kuivaneesta puusta, josta tikka haki ruokaansa, kun tuo lintu hänet huomasi ja pakeni metsään.

Don Rafael pysähtyi nyt ja käänsi korvansa kuultelemaan. Iloksensa luin huomasi takaa-ajajiensa äänen heikommaksi. Hän oli siis heistä kau'ennut.

Turvatakseen itseänsä takaa-ajajilta, käytti don Rafael nyt viekkautta, jonka hän oli oppinut intianeja vastaan tehdyillä sotaretkillänsä. Hän otti maasta kaksi kuivaa oksaa, joita hän löi toisiinsa, synnyttäen täten tikan nokittamisen kaltaista ääntä. Tehtyänsä tätä jonkun kerran, hän palasi takasin siihen suuntaan, josta äänet olivat pakoittaneet häntä poikkeamaan. Hän oli vakuutettu tien nyt olevan auki tähän suuntaan, jos ei vaan hänen takaa-ajajansa jälleen palajaisi, joka kuitenkaan ei ollut luultavaa.

Puolen tuntia kuljettuansa pensastossa, pysähtyi don Rafael, virkistääkseen itseänsä papaupuun hedelmillä, jotka hänen ympärillänsä kasvoivat. Niiden mehukas, meloninkaltainen ydin sammutti sekä nälän että janon.

Puolipäivä oli jo kulunut, ja auringon säteet valuivat vinoon oksien lomatse don Rafaelin jatkaessa matkaansa. Vähän tämän jälkeen hän huomasi harvemmiksi tulevien puiden välistä Ostuta-virran, joka virtasi tyynenä, juosten korkeita bamburuohoja kasvavien rantojen välissä. Hän ei viivytellyt piilopaikan etsimistä. Sen metsän reuna, josta hän oli tullut, ulottui muutaman askeleen bamburuohostosta, ja mennen tuon avonaisen paikan poikki niin joutuin kuin suinkin, katosi pakolainen bamburuohostoon.

Tuon jättiläisruohon peitossa hän tunsi itsensä turvallisemmaksi. Piilopaikastansa voi hän katsella virran yli, ja muutamista isoista kivistä, jotka olivat virran keskellä, tunsi hän sen paikan ja tiesi, ett'ei hän voinut olla etäällä Ostuta-virran poikki vievästä kahlauspaikasta, johon kaksi vuotta sitä ennen hänen Arroyon ja tämän rosvojen takaa-ajaminen oli häntä johtanut. Äkkiä hän kuuli takanansa huutoa ja hevosen astuntaa. Nämä äänet tulivat siitä joukosta, joita Arroyo oli lähettänyt häntä takaa-ajamaan ja jotka nyt tyhjin toimin leiriin palasivat.

Paremmaksi vakuudeksi vetäytyi don Rafael peremmälle ruovostoon, varovasti taivuttaen kädellään tieltänsä bamburuokoja, eikä ratsastajilla, vaikka he ratsastivat ainoastansa vähän matkaa hänestä, ollut aavistustakaan vihollisensa niin lähellä olemisesta.

Yhä kuullellen, kuuli don Rafael kahlauspaikan yli menevien hevosten molskimisen, ja muutama minuutti sen jälkeen vallitsi tällä-paikalla syvä hiljaisuus.

NELJÄSKYMMENES TOINEN LUKU.

Vastahakoinen lähettiläs.

Heti Huajapamin valloituksen onnellisen lakkauttamisen jälkeen sai don Kornelio kenraali Morelos'elta luottamustoimeksensa Oajacaan menemisen, tiedustelemaan tässä kaupungissa, jota vastaan kenraali nyt aikoi kääntää voittorikkaat aseensa, olevien hallituksen joukkojen todellista voimaa.

Matkalla määräpaikkaansa olisi don Kornelion myöskin eräs toinen asia toimitettava. Molempien rosvojen, Arroyon ja Bocardon, sanottiin oleskelevan Ostutajärven lähettyvillä, jossa ne totuttuun tapaansa maakuntaa ryöstelivät. Tehdäksensä lopun tästä laittomasta tilasta, joka koko kapinata häpäsi, oli kenraali Morelos määrännyt don Kornelion käskemään noita kumpaistakin rosvoa heti lakkaamaan konnuuksistansa; muussa tapauksessa heidät reväistäisiin halki neljän hevosen välissä.