Part 11

Ponnistellen hän karkoitti viettelyksen, joka tuossa viimeisessä kysymyksessä piili, ja päätti ratsastaa Del Valle'en, karkaisemaan sydäntänsä isänsä haudalla.

Tämä tulisi olemaan hänelle vaarallinen matka. Koko maakunta, paitsi pääkaupunkia ja paria muuta paikkaa, oli nyt kapinoitsijain vallassa, ja hallituksen palveluksessa oleva upseri ei voinut kulkea teillä mitä suurimmatta vaaratta.

Jumala suojelee velvollisuutensa täyttäjää, don Rafael jupisi, ja tunti myöhempään oli hän jo mennyt Huajapamin lakeutta rajoittavan vuorijonon ohi ja kulki nyt sitä tietä, joka johti etelään, Del Vallen maakartanoon.

KOLMASKYMMENES VIIDES LUKU.

Kaipaus.

Palatkaamme nyt Las Palmas-nimiseen maakartanoon ja sen asujamiin.

Rosvojen poismentyä vallitsi synkkä hiljaisuus don Marianon kodissa.

Eräänä iltana, se oli viides don Rafaelin kartanossa käynnistä, istui Gertrudis katsellen lakeudelle, auringon verkallensa vaipuessa taivaanrantaan.

Äkkiä ilmestyi hänen silmiinsä puolitusinaa ratsastajia, ikäänkuin olisivat ne juuri tulleet kartanon pohjaispuolelta olevilta kukkuloilta. Espanjalaiset liput, jotka heidän keihäissänsä liehuivat, ilmaisivat heidän olevan hallituksen rakuneja. Yksi ratsasti hiukka toisten edellä, nähtävästi heidän päällikkönsä. Useita muitakin ratsastajia tuli näkyviin, seuraten näiden jäljessä, kunnes monilukuinen joukko näkyi kulkevan kentän poikki.

Gertrudis katseli kuitenkin vaan edelläratsastajaa. Tämä oli liian kaukana, jotta hän olisi voinut tätä silmillänsä tuntea, mutta Gertrudis'en sydän sanoi hänelle, ken tämä oli.

Huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän katseli yhä ratsastajia, kunnes nämä katosivat laskevan auringon kultaiseen kimallukseen.

Ei kertaakaan heidän päällikkönsä ollut kääntänyt päätänsä kartanoon, ja kuitenkin se oli don Rafael, joka saamansa käskyn mukaan meni yhtymään rykmenttiinsä ja joka, salatakseen sotamiehiltänsä sydämensä ahdistusta, täten ratsasti kartanon ohi taaksensa katsomatta.

Kun don Rafael ei enään hengittänyt samaa ilmaa kuin Gertrudis, oli tällä surullista huvitusta hänen uljaan hevosensa, Roncadorin, hoitamisesta, jonka, sittenkuin se oli nelistänyt tiehensä kohtauksessa Arroyon miesten kanssa, don Marianon paimenet jälleen olivat ottaneet kiinni ja vieneet kartanoon.

Vähän tämän jälkeen vietettiin Marianitan häät don Fernando de Lacarran kanssa. Tämä naiminen oli sovittu jo aikoja kapinan syttymisen edellä, eikä se kohdannut mitään vastusta don Marianon puolelta. Don Fernando oli tosin espanjalainen, mutta, kuten moni hänen kansalaisensa, tunsi hän mieltymystä siihen maahan, jonka hän omakseen oli valinnut.

Muutama päivä häiden jälkeen vei hän nuoren morsiamensa San Carlos-nimiseen maakartanoon. Hänen kartanonsa oli, kuten Del Vallekin, Ostuta-virran rannoilla, joka eroitti nuo molemmat kartanot, ei kaukana samannimisestä järvestä.

Suurin osa don Fernandon maatilalla olevata väkeä oli jäänyt isännällensä uskolliseksi. Tästä syystä se näytti tarjoavan turvallisempaa olopaikkaa kuin Las Palmas tuon levottoman kapinan aikana, ja don Fernando esitti siis, että hänen appensa sekä Gertrudis seuraisivat Marianitaa hänen kotiansa. Don Mariano kuitenkin tämän tarjoumuksen hylkäsi, toivoen suuren kaupungin elämän ja liikkeen huvittavan Gertrudista, joka oli vajonnut synkkään alakuloisuuteen. Hän piti siis Oajacaan menemisen parempana ja panikin tämän päätöksensä toimeen muutamana päivänä nuoremman tyttärensä häiden jälkeen. Gertrudis kieltäytyi käyttämästä kantotuolia, joka hänelle matkaa varten oli hankittu. Hän halusi ratsastaa uljaalla Roncadorilla, joka niin usein oli don Rafaelia kantanut, ja hevonen, ikäänkuin tietäen kantavansa mitä sen omistaja piti maailmassa suurimmassa arvossa, salli Gertrudis'en valkeain sormien ohjata itseänsä yhtä nöyrästi, kuin jos don Rafaelin vankka käsi olisi ollut ohjaksissa.

Päinvastoin don Marian on toivoa ei Oajacassa oleskeleminen laisinkaan voinut karkoittaa sitä alakuloisuutta, joka hänen tytärtänsä vaivasi. Tunnotoinna kaikelle kaupungin vihaisemman seuraelämän viehätyksille tuli aika Gertrudis'esta pitkäksi. Yksi iloinen silmänräpäys hänellä oli; se oli kuin huhu kertoi eversti Tres-Villas'en Aguas Calientes-nimisen paikan valloitettuansa leikkuuttaneen hiukset kolmeltasadalta naiselta.

Kuten jo Trujanokin viittasi, joka oli Marianitalta kuullut asian, oli tämä uutinen silmänräpäykseksi täyttänyt tuon nuoren kreolinaisen sydämen ilolla ja ylpeydellä. Hän yksinänsä käsitti tämän omituisen julmuuden syyn. Don Rafael ei tahtonut hänen olemaan ainoan naisen, jonka oli paheksuminen tukkansa menettämistä. Tämän tapauksen jälkeen kului monta kuukautta hänen saamatta minkäänmoisia tietoja don Rafaelista, ja hänen poskensa, jotka yhä enemmän kalpenivat, todistivat hänen kärsimistänsä sieluntuskista.

Kaksi kokonaista vuotta nämä tuskat kestivät. Turhaan ponnisteli tuo nuori tyttö tukahuttaaksensa lempeä, joka hänen elämätänsä hivutti.

Gertrudis ei kuitenkaan valittanut, vaan salasi, niin hyvin kuin voi, suuren tuskansa. Pitkinä, unettomina öinä, kun hänen malttinsa oli loppumaisillaan, joskus heikko toivon säde hänen tasapainonsa palautti.

Silloin hän ajatteli viimeistä keinoaan, jota hän aikoi käyttää, kun hänen vastustusvoimansa oli tyhjentynyt, nimittäin tuota toista hiuspalmikkoa, jonka don Rafael häneltä oli leikannut ja jonka hän huolellisesti oli säilyttänyt.

Roncadorin takasin lähettäminen omistajallensa oli häneen jo kovasti koskenut. Se oli ollut yksi askel hänen puoleltansa taistelun sovittamiseksi hänen lempensä ja ylpeytensä välillä. Vieläkin tuskallisemmaksi tulisi hänestä tuntumaan tuohon viimeiseen keinoon turvaaminen ja sitä lupausta hyväksensä käyttäminen, jota hän niin ennustavana kerran oli pyytänyt.

KOLMASKYMMENES KUUDES LUKU.

Rosvoleiri.

Huajapamista ja Oajacan kaupungista lähtee kaksi tietä, jotka suuntaavat toisiinsa, kunnes lopulta yhtyvät. Näiden yhtymäpaikka on Ostuta-virran rannalla, lähellä samannimistä järveä, eräällä kohdalla, jossa on kahlauspaikka virran poikki. Ennenkuin tulee tälle kahlauspaikalle, on Del Valle-niminen kartano Oajacan tien toisella puolen, ja tunnin matkan päässä, virran yli kahlattua, San Carlos'en maat alkavat. Kumpikin maatila, joiden alle kuuluu ääretöin maa-ala, yhtyisivät toisiinsa, jos ei virta niitä eroittaisi.

Pitkin virran oikeanpuolista rantaa, tuon äskenmainitun kahlauspaikan lähellä, näkyi sen päivän seuraavana aamuna, jona don Rafael pakolaisena lähti Huajapamista, useampia hajallaan olevia tulia, jotka tuikkivat öisessä sumussa ikäänkuin tähdet pilvisellä taivaalla.

Vasemmallakin rannalla ja äskenmainittujen tulien vastapäätä näkyi toisia, epäsäännöllisesti kimaltellen pitkin virran reunaa. Kumpikin tulijuova ilmaisi leirin siellä oloa, vaikka virta sen jakoi kahteen osaan.

Virran oikealla puolella, silläpuolen, missä San Carlos-niminen kartanokin sijaitsi, oli pääleiri. Siellä oli suuri, säkeistä ja niinimatoista koottu teltta.

Kaksi kireestä kantapäihin pyssyillä, miekoilla, pistoleilla ja puukoilla varustettua miestä olivat vahdissa teltan kumpaisellakin puolen, astuskellen edestakasin, mutta niin etäällä, ett'eivät voineet kuulla, mitä siellä sisällä puhuttiin.

Tämä huono teltta oli molempien rosvojen, Arroyon ja Bocardon, pääkortteeri, jossa kumpikin rosvo tässä silmänräpäyksessä olivat.

Ryöstettyään Las Palmas-nimisen maakartanon, olivat he jonkun aikaa olleet poissa paikkakunnalta, mutta nyt he olivat sinne palanneet, tuoden uusia liittolaisia seurassansa. Arroyo oli vannonut, ett'ei hän jätä kiveäkään Del Vallen maakartanosta paikallensa, ja heidän Ostuta-virran rannalla olemisensa tarkoitus oli tämän valan täyttäminen.

Tällä hetkellä istuivat nuo molemmat velikullat parilla härän pääkallolla, jotka heillä oli tuolien asemasta, poltellen maissinlehteen kieritettyä tupakkaa.

Äkkiä kohosi ovena oleva matonräpäle, ja miesmäinen nainen näyttäytyi aukossa. Se oli Arroyon vaimo. Hänen karkeat, mustat hiuksensa olivat kiedotut päälaelle isolla, kultahelyillä koristetulla ja kilpikonnan kuoresta tehdyllä kammalla. Hänen kaulallansa riippui useita helminauhoja, joihin oli kiinnitetty joukko ristejä, taika-esineitä ja muita kultakoristeita, mutta näistä kirjavista koristuksista huolimatta olivat hänen kasvonsa innoittavat, varsinkin kun niitä tässä silmänräpäyksessä rumensivat kaikki kiukun ilmaukset.

-- Häpeä teille! hän huudahti, luoden Bocardoon sen vihaisen silmäyksen, jota hän ei uskaltanut luoda mieheensä, -- häpeä teille, että tuosta kärmeenpesästä teidän valanne tehtyä vielä on kiveäkään jäljellä!

-- Mitä nyt? kysyi Arroyo tyytymättömänä. -- Mistä kärmeenpesästä sinä puhut?

-- Del Vallen maakartanosta... mistäpä muusta? Meidän miehemme ovat sitä kolme päivää ilman mitäkkään tuloksetta piirittäneet. Ei, ei tuloksetta, sillä juuri olen saanut kuulla kymmenen meidän miehistämme saaneen eräässä kahakassa surmansa, ja että tuo kirottu katalani, joka sitä paikkaa vallitsee, on antanut naulita heidän päänsä kartanon portille.

-- Kuka sinulle sen on sanonut? kysyi Arroyo kiivaasti.

-- Gaspacho. Hän odottaa ulkona sinun käskyjäsi. Hän on lähetetty apua pyytämään.

-- Akka! huudahti Arroyo raivoisena. -- Kuka sinulle on antanut luvan minun luokseni lähetettyjen airueiden kuulustelemiseen?

Tätä kysyttyään hän syöksyi seisovallensa, tempasi härän pääkallon, jolla hän oli istunut, ja teki liikkeen ikäänkuin lingoittaaksensa sen vaimoonsa.

-- Pyhä Maria! tämä huudahti. -- Ettekö te, herra Bocardo, aijo minua suojella?

-- Hm, vastasi puhuteltu paikaltaan liikahtamatta, -- tunnettehan te, arvoisa sennora, sananparren: "Kuoren ja puun väliin"... ymmärrättehän... näitä pieniä perheellisiä kahakoita...

-- Ei tule enään olemaan, keskeytti Arroyo, malttaen mielensä; -- ja nyt, sennora, hän jatkoi, kääntyen vaimoonsa, -- on minulla eräs asia teille, ennenkuin päästän Gaspachon puheelleni.

-- Mikä sitten? kysyi vaimo äreästi.

-- Sinun on vielä kerran tutkisteleminen ottamaamme vankia. Koeta, jos mahdollista, saada selvä hänen asiastansa.

-- Se lintu laulaa yhä vielä samalla äänellä, vastasi vaimo; -- hän väittää olevansa don Mariano de Silvan palveluksessa ja että hänellä on viesti tuolle eversti-hullulle, joksi te don Rafael Tres-Villasta nimitätte.

Tämän vihatun nimen kuultuansa rosvo rypisti otsaansa.

-- Oletko saanut selvää, mikä se viesti on?

-- Mies väittää, ettei se ole laisinkaan tärkeätä. Mitähän luulet hänen taskuistansa löytäneeni, kun häntä tarkastelimme?

-- Myrkkypullon kentiesi?

-- Ei, mutta jotakin muuta yhtä hassua. Huolellisesti tehdyn kääryn, joka sisälsi pienen, hajuveteen kastetun, silkkisen nenäliinan, ja tähän oli käärittynä hiuspalmikko... pitkä ja kaunis, lempo vieköön.

-- Hm, sanoi Bocardo; -- ja mitä te, sennora Arroyo, sillä olette tehneet?

-- Mitäpä, minä sillä olisin tehnyt? kysyi vaimo halveksivasti. -- Minä heitin tuon roskan viestinviejän silmille. Epäilemättä se oli tuolle saakelin everstille lähetetty rakkauden merkki.

-- Ottiko viestinviejä sen siis takasin?

-- Otti sellaisella innolla, kuin jos se olisi ollut kultavitja.

-- Sitä parempi, sanoi Bocardo; -- minulla on eräs miete, hän jatkoi -- ja, jos en erehdy, sukkela-miete. Tämän viestinviejän ja palmikon avulla voimme saada eversti Tres-Villas paikkaan, jossa hän lemmityisensä sijaan tulee kohtaamaan parikymmentä meidän miestä, jotka ilman mitäkkään vaikeuksitta tulevat ottamaan hänet kiinni hengissä. Asia on milt'ei kuin valmis. Viekää minut vaan tämän viestinviejän pakeille, niin minä vastaan lopusta. Mitä sanotte, Arroyo? Mitä on meidän eversti Tres-Villas'en kanssa tekeminen?

-- Polttaminen hänet vähällä tulella... paistaminen hänet elävältä! vastasi rosvo, ilmaisten hurjaa iloa.

-- Mutta sinun vaimosi tulee pyytämään hänelle armoa, lausui Bocardo ivallisesti.

-- Kyllähän se sitä tekee, sanoi vaimo. -- Ei, paistettava hän on ja poltettava vähällä tulella.

Ja hirveästi nauraen hän meni teltasta, antaakseen sijaa Gaspacholle, joka seuraavassa silmänräpäyksessä astui sisään.

-- Puhu! käski Arroyo äskentullutta. -- Sinä pahojen viestien tuoja, mitä sinulla on sanottavaa?

-- Kentiesi, herra katteini, vastasi rosvo, -- kentiesi minulla on joitakuita hyviäkin uutisia.

-- Noh, kerro ensiksi ne huonot!

-- Nähkääs, herra katteini, meitä ei ole kylliksi monta valloittamaan tuota maakartanoa väkirynnäköllä. Se suden pesä on näyttäinyt vahvemmaksi, kuin luulimmekaan, ja minut lähetettiin apua pyytämään.

-- Kuka sinut lähetti? Luutnantti Lantejasko?

-- Luutnantti Lantejas ei tule enään niitäkään viestiä lähettämään. Tänä aamuna naulittiin hänen päänsä maakartanon portille kersantti Yannez'in pään viereen.

-- Lempo vieköön! huudahti rosvopäällikkö. -- Yannezinko myöskin!

-- He eivät ole ainoat, katteini. Kahdeksan muuta ovat menneet samaa tietä.

-- Kaikkien hornan henkien nimessä! huudahti Arroyo. Kymmenen minun miehistäni jo kuolleena! Tulenkohan minä menettämään tämän joukon kuten edellisenkin? Jatka! Sinä olet kertonut minulle kylläksi huonoja uutisia. Anna minun nyt kuulla joku noista hyvistä!

-- Eilen illalla tuli muuan ratsumies ratsastaen maakartanoa kohti, ikäänkuin hänen vaan olisi tarvinnut näyttäytyä portilla, tullaksensa sisään lasketuksi. Ennenkuin hän pääsi niin pitkälle, huomasivat hänet kuitenkin kaksi meidän etuvartijatamme, jotka heti kävivät hänen kimppuunsa. Mutta kiivaan taistelun perästä onnistui ratsumiehen päästä pakoon.

-- Lempo vieköön... mitä pölkkypäitä!

-- Älkää olko suutuksissanne noihin miesparkoihin, herra katteini. Minä vakuutan, etteivät ne häntä päästäneet ilman kovatta ottelutta, jota parhaiten todistaa se, että toinen heistä sai häneltä luodin olkapäähänsä, samalla kun hän otti toista kauluksesta, nosti tämän satulasta ja paiskasi maahan. Viipyi kokonaista kaksi tuntia, ennenkuin tuo miesraukka jälleen toipui.

-- Minä tunnen ainoastansa yhden miehen, joka voisi tehdä jotakin sellaista, sanoi Bocardo kalveten, -- ja se on tuo saakelin eversti Tres-Villas. Juuri sillä lailla hän surmasi Antonio Valdezinkin.

-- Se oli eversti Tres-Villas, lisäsi Gaspacho. -- Pepe Lobos on siitä varma. Tämä kuuli tuon kummallisen hevosen kuorsaamisen, saman, jolla hän ratsasti sinä päivänä, jona hän tuli Las Palmas'een. Sitäpaitsi tunsi Pepe hänen vartalonsa ja äänensä, vaikka olikin yö. Kymmenen meidän miestä ajoi häntä takaa, ja tällä hetkellä hän jo lienee vankina.

-- Pyhä neitsyt! huudahti Arrayo, katsoen taivaasen. -- Lupaan sinulle palmupuun kokoisen vahakynttilän, jos tämä mies joutuu meidän käsiimme!

-- Palmupuunko kokoisen! huudahti Bocardo hämmästyneenä. -- Tarkoitatko sitä todellakin?

-- Vaiti! sanoi toinen hillityllä äänellä. -- Pidä suusi, Bocardo; sen lupasin, häntä pettääkseni.

-- Noh, niin, lausui Bocardo, jos ne ottavat hänen vangiksi tahi ei, on vähäpätöinen asia. Me tulemme kaikissa tapauksissa hänet saavuttamaan. Jos oikein käsitän sen viestin tarkoitusta, joka tuolla palmikolla varustetulla miehellä hänelle on, voi häntä sillä houkutella vaikka maailman ääriin.

Tässä silmänräpäyksessä syöksyi Arroyon vaimo telttaan.

-- Häkki on tyhjä! hän huusi. -- Lintu on lentänyt pois tuon konnan, Juan el Zapoten seurassa, joka häntä vartioitsi!

-- Tuli ja leimaus! raivosi Arroyo. -- Heti heidän jälkeensä! Halloo! hän jatkoi, huutaen ulos teltan ovesta, -- kaksikymmentä miestä hevosen selkään! Etsikäät metsästä ja virran rannoilta! Tuokaatte molemmat karkurit takasin käsistä ja jaloista sidottuina! Ennen kaikkia tuokaat ne _hengissä_ takasin!

Käsky vaikutti vilkkaan liikkeen koko leirissä, jossa kukin näkyi kilpailevan keskenänsä, kuka heistä olisi ensimmäinen takaa-ajoa alkamaan.

-- Lempo vieköön, jupisi Bocardo itseksensä, -- jos eversti pääsee pakoon ja viestin viejä myöskin, niin hyvästi, kauniit suunnitelmani! Hm, hän jatkoi, Arroyon vaimon mentyä ulos jouduttamaan takaa-ajajien lähtöä, -- hm, herra Arroyo, jos hän pääsisi meidän käsistämme, olisi se suuri vahinko. Kuitenkin lohduttakaamme itseämme käymällä San Carlos'en maakartanossa.

-- Niin, vastasi toinen, -- ja minulla on suuri huvittelemisen halu juuri nyt. Tänä iltana aijon huvitteleida. Huomenna ryntäämme Del Vallen kimppuun koko voimallamme, ja vieköön minut paholainen, jos jätän siellä kiveäkään kiven päälle.

-- Niin, huomenna ryhdymme asiaan täydellä todella, sanoi Bocardo, hykertäen iloisena kämmeniänsä. -- Mutta katsokaapas, hän jatkoi, katsellen ulos teltasta, -- meidän miehet ovat valmiit takaa-ajoa alkamaan. Jos tahdotte totella minun neuvoani, niin lähettäkää vaan kymmenen miestä kahdenkymmenen sijaan. Ne riittävät kylläksi ottamaan kiinni nuo kaksi kanaljaa, jotka meiltä ovat karanneet. Lähetettyänne apua Del Vallen luokse, ei jää monta tänne pääkortteeriin jälelle.

Arroyo päätti noudattaa toverinsa neuvoa, valitsi ratsastajista kymmenen, joilla oli parhaimmat hevoset, ja käski heitä alkamaan takaa-ajon. Nuo muut kymmenen käskettiin samalla lähtemään Del Valle-nimisen maakartanon luo, tätä paikkaa piirittävän joukon avuksi.

KOLMASKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.

Vilvakka vuode.

Jätimme don Rafaelin matkalle Huajapamista Del Valleen.

Tarpeetointa on kaikkien niiden varokeinojen kertominen, joita hän noudatti, päästäkseen kapinoitsijoista, jotka joka haaralla samoilivat seudussa, jossa hän ratsasti. Riittää, kun sanoo hänen enimmästänsä yöllä matkustaneen. Mutta tälläkään tavalla ei hän laisinkaan ollut turvassa, ja useammin kuin kerran, täytyi hänen käyttää kaikkea sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jolla luonto hänet oli varustanut.

Kolmannen päivän ehtoona, juuri hämärässä, pääsi hän maakartanon läheisyyteen. Hän toivoi pian olevansa turvassa sen muurien sisäpuolella, kun nuo kaksi jo mainitsemaamme etuvartijaa joutuivat hänet näkemään ja hyökkäsivät esiin, ottaaksensa hänet vangiksi. Tämä toiminta oli sopusoinnussa Arroyon määräyksiin, joka oli käskenyt, että kaikki maakartanon lähellä nähdyt henkilöt otettaisiin kiinni ja tuotaisiin hänen luoksensa.

Don Rafael oli alussa epätietoinen vihollisesta, jonka kanssa hän oli tekemisissä; mutta hän ei ollut se mies, joka sovinnolla antautui niin raa'an kohtelun alaiseksi, kuin mitä etuvartijat osoittivat. Hänen vastarintansa loppuna oli näiden molempienkin saattaminen tappeluun kykenemättömäksi, mutta taistelun tapahtumat olivat Gaspachon siitä antamassa ilmoituksessa jokseenkin vääristeltyjä, jott'ei hän ärsyttäisi Arroyta kertomalla hänelle enemmistä tappioista.

Tosi on, että toisen sotamiehen olkapään luoti musersi; mutta tämä oli samalla mennyt niin läheltä sydäntä, että mies oli tunti jälkeenpäin kuollut. Mitä toiseen etuvartijaan tulee, oli eversti aivan oikein paiskannut hänet maahan, kuten kerrottiinkin, mutta sitä ennen oli hän työntänyt väkipuukkonsa tämän rintaan.

Vaikka hän jätti nämä molemmat kykenemättöminä hälinän nostamiseen, oli hänen pistoolinsa pamaus pahaksi onneksi ilmaissut hänen läsnäolonsa rosvoille. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua ajoi kymmenkunta näistä häntä takaa.

Kun eversti oli vapauttanut itsensä kummastakin vastustajastansa, epäili hän silmänräpäyksen, ratsastaisiko hän takasin, tahi jatkaisi matkaansa maakartanoon. Tämän epäilyksen ajalla nuo takaa-ajavat ratsastajat lähestyivät, ja yksi näistä, tuo ennenmainittu Pepe Lobos, hänet tunsi.

Kun don Rafael huomasi ratsastajat, kiekkasi hän äkkiä hevosensa ympäri ja ratsasti takasin samaa tietä, jota hän oli tullutkin. Hänen toivonsa pakoonpääsemisestä perustui hänen hevosensa erinomaisen nopeuden tuntemiseen. Päästyään vähän matkaa edellepäin, aikoi hän paeta siihen taajaan metsään, jonka läpi hän äsken oli kulkenut. Tässä tarkoituksessa hän palasi sinne nelistämällä.

Arvellen olevansa tarpeeksi kaukana takaa-ajajistaan, poikkesi hän jyrkästi tieltä ja riensi eteenpäin taajan viidakon läpi, kunnes läpitunkematon kude oksista ja köynnöskasvista hänet esti etenemästä. Tähän hän pysähti, laskeusi ales satulasta sekä talutti hevosensa erään puun luokse. Sitten hän alkoi etsiä jotakin paikkaa, jossa hän turvallisesti voisi saada muutama tunti lepoa niistä ponnistuksista, joita hänellä päivän kestäessä oli ollut.

Muutama askel tästä näki hän jättiläis cedrelapuun, jossa kasvoi niin taajaan lehtiä, että se näytti lupaavan turvallisen piilopaikan oksiensa välissä. Peljäten takaa-ajajansa mahdollisesti vieläkin voivan löytää hänen jälkensä, päätti don Rafael kiivetä cedrelapuuhun, jonka tummat lehvät tulisivat hänet salaamaan terävimmältäkin silmältä. Tultuaan puuta lähemmäksi, huomasi hän sen suunnattoman paksuksi ja siihen kiipeämisen itsellensä mahdottomaksi. Ei hän myöskään voinut ulottua puun alimmaiseen oksaankaan. Keino tämän vaikeuden voittamiseen kuitenkin tarjoutui.

Mahdottoman suuri köynnöskasvi roikkui maahan puun ylimmäisistä oksista, ja sitä myöten voi don Rafael kiivetä ylös.

Puuhun päästyään hän laskeusi maata kahden suunnattoman oksan väliin, valmistautuen, niin hyvin kuin asianhaarat sallivat, jäämään sinne, kunnes huomisaamu koittaisi.

Hän toivoi takaa-ajajansa hänen jälkensä hukattua jakautuvan kaksi- tahi kolmehenkisiin ryhmiin, voidaksensa sitä tarkemmin tutkia metsän. Tässä tapauksessa hän luuli voivansa ne kaikki surmata, yhden toisensa jälkeen, suuren rohkeutensa ja voimansa avulla, joihin hänellä oli rajaton luottamus.

Muutaman minutin hän tarkasti kuulteli. Hän ei kuitenkaan kuullut mitään, ei ainakaan mitään, joka olisi ilmaissut ihmisten läsnäoloa.

Vähitellen hän tunsi silmäluomensa tulevan yhä raskaammiksi, ja hetken kuluttua hän huomasi unen voittavan hänen päätöksensä pysyä valveilla. Turvatakseen itsensä puusta putoamiselta nukkuessaan, irroitti hän uumallansa olevan vyön ja sitoi itsensä sillä lujasti kiinni oksiin. Sitten hän vaipui syvään uneen.

KOLMASKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.

Huolimatoin etsiminen.

Kun takaa-ajajat olivat ennättäneet sille kohdalle, jossa don Rafael oli poikennut tieltä, he epätietoisina pysähtyivät. Tähän saakka oli heille ollut hänen jälkensä seuraaminen helppoa, mutta metsän hämärässä he ne hukkasivat, vaikka kuutamokin oli. Nyt syntynyt neuvottelu loppui siihen päätökseen, että heidän etsimisensä helpoittamiseksi olisi laskeuminen satulasta ja kaksittain yhdessä ryhmässä etsiminen koko metsän läpi. Sitten olisi heidän, jos eivät etsimisessänsä onnistuisi, palajaminen paikkaan, johon olivat hevosensa kytkeneet.

Päätös pantiin toimeen, ja miehet hajosivat eri haaroille.

Alussa he tekivät työnsä sangen tarkasti, mutta vähitellen heidän intonsa laimeni. Sama ajatus oli heissä kaikissa yht'aikaa herännyt. He muistivat, kuinka helposti eversti oli voittanut kaksi vastustajaansa, etuvartijat, ja nyt johtui heidän mieleensä, että hajaantumalla olivat tehneet kovin hätäisesti ja näin voimansa heikontaneet.

-- Niin kirkkaasti kuin kuu nyt kumottaa, huomautti Pepe Lobos etsimätoverillensa, -- herättää se minussa erään mietteen...

-- Että everstikö voi nähdä meidät, ennenkuin me hänet? keskeytti hänen toverinsa.

-- Oh, ei mitään sellaista, vastasi Pepe; tuon saakelin hallituksenpuoltajan kiinnisaaminen on mahdotointa. Ei, minä ajattelin, koska nyt on milt'ei yhtä valoisa kuin päivälläkin, että nyt olisi oiva tilaisuus teille näyttämään, mitä niin kauan minulle olette luvanneet.

-- Mitä sitten?

-- Juuri tuota temppua, jolla aina voi montepelissä voittaa. [Espanjalainen uhkapeli, jota tähän aikaan Mejikossa paljon käytettiin.]

-- Mutta siihen tarvitsee tietysti kortit.

-- Ne minulla on... aivan uudet kortit.

-- Noh, koska kerta olen luvannut, eikä, kuten aivan oikein olette huomauttaneetkin, meillä ole tuon hallitusystävällisen everstin kiinnisaamisen toivoa, tahdon tehdä teidän mieliksenne.

Kumpikin kapinoitsija istuutui sitten nurmelle, erääsen kuun kirkkaasti valaisemaan paikkaan, ja Pepen otettua esille korttipakan lakkaristansa alkoi opetus, johon opettaja ja oppilas pian olivat niin vaipuneet, että unohtivat kaikki ympärillänsä.

Vähän matkan päässä tästä oli kaksi muuta don Rafaelin, Suarez ja Paoheco-nimistä, takaa-ajajata.

-- Kuulkaapa Suarez, sanoi viimeksimainittu. -- Viisisataahan dollaria katteini on luvannut sille, joka voi vangita tuon everstin hengissä?