Part 10

Saman päivän iltana, kun äskenmainittua sotaneuvottelua pidettiin, näkyi äkkiä Huajapamia ympäröivien kukkuloiden takana espanjalaisille etuvartijoille vielä näkymätöin sotajoukko. Se oli Morelos, joka tuhannen miehen kanssa riensi Trujanon avuksi. Nämä olivat koko se joukko säännöllistä väkeä, joka tätä nykyä oli hänen käytettävänänsä, koska hänen täytyi jättää vahva varusväki Chilopaan, jonka kaupungin hän äskettäin oli hallituksen joukoilta valloittanut. Paitsi säännöllistä väkeä, seurasi häntä myöskin suuri joukko joutsilla ja lingoilla varustettuja intianeja.

Kun Morelos'en joukko pysähtyi yöksi, alkoi kenraali ja Galeana neuvottelemaan, miten he voisivat saattaa viholliselle täydellisen häviön. Aikomus, joka näytti enimmän lupaavalta, oli hallituksen joukkojen saattaminen kahden tulen väliin, s.o., että sill'aikaa kun Morelos'en joukot hyökkäisivät espanjalaisen leirin kimppuun takapuolelta, tekisi Trujano miehinensä hyökkäyksen kaupungista ja ahdistaisi vihollisia etupuolelta.

Pääeste tämän hankkeen täyttämiseen oli vaikeus päästä piiritettyin kanssa yhteyteen. Kuka voisi viedä hallituksen joukkojen läpi viestin kaupunkiin? Tämä oli kysymys, ja sattuma ohjasi siten, että don Kornelio Lantejas voi siihen vastata. Don Kornelion komennon alla olivat intianit, joista yksi oli kertonut hänelle tietävänsä salaisen tien tähän kaupunkiin ja olevansa valmis viemään salaista viestiä eversti Trujanolle.

Lantejas'en annettua nämä tiedot kenraalille, käski Morelos häntä heti seuraamaan intiania ja ottamaan puoli tusinaa luotettavimpia miehiä mukaansa.

Jos Lantejas edeltäkäsin olisi tietänyt, mikä seuraus hänen tiedonannollaan tulisi hänelle itsellensä olemaan, olisi hän luultavasti ollut vaiti. Asian näin ollen oli hänen tyytyminen kohtaloonsa. Valittuaan seuralaisekseen Costalin ja Claron ynnä puoli tusinata miehiä lisäksi, ja intianilaisen oppaan käydessä edellä, lähti hän kaupunkiin.

Mentyänsä kukkuloiden poikki, tulivat espanjalaiset leiritulet heidän näkyviinsä, joita he lähestyivät, kunnes vihdoin tulivat etuvartija-rivien paikoille. Tässä he seisahtuivat ja lymysivät erään ransistuneen muurin taakse.

Vähän matkan päässä mainitusta muurista käveli yksi espanjalainen etuvartija edestakaisin, ainoastaan silloin tällöin pysähtyen kohottamaan tuota tavallista huutoa: "Etuvartija, ole varoillasi!"

-- Minun tulee tuota raukkaa sääli, sanoi Costal, -- mutta meidän on lähettäminen hänet tekemään vahtipalvelusta toiseen maailmaan.

Muuri, jonka taakse he olivat pysähtyneet, oli, vaikka ransistunutkin, kuitenkin tarpeeksi korkea salaamaan kapinoitsijat etuvartijoilta. Sitäpaitsi oli maa tämän ja muurin välillä taajaan aloekasvien sekä pensasten peittämänä.

-- Surmatkaamme etuvartija ensiksi, sanoi Costal; -- sitten on teidän piiloittauminen pensaisin ja jättäminen loppu minun toimekseni.

Nämä neuvot annettuansa lainasi Costal eräältä intianilta lingon, johon hän pani tarkasti valitun kiven. Käskettyään sitten kahta muuta pitämään joutsensa valmiina, jatkoi hän, kääntyen don Kornelioon:

-- Teidän, herra katteini, on merkki antaminen. Ottakaa kaksi kiveä ja lyökäätte niitä kahdesti kovaa toisiinsa. Ja kun te, hän jatkoi joutsimiehiin kääntyen, kuulette toisen lyönnin, tähdätkää tarkkaan ja ampukaa nuolenne etuvartijaan.

Costal piti lingon valmiina. Tämä oli yksi niitä harvinaisia tapauksia, jolloin joutsi ja linko tekevät paremman palveluksen kuin mitkään ampuma-aseet.

Lantejas iski kovasti kiviä toisiinsa.

Etuvartija kuuli niiden kalkkeen, pysähtyi äkkiä, asetti tuliluikkunsa valmiiksi ja kuulteli.

Katteini antoi toisen merkin. Linkokivi ja nuolet suhisivat yht'aikaa ilmassa, ja kaikkien kolmen tapaamana kaatui sotamies kuolleena maahan, kertaakaan huudahtamatta.

Juoskaa, piiloittakaa pensaisin, lausui Costal hätäisesti; -- muun hoidan minä paremmin teidän avuttannekin.

Costalin kehoitusta totellen hiipivät don Kornelio ja kapinoitsijat muurin takaa ja ryömivät eteenpäin aloepensaissa.

Heidän ryömiessä näin eteenpäin, kuului suoraan heidän edessänsä huuto: "Etuvartija, ole varoillasi!" Se tuli siltä paikalta, missä sotamies oli saanut surmansa, ja don Kornelion katsoessa sinnepäin, huomasi hän kauhuksensa sekä hämmästyksekseen tuon miehen jälleen nousevan jaloillensa ja jatkavan vartijatointansa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Lantejas kääntyi ympäri, pyytääksensä Costalilta selitystä, mutta tätä ei ollutkaan missään löytyvillä. Katteini katseli sitte muita intianeja, mutta nämä olivat sen sijaan, että enään olisivat piiloutuneet pensastoihin, nousseet seisovallensa sekä juoksivat suoraan etuvartijan ohitse, joka heistä ei mitään piitannut.

Lantejas alkoi käsittää.

-- Ah, hän huudahti, -- Etuvartija on varmaankin Costal!

Ja niin se olikin. Elävä oli antaunut kuolleen sijaan, ja niin taitavasti Costal matki tuon kaatuneen sotilaan ääntä sekä liikkeitä, etteivät muut pitkin linjaa olevat etuvartijat vähintäkään aavistaneet, mikä muutos oli tapahtunut.

Kun don Kornelio oli huomannut asian laidan, hypähti hän seisovallensa ja ryykäsi täydessä juoksussa tuon väärän etuvartijan ohi kaupungin valleja kohden, johon intianitkin jo olivat menneet.

Nähtyään katteininsa turvassa, heitti Costal pois sotamiehen lakin sekä kivärin ja riensi toisten perässä.

Saavutettuansa don Kornelion, hän huusi:

-- Nopeammin, juoskaa nopeammin, herra katteini! Toiset tulevat nostamaan melun, niin pian kuin huomaavat toverinsa kadonneen!

Puhuessaan hän tarttui don Kornelion käsiranteesen ja veti häntä semmoisella vauhdilla perässään, että katteini tuskin pysyi seisovallansa.

Muutaman minutin kuluttua he ennättivät mejikolaisten etuvartijain luokse, jotka, saatuaan jo intianeilta tiedon heidän tulostansa, vastustamatta päästivät heidät kaupunkiin. Torilla he tapasivat Trujanon, joka ennen makuulle menoansa teki tarkasteluretken pitkin kaupunkia.

Don Kornelion ilmaistessa hänelle Morelos'en viestiä, loi eversti tutkivia silmäyksiä sekä katteiniin että hänen intianilaisiin kumppaneihinsa, ja don Kornelion vaijettua hän lausui:

-- Luulenpa teidät ennenkin nähneeni. Ettekö ole tuo nuori ylioppilas, joka Las Palmas-nimisessä kartanossa julistitte kapinan kauheaksi rikokseksi!

-- Olen, vastasi Lantejas huoaten.

-- Ja te, jatkoi Trujano, Costaliin kääntyneenä, -- ettekö te ole don Mariano de Silvan tiikerinpyydystäjä?

-- Minä olen Tehuantepekin kasikein jälkeläinen, vastasi Costal ylpeästi.

-- Jumala on suuri ja tutkimattomat ovat hänen tiensä, vastasi tuo entinen muulinajaja.

Vielä muutaman kysymyksen tehtyänsä vei eversti don Kornelion asumukseensa ja näytti hänelle huoneen, johon hän saisi mennä makuulle.

KOLMASKYMMENES TOINEN LUKU.

Eräs tappeluaamu.

Ensi päivänkoitossa oli Huajapamin tori täynnä porvareja ja sotamiehiä, kaikki otteluun varustettuina. He seisoivat äänettömissä ryhmissä, odottaen aamurukousta, joka tulisi antamaan heille tarpeellista voimaa sekä innostusta. Ratsastajat olivat laskeuneet satulasta, ja kukin mies seisoi hevosensa pään vieressä siinä järjestyksessä, jossa he tavallisesti olivat rivissäkin.

Trujano lähestyi nyt vuorostansa, luottamus kasvoillaan kuten sydämessänsäkin. Hän oli totuttuun tapaansa varustettu pitkällä, kaksiteräisellä miekalla, jota hän usein hirveällä menestyksellä oli heiluttanut. Hänen rinnallansa astui katteini Lantejas, joka tässä tilaisuudessa toimitti everstin apumiehen virkaa. Heidän takanansa tuli eräs sotamies, taluttaen kahta sotaan täydellisesti varustettua hevosta. Toinen näistä oli Trujanon sotahevonen ja toinen apumiehen varalta. Don Korneliolle määrätyn hevosen sä'än yli kohosi pitkä, jalustimeen ja satulaan sidottu keihäs.

Katteinin olisi ollut vaikea selittää, miksi hän tällä tavoin oli itsensä varustanut. Todella ei hän itse ollut tuota keihästä valinnutkaan, asetta, jota hän ei laisinkaan ollut tottunut käyttämään; mutta hevonen oli tuotu hänelle siten varustettuna, ja hänen oli ehdottomasti ottaminen vastaan keihäs samasta syystä, josta hän sotamieheksikin oli ruvennut, siitä nimittäin, ett'ei hän voinut sitä välttää.

Aamurukous oli jokseenkin lyhyt. Päivä alkoi jo idässä sarastaa, eikä tulisi kauan viipymään, ennenkuin aurinko valaisi kultaisia säteitänsä Huajapamin lakeudelle.

Äänellä, joka tunki torin etäisimpiin sopukoihinkin, lausui päällikkö seuraavat raamatun sanat, joiden sisällys tuli vieläkin juhlallisemmaksi siihen katsoen, minkälaisessa tilaisuudessa ne lausuttiin.

"Kansa, joka pimeydessä vaelsi, on nähnyt suuren valon. Päivä koittaa niille, jotka kuoleman laaksossa asuvat."

"Herra, sinä olet maasi pelastanut; Jakobin olet sinä vankeudesta vapahtanut. Kunnia olkoon kaikkein Korkeimmalle!"

Ja tuhannet äänet kertoivat: "Kunnia olkoon kaikkein Korkeimmalle!"

Vähitellen rupesi itäisellä taivaanrannalla kirkkaampi sarastus näkymään, ja pilvet, jotka liihoittelivat näiden nöyrästi polvilleen heittäytyneiden pään yli, alkoivat rusoittaa, joka ilmaisi pikaista auringon nousua.

Sillävälin ei espanjalaisessa leirissä pidetty mitään kiirettä, sillä sotaneuvottelussa päätetty päällekarkaus ei tulisi tapahtumaan ennen kello kahtatoista päivällä.

Espanjalainen sotajoukko oli jaettu kolmeen prikaatiin, joiden milt'ei voi sanoa olleen sijoitetun kolmeen eri leiriin. Ensimmäinen, jota Regules komensi, oli lähinnä kaupungin valleja. Toinen, Bonavian oman komennon alla, oli keskellä, ja kolmas, Caldelas'en johtamana, oli jälkijoukkona.

Tämän järjestyksen johdosta joutuisi kaupungista hyökkäävä Trujano otteluun Regules'en prikaatin kanssa, samalla kun vuorilta tuleva Morelos suuntaisi hyökkäyksensä Caldelas'en prikaatia vastaan.

Eversti Tres-Villas komensi lähinnä Caldelas'ta, ja hänen telttansa oli siis leirin perällä.

Yöllä oli hän ainoastansa hiukan nukkunut. Se toivon säde, joka hänessä hetkeksi oli kajastanut, kesti ainoastansa vähän aikaa. Hänen tavallinen alakuloisuutensa oli jälleen päässyt voitolle. Hänen rakkautensa tulisuus sokaisi hänen arvostelukykyänsä, ja huolimatta niistä lemmentodistuksia, joita Gertrudis hänelle oli antanut, koetti hän vakuuttaa itseänsä, ett'ei tämä koskaan ollut häntä rakastanut.

Näiden ajatusten vaivaamana nousi hän aamurumpun ensimmäisellä kutsumisella ylös unettomalta vuoteeltansa, käski satuloimaan hevosensa ja ratsasti pois leiristä, toivoen ratsastamisen hänen ajatuksiansa lieventävän.

Hän oli ratsastanut lähes kolme kilometriä leiristä, matkan pituutta huomaamatta. Syvässä äänettömyydessä, joka häntä ympäröi, kuuli hän äkkiä alussa hiljaisen, mutta sittemmin yhä paisuvan äänen. Tämä herätti hänet heti unelmistansa ja pani hänet pysähyttämään hevosensa sekä kuultelemaan.

Niillä monilla sotaretkillä, joita don Rafael oli tehnyt, oli hän oppinut tuntemaan ne äänet, jotka ilmaisivat sotajoukon lähestymistä. Tuo vitkallinen kavionkopse, kanunavaunujen etäinen ratina, hevosten hirnunta ja sapelien kalina olivat hänelle varsin tuttuja ääniä sekä ilmaisivat hänelle sotaväen tulemisen yhtä varmasti, kuin jos se olisi kulkenut hänen näkyvissänsä.

Varmana siitä, että kuulemansa äänet tulivat jostakin kaupungin avuksi rientävästä kapinoitsijajoukosta, ei eversti viivytellyt silmänräpäystäkään, vaan kannusti hevostansa ja nelisti takaisin leiriin, johon tultuansa hän heti nostatti hälytystä.

KOLMASKYMMENES KOLMAS LUKU.

Kahden tulen välissä.

Espanjalainen sotajoukko oli don Rafaelin hälyttämänä tuskin ennättänyt asettua tappelujärjestykseen, ennenkuin Trujano ja Morelos alkoivat hyökkäyksen, edellinen edestäpäin ja jälkimmäinen takaapäin. Koston hetki oli lyönyt: piirittäjiä piiritettiin nyt vuorostansa.

Ampumista kesti kumpaiseltakin puolelta ainoasti lyhyen aikaa. Marsalkka ja Trujano olivat miehiä, jotka eivät kauan pysyneet etäällä vihollisesta, ja kumpikin olivat pian täydessä käsikahakassa hallituksen joukkojen kanssa.

Vaikka luvultansa vihollistaan heikommat, hyökkäsivät Trujanon miehet niin ankarasti Regules'en soturien kimppuun, että nämä, voimatta hyökkäystä vastustaa, hetkeksi joutuivat epäjärjestykseen. Kenraalin onnistui kuitenkin ne jälleen järjestää, ja hän piti hetken aikaa Trujanoa sekä hänen kourallistansa väkeä kurissa.

Sillävälin olivat Bonavia ja Caldelas yhdistetyin voimin taistelleet Morelosta vastaan, joka, huolimatta hyökkäyksensä ankaruudesta, huomasi itsensä voimattomaksi heidän riviänsä murtamaan ja Trujanoon yhtymään.

Onpa miehiä, joiden seurassa pelkurimaisuus, tahi ainakin pelkurimaiselta näyttäminen, on sula mahdottomuus. Trujano oli näitä miehiä. Hänen rohkea urhollisuutensa tarttui, ja hänen rinnallaan ei Lantejalle laisinkaan ollut muka urhollisuudesta saadun arvonsa ylläpitäminen vaikeata.

Taistelu näytti kuitenkin kauan ratkaisemattomalta, ja katteini alkoi tulla hirveän levottomaksi, että heille rupeaisi käymään huonosti, kun Trujano, pyyhkien hien otsaltansa, hänelle huusi:

-- Katteini Lantejas! Minä pelkään, ett'ei meille ikinä onnistu murtaminen heidän riviänsä tällä kourallisella väkeä. Kannustakaa hevostanne ja ratsastakaa kenraali Morelos'en luokse. Pyytäkää hänen lähettämään minulle pari, kolme pataljonaa. Sanokaa minun niitä kovin tarvitsevani, ja että päivän menestys riippuu niistä. Ratsastakaa nopeaan, niin koetan jatkaa ottelua, kunnes olette palanneet.

Niinpian kun katteini oli saanut tämän käskyn, nelisti hän pois, keihäs kourassansa.

Samalla aikaa ratsasti muuan upseri Regules'en leiristä yhtäläiselle asialle espanjalaisen sotajoukon pääkenraalin luokse. Hallituksen sotureihin kuuluvan upserin onnistui kuitenkin välemmin toimittaa asiansa kuin don Kornelion, ja Bonavia riensi, Caldelas'en vastaväitteistä huolimatta, lähettämään Regules'elle tuota pyydettyä apuväkeä.

-- Kaikkein hornan henkien nimessä! huudahti Caldelas Tres-Villas'elle, kun pataljonat vietiin hänen prikaatistansa, -- jos Regules tulee syypääksi meidän häviöömme, muserran ensin hänen päänsä ja sitten omani.

Kenraalin lausuessa tätä uhkausta, alkoivat hänen soturinsa tuon hirmuisen marsalkan ankarasti ahdistamina peräytyä, ja mitä hän oli aavistanut, näkyi rupeavan toteutumaan. Hänen prikaatinsa. Regules'elle lähetettyin pataljonain vuoksi heikontuneena, ei enään jaksanut torjua Galeanan raivoisata hyökkäystä, ja muutama minuutti myöhemmin aukaisivat hänen joukkonsa rivinsä, peräytyivät ja hajosivat täydelliseen pakoon.

Raivon sokaisemana käänsi Caldelas ympäri hevosensa, ja, jättäen don Rafaelin velvollisuudeksi hajoutuneiden soturien kokoamisen, hän hurjasti nelisti sille paikalle, missä Regules vielä taisteli Trujanon kanssa tappelun ratkaisusta.

Sillävälin jatkoi don Kornelio täydessä vauhdissa tietänsä Morelos'en luokse. Hän ei kuitenkaan ratsastanut suoraa suuntaa. Koska hän ei halunnut uudestaan tulla kahakkaan kiedotuksi, oli hän päättänyt tehdä pitkän kierron erään maissipellon ympäri, joka oli kentän laidassa. Silloin tällöin koetti hän tutkistella, olisiko hän Morelos'en joukon kohdalla; mutta korkeat maissinvarret estivät häntä paikkaan tutustumasta. Vihdoinkin hän pääsi erääsen tienristeykseen, ja koska hän nyt arveli ratsastaneensa kylläksi kauas, ollaksensa hallituksen joukkojen leirin ohi, poikkesi hän, yhä nelistäen, tuolle mainitulle syrjätielle.

Taajapensainen viidakko, joka kasvoi tien vierellä, kaihti taistelevaiset hänen silmistänsä. Äkkiä viidakko kuitenkin loppui, ja don Kornelio näki edessänsä vahvan espanjalaisen joukon.

Säikähtyneenä hän heti käänsi hevosensa ympäri ja nelisti samaa tietä takasin, jota hän oli tullutkin; mutta tuskin oli hän päässyt kolmea hevosenmittaa uudessa suunnassaan, kun hän sai nähdä espanjalaisen upserin tulevan vastaansa, pistooli kädessä, ja kasvot punaisina vihasta, lausuen mitä ankarimpia kirouksia ja uhkauksia. Se oli Caldelas, joka etsi Regulesta, pannaksensa täytäntöön lausumansa uhkauksen.

Luullen espanjalaisen aikovan karata hänen kimppuunsa, ja koska pakoonpääseminen oli mahdotointa, päätti katteini epätoivon pakoittamana ruveta puolusteleimaan, ja hän ryntäsi eteenpäin keihäs sojossa, lävisti varoillaan olemattoman vastustajansa ja pudotti hänet hengetöinnä satulasta.

Murheen huudahtus tunki don Kornelion korviin; mutta pysähtymättä katsomaan, keltä se tuli, hän kannusti hevostansa eteenpäin syrjätiellä, tällä kertaa päättäneenä tehdä tarpeeksi pitkän kierroksen, ennenkuin uudestaan yrittäisi päästä Morelos'en joukon luokse.

Hän ei ollut kuitenkaan pitkälle ratsastanut, ennenkuin kuuli äänen takanansa häntä kutsuvan, samalla kun erään hevosen käheä kuorsaaminen sekaantui huutoon, kuorsaaminen, joka kuului jaguarin murinalta ja sentähden hänessä herätti mitä kauheimpia muistoja.

Päästäksensä helpommin pakoon, heitti Lantejas nyt keihäänsä pois ja alkoi kannustaa hevostansa kilpaa-ratsastavan jokkeyn koko innolla; mutta yhä tuo kummallinen kuorsaaminen kuului selvemmin, ja takaa-ajajansa pääsi silminnähtävästi häntä lähemmäksi.

Juuri kun don Kornelio oli päässyt tienhaaraan, kuuli hän aivan lähellänsä takaa-ajavan miehen hengityksen, ja vilkaistuaan olkansa taakse hän näki erään oudon hevosen pään milt'ei hänen olkansa tasalla.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui hänen kaulukseensa eräs voimakas käsi, joka nosti hänet satulasta ja veti häntä takaperin, kunnes hän makasi poikkipuolin takaa-ajajansa satulan pu'alla.

Don Kornelio näki nyt väkipuukon olevan häntä kohtaan nostetun. Hän ummisti silmänsä, luullen viimeisen hetkensä tulleeksi, kun eräs ääni äkkiä lausui:

-- Todellakin! Ettehän lienekään don Kornelio Lantejas.

Entinen ylioppilas avasi silmänsä ja tunsi tuon nuoren upserin, jonka seurassa hän oli matkustanut San Salvadoriin vievällä tiellä ja jonka hän sitten oli tavannut Las Palmas-nimisessä maakartanossa.

Siitä ankarasta vihasta huolimatta, jota don Rafael tunsi Caldelas'en surmaajaa kohtaan, oli tuon entisen ylioppilaan kasvoissa jotakin niin kovin naurattavaa, että everstin viha heti lauhtui. Sitten johtui salaman nopeudella hänen muistoonsa se päivä, jolloin hän don Korneliosta erkani, rientääksensä eteenpäin Gertrudis'en luokse, vastaanottamaan tämän rakkaudentunnustusta. Tämä muisto oli katteinin parhain turva.

-- Te voitte kiittää onneanne, lausui don Rafael, -- että olette joutunut minun käsiini, jota vanhat muistot estävät kostamasta teille tuon rohkean Caldelas'en, joka oli urhollisin kaikista espanjalaisista kenraaleista, kuolemata.

-- Onko urhollinen Caldelas kuollut? kysyi don Kornelio, tuskin tietäen, mitä hän sanoi. -- Onko se mahdollista? Mutta kait se niin lienee, koska te sen sanotte. Kaikissa tapauksissa suon anteeksi hänelle ja teillekin.

-- Sangen kauniisti teiltä, vastasi don Rafael ivallisesti hymyillen.

-- Kauniimmasti kuin luulettekaan, vastasi don Kornelio jokseenkin tyynenä, huomattuaan tekonsa anteeksi annetuksi. -- Teillä ei ole aavistustakaan siitä kauheasta säikähdyksestä, jonka te ja hän olitte minussa juuri äsken vaikuttaneet. Mutta herra don Rafael, teidän luvallanne, minä olen sangen epämukavassa asemassa, voidakseni jutella...

-- Kentiesi aijotte myöskin antaa minulle anteeksi, jos lasken teidät eheänä ja terveenä jaloillenne? sanoi don Rafael, antaen katteinin liukua maahan. -- Hyvästi siis, katteini, hän jatkoi, ollen valmis ratsastamaan tiehensä. -- Minä jätän teidät, surkutellen, ett'ei minulla ole aikaa kysyä, mistä se tulee, että tuo rauhallinen ylioppilas, joka niin hirveästi pelkäsi Oajacan piispan kiertokirjettä kapinan johdosta, on muuttunut upseriksi kapinallisten joukossa?

-- Ja minä, vastasi Lantejas, -- haluaisin tietää, mistä se tulee, että eräs kuningattaren rakunaväessä palveleva katteini, joka ei näyttänyt katselevan mainittua kiertokirjettä suopein silmin, tänä päivänä on kapinan katkerimpia vastustajia?

Synkkä varjo kuvautui don Rafaelin kasvoille, kuullessaan nämä pistosanat hänen valtiollisten mielipiteidensä muuttumisesta.

Samassa kuului korkeaäänisiä hurraahuutoja taistelukentän kumpaiseltakin laidalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi tien kumpaisessakin päässä joukko ratsumiehiä, joiden puoleksi sotaisa asu ilmaisi niiden olevan kapinoitsijoita. Yksi heistä huusi:

-- Herra eversti! Tuolla hän on... don Kornelio on vielä hengissä.

Tätä puhui Costal.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat sekä katteini että don Rafael ratsastajien saartamina.

KOLMASKYMMENES NELJÄS LUKU.

Jalomielinen vihollinen.

Don Rafaelin asema oli nyt tullut yhtä kamalaksi, kuin Lantejas'enkin oli joku silmänräpäys tätä ennen ollut. Hänen pistoolinsa olivat laukaistut, taistelussa katkenneen sapelinsa oli hän heittänyt pois, ja ainoa ase, joka hänellä oli jäljellä, oli väkipuukko, jonka hän oli työntämäisillään don Kornelion sydämeen.

Mejikolaisen kapinan kestäessä ottivat hallituksen sotajoukot ainoastaan vähän vankeja, ja kapinoitsijat maksoivat samalla tavoin. Don Rafael päätti siis myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin, ennenkuin joutuisi vihollisensa käsiin, kun yksi näistä, muuan upseri, huusi Lantejas'elle.

-- Ah, katteini Lantejas! Joutukaa kenraalin luokse. Hän haluaa teitä kiittää voitosta, jonka olette meille Caldelas'en surmaamalla hankkineet.

Don Rafael tunsi ensi katsannolla puhujan, ja niin rohkea kuin Tres-Villas olikin, tunsi hän kuitenkin jonkinlaista iloa, huomatessaan häntä lähestyvän upserin olevan eversti Trujanon, entisen muulinajajan.

Trujano puolestansa tunsi heti tuon hallituksen väessä palvelevan upserin.

Don Rafael, ollen liian ylpeä vetoamaan omaksi turvaksensa vanhaan ystävyyteen, kannusti hevostansa ja nelisti Tiujanoa vastaan. Hän ratsasti niin kiivaasti, että molemmatkin hevoset olisivat seuraavassa silmänräpäyksessä törmänneet yhteen; jos ei Lantejas'en käsi olisi tarttunut don Rafaelin hevosen ohjaksiin. Liikutettuna everstin äsken hänelle osoittamasta jalomielisyydestä, syöksyi katteini, ollen vaarassa joutua kummankin hevosen jalkoihin, noiden kahden ratsastajan välittäjäksi.

-- Eversti Trujano! hän huudahti. -- Minä en käsitä, mitä te tarkoitatte, sanoessanne, että kenraalin on kiittäminen minua voitosta; mutta jos olen jotakin tehnyt, joka palkinnon ansaitsee, en pyydä minkäänmoista muuta kuin don Rafael Tres-Villas'en hengen ja vapauden pelastamista.

-- En pyydä minkäänmoisia armon osoituksia, keskeytti don Rafael, luoden Trujanoon ylpeän silmäyksen.

Teidän on osoittaminen minulle yksi... että ojennatte minulle kätenne, sanoi entinen muulinajaja sekä tarjosi sydämellisesti omansa.

-- En ikinä voittajalle! huudahti don Rafael.

-- Tässä ei ole voittajata eikä voitettua, vastasi Trujano, noudattaen tuota miellyttävää hymyä, joka lumosi jokaisen sydämen. -- Olenpahan mies, joka en milloinkaan unohda itselleni osoitettua ystävyyttä.

-- Ja minä myöskin se, joka aina sellaista muistan, lausui don Rafael lämpimästi, puristaen samalla kättä, jota hänelle vielä tarjottiin.

Sitten kumpikin ratsastaja ohjasi hevosensa toistansa lähemmäksi ja vaihtoivat mitä sydämellisimpiä tervehdyksiä.

Käyttäen tätä tilaisuutta kuiskasi Trujano hienotunteisuudella, joka vielä enemmän don Rafaelia liikutti:

-- Menkää, te olette vapaa. Luvatkaa minulle ainoastansa, ett'ette leikkaa useamman naisrukan nivuksia, vaikka taisi yksi semmoinen ollakin, jonka sydän paisui ylpeydestä, kun voittaja Aguas Calientes'in luona lähetti hänelle niin hirveän muiston. Menkää, lisäsi hän, vetäen kätensä don Rafaelin kädestä, -- menkää antamaan itsenne vangiksi Las Palmas'een, jossa, uskokaa minua, tie on teille avoinna.

Sitten Trujano taasen kävi, kuten tavallisesti, vakavan näköiseksi ja huudahti:

-- Antakaatte don Rafael Tres-Villas'en mennä! Unohtakoon jokainen, mitä tapahtunut on!

Näin lausuen hän miekallansa tervehti hallituksen palveluksessa olevata everstiä, joka ainoasti voi vastata tervehdykseen syvintä kiitollisuutta ilmaisevalla silmäyksellä.

Sitten puristi don Rafael katteinin kättä, kumarsi jälysti muille kapinoitsijoille ja nelisti pois Huajapamin lakeudelta johtavaa tietä.

Yksin päästyään hän alkoi vaipua unelmiin. Mitähän Trujanon viimeiset sanat tarkoittivat? "Tie on, uskokaa minua, teille avoinna." Olikohan se vakuutus, että hän oli tervetullut Las Palmas'een? Pitäisiköhän hänen menemän sinne, kuten eversti oli häntä kehoittanut?