Part 1

TIIKERIEN PYYDYSTÄJÄ

Kirj.

Katteini Mayne Reid

Suomentanut --r --r

Tampereella, Hj. Hagelbergin kustantama, 1889.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Tukala matka.

Eräänä edelläpuolenpäivänä lokakuussa v. 1810 näkyi yksinäinen mies samoilevan noiden äärettömien lakeuksien poikki, jotka ulottuvat Vera Crutz'in valtion rajoilta Oajacan valtion läpi. Mies oli ratsain ja aseilla varustettu: mutta sekä hänen hevosenpa että aseensa eivät juuri olleet soveliata jotakin vihollista kohdatessa, päälliseksi sellaisessa maassa, jossa mielet juuri silloin olivat kuohuksissa ja jossa voi joka silmänräpäys odottaa tapaavansa jonkun valtiollisen vastustajan tahi jonkun noita rosvon viran ottaneita, joita Mejikossa tulvaili ja jotka ryöstivät kaikilta ilman eroituksetta sekä piittaamatta, mihin puolueesen nämä kuuluivat.

Tuon matkailijan ainoana aseena oli vanha, käyrä sapeli, mutta näyttipä epäiltävältä, voisiko sitä vetää ulos rautatupestansa, joka oli niin ruostunut, kuin jos se vuosikausia olisi maannut virran pohjassa. Hevonen, jolla matkailija ratsasti, näkyi muinoin olleen härkätaistelijan oma, jos sai päättää niistä monista arvista, joita sen oli rinnassa ja kupeissa; vaan mitä hyviä ominaisuuksia sillä muinoin lienee ollutkin, oli se nyt kurjimpia koneja, kuin nähdä voi. Vaikka ratsastajansa kuinka olisi sitä kannustanut, oli, näet, mahdotonta saada sitä parempaan kulkuun kuin hitaasen käyntiin, ja tätä vitkallista kulkua se teki, nähtävästi malttamattoman omistajansa suureksi kiusaksi.

Miehen pukuna oli jonkinlainen valkoisesta puuvilla-kankaasta tehty nuttu ynnä öljymarjan karvaisesta nukkaverasta ommellut roimahousut. Jalassaan oli hänellä vuohennahkaiset, lyhytvartiset saappaat, jotka muka olivat olevinaan kartuaninahasta, ja palmupuun kuiduista tehty, leveäreunainen hattu peitti hänen päätänsä. Olematta oikeastaan kuluneita, näyttivät hänen vaatteensa kuitenkin jo kauan olleen käytettyinä. Niiden leikkauksessa ja kutomisessa oli kuitenkin jotakin, joka ilmaisi niiden omistajan kuuluvan korkeampaan kuin talonpoikaissäätyyn.

Hän oli nuori, vähän yli kahdenkymmenen vuoden vaiheella, oleva mies. Kasvonsa ilmaisivat lempeyttä, jota milt'ei olisi voinut pitää typeryytenä, jos ei tätä viimeksimainittua luuloa olisi vastustanut pari vilkasta, vaikka hiukan kuopurallaan olevata silmää.

Seutu, jota tuo nuori mies matkusti, oli omiansa herättämään pelkoa, varsinkin yksinänsä olevassa ihmisessä. Joka haaralle levisi ääretön, hedelmätöin lakeus, jonka ruskealla pinnalla kasvoi harvassa kaktuskasveja ja joiden siimeksessä näkyi lyhyellä, kellertävällä nurmella peitettyjä täpliä. Seutu oli sanomattoman yksitoikkoinen ja synkkä. Nuo erillään olevat majat, joita pitkien välimatkojen päässä tien vieressä, näkyi, olivat näiden asujamet hyljänneet. Tämä seikka ynnä kuuman ilmanalan polttava aurinko, vesitilkankin puute sekä kuoleman hiljaisuus, joka näillä autioilla aroilla vallitsi, herätti alakuloisen tunteen, milt'eipä pelkoakin tuossa nuoressa ratsastajassa.

Siten jatkoi hän monta tuntia vitkallista matkaansa. Päivällisen aika lähestyi, ja auringonsäteet, jotka lankesivat kohtisuoraan pilvettömältä taivaalta, synnyttivät miltei sietämätöntä kuumuutta. Tuuli; joka tähän saakka oli ilmaa viilistänyt, oli lakannut, puiden näivettyneet lehdet riippuivat värähtämättä oksissa, ja hevonen, joka yhä vaivaloisesti ryömi eteenpäin, näytti tulevan yhtä liikkumattomaksi kuin lehdetkin.

Janon vaivaamana ja väsyneenä matkasta, jonka oli kulkenut, laskeusi tuo nuori matkustaja vihdoinkin hevosen seljästä ja heitti ohjakset hevosensa kaulalle. Hänen ei tarvinnut peljätä elukan väärinkäyttävän sille täten annettua vapautta. Ei ollut vähintäkään vaaraa, että se juoksisi tiehensä.

Jättäen hevosen omaan valtaansa, meni ratsastaja erään _nopali_-ryhmän luokse, toivoen kentiesi siitä löytävänsä hedelmiä, joilla sammuttaisi janonsa. Onni oli hänelle myötäinen, ja poimittuansa joitakuita "intianiviikunoita," joiksi nopalipuun hedelmiä nimitetään, ja poistettuansa niiden okaiset kuoret, onnistui hänen syömällä hyvän joukon näiden imelähköä lihaa jokseenkin sammuttaa tuota ankarata janoa, joka tähän saakka oli häntä vaivannut. Täten itseänsä virkistettyään, nousi hän jälleen satulaan, jatkamaan keskeytettyä matkaansa.

TOINEN LUKU.

Arvoitus.

Kun tuo yksinäinen matkailija oli ratsastanut monta kilometriä, saapui hän pieneen kylään. Täällä niinkuin muuallakin tien varrella huomasi hän hämmästykseksensä huoneet autioiksi ja omistajainsa hylkäämiksi. Ei yhtäkään elävätä olentoa ollut näkyvissä, eikä mitään ollut noissa autioissa huoneissa, ei ruokaa nälän häätämiseksi eikä juomaa janon sammuttamiseksi, ja ratsastaja jatkoi matkaansa.

-- Varsin kummallista, mutisi hän itseksensä, -- mitähän ihmettä tämä täydellinen väen tyhjyys merkinnee?

Paitsi nuo autioksi jätetyt huoneet, herätti vielä eräs toinenkin seikka hänen huomiotansa. Miltei joka majan luona, joiden ohitse hän kulki, näki hän kanoteja ja ruuhia puiden oksissa riippuvan, monta metriä korkealla. Koska tässä maanpaikassa ei ollut järveä eikä virtaa, eipä pienintä puroistakaan, ei ollut kummaa, että tällainen näkö herätti hänen ihmettelyänsä.

Parhaillansa kun ratsastaja mietti tätä arvoitusta, kuuli hän takanansa äänen, joka hänessä herätti iloisen tunteen. Se oli hevosen kavionkopsetta, joka ilmaisi jonkun ratsastajan häntä lähestyvän, ja pian olikin ratsastaja matkailijan rinnalla.

-- Herran rauha! tervehti äskentullut, koskettaen hattuansa.

-- Herran rauha! vastasi toinen, tehden samanlaisen eleen.

Tuo äskentullut oli nuori, noin neljännellä- tahi viidennelläkolmatta oleva mies, hiukan keskinkertaista pitempi, vaan luotu vartalolla, joka ilmaisi sekä uljuutta että voimaa. Hänen kasvonsa piirteet olivat säännölliset, silmänsä mustat sekä säkenöitsevät, viiksensä tuuheat ja ylöspäin kierretyt, hipiänsä ahavoittunut. Kaikki nämä seikat ilmaisivat hänen olevan toimellisen miehen, samalla kuin hänen voimakas ja käskevä ryhtinsä todisti kiivaita kiihkoja sekä tuota kuumaa, arapialaista verta, joka juoksee monen espanjalais-mejikolaisen perheen suonissa.

Hänen hevosensa oli rautio, jolla oli ohuet raajat ja jäntevä vartalo, joka myöskin oli alkuaan itämaista. Tuo helppous, millä ratsastajansa sitä ohjasi ja miehen horjumatoin, uljas ryhti satulassa, ilmaisivat hänen olevan mitä parhaimpia ratsastajia.

Pukunsa oli sekä kallisarvoinen että komea. Hänellä oli valkaisemattomasta liinavaatteesta tehty nuttu, purpuranpunaisesta silkkisametista tehdyt roimahousut, puhvelinnahkaiset saappaat, varustetut pitkillä, välkkyvillä kannuksilla, sekä vikunjankarva-kankaasta tehty hattu, kultanauhalla koristettu. Puvun puolittain sotilaspuvun kaltaisuutta enensi vielä vyötäisillä olevasta vyöstä nahkatupessa riippuva miekka ja satulanpukaan kiinnitetty tuliluikku.

-- Ystäväni, lausui äskentullut ratsastaja hetken vaiettuansa ja luoden silmänsä tuon toisen kurjaan nahkakoniin, -- sallikaatte minun kysyä, aijotteko kauaksikin tuolla hevosella?

-- En, Jumalan kiitos, kuului vastaus -- ainoastaansa San Salvador-nimiseen maakartanoon, johon, jos en erehdy, tuskin on kolmeakymmentä kilometriä tästä.

-- San Salvador? Luulenpa joskus kuulleeni sellaisen nimen. Eikö mainittu kartano ole erään Las Palmas-nimellisen maatilan läheisyydessä.

-- On, korkeintansa luullakseni kymmenen kilometriä siitä.

-- Ah, sittenpä meillä on sama matka, sanoi tuo kultanauhaisella hatulla varustettu mies. -- Minä kuitenkin pelkään, hän jatkoi, hilliten hevosensa intoa -- että me pian joudumme eroon. Teidän hevosellanne ei näy olevan kiirettä.

Noita viimeisiä sanoja seurasi hymyily.

-- Aivan oikein, vastasi toinen myöskin hymyillen, -- ja monta kertaa on minulla matkallani ollut syytä surkutella hyvän isäni huononpuoleista säästäväisyyttä, kun hän ei antanut minulle oikeata ratsuhevosta, vaan sen sijaan kurjan konin, joka onnellisesti on voinut välttää kaikkien härkien sarvet Valladolidin sirkuksessa.

-- Ette kait tarkoita tulleenne koko matkaa Valladolidista tuolla elukalla?

-- Tarkoitan sennor... mutta minä olenkin ollut kaksi kuukautta matkalla.

-- Te olette olleet niin kohtelias, lausui vieras, puheen hetkeksi tauottua, -- että olette sanoneet minulle olevanne Valladolidista. Sallikaatte minun vastavuorostani sanoa teille, että olen Mejikosta, ja että nimeni on Rafael Tres-Villas, sekä että olen katteini kuningattaren rakunaväessä.

-- Ja minun nimeni, vastasi toinen on Kornelio Lantejas, sekä olen oppilas Valladolidin yliopistossa.

-- Noh, sennor don Kornelio, voitteko antaa minulle selityksen erääsen arvoitukseen, joka on kaksi päivää pitänyt minua ymmällä ja josta en ole voinut keltään muulta kysellä, siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole nähnyt elävätä sieluakaan, sittenkuin tulin tähän pahuuksen maahaan. Miten selitätte te tämän täydellisen tyhjyyden: majat ja kylät ilman asujamitta, ruuhet sekä kanotit riippuvina ales puista seudussa, jossa voi ratsastaa viisikymmentä kilometriä, löytämättä vesipisaratakaan?

-- En voi laisinkaan sitä selittää, sennor don Rafael, vastasi ylioppilas; -- se on minuakin kummastuttanut, vieläpä enemmänkin: se on herättänyt minussa suurta pelkoa.

-- Pelkoako? kertoi rakuunakatteini. -- Minkä vuoksi?

-- Niin, näettekö, sennor, minulla on tuo paha tapa, että pelkään enemmän vaaroja, joita en käsitä, kuin niitä, jotka tiedän. Minä pelkään kapinan levinneen tähänkin maakuntaan, vaikka minulle on sanottu Oajacan olevan aivan rauhallisen. Luultavasti on väestö jättänyt asumuksensa, välttääkseen joutumasta jonkun maata kiertelevän kapinoitsijajoukon kynsiin.

-- Oh, lausui rakuunakatteini, ylönkatseellisesti nyykäyttäen päätänsä. -- Köyhät raukat, kuten he, eivät tavallisesti pakene rosvoja. Sitäpaitsi ei maanväestöllä olekaan mitään pelkäämistä niiltä, jotka kapinalippua seuraavat. Kaikissa tapauksissa eivät venheet ole riipustetut puihin, jotta niillä näitä aavoja hiekkalakeuksia purjehdittaisiin. Ei, joku muu kuin kapinan pelko on pannut näiden ihmisten pään pyörälle, vaikka en todellakaan voi arvata, mikä se on.

Pitkän hetken jatkoivat nuo molemmat miehet matkaansa vaitonaisina, kumpikin miettien tuota omituista seikkaa, joka oli heidän kummastustansa herättänyt ja jonka syytä ei kumpikaan osannut selittää.

KOLMAS LUKU.

Kaksi nälkäistä matkustajaa.

Rakuna rupesi ensiksi taasen puhetta jatkamaan.

-- Te, sennor don Kornelio, hän lausui -- te, joka tulette Valladolidista, voitte kentiesi antaa minulle uudempia tietoja, kuin mitä itse olen kuullut, Hidalgon ja hänen sotajoukkonsa retkistä.

-- Enpä paljon, kuten pelkään, vastasi ylioppilas; -- unhotattepa, sennor, minun olleeni vanhan hevoseni hitauden takia kaksi kuukautta matkalla. Valladolidista lähteissäni siellä yhtä vähän ajateltiin kapinaa kuin uutta vedenpaisumustakaan. Kaiken, mitä siitä tiedän, olen saanut kuulla kulkupuheiden kautta s.o. niin paljon kuin siitä on uskallettu puhua pyhää inkvisitionia pelkäämättä. Sitäpaitsi, jos saa uskoa Oajacan piispan kiertokirjettä, ei kapina tule saamaan hänen hiippakunnassansa montakaan osallista.

-- Ja miksi ei? kysyi rakuunakatteini jonkinlaisella uljuudella, joka ilmaisi, ettei kapina hänessä tulisi saamaan minkäänmoista vastustajaa. -- Mitä syitä piispa mainitsee?

-- Mitäkö syitä? vastasi ylioppilas. -- Ainoastansa sen, että piispa Bergosa y Jordan tulisi julistamaan heidät pannaan. Hän sitäpaitsi vakuuttaa, että kaikki kapinoitsijat voi tuntea sarvistansa ja pukinjaloistansa.

Sen sijaan että olisi nauranut tuon nuoren ylioppilaan herkkäuskoisuudelle, pudisteli rakuuna tyytymättömän näköisenä päätänsä.

-- Niin, lausui hän ikäänkuin itseksensä, -- sillä tavalla pappimme sotivat parjauksen ja viekkauden aseilla sekä panevat hurjan taikauskon avulla kreolien päät pyörälle! Vai niin, sennor Lantejas, hän jatkoi, kääntyen ylioppilaasen -- te ette tahdo liittyä kapinoitsijoihin pelosta, että saisitte nuo pirulliset koristukset, joilla piispa on uhannut?

-- Taivas minua semmoisista varjelkoon! -- Onhan se uskonkappale. Ja kukapa sen paremmin tietäisi kuin tuo kunnianarvoinen Oajacan piispa? Sitäpaitsi, jatkoi hän, nähdessään matkatoverinsa vihasta säihkyvän silmäyksen, -- minä olen rauhallista mielenlaatua ja aijon mennä hengelliseen säätyyn. Kumpaiseenko puolueesen tullenkin liittymään, koetan ainoastansa rukouksillani hankkia sille voittoa. Kirkko kammoaa verta.

Ylioppilaan lausuessa näitä sanoja loi rakuuna häneen syrjäsilmäyksen, joka näytti ilmaisevan, että oli yhdentekevä, kumpaiseenko puolueesen hän tulisi liittymään, koska ei kumpaisellakaan olisi suurta hyötyä näin surkeasta sankarista.

-- Papiksi vihkimistäkö varten olette tulleet Oajacaan?

-- En, vastasi Lantejas, -- minulla on tänne tykönänsä toisenlaista asiaa. Olen tullut tänne isäni käskystä, jonka veli on tuon ison San Salvator-nimisen maatilan omistaja. Minun tulee muistuttaa setääni, että hän on leski, rikas sekä lapsetoin, ja että hänellä on puoli tusinaa veljenpoikia autettavana. Sellaista asiaa minulla on San Salvadoriin. Mitäpä sille voin? Arvoisa isäni rakastaa liiaksikin tämän elämän hyvyyksiä, ja minun on täytynyt tehdä noin tuhannen kilometrin matka, tiedustelemaan sukulaisemme mielialaa meitä kohtaan.

-- Ja samalla ottamaan selkoa hänen omaisuutensa arvosta?

-- Oh, mitä siihen tulee, tiedämme täydellisesti, minkä arvoinen se on, vaikk'ei yksikään meistä ole siellä ollut.

Tämän vastauksen jälkeen, joka tuotti enemmän kunniata hänen päällensä kuin sydämellensä, hän jatkoi:

-- Noh, niin, voinpa huoleti sanoa, ettei veljenpoika koskaan ole tullut setänsä luokse niin nälkäisenä, kuin minä olen tekevä. Tuon kaikkien majojen ja kylien, joiden ohi olen kulkenut, selittämättömän tyhjyyden ja sen tarkkuuden vuoksi, jolla omistajat ovat vieneet mukanansa pienimmän kananpoikaisenkin, ei ole koko maassa ainoata suttakaan, joka olisi minua nälkäisempi.

Rakunakatteini oli yhtä pahassa pulassa. Kaksi päivää oli hän matkustanut, näkemättä elävätä sieluakaan. Hänen hevosensa oli tosin haukannut vähän ruohoa tienvierestä, mutta itsellensä ei hän ollut voinut hankkia muuta ruokaa, kuin moniaita metsähedelmiä ja marjoja.

Katteini kertoi nyt vuorostaan uudelle matkatoverillensa, että hänen isänsä, eräs espanjalainen herrasmies, oli varakuningas Iturrigarayn vangittua vetäytynyt Del Valle-nimiseen maakartanoonsa, johon katteini nyt aikoi mennä häntä tervehtimään. Hän ei tuntenut tuota mainittua maakartanoa, koska hän ei ollut siellä oleskellut, paitsi varhaisimmassa lapsuudessansa, mutta hän tiesi sen olevan jo mainitun Las Palmas-nimisen maakartanon läheisyydessä. Ollen vähemmän puhelias kuin don Kornelio, ei hän ilmaissut tälle muuta syytä matkaansa, vaikka semmoinenkin oli, ja joka oli hänestä paljoa hauskempi kuin lapsuutensa kodin jälleen näkeminen.

Aurinko läheni jo taivaanrantaa, ja molempien ratsastajain varjot kuvautuivat pitkinä pölyisellä tiellä, samalla kun nuo punaset "kardinali"-linnut sekä papukaijat olivat alkaneet iltalaulunsa.

Jano, joka noita kumpaakin matkustajaa rasitti vielä enemmän kuin nälkä, kiihtyi yhä, ja vähän väliä loi katteini malttamattomia silmäyksiä toverinsa hevoseen. Hän ei voinut olla huomaamatta tuon eläinraukan veden puutteesta yhä hiljentävän käyntiänsä.

-- Sennor don Kornelio, lausui rakuna pitkän ajan vaijettuansa, -- oletteko koskaan lukeneet haaksirikoista, joissa eloon jääneet raukat, välttääksensä nälkään kuolemista, ovat heittäneet arpaa, kuka joutuisi toisten syötäväksi.

-- Ah, olen kylläkin, vastasi Lantejas hiukan vapisevalla äänellä; -- mutta minä toivon, ettemme tule pakoitetuksi tähän vastenmieliseen hätäkeinoon.

-- Tosiaankin, vastasi rakuuna vakavan näköisenä, -- tunneinpa itseni niin nälkäiseksi, että voisin syödä heimolaisenikin... vaikkapa hän olisi rikaskin ja minä hänen perillisensä, kuten te setänne, San Salvadorin isännän!

-- Mutta emmehän olekaan merellä, sennor, tahi venheessä, josta ei ole mitään poispääsemisen mahdollisuutta.

Ylioppilas näytti, tätä lausuessaan ja luoden silmäyksen heidän edessänsä olevaan erämaahan, saaneen uuden aatteen, ja innolla, joka ilmaisi hänen levottomuuttansa, hän jatkoi:

-- Mitä minuun tulee, nelistäisin minä, jos istuisin noin vankan ja virman hevosen seljässä, kuin teidän on, suorastansa San Salvadorin maakartanoon ja lähettäisin sieltä apua jälkeenijättämälleni matkatoverille.

-- Senkö neuvon minulle todellakin annatte?

-- Sen, enkä voi keksiä yhtäkään parempata.

-- Hyvä! sanoi rakuunakatteini. -- Minä noudatan sitä, sillä, totta puhuen, minä tunnen jonkinmoista malttamattomuutta pääsemään perille.

Näin lausuen ojensi don Rafael kätensä ylioppilaalle.

-- Sennor Lantejas, hän lausui, -- me eroamme ystävinä. Toivokaamme, ettemme koskaan kohtaisi toisiamme vihollisina. Kukapa voi kuitenkaan tietää tulevaisuutta? Te näytätte olevan taipuvainen vastenmielisyydellä katselemaan tätä yritystä kolmesata-vuotisessa orjuudessa olleen maan vapauttamiseksi. Minä puolestani tullen kentiesi tarjoamaan käteni ja, jos vaaditaan, henkenikin, auttaakseni sitä jälleen voittamaan vapautensa. Hyvästi! Avun lähettämistä teille en tule unohtamaan.

Tätä sanoessaan puristi upseeri lämpimästi ylioppilaan kylmiä, laihoja sormia, hellitti hevosensa ohjaksia, joka ei tarvinnut kannustamista, ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä pölypilveen.

-- Jumalan kiitos! lausui Lantejas, hengittäen jälleen vapaasti. -- Luulenpa todellakin, että tuo nälkäinen ihmissyöjä olisi voinut minut niellä! Mitä siihen tulee, että minä tappelutantereella rupeaisin tätä Goliathia tahi ketään muuta vastaan taistelemaan, siitä ei ole suurta pelkoa. Eipä paholainen kaikkine sarvinensakaan saisi _minua_ sotamieheksi, ei kapinan _eduksi_ eikä sitä _vastaankaan_.

Ja ylioppilas jatkoi yksinäistä matkaansa, mielissään, että oli välttänyt luulemansa vaaran.

Juuri yön tullessa saapui hän paikkaan, jossa kaksi tahi kolme majaa oli tien varrella. Samoinkuin muut, olivat nämäkin autiot. Nämä nähdessään seisahtui kuitenkin tuo vanha hevonen ja vastusti jyrkästi edemmäksi kulkemista. Ratsastajansa, joka myöskin oli väsynyt, päätti siis viipyä majojen luona, kunnes tuo rakuunakatteinin lupaama apu ehtisi saapua.

Yhden majan edessä kasvoi kaksi pitkää tamarindi-puuta, joiden väliin oli kiinnitetty makuuverkko noin kolme metriä maasta korkealle. Se oli tilava ja näkyi kutsuvan väsynyttä matkustajaa levolle, ikäänkuin se olisi siihen juuri häntä varten asetettu.

Koska kuumuus vielä oli tukahduttava, päätti hän noudattaa tuota kutsua, ollen menemättä mihinkään majaan, riisui hevoseltansa satulan ja laski hevosensa menemään minne tahansa sekä kiipesi tamarindipuuta myöten makuuverkkoon. Oikaisten itsensä tähän, makasi hän hetken aikaa, tarkasti kuunnellen ja toivoen kuulevansa jotakin ääntä, joka kentiesi voisi ilmaista tuon odotetun avun tulemista.

Oli sysimusta yö. Koko luonto oli mennyt levolle, ja syvä hiljaisuus vallitsi ympäristössä.

Ylioppilaan yhä kuunnellessa, kuuli hän omituisia, salaperäisiä ääniä. Kuului alituista jytyä ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinää tahi myrskyisen meren meuruamista. Säikähtyneenä tästä selittämättömästä äänestä, joka oli tulevalta myrskyltä varoittavan äänen kaltainen, makasi hän hetken valveillansa; mutta vihdoin väsymys hänet voitti, ja hän vaipui sikeään uneen.

NELJÄS LUKU.

Musta ja punanen.

Samana ehtoona, noin tunti auringonlaskun edellä, tuli kaksi miestä kävellen erään pienen, maakunnassa juoksevan virran varrella, lähellä sitä majaryhmää, johon ylioppilas oli pysähtynyt, ja noiden majojen sekä Las Palmas-nimisen maakartanon puolivälillä.

Toinen näistä miehistä oli intiani, jota todisti hänen vaskenruskea ihonsa ja omituinen pukunsa, jona oli harmaa, mustajuovainen villapaita; lyhyvillä hihoilla, joista näkyi pari vankkoja, jänteviä, mitä tummimman vasken karvaisia käsivarsia. Hänen paitansa oli kiedottu vyötäisille paksulla nahkavyöllä, ja paidan alapuolelta näkyi punaisenruskeat, lampaannahasta tehdyt roimahousut, jotka ulottuivat ainoastansa polviin saakka. Tästä jalkoihin asti, joita verhosi punasenruskeat kengät, olivat intianin sääret paljaina. Päässään oli hänellä kaislahattu, jonka alta roikkui kaksi pitkää, mustaa palmikkoa, yksi kummallekin poskelle, ja ulottuivat aina kyynärvarsiin saakka. Toisella olallansa kantoi intiani lyhyttä, paksua, jokseenkin ruostunutta pyssyä, samalla kun pitkä _machetè_ (puoleksi sapeli, puoleksi veitsi) oli pistetty vyönsä alle.

Hänen toverinsa oli neekeri, jonka vaatteet tuskin olivat muuta kuin repaleita. Muutoin ei hänessä ollut mitään huomattavaa, paitsi hämmästyneen herkkäuskoisuuden näkö, kun hän kuunteli, mitä intianilla oli sanomista. Vähän väliä näyttivät hänen kasvonsa huonosti salattua pelkoa.

Punanen mies, jonka kantapäillä tuo musta seurasi, meni pitkin rantaa sellaiselle kohdalle, missä se oli metsätöin ja matala. Hän piti vartaloansa hiukan eteenpäin kumarruksissa ja silmänsä maahan luotuina. Äkkiä hän pysähtyi.

-- Katsokaapas! lausui hän, kääntyen neekeriin ja osoittaen maahan. -- Sanoinhan teille puolessa tunnissa löytäväni niiden jäljet. Kas tuossa!

Intianin ääni ilmoitti voittoriemua; mutta eipä tähän iloon laisinkaan hänen toverinsa yhtynyt, joka pelästyneen näköisenä maata tähysteli. Mitä hän siinä näki, olikin omiansa levottomuuden herättämiseksi. Pehmeään saveen oli painunut kymmenittäin eri suuria, tuon verenhimoisen jaguarin, espanjalaisen Amerikan tiikerin, jälkiä.

-- Ei ole kulunut puolta tuntiakaan siitä, kun ne täällä ovat olleet, jatkoi intiani. -- Katsokaas, huudahti hän, osoittaen virtaa. -- Ne ovat olleet tässä juomassa tuskin kymmenen minuuttia sitten; vesi on vieläkin sameriaista!

-- Menkäämme täältä, esitteli neekeri, jonka musta naama oli tuhkanharmaa pelosta. Eihän meidän täällä pysähtymisestämme ole mitään hyötyä. Näettekös, tässä on monta ja eri suuriakin jälkiä! Jumala meitä armahtakoon! Tästä lienee koko tiikerilauma kulkenut.

-- Oh, te liioittelette, lausui intiani ivallisesti nauraen. -- Lukekaamme ne, hän jatkoi, kumartuen katselemaan jälkiä, -- yks, kaks, kolme, neljä... yksi koiras, yksi naaras ja sen kaksi pentua. Peijakas! Mikä näky tiikerin pyydystäjälle!

-- Niin, kyllä niin, myönsi neekeri epäröiden.

-- Mutta, jatkoi toinen, -- emme voi niitä tänään etsiä. Meillä on tärkeämpiäkin asioita toimitettavana.

-- Eiköhän olisi parempi, jos jättäisimme sen, josta olette puhuneet, huomiseksi, ja että nyt palajaisimme kartanoon? Olen tosin kovin utelias näkemään niitä ihmeitä, joita olette luvanneet minulle näyttää, mutta...

-- Kuinka, huudahti intiani.-- Lykätäkkö huomiseen? Mahdotointa. Uutta tilaisuutta ei tule ennen kuukauden kuluttua, ja silloin me olemme kaukana täältä. Ei, ei, Claro, hän jatkoi, -- sen täytyy tänään, vieläpä tällä hetkelläkin, tapahtua. Istahtakaamme siis.

Ja noudattaen teolla sanojansa, laskeutui intiani nurmelle, jolloin neekerinkin, vaikka ei olisi tahtonutkaan, täytyi noudattaa hänen esimerkkiänsä. Mutta tuo muutos heidän asemassaan ei ehkäissyt Claron pelkoa, ja hän katseli hätäisenä ympärillensä joka haaralle, ikäänkuin hän olisi odottanut jaguarein milloin tahansa hyökkäävän heidän kimppuunsa.

Intiani huomasi hänen levottomuutensa ja koetti häntä tyynnyttää.

-- Teillä, toverini, ei ole mitään pelkäämistä, hän sanoi. Tiikereillä on koko virta juotavana, eikä ole luultava, että ne tänne palajaisivat.

-- Mutta ne voivat olla nälissään, vastasi Claro, -- ja minä olen kuullut niiden pitävän enemmän mustista miehistä, kuten minäkin olen, kuin valkosesta tahi intianista.

-- Ha, ha, ha! nauroi hänen toverinsa. Älkää itseänne sillä imarrelko. Eipä ole, miesparka, koko valtiossa ainoatakaan tiikeriä, joka olisi kylliksi typerä pitämään sitkeätä sekä mustaa luurankoa, kuten teitä, nuoren varsan tahi vasikan lihaa parempana, jota ne voivat saada, milloin vaan haluavat. Ha, ha, ha! Jospa jaguarit vaan kuulisivat teidän sananne, nauraisivat ne itsensä kuoliaaksi.