Part 6

Tämmöinen oli nyt se kansa, joka pani kaikki entiset asiat sekasortoon. Ensin tapasivat Alanit, joista osa yhdistyi heidän laumoihinsa ja toinen lähti heitä pakoon. Sitten kohtasivat Götiläiset, jotka asuskelivat Don-virrasta aina Theiss-virtaan saakka. Nämät jakaantuivat kahteen pää-osaan: Itägötiläiset ja Länsigötiläiset. Edelliset lannistuivat Hunnilaisten alle, mutta Länsigötiläiset pakenivat Kreikkalaiseen keisarikuntaan, jossa saivat asuntopaikkoja. Mutta tänne asettuansa sekaantuivat pian riitaan Kreikkalaisten kanssa. Jonkun aian perästä ilmaantuivat he Italiassa, hävittäen Rooman kaupunkia. Tästä lähtivät Espaniaan, jossa perustivat väkevän valtakunnan. -- Hunnilaiset taas riensivät yhä länteenpäin, pakoittaen kaikki Germanilaiset ja Slavilaiset kansakunnat, jotka asuivat Don, Weichsel ja Donau virtojen välillä, joko pakoon lähtemään tahi valtansa alle lannistumaan. Niinpä lähti eräs Radagaiso niminen kuningas ynnä suuret sotajoukot Sveviä, Alania ja vandalia Hunnilaisia pakoon ja tuli hävittäen ja kaikenlaista julmuutta harjoittaen Italiaan, jossa tuho hänen saavutti. Iso osa sotilaitansa sai täällä surmansa ja muut pötkivät joutuisasti pakoon, lähtien isommalta osalta Galliaan, jossa rupesivat kaikellaisiin tuhotöihin. Muutamia vuosia jälkeenpäin tulivat samat kansat Espaniaan, jonka asuttivat. Tämä tapahtui vuonna 409 j.Kr. Jo v. 429 lähtivät vandalit Gibraltarin salmen yli Ahrikkaan jonka pohjoispuolen ottivat valtoihinsa. Täällä valtansa pysyi nuon vuosisadan aikaa. -- Hunnilaiset taas näyttävät nyt jonkun aian pysyneen alallansa. Mutta tämä lepo pian loppui, kun tuo mainio Attila tuli heidän kuninkaaksensa. Tätä miestä pelkäsi ja kamoksui koko senaikainen maailma. Hänen julmuudestansa oli semmoinen pelko syntynyt, että oli hoku semmoinen että mihin hevosensa kavio oli astunut, siinä ei enään ruohoa kasvanut. Tämän miehen johdon alla tulivat Hunnilaiset Galliaan, johon aikojen kuluessa erityisiä kansoja oli asettunut. Etevimmät olivat Frankilaiset, jotka sittemmin ottivat koko Gallian valtoihinsa, ja Burgundilaiset jotka asuivat itäisessä osassa maata. Länsi-götiläiset taas pitivät Espaniaan koskevan osan maata hallussansa. Kaikki nämät kansat ynnä Roomalaiset liittyivät yhteen, vastustaaksensa Hunnilaisia ja tekivätkin heille niin kovaa vastarintaa, että heidän täytyi suurella häviöllä peräytyä. Mutta jo tulevana vuonna 452 j.Kr. tunkeusi Attila hävittäen ja polttaen Italiaan. Täältä sanotaan roomalainen pispa Leo hyvillä sanoilla saaneen hänen palaamaan. Jo seuraavana vuonna kuoli Attila ja Hunnilaisten nimi ja valta katosi historiasta.

Niinkuin jo ennen olemme maininneet, hävisi Rooman valtakunta Italiasta kokonaan v. 476 j.Kr. Italian haltiaksi tuli nyt Herulien ruhtinas Odoacer. Mutta jo v. 493 täytyi Herulien lannistua Itägötiläisten alle, jotka nyt pääsivät Italian hallitsijoiksi. Heidän valtansa pysyi vuoteen 553, jolloin Kreikkalainen keisari Justiniano kukisti Italian valtansa alle. Mutta eipä aikaakaan, niin kadottivat Kreikkalaiset keisarit koko pohjoisen puolen Italiata Longobardille, jotka tulivat tähän maahan nykyisestä Unkarista Donaun tienoilta. Heidän valtansa leveni yhä eteläänpäin, kunnes Frankilaisten keisari Kaarlo Suuri hävitti heidän valtakuntansa v. 776 j.Kr.

Vielä on Anglosaksien muutanto Britanniaan mainittava. Tämä maa oli jo aikoja sitten tullut Roomalaisten valtaan, mutta kun Rooman valta oli ruvennut yhä enemmin kitumaan ja rappiolle joutumaan, niin oli Roomalaisten täytynyt jättää koko tämä saarimaa oman onnensa nojaan, suojellaksensa muita alusmaitansa. Kun vielä lisäksi turmelevaisia sotia rupesi raivoomaan maan asukasten välillä ja ei tahtonut voitto kummallekkaan puolelle oikein kallistua, niin olivat riidat vierasten avulla ratkaistavat. Oli, näet, sota syttynyt Brittiläisten ja pohjoisemmin asuvaisten Piktien ja Skottilaisten välillä ja kun eivät voineet Brittiläiset torjua päältänsä vihollistensa päällekarkauksia, kutsuivat he avuksensa Anglosaksit, jotka asuivat pohjoisessa Saksanmaassa Pohjoismeren rannoilla. Nämät tulivatkin, mutta ottivat palkaksi avustansa maan haltuunsa.

Germanilaiset (Saksalaiset).

Melkein kaikki ne kansat, joita olemme maininneet, kansain vaelluksista puhuessamme, olivat Germanilaista sukuperää. Vanhojen Germanilaisten tavoista täytyy meidän siis vähän laveammin jutella, erittäinkin kun meidän aikainen sivistys suurimmasta osasta ensin on heidän seassansa juurtunut ja kukoistanut. Germanilaisten oikea pesäpaikka oli Germania eli nykyinen Saksanmaa. Mutta Germanilaisia kansoja otti myöskin muita maita paitsi nykyistä Saksanmaata haltuunsa. Niinpä asettuivat Frankilaiset Galliaan eli nykyiseen Ranskanmaahan ja Anglosaksit Britanniaan. Näissä maissa on Germanilainen kansallisuus hämmentynyt niihin kansallisuuksiin, joitten hallussa maat ennaltaan olivat ja näistä kansain-sekaannuksista ovat sittemmin nykyiset Ranskan ja Englannin kansat syntyneet. Tästä näemme, kuinka sivistyksensä puolesta etevimmät kansat Euroopassa monessa kohden nojaavat germanilaisuuteen. Puhuessamme tässä luvussa Germanilaisista, tarkastelemme parhaittain niitä, jotka asuskelivat nykyisessä Saksanmaassa ja joittenka jälkeiset nykyiset Saksalaiset ovat.

Germanilaiset olivat vahvaa ja rotevaa sukua, pitkät ja soreat kuin tammet maansa metsissä. Terävät silmänsä olivat siniset ja hiuksensa kullankeltaiset. Tämä ulkomuoto oli Germanilaisilla vuosisatoja läpitsensä. Tukka oli Germanilaisilla suuresta arvosta, jonka tähden pitivät siitä suurta huolta. Myöskin Roomalaisten tykönä pidettiin kullankarvaiset hiukset suuressa arvossa, niin että roomalaiset naiset kantoivat Germanilaisilta ostetuita hiuksia taikka antoivat omalle tukallensa voiteella, johon kultahietaa oli sekoitettuna, kullankarvaisen värin. -- Germanilaisten puku oli semmoinen ett'ei siitä ollut ruumiin vapaalle liikunnolle ja voimien käyttämiselle mitään estettä.

Ruumiinmukainen nuttu eli takki hihoitta oli heidän alkuperäinen pukunsa. Eläinten taljat kannettiin usein päällys-verhona, mutta tämä oli enemmin koristukseksi, kuin peitteeksi. -- Myöskin Germanilaisten viholliset kiittivät ja ylistivät suuresti heidän hyvät avut. Heissä oli muka suuri oman arvonsa tunto ja sekä itsenäiseen että valtiolliseen vapauteen taipuva mieli. Germanilaisten mielenlaatuun kuului myöskin syvämielisyys ja tunnollisuus. Miehuus ja urhoollisuus elähyttivät kaikkia. Mies pidettiin arvossa sen mukaan, kuin hän oli urhoollinen ja sotaisa. Se oli suuri juhlallisuus, kun miehistyneelle nuorukaiselle ensin annettiin sota-aseet. Kaikkiin toimituksiin veivät miehet sota-aseet mukaansa. Sota-päälliköitä valitessansa, pitivät enemmin lukua miehen urhoollisuudesta kuin i'ästä. Vaimot ja lapset otettiin mukaan tappeluksiin, että muka niistä olisi sotivaisille suurempi kehoitus urhoollisuuteen. -- Usein tapahtui, että joku arvossa pidetty sotilas kutsui miehiä johonkuhun sota-yritykseen; silloin kokoontuivat useat hänen ympärillensä sekä sota-innosta että luottamuksesta kutsujan sotakuntoon. Kaikki kokoontuneet vannoivat uskollisuuden valaa hänelle, niin että hänen oli oikeus tappaa se, joka osoitti tottelemattomuutta ja uppiniskaisuutta. Jälkeen tappeluksen antoi hän palkinnoksi seuraajillensa jonkun osan sotasaaliista, niinkuin sota-aseita, hevoisia ja vaatteita. Germanilaisten sotahimo pakoittivat heitä usein lähtemään muille maille sotapalvelukseen. Niin oli Augusto keisarilla Roomassa germanilainen vartiajoukko.

Tappelukseen rynnätessä nostivat Germanilaiset kamottavaisen sotahuudon. Jos soturin voimat lannistuivat, niin riensivät usein naiset avuksi. Tästä näemme, kuinka naiset ottivat osan miesten toimissa. Olikin ominaisuus Germanilaisissa, että pitivät naiset suuressa kunniassa. Tässäpä oli alku, jonka vasta Kristin-usko saatti kukoistukseen, siihen ritariseen mieleen, joka keski-aikana oli yleinen Germanilaisissa kansoissa. -- Vanhoilla Germanilaisilla kyllä oli pakanallisia menoja, mutta nämät olivat vallan erilaiset Itämaalaisten jumalanpalveluksesta. Synkeissä metsissä, ikivanhain puitten juurilla rukoilivat isäinsä jumalia. Täällä oli heillä pyhiä paikkoja jumalain kunniaksi.

Kun Germanilaiset vielä paimentolaisina elivät isän-valtaisuudessa, oli kunkin perheenisäntä sen korkein herra. Ainoastaan sodassa valittiin erityinen päällysmies. Näitten päälliköitten, ruhtinasten ja kuningasten valta oli hyvin rajoitettu ja määrätty. Jo aikasin oli Germanilaisilla eroitus vapaitten ja orjain välillä. Ainoastaan edelliset otettiin kansan lukuun ja ainoastaan heillä oli kansain- kokouksissa jotakin sanomista. Kuninkaat, jotka pian alinomaisten sotain tähden tulivat tavallisiksi, eivät saaneet muuta eläkettä kuin vapa-ehtoisia lahjoja ja suurempaa osaa sotasaaliista. Tähän tuli vielä joku osa sakoista. -- Kun joku maa oli valloitettu, jaettiin se kuninkaan ja etevimpien sotilasten välillä. Tämä jako tapahtui arvalla. Kuningas taas antoi usein omasta maan osastaan jonkun maatilkun läänityksenä seuraajillensa, kun ei muulla voinut heidän apuansa palkita. Samalla tavalla tekivät myös etevimmät sotilaat (Athalingit), jotka eivät yksin lähteneet sotaan, vaan toivat mukaansa seuran, joka heiltä sai palkkansa. Tämän palkan antoivat Athalingit siitä maan-osasta, joka jaolla oli langennut heidän osallensa. Myöskin oli semmoisia (Frilingit), jotka tulivat sotaan ilman seuratta. He saivat vähemmän maanosan kuin Athalingit, kun ei heillä ollut mitään seuraa palkittavana. Kukin läänityksen ottaja eli vasalli oli läänissänsä itsevaltainen. Hänellä oli ainoastaan lääniherransa kohtaan muutamia velvollisuuksia. Näistä etevin oli velvollisuus lähteä sotaan kun tuli lääniherrasta käsky. Aikaa voittaen muuttuivat läänitykset perittäviksi ja silloin tulivat vasallit melkein itsenäisiksi ruhtinaiksi.

Sivistyksen siemenet saivat Germanilaiset kansat Roomalaisilta. Nuot entiset raa'at elatuskeinot, metsästäminen ja karjanhoito, jättivät vähitellen siaa maanviljelykselle, keinollisuudelle ja kaupan-liikkeelle. Kristinusko vaikutti mahdottoman paljon Germanilaisten sivistyttämiseen. Tämä tuli ensin Länsigötiläisille tutuksi; pispa Ulphilas käänsi neljät Evankeliumit heidän kieleksi. -- Kaupan-liike sydänsaksassa ei ensinnä ollut muuta, kuin luonnon-tuotteitten vaihettaminen. Frankilaisten keisari Kaarlo Suuren aikana määrättiin muutamia paikkoja, joissa olisi kauppatavarain vaihetus tapahtuva. Eläinten-taljoja, suolaa, viljaa, viiniä, kudotuita kankaita ja orjia oli tavalliset kauppatavarat. Muutoin on kaupasta merkittävä, että se jo aikasin tuli Juutalaisten käsiin, sillä meidän on muistaminen, ett'ei entisinä aikoina löytynyt mitään porvari-säätyä. Tämä syntyi vasta 13:nnella vuosisadalla.

Germanilaisten vanhat la'it ja oikeudet ovat mitä merkillisimpiä. Ensi-aikoina ratkaistiin kaikki tärkeimmät riidat yhteisissä kansan-kokouksissa, mutta vähemmät riita-asiat heitettiin kyläkunnan esimiesten ratkaistaviksi, sitten kuin jonkunmoinen lautakunta ensin oli sanonut ajatuksensa. Tuomiot langettivat nämät riitain ratkaisijat enemmin vanhan tavan mukaan kuin minkään varsinaisen lain ohjeesta, sillä vasta myöhemmin tulivat kirjoitetut la'it tavallisiksi. Tuli, näet, tarpeelliseksi kirjallisesti säilyttää ne säännöt, jotka elivät kansan huulilla. Nämät la'it tarkoittivat parhaasta päästä pahanilkisyyden rankaisemista. Kovin rangaistus oli kuolema, jota kuitenkin harvoin ja ainoastaan jumalain lepyttämiseksi käytettiin. Ainoastaan papit saivat kuoleman tuomion julistaa. Muita ruumiillisia rangaistuksia kuin kuolemaa ei tarvinnut vapaan miehen kärsiä. Ainoastaan orjat olivat kurituksen alaiset. Sakot olivat tavallisimmat rankaisemisen keinot. Asetukset vahingon korvauksesta ovat erittäin merkittävät. Jos esim. kellään putoovasta puun-oksasta tuli joku vanhinko, sai hän vahinkonsa korvaukseksi sen puun omaksensa, josta oksa oli pudonnut. Samalla tavalla jos jonkun elikko vahingoitti ketään, täytyi omistajan antaa elikko vahingoitetulle korvaukseksi. Sen mukaan, miten ja millä tavalla rikos oli tehty, määrättiin rangaistuksen kovuus. Jos oli joku kavaluudella tapettu, niin kävi rangaistus tappajalle kovemmaksi. Ensinnä suoritettiin sakot elikoilla, mutta sittemmin rahoilla, kun olivat Roomalaisilta oppineet näitä käyttämään. -- Kavaluudella tapahtuneesta murhasta maksettiin nuon 600 ruplaa sakkoa; mutta riidan vimmassa tapahtuneesta maksettiin ainoastaan 200 ruplaa sakkorahaa. Kunkin jäsenen tärvelemisestä oli eri sakko-makso. Myöskin oli eroitus sakoissa, jos oli veri vuotanut taikka ei. Säätykunnian loukkaamisesta oli rangaistus semmoinen, että rangaistuksen alaiselta leikattiin hiukset ja parta pois. Väkivoimalla murtautua toisen huoneesen pidettiin erinomaisen suurena rikoksena ja rangaistiin kovasti. Kun jonkun omaisuutta joko ostolla tahi lahjalla toiselle omistettiin, oli joku kuvauksellinen toimitus tapahtuva, jolla osoitetiin entisen omistajan oikeuden menevän toiselle. Tämä tapahtui kaupan tahi lahjan vakuutukseksi ja lupauksen ynnä erittäinkin valan vahvistukseksi. Kun esm. joku maantila myytiin, antoi myyjä kappaleen turvetta eli muuta semmoista ostajalle, ja huonet-rakennuksen myytäessä sai ostaja lastusen. Käden-lyöntö oli tavallinen lupauksen vahvistus.

Kukin vapaa mies oli ainoastaan vertaistensa tuomion alainen. Valan vannomista seurasi tavallisesti kaikenlaisia juhlamenoja. Pakanaisuuden aikana koski mies valaa vannoessa sota-aseisiinsa, vaimo taas hiuksiinsa ja tuomari sauvaansa. Myöskin asetettiin niin kutsutuita valan-auttajia, joittenka oli tarkoitus, ta'ata vannojan totuullisuus sillä että he hänen kanssansa käsi kädessä tekivät valaa. Näitten luku oli sen mukaan, kuinka tärkeä asia oli ja mistä säädystä vannoja. Kun Kristin-usko oli päässyt juurtumaan ja siinä ohessa myös katolilainen epä-usko ja taika-uskoisuus, niin tulivat pyhä-tuomiot suureen kunniaan. Näistä ovat merkittävät tulikoetus ja vesikoetus. Oli, näet, kanteen alaisen täytymys paljain jaloin astua tulikuumain saarain päälle, tuoda sormus eli kivi kiehuvasta vedestä, pitää polttava rauta kädessä j.n.e. Jos tämä tapahtui hänen vahingoitsematta, niin arvattiin tuosta hänen rikokseen syyttömäksi.

Suuri muutos tapahtui kaikissa Saksalaisten oloissa, kun kolmas sääty eli porvari-sääty syntyi. Toiset valtio-säädyt olivat aatelisto ja papisto. Aatelisto ei harjoittanut muuta, kuin sotaa ja ryöstöä ja eli rauhan aikoina linnoissansa laiskuudessa ja hekumallisuudessa. Tapansa olivat raa'at, kun taas kaupungissa vapaitten porvarien keskellä leveni siveys ja sivistys ynnä porvarillinen yhteishenki. -- Vähitellen hajosi koko kansa erityisiin virka- eli ammatti-säätyihin, niinkuin aatelisto, porvaristo, vapaat ja orjuudessa elävät talonpoiat, la'in-oppineet, käsityöläisten ammattikunnat ja hiljan syntyneitten Yli-opistojen opettajat. Tämmöinen ammattisuus kaikissa oli keski-aialle omituinen ja koski kaikkiin oloihin, vaikuttaen kilvoituksen keinollisuudessa, kaupassa, taiteissa ja tieteissä. Se poisti tavoista tuon entisen raakuuden ja sivisti yhteiselämän muodot.

Olemme kansain-vaelluksista puhuessamme näyttäneet kuinka germanilaiset kansat tulivat vakinaisille asuntopaikoille, Germania eli meikäläisellä nimellä Saksanmaa jäi suurimmaksi osaksi Germanilaisten haltuun, jotka täällä muuttuivat yhdeksi ainoaksi kansaksi: Saksalaiset. Mutta koko itäinen puoli Saksanmaata aina Elbe-virtaan saakka oli Slavilaisten vallassa, jotka kansain-vaellusten aikoina olivat tänne siirtyneet, kun Germanilaiset tunkeusivat länteenpäin, ottaen haltuunsa Roomalaiset alusmaat. Näissä on Germanilaisuus hämmentynyt muihin kansallisuuksiin, mutta on sen siaan aikojen kuluessa Slavilaisilta voittanut semmoisen alan, että Slavilaisuus jo on melkein kokonaan Saksanmaasta hävinnyt. -- 8:nnella vuosisadalla kukisti Frankilaisten keisari Kaarlo Suuri suurimman osan Saksanmaata valtansa alle. Mutta hänen valtakuntansa jaettiin, poikansa Lutvikki hurskaan hallitessa, kolmeen osaan. Näin syntyi Kaarlon äärettömästä keisarikunnasta kolme erityistä valtiota: Ranskan eli Frankilaisten, Saksan ja Italian valtiot. Saksanmaa oli ensinnä vaali-valtio, s.o. erityiset ruhtinaat valitsivat kuninkaan. Sittemmin saivat ainoastaan muutamat ruhtinaat, niin kutsutut vaali-ruhtinaat (Churfürsten) kuninkaan-vaaliin ryhtyä. Viimein tuli kruunu Habsburgin suvulle perittäväksi. Ehkä Saksanmaa oli yksi valtakunta, jonka ylimäinen oli keisari, oli se jakaantunut useampiin herttuakuntiin j.n.e., joittenka hallitsijat eivät keisarista paljon lukua pitäneet, vaan olivat ja eleskelivät oman mielensä mukaan. Ymmärrettävä on, kuinka höllä tämmöinen side oli. Niinpä olikin valtakunta kauan kitunut, ennenkuin se vihdoin viimeinkin (v. 1806) hajosi useampiin toisistansa erinäisiin valtioihin. Saksan keisari otti nyt nimeksensä: Itävallan keisari. Karkoitettuansa Ranskan keisari Napoleonin Saksanmaasta, tekivät kaikki Saksanmaan valtiot keskinäisen liiton, joka nyt on ainoana siteenä heidän välillänsä.

Frankilaisten valta.

Frankilaisten tavoista ei tarvitse meidän tässä erityisesti puhua, koska jo edellisessä luvussa olemme tarkastelleet Germanilaisia yleensä, joihin myöskin Frankilaiset kuuluivat. Frankilaisten asettumista Galliaan eli nykyiseen Ranskanmaahan olemme jo maininneet. Täällä perustivat väkevän valtion, jonka alle koko Gallia tuli kuulumaan. Sen perustajana oli Chlodvig. Sen oikea kukoistus-aika tapahtui, kun Kaarlo Suuri pääsi hallitsijaksensa. Tämä laski valtansa alle kaikki muut germanilaiset kansat, niin että tällä aikaa Frankilaiset olivat Germanilaisten pääkansa. Mutta tämä ei kauan kestänyt. Niinkuin jo ennen olemme sanoneet, hajosi Frankilaisten suuri valta Lutvikki Hurskaan hallitessa. Tämä kuningas, näet, jakoi valtakuntansa poikainsa välillä, jotka suostuivat tähän jakoon v. 843. Nyt tuli Frankilaisten valta sisältämään suurimman osan nykyistä Ranskanmaata. -- Frankilaisten kansallisuus oli näinä aikoina vielä suuressa voimassa. Mutta vähitellen rupesi se riutumaan. Sillä gallilainen kansallisuus, joka, sittenkuin Frankilaiset olivat maahan tunkeuneet, oli joutunut sorrettuun tilaan, heräsi taas uuteen voimaan. Kun Kaarlo Suuren suku oli kuollut sukupuuttoon (v. 987) ja Kapetingein suku kohonnut Ranskan kuninkaan-istuimelle, rupesivat Frankilaiset vähitellen hämmentymään gallilaiseen kansallisuuteen, jonka hallussa maa ennen Frankilaisten tuloa oli ollut. -- On historiassa usein havaittu, kuinka semmoisissa maissa, jotka ovat joutuneet vieras-kansain haltuun, alkuperäisen kansallisuuden ensin on täytynyt lannistua vieraan alle, mutta sitten uusilla voimilla hakenut ja voittanut sorretuita oikeuksiansa takasin. Niinpä nyt Ranskanmaallakin asiat muodostuivat. Molemmat kansat hämmentyivät toisiinsa yhdeksi kansaksi: Ranskalaiset. Ehkä tämä uusi kansa ja myöskin maa on saanut nimensä Frankilaisista, nojaa se kuitenkin verrattoman suurimmalta osalta gallilaisuuteen. Myöskin näemme nykyisen Ranskan kielestä, että se sisältää paljon Roomalaisia alku-aineita. Tämä on aivan helposti ymmärrettävä asia, kun tiedämme, Gallian jo monta vuosisataa ennen Frankilaisten tuloa olleen Roomalaisten vallassa, jonka alle Caesar oli sen laskenut. --

Kun ei tila salli meidän lyhykäisestikään kertoa Ranskalaisten historialliset vaiheet, niin tahdomme vaan muistuttaa että he ihmiskunnan edistymisessä aina ovat etupäässä astuneet.

Britannian saarten asukkaat.

Kuinka Anglo-saksit asettuivat Britanniaan, josta isomman saaren etelä-osa sai nimen Englanti, olemme jo ennen maininneet. Jo aikasin saivat Anglo-saksit vihollista vainoa ja rynnäkköä kärsiä Tanskalaisilta, jotka ryöstö-retkillänsä nousivat maalle Englantiin. Viimein onnistui kuningas Alfred Suuren voittaa Tanskalaiset (871-901). Mutta sittemmin rupesivat heidän päälle-karkauksensa uudestansa raivoomaan ja Tanskan kuningas Knuutti Suuri nousi (1016) Englannin kuninkaan-istuimelle. Tämä ymmärsi Anglo-saksia lepyttää ja kiinnitti heidät etuihinsa. -- Anglosaksit, jotka jo 6:nessa vuosisadassa taipuivat Kristin-uskoon, olivat uljasta, ja oivallista kansaa. Ainoastaan yhdessä kohdassa, joka on tämän aian oloista ymmärrettävä, ovat he moitteen alaiset: he kävivät vilkasta orjan-kauppaa. Mutta pian syntyi heille uusia, pahempiakin vihollisia, kuin Tanskalaiset olivat olleet. Nämät olivat Normandialaiset, joista tahdomme tulevassa luvussa jutella. He tulivat herttuansa Wilhelm Valloittajan johdon alla Normandian maakunnasta Ranskanmaalla Englantiin, jossa voittivat Anglo-saksit Hastings'in tappelussa v. 1060. Nyt jaettiin koko Englanti valloittajain välillä. Anglo-saksein kansallisuus masennettiin ja sorrettiin hirvittäväisellä tavalla. Ankara vihollisuus syntyi valloittajain, jotka viljelivät ranskalaista kieltä ja ranskalaisia tapoja, ja vanhain asukasten välillä, jotta näytti ikäänkuin olisi Anglo-saksein kansallisuus astunut viimeisiä askeleitansa historian tantereella. Mutta aikaa voittaen rupesivat asiat heille selkenemään. Vähitellen pääsi Anglo-saksein kieli ja kansallisuus voitolle ja eipä aikaakaan, niin hämmentyivät molemmat kansat yhteen. Ja nyt vasta syntyi Englannin jalo kansa.

Vielä on meidän puhuminen muistakin kansoista, jotka asuskelevat Britannian saarilla.

Walesit olivat jäännös Brittiläisten kansasta, joka Anglo-saksein maahan tunkeudessa pakeni Britannian läntisiin maakuntiin, Wales'iin ja Cornwales'iin. Täällä suojelivat kauan vapauttansa, kunnes he 13:nnellä vuosisadalla laskettiin Englantilaisten vallan alle. -- Kansan yhteisissä asioissa piti vanhin perää, niin kauan kuin hänessä oli kuntoa ja kykyä. Hänen avuksensa hallitusasioissa oli jommoinenkin neuvoskunta, jonka piti oleman viisaudesta, lain-taidosta ja kunnosta mainittava. Kullakin vapaalla miehellä olivat täydet kansalais-oikeudet, jos hallussansa oli viisi auran-alaa maata. Tämä maan-ala oli jokaiselle maan-omistajalle tavallinen. Mutta paitsi tätä kansalaisille jaettua maata, oli yhteinen maan-ala, jonka tuotteet käytettiin yhteisten tarvetten ostoksi. Aivan merkillinen on se seikka, että myöskin naisilla oli oikeus kansankokouksissa antaa huutonsa. Joka oli autiomaan viljamaaksi tehnyt, sai tästä hyvästä muutamia etu-oikeuksia nauttiaksensa. Aatelisvalta oli enemmin perustettu viisauteen ja tietoon kuin sotaisuuteen; aatelistoon kuului myös tuomarikunta.