Part 5

Pian syntyi sisällinen meteli uudesta. Viimeiset kovat aiat olivat kartuttaneet köyhäin velat ja rikkaat Patriciat rasittivat, minkä voivat, köyhät velkamiehensä. Mutta kansantribunat koettivat kaikin voimin plebeijain asiat edistyttää. Tämä onnistuikin heille niin, että v. 366 e.Kr. määrättiin myöskin plebeijain olevan konsulivirkaan valittavia. Nyt alkoivat taas valloittamisen sodat. Kovan taisteluksen jälkeen voitettiin v. 298 e.Kr. Samnitain väkevä kansa ynnä muita italilaisia kansoja, jotta muutamien vuosien kuluttua koko Italia oli Rooman käskynalaisena. Kovin sota oli Roomalaisilla Epiron kuningasta Pyrroa vastaan, joka lukuisella laivastolla tuli Italiaan, tuoden mukaansa elehvanttia, joita ei ennen Italiassa nähty. -- Rooman hallitusmuoto oli nyt aikojen kuluessa täydellisesti muodostunut ja tämä teki Roomalaisille mahdolliseksi maailman hallitsijoiksi pyrkiä. -- Näillä ensimäisillä vuosisadoilla jälkeen tasavallan asettamisen elivät Roomalaiset suurimmassa kohtuullisuudessa, vallan taipumattomat Kreikkalaisten hempeytymiseen ja hehkuvaisuuteen. Maanviljelys oli heistä kunniallisin elantokeino. Tähän asti nautittiin leivän siassa jonkunmoista jauhopuuroa. Mutta kun olivat valloittaneet nuot rikkaat Kreikkalaiset kaupungit, eneni varallisuutensa ja sen ohessa myöskin hekumallisuus. Jo näillä aioilla aljettiin Roomassa hopearahaa tekemään. Mutta vaikka näin vähitellen rikkaus yltyi, oli kuitenkin vielä kunnollisuus ja pätevyys hyvällä kannalla. Samnitat lähettivät Kurio Dentatolle, Pyrron voittajalle, rauhan hierojia. Lähettiläät tapasivat hänen istuvan rahilla pesän vieressä, nauriita keittäen. Suu hymyssä käski hän heitä lahjojansa pois viemään, sanoen: "Minä tahdon mielukkaammin olla rikasten hallitsijana, kuin itse olla rikas."

Mutta nyt ei voinut enään Italiakaan tyydyttää Roomalaisten valloittamisen himoa. Pian sekaantuivat riitaan tuon rikkaan Kartagon kanssa. Tällä oli alusmaita Sicilian saarella. Mutta kun Kartago oli merivalta, täytyi myös Roomalaisten hankkia itsellensä laivasto, taitaaksensa menestyksellä tähän sotaan ryhtyä. Mitäs tästä; otettiin voitettu Kartagilainen laiva esikuvaksi ja sen mukaan rakettiin sitten jonkunmoisia aluksia. Väestö harjoitettiin maalla soutamiseen. V. 260 e.Kr. nähtiin ensimäinen Roomalainen laivasto merellä. Roomalaiset, kun tappeluun tulivat, liittivät vitjoilla aluksensa vihollisten laivoihin, jotta sillä lajilla saatiin tapella samalla tavalla kuin maallakin. Sentähden ei ole aivan suureksi ihmeeksi katsottava, että Roomalaiset jo samana vuonna 260 voittivat ensimäisen meritappelunsa. Kartagilaisten täytyi rauhanteossa jättää koko Sicilia ynnä muutamat likellä olevaiset saaret ja kahdenkymmenen vuoden kuluessa maksaa oiva rahasumma. Tämä sota, jota olivat niin mielullisesti käyneet, koroitti isoon määrään Roomalaisten uljuutta ja itse-arvon tuntoa. Mutta nyt jo rupesi valloittamisen himo pakoittamaan heitä semmoisiin töihin, jotka olivat kunnian vaatimuksiin yhdistymättömät. Pian ruvettiin uudestaan sotaan Kartagoa vastaan. Nyt oli, näet, aikomus kukistaa sen Espaniassa paisuva valta. Kaksi sotajoukkoa piti liikkeelle pantaman. Yhden oli Espaniaan lähteminen ja toisen Siciliasta Ahvrikkaan. Mutta Kartagilaisten mainio sotapäällikkö Hannibali kohosi nyt isänmaansa edestä kostajaksi. Verrattomalla rohkeudella ja kestävyydellä vei hän sotajoukkonsa Espaniasta Pyreneain vuoriselänteen yli Galliaan ja Alpi-vuorien yli Italiaan, hätyyttääksensä Roomalaiset oikein maittensa sisustassa. Hannibali kulki voitollisena yhä edemmäksi tehden Kannen tappelussa Roomalaisille kovan tuhon; enempi kuin 50,000 sotamiestä makasi Roomalaisilta kuolleina tappelutanterella; kaatuneitten ritarienkin luku oli niin suuri, että Hannibali lähetti Kartagoon suuren paljouden sormuksia, jotka olivat ritarien kunniamerkkinä. Rooman senaatti ei kuitenkaan joutunut hämmästykseen, vaan kävi uskalluksella sotatoimeen käsiksi, ehkä pelko jo rupesi kaupungissa leviämään. Tästä senaatin verrattomasta uskalluksesta on meillä loistava todistus, kun se sanoi kiitokset Terentiolle, Roomalaisten päällikkö tässä onnettomassa tappelussa, siitä ett'ei hän muka epäillyt isänmaan pelastuksesta. Tämä vakavuus ja kiinteys pelasti Rooman turmiosta. Sillä aikaa kuin Hannibali lepäsi sodan puuhista, valloittivat Roomalaiset Syrakusan, tämän aian komeimman kaupungin. Pian sen jälkeen (v. 211 e.Kr.) ajoivat he Hannibalin Kapuan kaupungista, jonka hän oli ottanut lepopaikaksi, ja taistelivat Espaniassa hyvällä onnella siellä olevia Kartagilaisia vastaan. Tämän aian Roomalaisista sankarista on Kornelio Skipio, joka sittemmin sotavoitostansa Ahvrikassa sai liikanimeksi: Ahvrikkano, suurimman kunnian ansainnut. V. 203 e.Kr. asetti hän sotavoimansa laivoille ja läksi tuon kaidan Euroopan ja Ahvrikan välisen salmen yli purjehtimaan. Ahvrikkaan tultuansa, rupesi hän kaikin voimin Kartagoa ahdistamaan. Yön pimeydessä sytytti hän vihollisten leirin tuleen ja hävitti koko hänen sotajoukkonsa. Roomassa syntyi ääretön ilo; kaikki templit auaistiin, jotta kaikki pääsisivät jumalille kiitoksia lausumaan. Hannibalin, joka tähän asti oli järkähtämätönnä pysynyt Italiassa, oli jo täytynyt isänmaan suojelukseksi Ahrikkaan lähteä. Nyt ei ollut Kartagilaisilla muuta neuvoa, kuin ruveta rauhan hieromiseen. Tämän saivat kovilla ehdotuksilla. Skipio palasi voittajana isänmaahan ja pani valtiorahastoon 130,000 hopea-naulaa. Kaikissa paikoissa tehtiin hänelle muistopatsaita. Hän tahtoi jäädä kaikkia lahjoja vaille eikä ottanut muuta palkinnoksi kuin Ahrikkanon kunnianimen.

Tämän sodan päätös oli koroittanut Roomaa kovin mahtavaksi ja pianpa rupesi tämä toden teolla maailman hallitsijaksi pyrkimään. Nyt alkoi sota Makedonian kuningasta Philippoa vastaan. Tämä voitettiin ja muutamia vuosia jälkeenpäin muutettiin Makedonia roomalaiseksi alusmaaksi. Sama onnen kohtaus saavutti myöskin Kreikkaa. Ei mikään enään voinut Roomalaisille vastarintaa tehdä. Syria, Ekypti ja muutkin valtiot olivat jo täytymyksessä nöyristyä Roomalaisten edessä.

Jo aikaa oli Rooman senaatti päättänyt Kartagon hävittämistä. Sen jakaantuminen erinäisiin puoluskuntiin ja rajariidat naapurien kanssa teki Roomalaisille mahdolliseksi ryhtyä tähän työhön. V. 149 läksi roomalainen laivasto ja sotajoukko Ahrikkaan. Kartagilaiset koettivat kaikella tavalla lepyttää vainoojiansa, jopa antoivat sota-aseensakin heidän haltuun. Mutta roomalainen sotapäällikkö vaati heidät hävittämään oman kaupunkinsa ja vetäymään kauemmaksi pois rannikolta. Tähän hävittömään vaatimukseen eivät onnettomat Kartagilaiset voineet suostua, vaan ryhtyivät hurjistuneina viimeiseen taistelukseen, joka kesti kolme vuotta. V. 146 e.Kr. joutui tuo maailman mainio kaupunki Roomalaisten käsiin. 700,000:sta asukkaasta oli ainoastaan 50,000 elossa. Sotamiehet ryöstivät valloitettua kaupunkia, joka sen jälkeen sytytettiin tuleen. Seitsemän päivää kesti, ennenkuin Kartago muuttui tuhaksi. Se paikka, jossa onneton kaupunki oli seisonut, pantiin maan tasaiseksi ja kirottiin juhlallisella kirouksella ikuiseksi autioksi.

Nyt oli Rooman valta ja suuruus päässyt korkeimmilleen; Tämä suuruus oli avun ja urhoollisuuden synnyttämä. Siihen aikaan rippuivat sodan seikat paljon enemmin miesten urhoollisuudessa, ennenkuin ampuma-aseita ruvettiin käyttämään. Rautainen kypäri peitti raskaasti varustetulle roomalaiselle soturille pään; rautahaarniska suojeli rintaa ja säärin ympärillä oli rautaiset peittimet. Vielä kantoi sotamies pitkän ja leveän puukilven, jolla oli nahkaa päällykseksi ja rautaiset nastat. Rynnäkön-aseina olivat kaksiteräinen miekka ja joko kaksi heittokeihästä tahi pitkä ja painava käsi-keihäs. Paitsi näitä painavia aseita täytyi soturin myös kantaa eväs neljäksi päiväksi ja vielä saha, koppa, köysi, käsimylly, viljat, kattila, piilukirves ja kolme eli neljä vallituspaalua, jotta milloinka hyvänsä voitaisiin linnoitettu leiri rakentaa. Kun oli kova kiire, heitettiin nämät soturin kannettavat juhtien tahi orjien vietäväksi. Kaupunkien piiritettäessä, käytettiin muurinmurtimia, joilla kiviä ja suuria lohkoja semmoisella voimalla pantiin liikkeelle, että he hävittivät muurit. Roomalaisten leirit erittäinkin talvisaikoina olivat oikein kaupunkien näköiset; oli, näet, oikeita katuja, porttia, toripaikkoja ja kaivoksia. Teltit olivat taljoista tehdyt. Jokaisen sotamiehen päiväpalkka oli Auguston aikana 10 assia eli noin 4 1/2 kop. hop. Paitsi sitä sai hän myös vaatteet ynnä jonkun määrän viljaa. Erinomaisesta urhoollisuudesta annettiin erinäisiä palkintoja. Jokaisella legionalla eli rykmentillä oli sotalippu, jossa rippui hopeainen kotka.

Nämät legionat olivat jo kukistaneet kaikki ulkonaiset vastukset, mutta kuitenkaan ei valtio saanut rauhan hedelmiä nauttia, sillä sisälliset kapinat rupesivat taas riehumaan. Vuonna 134 nostivat orjat kapinan. Tämä saatiin kuitenkin nelivuotisen sodan jälkeen taukoomaan. Vielä vaarallisemman metelin nostivat orjat noin kuuskymmentä vuotta tämän jälkeen. Silloin oli hätä käsissä. Viimein sai Krasso tämän kauhistavan metelin tukeutumaan. -- Näitten orjasotien välisellä aialla oli valtakunta ollut monessa pulassa. V. 109 samosivat Cimbri ja Teutona nimiset germanilaiset kansat roomalaiseen osaan Gallianmaata ja vaativat asuntopaikkoja. Rooman heitä vastaan lähettämät sotajoukot tulivat kauhistavaan tappioon, mutta pääsivät kärsittyänsä suurta vahinkoa voitolle. Sisälliset levottomuudet kestivät yhä. Valtakunnan hätä nousi korkeimmilleen, kun Italian kansakunnat rupesivat sotaan Roomaa vastaan, pakoittaaksensa sitä vaatimuksiinsa myöntymään. Rauhaa ei tehty, ennenkuin 300,000 miestä oli kaatunut ja Italilaiset päässeet pyyntöinsä perille. V. 88 syttyi ensimäinen varsinainen kansalais-sota ilmi-tuleen. Roomalainen Sulla valloitti Rooman kaupungin; ryöstö ja murha raivosi kaupungissa. Sullan hirmuvalta levitti pelästystä yli ympärin. Hän oli päässyt koko Roomalaisen valtakunnan itsevaltiaaksi ja tämän viran jättänytkin, kun kuoli v. 78 e.Kr.

Rooman valtio hävisi yhä huonommaksi, erityiset jalot miehet koettivat turhaan sitä häviöstä pelastaa. Näitten joukossa oli Pompeio, joka liitti isomman osan tunnettua Aasiata Rooman alusmaihin. Semmoista riemukulkua, kuin tämä Aasian voittaja, Roomaan palattuansa, teki kaupungin läpitse, ei milloinkaan ennen nähty. Pompeio oli valloittanut tuhatta lujaa linnoitusta, yhdeksänsataa kaupunkia, merirosvoilta ottanut kahdeksan sataa alusta, ja perustanut ja kansoittanut yhdeksän neljättä kaupunkia. Enempi kuin 390 ruhtinasta ja ylimystä kävi kansallisessa puvussaan kalliilla kivillä koristetuin riemu-vaunuinsa edellä.

Pianpa syntyi uusia sisällisiä rauhattomuuksia. Näistä on Katilinan liittäydys merkillisin. Tästä hirvittävästä vaarasta pelasti tuo mainio tietoviisas ja puhelija Ciceroni isänmaansa. Muinoinen isänmaan rakkaus oli jo kadonnut Rooman miehistä. Sen etevimmät miehet katsoivat vaan omaa etuansa. Niinpä menivät (v. 60 e.Kr.) Pompeio ja kaksi toista roomalaista ylimystä, nimeltä Caesari ja Krasso yhteen liittoon anastaaksensa ylimmäisen vallan. Pian joutui kaikki valta Pompeion ja Caesarin käsiin. Tasavallallinen hallitus-muoto oli jo toden mukaan kadonnut ja sen siaan sotilais-valta syntynyt. Caesari lähti legioninensa Galliaan, jonka valloitti, ja sai näissä toimissansa uskollisen ja urhoollisen sotavoiman. Pompeio ja Krasso taas hallitsivat Roomassa konsulina. Kun Krasso oli kuollut (v. 52 e.Kr.), hävisi kaikki sovinto liittoveljien keskeltä. Caesari joka nyt oli kokonaan pakoittanut Gallian kansat alamaisuuteen, lähti harjaantuneella sotajoukollansa Italiaan matkaamaan, kukistaaksensa Pompeiota, joka oli kaikenmoisiin juoniin häntä vastaan ruvennut. Molempien välillä syttyi nyt kansalais-sota ilmi tuleen. Tämän loppu oli semmoinen, että Caesari Pharsalon tappelussa (v. 48 e.Kr.) masensi Pompeion voimat, joka tappelun jälkeen sai surmansa. Nytpä oli Caesari Rooman itsevaltiaana. Hänen lahkolaisensa hankkivat antaa hänelle kuninkaan-arvon. Mutta vielä olivat tasavallan puolustajat liiaksi lukuiset. Tasavallallinen liittäydys syntyi ja itse Caesari sai surmansa liittoveljien käsistä. Näitten pääjohdattajana oli Bruto, joka oli Caesarin ystävänäkin. Levottomuudet virisivät taas uuteen voimaan. Antonio, joka oli Caesarin sotapäällikkönä ollut, koki saadaksensa hänen valtaa käsiinsä. Hänen vastustajaksi kohosi Caesarin sukulainen, tuo nuori Oktaviano. Myös senaatti rupesi Oktavianon puolta pitämään ja Antonio julistettiin isänmaansa viholliseksi. Mutta eipä aikaakaan, kun Oktaviano teki liittoa Antonion ja Lepidon kanssa, samatenkuin Caesari, Pompeio ja Krasso ennen olivat tehneet. Nyt rupesi uusi hirmuvalta taas raivoomaan; suuri joukko kansalaisia mestattiin julkisesti tahi surmattiin salassa. Näistä on mainittavin tuo vanha Ciceroni joka oli saanut kunnianimen: "isänmaan isä". Sillä aikaa kuin Antonio oleskeli itämaissa sodantoimissa, anasti tuo sukkela Oktaviano Roomassa vähitellen itsevaltaisuuden. Vuonna 31 e.Kr. puhkesi synkeä eripuraisuus heidän välillänsä ilmisotaan. Aktion meritappelussa tuli Antonio häviöön. -- Tämä tappelu lopetti aikakauden Rooman historiasta. Sen loistavin aikakausi oli mennyt palaamattomiin. Vapaus ja sen synnyttämät hyvät avut olivat jo kansasta hävinneet. Oktaviano muuttui nyt Rooman keisariksi,[3] Auguston nimellä, ehkä oli niin viisas, että antoi valtion tasavallallisen ulkomuodon pysyä kajoomatta. Mutta keisarin hallitus kävi yhä itsevaltiaammaksi ja sen ohessa lisääntyi valtion hervottomuus. Ulkoa uhkasivat Germanilaiset, Götit ja muut raa'at kansakunnat, jotka hävittivät ja ryöstivät kaukaisempia alusmaita, jopa aikojen kuluessa tunkeusivat Italiaankin. Valtakunnan sisustassa taas pitivät soturit useimmiten hallitusta. V. 395 jälkeen Kristuksen jaettiin valtakunta kahteen osaan: länsiroomalainen ja itäroomalainen keisarikunta. V. 476 jälkeen Kristuksen, viimeisen roomalaiskeisarin Augustulon hallitessa, sai länsiroomalainen keisarikunta loppunsa. Itäroomalainen elikkä Kreikkalainen keisarikunta pysyi aina vuoteen 1453, jona Turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin pääkaupungin.

Näin loppui roomalainen valtakunta. -- Roomalaisten yksivakainen ja kova luonne, heidän kolkka ja vakaamielinen jumalanpalveluksensa ynnä sotahalunsa eivät tehneet mieltänsä ihannetaiteisin ja tieteisin taipuvaksi. Jo vanhimmissa aioissakin oli jonkunmoisia virsiä jumalanpalveluksen viettämisessä ja lauluja kesti-atrioilla tavallisia. Mutta vasta sitten kuin Kreikka muuttui Rooman alusmaaksi ja sen olot siis tulivat Roomalaisille tutuiksi, rupesi vireämpi halu ihannetaiteisin ja tieteisin heräämään. Verisiä taistelusleikkiä ynnä petojentappeluja tulivat Kreikan hauskojen kilvoitus-leikkien siaan. Taistelijat hakkasivat toinen toistansa kaikenmoisilla surma-aseilla. Sittemmin, kun Roomalaiset olivat jonkunmoiseen sivistykseen päässeet, rupesi puheliaisuuden taide kukoistamaan. Olikin usein julkisilla puhelijoilla yhtä paljon voimaa, kuin sotapäälliköillä sotajoukkoinensa. Jälkeen Auguston rupesivat taiteet ja tieteet vähitellen riutumaan.

Roomalaisten alinomaset sodat ja valloittamiset kartutti heille sodansaaliista paljon rikkautta. Mutta tämä oli niin kovin epätasaisesti jaettuna, että suurin rikkaus ja viheliäisin köyhyys seisoivat rinnatusten. Rikkaita oli semmoisia, joille meidän aikaiset pohatat tuskin voivat vertoja vetää. Krassolla esimerkiksi sanotaan olleen maantiluksiakin noin puolen-kolmatta miljonan ruplan arvosta. Mutta tämmöinen ääretön rikkaus synnytti ylellisyyden ja komeuden, jota tuskin voimme arvatakkaan, ja sen ohessa myöskin semmoisen tapain turmeluksen, joka on meille ihan outo. Useammissa huoneissa nähtiin kulta- ja hopea-astiat. Kalliit kivet, kuvapatsaat, kultaa, hopeata ynnä muuta kallis-arvoista, jota Roomalaiset sodansaaliina olivat kaiken maailman osista kiskoneet, oli kaikki Roomassa ko'ottuna. Eipä siis ihmettäkään että ylellisyys meni rajattomiin. Erään Skauron näytelmähuoneesta sanotaan olleen 80,000 istunpaikkaa, jotka nojaantuivat 360:teen marmorapatsaisin; vieläpä sanotaan sen olleen koristettu 3,000:nnella kreikkalaisilla kuvapatsailla ja kauniimmilla kuvauksilla. Hehkuvaisuus ei enään tiennyt määrääkään. Sadan peninkulman kaukaisista paikoista tuotiin summattomalla kustannuksella kaloja ja muita herkullisia ruoka-aineita. Pidettiin useinkin kesti-atrioita, jotka maksoivat yli 10,000 hopearuplaa. Erään Hirrion merikalat ja kalalammikot sanotaan maksaneen hänelle vuosittain noin 300,000 hopea ruplaa.

Näin vajosivat Roomalaiset yhä syvemmin hehkuvaisuuteen ja siitä syntyvään tapain turmelukseen. Ei mikään maallinen voima enään olisi voinut estää ihmiskuntaa täydelliseen häviöön joutumasta, ellei Kristin-usko olisi tullut maailman pelastukseksi. Tämä synnytti ihmisissä uudet voimat ja vehkeet ja oli siis uuden aian oikea päivänkoitto. Erittäinkin on Kristinuskosta mainittava, että se jaloilla opillansa vähitellen vaikutti orjuuden poistamisen.

Toinen Osake.

Kristuksen jälkiset kansakunnat.

Entisen osakkeen lopussa jätimme sivistyneen maailman surkeaan tilaan. Kaikki hengellinen voima oli siltä kadonnut. Kristinusko kyllä, niinkuin jo ennen olemme maininneet teki tehtävänsä, mutta koko se sukukunta, joka ihmiskunnan asioita ajeli, oli semmoiseen turmelukseen vaipunut, ett'ei siitä enää ollut paljon toivomistakaan. Uusi suku, uudet kansat tarvittiin, joihin saisi Kristuksen jalo oppi kylvää sivistyksen siemenet. Nämät kansat vielä elivät suuressa raakuudessa, mutta heissä oli tuo luonnon kasvattama voima ja kelpo, joka teki heidät korkeampaan sivistykseen mahdollisiksi. Aasiasta olivat nämät kansat, jotka olivat germanilaista sukuperää ja kutsuttiinkin yhdellä nimellä Germanilaisiksi vähin erin Eurooppaan tunkeuneet, niin että jo Kristuksen syntymä-aikana germanilaisia kansoja asui Maas-virrasta aina Donau-virran suulle ja Itämerestä aina Karpativuorille. Roomalaiset eivät näistä paljon tienneet, ehkä saivatkin heidän voimaansa ja urhoollisuuttansa tuntea. Sillä nämät raa'at kansat olivat ottaneet tavaksensa tunkeuda Rooman alus-maihin ja kun tuo hehkuvaisuuteen uupunut Rooman kansa ei enään voinut paljon vastarintaa tehdä, rupesivat sitä yhä kiivaammin ahdistamaan, kantaen veroa milloin missäkin. Rooman keisarit ottivat heitä sotapalvelukseen, kun oli omista alamaisistaan kaikki sotakunto kadonnut. Mutta nämät vieraat eivät suotta menneet Rooman edestä miekan mittelohon, useinkin omia heimolaisiansa vastaan, vaan ottivat tästä vaivastansa runsaan palkinnon. V. 476 j.Kr., jona viimeinen jäännös länsiroomalaisesta valtakunnasta hävisi, oli kaikki muut Rooman alusmaat paitsi Italiaa näitten raakalais-kansain käsissä. Nyt näytti koko itäinen Eurooppa kovin surkealta. Sillä kun joutuu hengellinen voima rappiolle, ei voi myöskään maallinen kukoistua. Ja niinpä nytkin oli. Nuot alinomaiset sodat olivat hirvittäväisen häviön vaikuttaneet. Monet suuret kaupungit olivat vallan ihmisistä tyhjät tahi kokonaan hävitetyt. Erittäinkin oli Italian tila surkuteltava. Niinpä juttelee eräs roomalainen pispa, kuinka Tuskian nimisessä maakunnassa Italian maata ei löytynyt melkein yhtä ainoata henkeä. Ehkä tässä lauseessa lieneekin paljon liioiteltua, näyttää se kumminkin, mimmoiseen kurjuuteen tämä maakunta oli joutunut. Pohjoisessa Italiassa olivat asiat samalla kannalla. Jolla oli voimia, rupesi rosvoksi, sillä tämä oli nykyisinä aikoina paras elatuskeino. Pellot olivat viljelemättömät, niityt muuttuneet nevoiksi ja monet maanpaikat, jotka ennen olivat hyvissä varoissa ja voimissa olleet, makasivat nyt autiomaina. -- Ihmeellistä on nähdä, kuinka asiat tästä surkeudesta pääsivät paremmalle kannalle. Niinkuin jo olemme maininneet, olivat Kristin-usko ja uusi suku, joka nyt oli astunut historian näkyville, ne keinot, joittenka kautta maailma, niin sanoakseni, uudesta syntyi. Ennenkuin lähdemme näitten kansain eri luonnetta ja vaiheita tutkimaan, täytyy meidän lyhykäisesti kertoella, kuinka he, jotka olivat kauan Rooman valtaa häirinneet ja sen hävittäneetkin, vaelsivat hakien itsellensä asuma-siaa ja viimeinkin tulivat vakinaisille asuntopaikoille. Nämät tapaukset, jotka ovat täynnänsä hämmennystä ja sekasortoa, kutsutaan historiassa nimellä: kansain-vaellukset.

Kansain-vaellukset alkavat Hunnilaisten tulolla Eurooppaan v. 375 j.Kr. Tämä kansa tuli Aasian aromailta. Mikä syy lienee pakoittanut heitä tähän vaellukseensa on tietämättömissä. Mutta näkyy ainakin olleen kansoissa joku salainen taipumus, joka on pakoittanut heidät idästä länteen vaeltamaan. Sillä se seikka käy maailman historiasta selväksi, että maan asuttaminen on tapahtunut idästä länteen. No, mikä lienee ollutkin, on se vaan selvänä totena, että Hunnilaiset Eurooppaan tultuaan panivat kaikki kansat, jotka tiellänsä olivat, liikkeelle.

Ennenkuin rupeemme heidän retkeänsä Euroopassa ja sen seurauksia katsastelemaan, täytyy meidän heidän tavoistansa muutamia sanoja lausua, koska ovat kansain-vaellusten oikea syy. -- He mainitaan olleen ulkomuodoltansa hirmuisen julmat, jotta enemmin olivat kaksijalkaisten eläinten näköiset kuin ihmisten. He eivät nauttineet muuta ruoka-aineita, kuin lihaa, jota söivät vallan raa'altansa, ja metsissä kasvavia yrtinjuuria. Sanotaan heillä olleen tapana panna lihakappaleet satulaksi hevosenselkään, sillä tavalla kantaen evään mukaansa. Leipää pitivät he aivan ventona ruokana. Maanviljelys oli heille vallan outo. Vakinaisia asuntopaikkoja eivät kärsineet. Lapsuudesta saakka olivat oppineet kuljeskella yli ympärin metsissä ja majoitella milloin missäkin, useinkin sinertävän taivaan alla. Tavallisesti oli heillä kuitenkin telttiä, jotka veivät mukaansa matkoilla. Vaatteitansa, joita oli heillä palttinasta ja myöskin metsänhiirien nahasta, eivät riisuneet ruumiistansa, ennenkuin nämät hajosivat ryysyiksi. Hevosiinsa olivat ikään kuin kiinnitetyt. Hevosen selässä söivät, nukkuivat ja toimittelivat kaikkia askareitansa. Tappeluksissa sanotaan heidän olleen erinomaisen sukkelia, niinkuin tavoistansa muutoinkin on arvattava.