Chapter 9

Mutta eivät he ainoastaan olleet selvillä oman maansa historiasta ja tapahtumista, vaan koko europpalainen kirjallisuus ja kulttuuri-elämä oli heille yhtä tuttu, sen totesin aina kun johdatin heidän luokseen jonkun muukalaisen. Kun esim. kevättalvella 1909 ja sitten taas 1911 olin heidän luonaan englantilaisen ystävättäreni _Rosalind Traversin_ kanssa, siirtyi keskustelu tuota pikaa englantilaiseen kirjallisuuteen ja he olivat siihen niin perehtyneet, että vieras aivan ihmetteli.

»Mutta koska olet kaikkien noiden ihmisten teokset lukenut?» kysyin kerran Elisabeth Grundtvigiltä. »Minä olen istunut kirjojen ääressä ja oppinut tuntemaan elämää niistä, sillä aikaa kun sinä olet maailmaa kierrellyt ja oppinut itse elämästä», vastasi hän.

Mutta eihän nämä ystävyksetkään aina olleet paikallaan istuneet. Berlinin kansainväliseen äänioikeuskongressiin esim. 1904 ilmestyi Elisabeth Grundtvig yhtäkkiä, vaikkei hän aluksi luvannutkaan tulla sinne, vain nähdäkseen _Susan B. Anthonyn_, tuon suuren amerikattaren, joka oli antanut koko elämäntyönsä auttaakseen sisariaan itsenäisyyteen ja vapauteen ja nytkin, korkeasta ijästään huolimatta -- hän oli jo silloin 80-vuotias -- oli tullut Atlannin valtameren poikki ollakseen mukana siinä tilaisuudessa, kun naisten äänioikeuskongressi ensi kerran piti kokouksen Europassa. Ida Falbe-Hansen oli siellä jo ennestään, sillä hän kuului kongressin esitelmöitsijöihin.

Eräänä kesänä he taas matkustivat _Selma Lagerlöf_in luo Mårbackaan, sillä hän kuului heidän hyviin ystäviinsä jo aivan entisiltä ajoilta, oli asunut heidän luonaan Köpenhaminassa ja useimmat hänen teoksistaan oli Elisabeth Grundtvig muuttanut tanskankieliseen asuun. Siihen aikaan kun hän käänsi Selma Lagerlöfin Topeliuksen elämäkertaa, kirjoitti hän minulle seuraavasti:

»Sinä varmaan antanet anteeksi pitkän vaitioloni, kun kuulet sen syyn. En ole nimittäin viimeaikoina ehtinyt muuta -- pieniä kotiaskareita lukuunottamatta -- kuin istua kirjoituskoneeni ääressä ja kääntää Selma Lagerlöfin kirjaa Topeliuksesta. Oikeastaan olen näiden kuukausien kuluessa elänyt Suomessa, oleskellut Pietarsaaressa, Oulussa ja Helsingissä ja tämä käynti on tuottanut minulle paljon iloa -- ainoa jonka minä nähtävästi teen Suomeen -- ja ennenkaikkea on lähempi tuttavuuteni Topeliuksen kanssa ollut minulle ilonaihe. Tähän asti ei minulla ole ollut vähintäkään aavistusta siitä, millainen hän oli ihmisenä. Tässä yhteydessä olen ajatellut sinua monta kertaa joka päivä ja _tahtonut_ kirjoittaa, mutta eipä se vain ole tullut tehtyä».

Välistä kun olin näiden ystävysten kodissa, oli Ida Falbe-Hansen poissa ja Elisabeth Grundtvig yksin kotona. Silloin minä aina pyysin häntä kertomaan menneistä ajoista, elämästä Tanskassa hänen lapsuudessaan ja erittäinkin hänen suuresta iso-isästään.

Kuvan toisensa jälkeen hän siinä loihti eteeni, miten esim. Grundtvigin syntymäpäiväksi aina saapui niin paljon hänen hengenheimolaisiaan, että se jotenkin avara puutarha, joka ympäröi hänen huvilaansa, oli aivan täynnä ihmisiä, jotka sitten istutettiin pitkien katettujen pöytien ääreen aterioimaan, jolloin Grundtvigin ytimekkäät laulut kaikuivat ja puheiden pitäjistä ei ollut puutetta; miten Grundtvigin elämässä, sen jälkeen kun hän, leskeksi jouduttuaan, oli mennyt naimisiin tuon hienon, intelligentin valtioneuvoksetar _Toften_ kanssa, oli huomattava uusi kevät ja runokausi. -- Mutta lapset edellisestä avioliitosta, jotka jo olivat täysi-ikäisiä miehiä, olivat niin loukkaantuneet siitä, että heidän äitinsä niin pian unhotettiin, että he mielenosotuksellisesti esiintyivät kirkossa isää vihittäessä surunauhat käsivarsilla ja miekkojensa kahvojen ympärillä, -- he olivat näet vapaaehtoisina olleet Tanskan sodassa v. 1848--50 mukana ja kulkivat vieläkin sotilaspuvussa.

Vain kolme vuotta kesti tätä Grundtvigin onnellista kevättä, sillä jo 1854 peitettiin sen aiheuttaja, Marie Tofte hautaan, mutta hän jätti jälkeensä pienen pojan, joka tuli isän silmäteräksi. Hän oli kaunis kuin sadunprinssi, ja niin lahjakas, että hän jo siinä 8--10-vuotiaana kirjoitteli runoja. Nämä pikku poikansa runot Grundtvig sitten julkaisi ja liitti kokoelmaan muutamia omiaankin sekä painatti kannelle: »Tanskan nuorimman ja vanhimman runoilijan runoja».

»Sinun pitäisi toki kirjoittaa muistelmasi», huomautin kerran, mutta Elisabeth Grundtvig sanoi olevansa aivan samaa mielipidettä kuin entinen talontytär Norjassa. Kun häntä nimittäin moitittiin senjohdosta, ettei hän ollut opetellut kirjoittamaan, vastasi hän vain: »Kun jo Olavi ja Petteri osaavat kirjoittaa, niin kyllä se meidän perheellemme riittää, ei minun sitten enään tarvitse siihen ruveta» Elisabeth Grundtvig väitti, että hänen isoisänsä oli jättänyt jälkeensä niin runsaan kirjallisen tuotannon, että vaikka vain murrososa siitä oli juuri niihin aikoihin koottu ja julkaistu Grundtvigin valittujen teosten nimellä, läheni niiden sivumäärä jo kymmentätuhatta, ja tuottelias oli hänen setänsä prof. _Svend Grundtvigkin_ ollut. Kyllä siinä jo oli yhden suvun laskuun tarpeeksi.

Mutta ei nyt Elisabeth Grundtvigkaan sentään niin aivan viaton tässä suhteessa ollut. Siihen aikaan kun naiset Tanskassa rupesivat järjestettynä ryhmänä mielipiteensä lausumaan omasta itsestään ja maailman menosta, sekä vaativat paikkaa elämän auringon puolella, oli hän kyllä mukana ja toimitti yhteen aikaan heidän julkaisemaansa »Kvinden og Samfundet», nimistä lehteäkin, mutta yleensä olivat hänen vaatimuksensa kirjallisuuden ja kirjallisten teoksien suhteen jotenkin suuret, niinkuin sellaisen ihmisen aina käy, joka on syventynyt kaikkeen maailman kirjallisuuteen.

Ida Falbe-Hansen oli sitä vastoin pitkin elämäänsä hyvin ahkera kynänkäyttäjä. Hän kirjoitti oppikirjoja, joita käytetään useissa Tanskan kouluissa, hän julkaisi tieteellisten tutkimuksiensa tuloksia, hän oli suosittu kirjallisuuden arvostelija ja työskenteli myöskin monta vuotta uuden ruotsalais-tanskalais-norjalaisen sanakirjan parissa, joka muutamia vuosia sitten valmistui. Hän oli tavattoman tunnollinen tässä kuten kaikissa tehtävissään, eikä ainoastaan koonnut kaikkia niitä sanoja ja sanontatapoja, joita hän löysi Ruotsin ruotsissa ja sen kirjallisuudessa, vaan hän etsi niitä myöskin meidän maamme ruotsinkielisiä kirjailijoita lukiessaan, kuten esim. Runebergiä, Topeliusta, Tavaststjernaa y. m. Väliin tapahtui, että nämä Suomen ruotsissa käytetyt sanat olivat sellaiset, ettei hän mitenkään voinut niitä ymmärtää ja silloin piti jo minunkin auttaa. Muistan miten minua huvitti kun hän oli merkinnyt paperille sellaisia sanoja kuin »fortuschka» »isvoschik» y.m. ja ihmetellen kysyi niiden merkitystä. Mahtoivat nuo venäjänkielestä otetut lainasanat kuuluakin hyvin vierailta ja ihmeellisiltä länsi-europpalaisen korvissa.

Ida Falbe-Hansenin päätehtävä oli kuitenkin opettaminen ja siinä hän oli aivan verraton, todistivat kaikki hänen oppilaansa, jotka etupäässä olivat täysikasvaneita nuoria naisia. Hän kuului nimittäin seminaarien tutkintovaliokuntaan ja matkusti keväisin seminaarista toiseen pannakseen toimeen kokeita ja arvostellakseen oppilaiden kypsyyttä.

Keväällä v. 1906 hän kertoi eräässä seminaarissa asettaneensa vastattavaksi kysymyksen, mikä oli edellisen vuoden tärkein poliittinen tapahtuma, mutta samassa hän myöskin oli ollut pahoillaan siitä, että moni oli maininnut kaikenlaisia pikku seikkoja, eikä ymmärtänyt, että Suomen suurlakko ja sitä seurannut vapautuminen sortajan puserruksesta muodosti senvuoden suuren rajapyykin.

Hyvin sievästi ovat hänen entiset oppilaansa nyt, hänen kuoltuaan kirjoittaneet hänestä, ja eräskin sanoo:

»Hän oli sanan täydellisessä merkityksessä päällikkö, sillä hän kykeni johtamaan ja panemaan ihmisiä liikkeelle. -- -- Hänellä ei ainoastaan ollut harvinaisia tietoja, vaan hän hallitsi niitä niin hyvin, että hän tykkänään olisi voinut antautua tieteen palvelukseen ja kulkea pitkälle sitä tietä, mutta sensijaan hän valitsi näennäisesti vaatimattoman tehtävän, rupesi opettajaksi ja tuli mitä ihmeellisemmäksi nuorten opastajaksi -- -- -- Kaikki me, jotka olemme nauttineet hänen nerokasta opetustaan, olemme hänelle suuressa kiitollisuuden velassa siitä, että hän omisti elämänsä opettamiseen.

»Hän ei ainoastaan ollut etevä alallaan ja siten saanut niin paljon aikaan, mutta hän oli myöskin suuri personallisuus ja sen kautta hän ennen muuta vaikutti.

»Meille, jotka tunsimme hänet ammatti-ihmisenä ja mestarina paljoa enemmän kuin yksityisihmisenä, osoittautui hänen ihanteellisen ylevä personallisuutensa varsinkin elävänä siinä suhteessa, että hän, jolla oli niin harvoja vertaisia, eikä ketään yläpuolellaan, otti mitä herttaisimmalla tavalla osaa jokaisen yksityisen oppilaan kehitykseen, oli tämä sitten rikaslahjainen tai vähemmän lahjakas».

Tämän hänen opettaja-innostuksensa laskuun panen senkin, että hän aina tahtoi tehdä minun oleskeluni Köpenhaminassa niin sisältörikkaaksi kuin suinkin. Minun piti kuulla kaikki merkkitapaukset, tutustua kaikkiin merkkihenkilöihin ja nähdä kaikki mikä oli mielenkiintoista. Kerran hän vei minut Tanskan naiskoulujen luojan, _Nathalie Zahlen_ luo, kun tällä oli vastaanotto, toisen kerran hän ja Elisabeth Grundtvig kulettivat minut kuvanveistäjä _Marie Carl-Nielsenin_ luo hänen ateljeehensa ja kertoivat jo matkalla, että rva Nielsen oli kahdessa kilpailussa voittanut ensi palkinnon, mutta kun nimilippu sitten avattiin ja havaittiin, että palkittu olikin nainen, ei tilausta annettu hänelle. Sitten oli taaskin kilpailu Kristian IX:nen suurta ulkoilmapatsasta varten ja tälläkin kertaa sai rva Carl-Nielsenin luonnos ensi palkinnon. Eikä häntä enää rohjettu kolmatta kertaa sivuuttaa, kun oli kysymys itse työstä, ja niin hän sai tuon mahtavan muistopatsaan valmistaakseen. Hänen tilavassa, korkeassa ateljeessaan oli jo muutamia siihen aijottuja jalustaryhmiä valmiina, ja niitä hän nyt meille näytteli ja selitteli. Siellä oli läsnä muutamia muitakin intressantteja henkilöitä, m. m. hänen puolisonsa, säveltäjä Carl Nielsen, joka käydessään täällä meillä pohjoismaalaisilla säveltäjäjuhlilla v. 1921, voitti niin paljon tunnustusta.

Sitten Ida Falbe-Hansen taas kerran vei minut katsomaan Hagemanin kollegiumia, jonka polyteknikon johtaja ja samalla varakas liikemies, herra _Hageman_ oli perustanut asunnoksi yliopistossa ja polyteknikossa opiskeleville nuorille ihmisille. Ida Falbe-Hansenilla oli siellä entinen oppilas ja tämän johdolla me sitten saimme nähdä koko tuon upean kauniin laitoksen ja syödä aamiaista hänen kanssaan sen tilavassa ruokasalissa.

Yleensä kaikki ovet aina avautuivat, niin pian kun Ida Falbe-Hansen oli liikkeellä, hänet tunnettiin ja häntä kunnioitettiin kaikkialla.

Tuskin on sitä huomattavaa tanskalaista naista, jonka tuttavuutta en olisi tehnyt hänen välityksellään, joko hän saattoi minut heidän luokseen, tai oli hänellä pieniä hauskoja kutsuja omassa kodissaan. Silloin teki tuo muutenkin niin miellyttävä koti aivan erinomaisen vaikutuksen, kun kaikki lamput olivat sytytetyt ja kynttilät paloivat lampeteissa, kukkaset tuoksuivat pöydillä ja kirjasto huoneeseen oli järjestetty aistikkaasti katettu teepöytä, johon aina kuului nuo herkulliset tanskalaiset voileivät, joiden vertaisia ei saa missään muualla.

Kun ensikerran suurlakkomme jälkeen keväällä 1906 olin Köpenhaminassa, olivat Ida Falbe-Hansen ja Elisabeth Grundtvig valmistaneet kodissaan oikein pienen illatsun. He kertoivat kutsuja lähettäessään tuumineensa, etteivät kai kaikki tulisi, sillä onhan muutamilla aina viime tingassa esteitä, ja tällä kertaa heistä miltei tuntui toivottavalta, että jokunen jäisi pois ahdingon välttämiseksi. Mutta kaikki saapuivat, sillä kaikki tahtoivat kuulla uutisia Suomesta ja siinä minun nyt piti tehdä selkoa koko edellisen syksyn tapahtumista aina siitä suuresta kokouksesta alkaen Palokunnan salissa, jonka santarmit kivääriniekkojen kanssa kävivät hajoittamassa, suurlakkoomme ja sen seurauksiin asti. Läsnäolijat kuuluivat kaikki Tanskan naisten valiojoukkoon, siinä oli kirjailijoita, toimittajia, kouluihmisiä, lääkärejä, eri yhdistysten puheenjohtajia y. m. He edustivat toisin sanoen sitä ryhmää, joka elää enemmän tulevaisuutta kuin nykyhetkeä varten ja koittaa työllään ja toiminnallaan valmistaa uutta ehompaa aikaa.

Lokakuussa v. 1910 oli Suomessa taaskin tapahtunut jotain, josta tanskalaiset ystäväni olivat sangen huvitettuja. Olimmehan täällä silloin viettäneet _Uno Cygnæuksen_ satavuotisjuhlaa ja kun sitten kevättalvella 1911, jolloin Helsingissä vallitsi latojalakko, oleskelin Köpenhaminassa, kutsui Ida Falbe-Hansen luokseen oppilaitaan Lerer-Højskolesta (Opettaja-korkeakoulusta), joka vastaa meidän yliopistollisia lomakurssejamme, mutta on seisova laitos, ja pyysi, että tulisin kertomaan heille Suomen kansakoulun isän elämäntyöstä, hänen laajakantoisista suunnitelmistaan ja uudenaikuisista mielipiteistään kansan sivistäjänä. -- Jo monta vuotta oli Ida Falbe-Hansen luennoinut tässä opettajakorkeakoulussa, jonne Tanskan opettajat tulevat tietojaan lisäämään, uusia vaikuttimia saamaan, henkisesti nuortumaan ja uudistumaan, oltuaan jo useita vuosia opettajina ja aina vain muille antamassa. He olivat erityisesti Ida Falbe-Hansenin sydämellä, sillä olihan Tanskan tulevaisuus heidän käsissään, heille hän runsaista tiedoistaan aina jakoi parhaansa ja kutsui heitä silloin tällöin kotiinsa. Olin siksi hyvin iloinen kun saatoin olla hänelle avuliaana ohjelman laatimisessa sellaisessa tilaisuudessa.

Kerran taas hän tahtoi minut puhumaan Tanskan tyttökoulunopettajien kokouksessa. Joku esitelmöitsijä oli sairastunut, oli syntynyt aukko ohjelmassa ja nyt minun piti se täyttää ja kertoa meidän koulu-oloistamme. Se olikin harvinaisen hauska kuulijakunta, josta heti havaitsi, että se oli mukana ja ymmärsi joka sanan. Itse hän tässä tilaisuudessa piti hyvin mielenkiintoisen esitelmän kansanlaulujen synnystä, jossa hän m. m. todisti, että ne eivät olleet joutohetkien tulokset, vaan olivat syntyneet työtä tehdessä, sekä ulkoilmassa, että myöskin sisällä, mutta ei milloinkaan tehtaissa, eikä siellä missä käytettiin koneita. Kaikki konetyö oli niin yksitoikkoista ja yhtämittaista, ettei sen ääressä syntynyt mitään väliaikoja, eikä halua purkaa tunteitaan, kuten omin voimin ja omin käsin työskennellessä.

Ida Falbe-Hansenin luennot ja esitelmät eivät yleensä olleet vain muiden ajatuksien ja johtopäätöksien toistamista, vaan ne perustuivat usein omiin tutkimuksiin ja niihin johtopäätöksiin, joihin hän alaansa syventyessään oli tullut.

Yliopistossa olisi ollut hänen paikkansa, sanoivatkin siksi hänen tuttavansa. -- Viranomaisetkin tunnustivat hänen suuret ansionsa, sillä hän sai oman maansa hallitukselta vastaanottaa kultaisen ansiomitalin ja Ruotsin kuninkaalta kultamitallin »pro litteris & artibus».

80-luvulla hän oli ahkerasti mukana herättämässä maansa naisia ja perustamassa »Dansk Kvindesamfundin» osastoja ympäri maata. Ja kun Tanskan naisten Kansallisliitto perustettiin, oli hän yhteen aikaan sen puheenjohtaja. Sittemmin hänellä ei enään ollut aikaa suoranaisesti olla mukana naisasiatyössä, mutta hänen opetustyönsä nuorten naisten kesken tarkoitti juuri samaa. Vapaiksi, itsenäisiksi, paikkansa ja velvollisuutensa yhteiskunnassa tunteviksi hän tahtoi heidät kasvattaa ja onnistuikin siinä harvinaisen hyvin.

Viimeiset elinvuotensa oli Ida Falbe-Hansen hyvin heikko. Liikanainen, alituinen työ oli kuluttanut hänen voimansa miltei loppuun. Ja tähän tuli vielä lisää jonkinlainen, vähitellen lisääntyvä lihasten herpaantuminen, jota koitettiin sähkön avulla parantaa. Sellaisessa laitoksessa hän esim. oli v. 1914, jolloin Köpenhaminassa pidettiin pohjoismaalainen naisten kongressi. Hän ei voinut ensinkään ottaa siihen osaa, mutta seurasi kuitenkin sen kulkua hyvin innokkaasti.

Kun kävin häntä katsomassa kongressin päätyttyä, sanoi hän heti: »Onnittelen teitä».

»Minkä johdosta?» kysyin hämmästyneenä.

»Teidän esitelmänne tuossa suuressa iltakokouksessa oli onnistunut niin hyvin. Otin heti selkoa siitä puhelimitse eräältä tuttavaltani, joka oli ollut siinä läsnä, ja hän sen minulle kertoi».

Tämä osanotto liikutti minua aivan tavattomasti, sillä sellaiseen en yleensä ensinkään ole tottunut. Henkilöä, joka usein esitelmöi, pidetään enimmäkseen jonkinmoisena rämisevänä posetiivina, jolta ei odoteta, eikä toivota mitään muuta, kuin että hän täyttää määrätyn ohjelmanumeron. Eihän siinä mikään onnistuminen tai epäonnistuminen tule kysymykseen.

Ja tässä oli eräs vieraan kansan jäsen niin ajatellut minua, että hän sairaalassa ollessaan oli telefonissa tiedustellut miten esitelmäni kävi. Se oli ylen ihmeellistä ja minulle aivan uutta.

Sähköhoito ei parantanut Ida Falbe-Hansenia, saattoi korkeintaan lykätä hiukan tuonnemmaksi täydellisen herpaantumisen. Mutta sitäkin hänen täytyi kestää muutamia vuosia, jolloin hän ei voinut kääntää kirjan lehteä, eikä viedä suuhunsa ainoatakaan ruokapalaa. Mutta henki oli virkeä ja työskenteli yhtenään. Vielä vuotta ennen kuolemaansa hän julkaisi uuden teoksenkin.

Mutta harva sairas onkaan saanut osakseen niin hellää hoitoa kuin Ida Falbe-Hansen. Hänellä oli tietenkin kyllä palkattu sairaanhoitajatar, mutta sitäpaitsi omisti Elisabeth Grundtvig koko aikansa ja huolensa ystävänsä hoitamiseen, hankki hänelle kirjallisuutta, keksi sellaiset kojeet, joiden avulla kirja hänen rullatuolissaan istuessa tai vuoteessa ollessaan, pysyi hänen edessään, kirjoitti hänen sanelunsa mukaan j.n.e. Teki mitä suinkin voi hänen elämänsä suloistuttamiseksi ja olemassaolonsa keventämiseksi aivan viimeiseen asti.

Ja loppu tuli tänä syksynä. Kun hän syyskuun 29 p. kätkettiin maan poveen Fredriksbergin vanhalla hautausmaalla, oli kirkko missä siunaus tapahtui erittäin kauniisti koristettu -- todellinen lehtimaja -- ja täynnä yleisöä. Kaikki ne, joille vainaja niin runsaasti oli antanut henkensä aarteita: entiset oppilaat, työtoverit ja hengenheimolaiset, tahtoivat olla mukana hänelle viimeistä kunnioitusta osoittamassa ja m.m. siinä lausuttiin toivomus, että hänen nimensä ja elämäntyönsä aina tulisi valaisemaan Tanskan naisten tietä.

Ja sen se kyllä tuleekin tekemään, sillä suurinta mitä voi jälkeensä jättää, on kuitenkin nostattavat, lämmittävät sanat ja aatteet, joita on kyennyt kylvämään ihmisten sydämiin.

ZENAÏDA MASLOWSKI.

Ovikello soi. Menin avaamaan ja sisään astui pitkä, nuorehko, tumma nainen. Hän muistutti niin suuresti erästä helsinkiläistä tuttavaani, jota en muutamiin vuosiin ollut nähnyt, että olin juuri aikeissa kysellä missä asioissa hän nyt kulki. Mutta samassa vieras rupesi puhumaan saksaa, sanoi tulevansa Naantalista, jossa oli ollut kylpemässä, ja saanut sikäläiseltä lääkäriltä suosituskirjeen minulle. Kutsuin hänet sisään ja olin valmis kuulemaan mitä hän tahtoi ja toivoi.

Hän tuntui erittäin hillityltä ja miltei ujolta ruvetessaan esittämään asiaansa ja jotta sen paremmin ymmärtäisin, kertoi hän aluksi työstään eräässä perustamassaan kasvatuslaitoksessa Pietarissa. Tapa millä hän siitä puhui, koko hänen hienostunut olentonsa, kaunis katseensa, herttainen hymyilynsä oli erittäin huomiota herättävä. Hän ei ollut mikään tusina-ihminen, sen havaitsin hyvinkin pian, kuten myöskin sen, että hän ei kuulunut niihin kansankerroksiin, kuin esim. Sveitsissä tapaamani venäläiset naisylioppilaat, jotka, kaikista pyrinnöistään ja korkealle lentävistä puheistaan huolimatta, kuitenkin tuntuivat varsin naiveilta ja puolisivistyneiltä. Vieraani oli rotuihminen, siitä ei ollut epäilystäkään, enemmän kuin siitäkään, että hän kuului Venäjän ylimyspiireihin.

[Kuva: Zenaïda Maslowski]

Hänen asiansa supistui siihen, että neuvoisin mihin hän voisi sijoittaa ne nuoret tytöt hänen kasvatuslaitoksestaan, jotka muutaman päivän päästä tulisivat Helsinkiä katsomaan. Kun tämä tapahtui v. 1912, jolloin Helsingissä vielä oli huoneita ja halpoja yömajapaikkoja, oli asia piankin järjestetty. Telefoonasin »Valkonauhan» majataloon Vladimirinkadun varrella ja tilasin sieltä yösijat tulijoille, ja sitten päätettiin, että he saavuttuaan tulisivat johtajattarensa kanssa luokseni viettämään ensi iltaansa.

Tämä oli ensi kosketukseni _Zenaïda Maslowskin_ kanssa, josta sitten seurasi mitä vilkkain vuorovaikutus ja paljon uusia vaikutelmia. Hänen kauttaan tulin venäläistä kansansielua paljoa lähemmäksi kuin ennen ja opin tuntemaan mitä lahjoja ja kykyjä Venäjän kansassa piilee, miten joustava ja taipuisa se on, mutta miten siltä puuttuu sitkeyttä, johdonmukaisuutta ja todellisuuden pohjalle rakentamistaitoa.

Oikeastaan Zenaïda Maslowski oli ensimäinen tapaamani venäläinen, jolla oli hyvinkin selvillä kansansa sekä valo- että varjopuolet, niinkuin hän myöskin tykkänään erosi muista tuntemistani vapaamielisistä ja uudistushaluisista venäläisistä siinä, ettei hän kiinnittänyt toiveitaan Venäjän tulevaisuudesta yksinomaan vallankumoukseen ja pitänyt olemassa olevien olojen hävittämistä hetken kaikkein tärkeimpänä tehtävänä. Hän ajatteli ja suunnitteli paljon enemmän kansansa kasvattamista ja kehittämistä ahkeraksi, raittiiksi, siistiksi ja ammattikykyiseksi. Näistä asioista hän puhui paljon ja oli niin innostunut uusista opetustavoista ja psykologisista kysymyksistä, että eräs meikäläinen joka oli muutamia kertoja ollut hänen seurassaan, jo säälien tuumi, että tämä muuten niin lahjakas nainen osoittautui aivan välinpitämättömäksi kansansa vapauspyrintöjen suhteen. Erehdyttävämpää arvostelua ei juuri voi langettaa.

Sen jälkeen kun me jo olimme pitemmän aikaa tunteneet toisemme, tulivat nämäkin asiat kerran puheeksi ja Zenaïda Maslowski tuli lausuneeksi, että hän itse teossa oli suuri vallankumouksellinen, mutta hän ymmärsi paremmin kuin tuhannet muut, että tietämätön ja orjuutettu kansa ei voi käyttää vapauttaan hyödykseen ja siksi hän asetti sen kasvattamisen ensi sijaan, eikä voinut hyväksyä sitä tapaa, jota monet uudistajat ja vapaudensankarit käyttivät, että vain saarnasivat tietämättömille ihmisille vallankumousta.

Kerran hänen kasvatuslaitoksessaankin oli sellainen opettaja, joka rupesi noitten nuorten holhokkien kesken levittämään vallankumouksellisia aatteita ja siten sai heidät aivan pois suunniltaan. Hänet täytyi eroittaa, siinä ei muu auttanut.

Syynä siihen, että Zenaïda Maslowski katseli näitä asioita niin paljon laajemmalta kannalta kuin muut ja ymmärsi kuinka lapselliset ne ihmiset olivat, jotka luulivat, ettei tarvittu muuta kuin romahdus ja tsaarivallan syrjäytys, niin ihanneolot jo olivat alkaneet, oli tietysti hänen lahjakkuutensa, mutta myöskin hänen syntyperänsä, kasvatuksensa ja ihmistuntemuksensa ansio. Hän ei ollut elänyt pienessä rajoitetussa piirissä ja nähnyt vain yhdenlaisia ihmisiä, vaan hän tunsi kaikki yhteiskuntaluokat ja niissä liikkuvat mielipiteet -- aina hovipiireistä rantajätkiin asti.

Zenaïda Maslowski on nimittäin kotoisin Venäjän ylhäisimmistä piireistä ja nautti nuorena tyttönä niitä etuja, joita vanhempien korkea asema, varallisuus ja synnynnäiset edut tarjosivat. Mutta hänen isänsä vakava maailmankatsantokanta ja uudistuvat kehoitukset tyttärilleen antautua joko opintojen harjoittamiseen tai yhteiskunnalliseen työhön vaikutti, että hän jo seitsemäntoista vuotiaana rupesi ottamaan selkoa niistä kasvatuslaitoksista ja hyväntekeväisyysseuroista, joita Pietarissa oli ja antoi kirjoituttaa itsensä jäseneksi niihin.

Jo silloin mahtoi hänellä olla hyvin kehittynyt pedagoginen aisti, sillä hän huomasi piankin tässä hyväntekeväisyys-järjestelmässä olevan varsin paljon nurinkurisuutta, ulkokultaisuutta ja todellisen ytimen puutetta. Hyväntekeväisyysrouvat, jotka tuon tuostakin kävivät näitä laitoksia katsomassa, eivät ymmärtäneet kasvatuksesta eikä työläisluokan tarpeista niin mitään. Tyytyivät vain siihen, että laitoksien johtajattaret olivat hyvin nöyrät ja alamaiset, ja siksi he aina valitsivat näihin toimiin sivistymättömiä ja epäitsenäisiä naisia.