Chapter 8

Viimein avautui luentosalin yläpäässä oleva ovi ja vanhanpuoleinen herrasmies astui sisään, jolloin kaikki kuuntelijat heti rupesivat tömistelemään jalkojaan niin paljon kuin jaksoivat. Olin jo oppinut sen verran, että tiesin sen merkitsevän sekä tervehdystä että suosionosoitusta, sillä sellaista ei kaikille suotu.

Rupesin tarkkaamaan tuota sisääntullutta. Hän oli kokolailla pitempi keskikokoa, ja koko hänen olennossaan oli jotakin joka pikemmin muistutti hienoa hovimiestä kuin tavallista, kuihtunutta oppinutta. Tukka oli jo harmaa, mutta ryhti oli vielä aivan moitteeton ja piirteet ihailtavan säännölliset, ilme henkevä. Ohjelmassa oli sanottu, että hän luennoisi Dantesta aina Michelangeloon, ja yhtäkkiä oli sali pimeä ja kankaalla edessämme näimme Danten pään. Grimm rupesi puhumaan hänen merkityksestään, hän antoi läpileikkauksen koko siitä aikakaudesta, jona Dante eli, sen poliittisesta ja sivistys-elämästä ja luki kappaleita Dantesta. Näin hän vähitellen johdatti meidät niin toisiin maailmoihin, että kun taikalyhty sammutettiin ja huone taas tehtiin valoisaksi, tuntui aivan siltä kuin olisi yhtäkkiä herännyt kauniista unesta todellisuuteen.

Ja jotenkin sama tunne minulla sitten aina oli hänen luennoillaan. Ne muuttuivat viikon sisältörikkaimmiksi hetkiksi ja niitä ei olisi millään ehdolla raskinut laiminlyödä. Varhaisrenessansin edustajat Cimabue, Giotto, Masaccio, Donatello y. m. tulivat järjestänsä esille ja koko ajan olivat kuvat sanottua valaisemassa. Minulle kerrottiin, että prof. Grimm oli omilla varoillaan hankkinut yliopistoon tuon muhkean taikalyhtykoneen, niinkuin hänellä myöskin oli erityinen henkilö sitä käyttämässä ja kuvia vaihtamassa.

Herman Grimm oli aivan omintakeinen luennoitsija. Ei hän takertunut pikku seikkoihin, ei hän ottanut esittääkseen sellaista, jota löysi jokaisesta taidehistoriasta, mutta hän pysytteli suurissa pääpiirteissä ja tahtoi ennen kaikkea, että kuulijat oppisivat ymmärtämään taidetta, että heidän silmänsä avautuisivat näkemään sellaista, jonka he tavallisesti niin helposti sivuuttivat. Hän sanoi kerran aivan suoraan, ettei hän ensinkään aikonut valmistaa kuulijoitaan tutkintoa varten, sen he saattoivat tehdä itse kirjallisuuden avulla, mutta hän tahtoi kiinnittää heidän huomionsa muutamiin pääkohtiin ja saada heitä käsittämään tärkeitä perustotuuksia.

Hänellä oli aivan ihmeellinen taito esittää sanottavansa niin, että se jäi mieleen, että joka kerta tunsi saaneensa jotakin elämää varten talletettavaa: aarteita, joiden ohi ennen typeryydessään oli aivan välinpitämättömänä kulkenut. Vuotta aikaisemmin olin nähnyt Dresdenin ja Berlinin taidekokoelmat ja jotenkin kevyesti sivuuttanut niissä olevat vanhojen mestarien tekeleet. Nyt ne rupesivat elämään, nyt niiden sisin vähitellen ikäänkuin avautui ja rupesi puhumaan. Silmistä putosi kuin suomut ja sitä ymmärsi, miten paljon täytyy nähdä ja kuulla, ennenkuin osaa ottaa vastaan sitä kaunista mitä tarjotaan. Grimm väitti kerran, että Ranskan kansa oli saksalaisia paljon taiteellisempi ja tämä riippui vain siitä, että sillä lapsuudesta asti oli niin paljon enemmän kaunista nähtävää. Jo sikäläiset näyteikkunat olivat sellaisen hyvän maun tuotteita, että niistä aina sai jotain.

Heti ensikerran kuultuani Herman Grimmiä, rupesin syvästi katumaan, etten ollut personallisesti mennyt hänen luokseen lukukauden alussa, ja tämä katumuksen tunne yhä vain kasvoi, kuta kauemmin häntä kuuntelin. Olin pyt jo myöskin saanut kuulla, että hän oli _Grimmin veljesten_ jälkeläinen, Wilhelmin poika, Jakobin veljenpoika, että hän oli ollut naimisissa _Bettina von Arnimin_ tyttären kanssa ja säilyttänyt kaikki Goethe-traditsionit. Asiaa tuumittuani päätin, että minä sittenkin menen hänen luokseen, ellei muuta, niin kiittämään niistä nautintorikkaista hetkistä, joita hänen luentonsa tuottivat minulle.

Ja niin minä eräänä päivänä seisoin sen talon ulkopuolella, missä Herman Grimm asui ja painoin sisäänkäytävän ovikelloa. Se avautui, portinvartia pisti päänsä ulos luukustaan ja katsoi minuun pitkään. Ehken ollut hänen silmissään kylliksi arvokas astumaan noita hienoja, matoilla päällystettyjä portaita, sillä ne olivat, kuten saksassa aina seisoo sisäänkäytävän seinällä: »Nur für Herrschaften» (vain herrasväelle), mutta kun sitten kysyin prof. Grimmiä, neuvoi hän mihin kerrokseen minun oli kiipeäminen. Siellä taas jouduin palvelijan tarkastettavaksi. Olin jo kotoa lähtiessäni ottanut selvän siitä, pitikö ottaa päällysvaatteet yltään ennenkuin astui sisään, ja saanut kuulla, että Saksassa ei tiedetty sellaisesta tavasta mitään, ainoastaan sateenvarjo ja kalossit olivat jätettävät eteiseen, ei mitään muuta, ja se koski sekä miehiä että naisia. -- Palvelijalta sain kuulla, että professori oli kotona ja nyt lähetin sisään käyntikorttini ja jäin odottamaan, mitä tästä seuraisi. Hän palasi vähän ajan päästä ja ilmoitti, että professori odotti minua työhuoneessaan. Sinne hän sitten opasti minut useiden huoneiden läpi ja vihdoin seisoin tuon oppineen kaunosielun edessä, joka luennoimistaidollaan oli voittanut koko sydämeni.

Hyvin ystävällisesti hän tuli vastaani sanoen: »Te olette suomalainen. Se minua ilahuttaa, sillä Jakob sedälläni oli paljon tekemistä suomalaisten kanssa».

Hän johdatti minut istumaan sammalväriselle plyyshisohvalleen ja asettui itse sen vieressä olevaan nojatuoliin. Katsahdin nopeasti ympärilleni. Huoneessa oli paljon tauluja, m. m. havaitsin siellä heti erään suuren, Böcklinin maalauksen, kohokuvia m.m. eräs aito Luca della Robbia ja kirjoja, ennenkaikkea kirjoja. Hänen suuren työpöytänsä läheisyydessä ja ympärillä oli kirjahyllyjä ja aivan sen ääressä oli tuollainen pyöritettävä jalallinen hylly tietosanakirjoja ynnä muita teoksia varten, joihin ehtimiseen työnsä kuluessa täytyy turvautua.

Aloitin, kuten olin päättänyt, kiittämällä häntä hänen erinomaisista luennoistaan, joita aina riensin kuuntelemaan yhtä jännitettynä ja odottavaisena kuin jos olisi ollut kysymys Shakespeare-näytännöstä. Minulla oli erityinen syy yhdistää nämä kaksi asiaa, sillä juuri siihen aikaan annettiin »Deutsches Teatterissa» Hamlet pitkin syksyä ja _Josef Kainz_ oli nimiosan esittäjänä minusta niin mestarillinen, etten sellaista näytelmätaitoa ollut vielä koskaan nähnyt Herman Grimm näkyi pitävän tästä yhdistelmästä, sillä hän vastasi hyvin kohteliaasti: »Etwas schöneres hat man mir noch nie gesagt». (Mitään kauniimpaa ei minulle vielä koskaan ole sanottu.)

Sitten hän tahtoi tietää mitävarten oikeastaan olin tullut Berliniin seuratakseni luentoja sen yliopistossa, ja minä kerroin työstäni Helsingin kansanopistokursseilla ja kaikenlaisissa valistusseuroissa ja selitin, että tuo alituinen antaminen lopulta oli siihen määrin tyhjentänyt pienet henkiset varastoni, että ne jo välttämättömästi olivat uudistettavat. Hän huomautti kyllä, ettei hän yleensä pitänyt siitä, että naiset opiskelivat, »mutta tehkää te sitä vain, koska otatte asian vakavalta kannalta».

Kansanopistokursseista jouduimme pohjoismaisiin kansanopistoihin, joihin pari vuotta aikaisemmin olin niiden synnyinmaassa Tanskassa oikein henkilökohtaisesti tutustunut, ja kaikki mitä kerroin niistä, näkyi prof. Grimmiä suuresti huvittaneen.

Koko seurustelutaidon salaisuus on oikeastaan siinä, että osaa asettua toisen kannalle, kuunnella ja ottaa osaa hänen harrastuksiinsa, ja tämä taito oli Herman Grimmillä aivan harvinaisesti kehittynyt. Ei hän ollut suotta kuuluisa oppinut ja kaunosielu sekä senlisäksi suuren maailman mies, aito saksalainen »Geheimrat» (salaneuvos), jolla arvonimellä häntä yleensä puhuteltiinkin.

Yhtäkkiä hän kysyi: »Mutta missä te olette oppinut noin hyvin saksaa?» Hän oli ihan ensimäinen, joka näki siinä mitään ihmeteltävää, että muukalainen puhui hänen kieltään. Kaikki muut, joiden kanssa joka päivä olin seurustellut, ennenkaikkea nuo lukuisat asuintoverit, pitivät sen aivan luonnollisena, olen varma siitä, että he olettivat saksan kielen olevan yleisenä puhekielenä meillä. Selitin, että se oli minun taitavan saksankielen opettajani ansio Suomessa, joka oli antanut minulle hyvän teoreettisen pohjan, ja sitten oli oleskeluni Itämeren maakunnissa antanut tarvittavaa käytännöllistä harjoitusta. -- Näin keskustelumme siirtyi asiasta toiseen. Hänellä oli pöydällä edessään _Ada Negrin_ runot ja kiitti niitä suuresti, hän kertoi saaneensa paljon ajattelemista erään amerikkalaisen kuulijansa käynnin johdosta, joka oli kertonut miten muuan varakas amerikkalainen oli määrännyt miljoonansa yliopiston perustamista varten kaukaiseen länteen, jonne sitten tuota pikaa oli kohonnut rakennus toisensa jälkeen, niin että siellä nyt oli täydellinen yliopisto kaikkine laitoksineen. Kertoja itse kuului tämän n. k. Stranfordin yliopiston opettajiin ja oleskeli nyt opintomatkalla Europassa. -- Herman Grimm oli tällä tavalla koko ajan kosketuksissa erilaisten ihmisten kanssa, valmis ottamaan vastaan vaikutelmia heiltä ja sitten taas antamaan heille oman henkensä rikkautta.

Olin jo istunut hänen luonaan enemmän kuin puolen tuntia ja ymmärsin, että se oli enemmän kuin liikaa, mutta aika rientää niin liika nopeasti, kun on henkisesti rikkaiden ja suurpiirteisten ihmisten seurassa. Sanomattoman kiitollinen olin tästä hetkestä, ja vielä suuremmaksi kiitollisuuteni kasvoi, kun hän mennessäni ehdotti, että parin päivän perästä tulisin hänen luokseen aamiaisille, hänellä kun silloin oli muitakin vieraita. Ja lopuksi hän antoi minulle korukansiin sidotun teoksen, joka sisälsi hänen Goethe-luentonsa.

Tuttavuus oli nyt tehty ja johti siihen, että silloin tällöin aina sain pienen kutsukirjeen, jossa minua pyydettiin taloon päivällisille. Kun tuollainen kirje ensikerran tuli, kirjoitettuna Herman Grimmin omalla, selvällä käsialalla, iloitsin siitä suuresti, mutta en ymmärtänyt, että siihen oli heti vastattava ja ilmoitettava aikooko tulla vai ei. Emmehän me Suomessa välitä sellaisista pienistä muodollisuuksista mitään. Mutta kutsupäivän aamuna ilmestyi prof. Grimmin talousapulainen täyshoitolani eteiseen ja tiedusteli herrasväkensä puolesta, olinko aikeissa tulla heidän luokseen. Se oli sellainen läksy, jota en koskaan unohda.

Juuri näillä päivällisillä tapasin sitten ensikerran Herman Grimmin sisaren, _Auguste Grimmin_, joka asui hänen kanssaan ja hoiti hänen kotiaan. En tiedä miksikä hän ei edellisellä kerralla ollut näyttäytynyt. Hän oli erittäin ystävällinen ja herttainen sekä kohteli minua miltei yhtä suojelevasti kuin jos olisin ollut parinkymmenen vuotias ja ensikerran ulkona maailmalla. Mutta samaa tapaa hän oikeastaan noudatti veljensäkin suhteen. Syödessä hän usein kysyi tältä, kun joku uusi ruokalaji oli tuotu pöytään: »Wie schmeckt es Dir mein Kind?» (Miltä maistuu lapseni?) -- Hän oli nuoruudessaan arvattavasti ollut kylläkin huomattu, sillä minä näin monta vuotta myöhemmin erään runokokoelman, jonka sen tekijä, tuo taitava Eddan kääntäjä, _Karl Simrock_, oli hänelle omistanut. Nyt hän kaikesta päättäen eli vain veljeään ja muistojaan varten, eikä paljon sekaantunut tämän maailman humuun.

[Kuva: Auguste Grimm]

Muistan miten hän kauhistui, kun minä kerroin hänelle kysyneeni monelta eri henkilöltä, mitä he ajattelivat elämästä tämän jälkeen, ja miten useammat olivat vastanneet, etteivät ajatelleet siitä yhtään mitään, etteivät välittäneet koko asiasta, ja ettei heillä ollut mitään tarvetta jatkaa elämäänsä kuoltuaan. Itse hän sanoi usein ajattelevansa näitä asioita ja samassa niitä rakkaita omaisiaan, jotka jo olivat elämän ja kuoleman rajan sivuuttaneet ja joiden joukossa m.m. oli eräs veli, joka oli ollut lupaava taiteilija. -- Oikein äidillisellä huolehtivaisuudella hän tahtoi tietää oliko minulla hyvä asunto ja ravinto, kuinka usein kirjoitin äidilleni j.n.e. Ja kun minä tähän viimeiseen kysymykseen vastasin sen tapahtuvan joka toinen päivä, ilmoitti hän erityistä tyytyväisyyttä.

Kun minä taaskin kerran olin kutsuttu heidän luokseen, rupesi Herman Grimm tiedustelemaan olinko suorittanut yliopiston kassaan maksun hänen luennoistaan. -- Saksan yliopistoissa ovat yleensä kaikki luennot maksulliset. -- Kun vastasin siihen myöntävästi, selitti hän, ettei se mitenkään sopinut. Ja hän lisäsi leikillisellä tavallaan toivovansa, että kun hän tulee Suomeen, niin häneltä ei täällä liioin ruveta maksua kiskomaan. Sitten hän otti kultarahan kukkarostaan ja antoi minulle suorittamani summan takaisin. Tässä yhteydessä hän kertoi hyvin humoristisesti, ettei puolellakaan kaikista niistä kuulijoista, jotka kävivät hänen luennoillaan, ollut tapana maksaa. Hän sanoi tietävänsä sen m. m. siitä, että silloin kun oli maksujen aika, jäi suuri osa tulematta, mutta kun tämä oli ohitse, ilmaantuivat he sinne taas kaikki, kuten ennenkin. -- Ihmeellinen ja täysin kansainvälinen tuo Herman Grimmin kuulijakunta muuten olikin. Siellä oli nuoria miehiä sekä kaukaisesta idästä että lännestä. Oli aivan tummia hindulaisia ja persialaisia ja sitten taas aivan vaaleita pohjoismaalaisia, oli venäläisiä, puolalaisia, serbialaisia, bulgarialaisia, englantilaisia, italialaisia, unkarilaisia ja yleensä vaikka mitä kansallisuutta, ja ulosmennessä kuuli jos joitakin kieliä, yksin viron kieltä satuin eteisessä kerran kuulemaan.

Olin kauan aikaa ollut ainoa naiskuulija hänen luennoillaan, mutta eräänä päivänä ilmestyi sinne eräs amerikatar, joka harrasti taidetta yli kaiken ja sen jälkeen meillä oli tapana heti luennon päätyttyä mennä »Altes Museumiin» katsomaan juuri sen mestarin tekeleitä, josta luennossa oli ollut kysymys. Tämä näyttäytyi olevan hyvinkin hyödyllistä, sillä senkautta kaikki kuulemamme syventyi.

Väliin saattoi Herman Grimm esitelmöidä yhdestä ainoasta taulusta koko tunnin. Unohtumattomasti jäi mieleen hänen luentonsa _Lionardo da Vincin_ »Ehtoollisesta». Ensin hän näytti kuvia siitä, miten tätä aihetta aikaisemmin oli käsitelty ja sitten tuli Lionardon taulun vuoro, jolloin vain huomautukset siitä, mitä opetuslasten kätten liikkeet merkitsivät, olivat aivan erinomaiset. Samassa tilaisuudessa hän myöskin mainitsi tehneensä sen ihmeellisen havainnon, etteivät nuoret yleensä tienneet raamatusta mitään, ei senverran, että olisivat osanneet etsiä sieltä tuota tai tätä kohtaa. Mutta jo taiteen kannalta se oli suuri puute, sillä uskonnollisten aiheiden ymmärtäminen edellytti aina tarkkaa evankelioiden tuntemista. -- Hän osasi tehdä tällaiset huomautukset niin mukavalla tavalla, etten luule kenenkään niitä unhoittaneen.

Monta monituista luentoa hän omisti _Michelangelolle_, josta hän oli kirjoittanut laajan teoksenkin ja oleskellut sitä varten pitemmän aikaa Italiassa. Siitä oli jo ilmestynyt useampia painoksia silloin, ja kun sen seitsemäs painos v. 1900 ilmestyi täynnä mitä hienoimpia kuvia, syntyi siitä kallis, komea loistoteos, jonka Herman Grimm oli määrännyt minullekin annettavaksi, sillä kustantaja lähetti säännöllisesti minulle tänne Suomeen vihon toisensa jälkeen.

Herman Grimm oli muuten aivan ruhtinaallisen antelias. Sinä jouluna, jonka vietin Berlinissä, sain häneltä pienen laatikollisen lahjoja, jossa m. m. oli Grimmin sadut, hänen valokuvansa y. m. Hän tahtoi tehdä ihmiset iloisiksi ja pisti siksi usein heidän käteensä jonkun kirjan, kuvan, aikakauslehden tai jotakin muuta, josta hän arveli heidän olevan huvitettuja.

Liikuin siihen aikaan hyvin paljon eri piireissä Berlinissä, tein mitä erilaisimpia tuttavuuksia aina kaupungin poliisimestarista sosialistijohtajiin asti, sekä kuulin samoja asioita käsiteltävän ja arvosteltavan senkin seitsemällä eri tavalla, mutta niin pian kun jouduin Herman Grimmin luo, olin aivan joutunut kuin toiseen maailmaan. Ei siellä ensinkään puhuttu sellaisista asioista kuin muualla, ei päivän poliittisista tapahtumista, ei sosialismista, ei yhdistyselämästä, ei naisasiasta, ei mistään n. k. polttavista kysymyksistä. Siellä vallitsi tyyneys ja kauneus, oikein tuo aito weimarilainen henki, jonka saksalaisen kulttuurin ihailijat aina asettavat Saksan militaristisen hengen vastakohdaksi. Mutta juuri siksi nuo hetket siellä muodostuivat niin rakkaiksi ja unohtumattomiksi. Herman Grimm ennustikin kerran, ettei politiikka tulevaisuudessa enään olisi kansojen arvonmäärääjä, vaan ainoastaan heidän henkinen kehityksensä.

Surun keväänämme 1899 olin taas muutamia kertoja Herman Grimmin luona. Mutta vaikka sydämeni olikin aivan täynnä Suomen politiikkaa ja suurta onnettomuutta, koitin olla ulkonaisesti hyvin rauhallinen ja oikeastaan vain päällemiten kajota siihen, mikä oli aiheuttanut matkani ja miten minä koitin tehdä propagandaa maani puolesta.

Mutta Herman Grimm oli paremmin kuin luulinkaan arvannut mielialani ja ponnistukseni, sillä kun viimeisen kerran olin hänen luonaan, piti hän minulle varsin lystikkään puheen, josta havaitsin, että kyllä hän oli asioiden perillä. Siinä hän m. m. sanoi: »Te olette varsin vaarallinen ihminen, sillä te olette fanaatillinen, -- fanaatillinen hyvän puolesta. Nytkin te vain koko ajan ajattelette maatanne, ja olette valmis tekemään mitä tahansa sen pelastamiseksi. Luulen melkein, että olisitte valmis leikkaamaan minun nenäni poikki, jos vain luulisitte voivanne sen kautta auttaa Suomea».

Hänen ruumiilliset voimansa olivat jo tähän aikaan varsin heikot, ja hän vakuuttikin tuolla samalla leikillisellä tavallaan, etteivät ne ollenkaan enää siitä lisääntyneet, menivät vain alaspäin päivä päivältä. Mutta vielä hän tämän jälkeen kesti parisen vuotta.

Ollessani Berlinissä v. 1906 kävin tapaamassa hänen sisartaan, joka asui ihan samassa paikassa kuin ennenkin, Matthäikirchstrassen 5:ssä, ja näin kaikki nuo tutut huoneet ja esineet. Olisin mielelläni tahtonut tietää jotain Herman Grimmin kuolemantaudista ja viime hetkistä, mutta sisar ei sanonut voivansa niistä kertoa. Me puhuimme sensijaan kyllä monesta muusta asiasta, ja hän oli rakastettava kuin ennenkin sekä kehoitti minua menemään Matthäi-Kirchhofille (Matteuksen hautausmaalle) ja taittaa itselleni ruusu Grimmin haudalta. Sinne pistäydyinkin eräänä päivänä ja löysin sieltä Grimmien samankokoiset ja varsin vaatimattomat hautapatsaat pitkässä rivissä.

Mutta eivät hautakummut koskaan ole minulle paljonkaan puhuneet. Eihän hauta voi sitoa edesmenneiden henkeä. Päinvastoin tunnen heidän läheisyytensä monta kertaa voimakkaammin muualla, ennenkaikkea siellä, missä he ovat vaikuttaneet, ja niissä ajatuksissa, jotka he ovat jälkeensä jättäneet. Herman Grimmin teoksista minä aina löydän hänet ja vielä tänäpäivänä soi minun korvissani hänen äänensä kaiku ja ne monet sekä vakavat että leikilliset arvostelut ja huomautukset, jotka hän lausui.

YSTÄVYKSET.

Köpenhaminassa on eräs pieni koti, jonne minä aina sinne saavuttuani heti ensimäiseksi riensin ja siellä minä myöskin kaikkein viimeiseksi kävin. Ja muutenkin minä aina tuon tuostakin pistäydyin siellä käymään, sillä se oli yhtä aikaa sekä »elävien maa», että rauhan suoja.

Minulla oli aina se tunne, että kun sitä kotia ei enään olisi, olisi Köpenhamina menettänyt suurimman viehätysvoimansa, että tulisin tuntemaan itseni siellä jotenkin yksinäiseksi ja orvoksi, niin paljon kun minulla siellä onkin muita tuttavia ja ystäviä. Ja nyt se on tapahtunut.

Tänä syksynä saapui tieto, että maisteri _Ida Falbe-Hansen_, tämän herttaisen, pienen kodin toinen asukas, oli nyt jättänyt tämän maallisen. Senjälkeen tuo pieni huvila kai tulee myydyksi ja sen toinen asukas, _Elisabeth Grundtvig_, muuttaa muualle.

»Ida Falbe-Hansen ja Elisabeth Grundtvig ovat parasta mitä meillä on», sanoi aikoinaan meidän maalaisemme _Anna Berendsen_, joka tarkkaan tunsi kaikki Köpenhaminan piirit.

Molemmat he kuuluivat maansa sivistyselämän huomattavimpiin edustajiin ja olivat jo ihan perintönä saaneet vastaanottaa arvokasta kulttuuripääomaa.

Ida Falbe-Hansenin esi-isät ovat toimineet kirkon ja yliopiston palveluksessa -- hänen veljensä esim. on kuuluisa tilastotieteilijä ja kansantalouden tutkija, prof. _Falbe-Hansen_. Elisabeth Grundtvig on kansanopiston luojan, runoilija, historioitsija ja piispa _N. F. S. Grundtvigin_ pojantytär. Siinä on jo monessa polvessa koottuja henkisiä rikkauksia ja niitä he omalla ahkeralla työllään yhtä mittaa lisäsivät.

[Kuva: Ida Falbe-Hansen]

Siihen aikaan kun tie naisilta yliopistoon vielä oli suljettu, eivätkä he ainakaan saaneet kulkea sinne sitä valtaväylää, joka oli olemassa miehiä varten, jo silloin hankki Ida Falbe-Hansen itselleen pääsön sinne ja saavutti siellä maisteri-arvonsa.

[Kuva: Elisabeth Grundtvig]

Tanskan kieli ja sen kirjallisuus oli hänen pääaineensa, mutta hänen tietonsa ja harrastuksensa ulottuivat kyllä moneen muuhunkin suuntaan ja sama koskee hänen asuintoveriaan.

Heti kun astui heidän kotiinsa, sai voimakkaan vaikutuksen siitä, että siellä elettiin, että ajan sydämen lyönnit siellä tunnettiin ja ymmärrettiin, ettei mikään nykyhetken virtauksista ja riennoista ollut siellä vieras. Mutta asujanten korkea sivistystaso vaikutti, että siellä kaikkia ilmiöitä arvosteltiin tyynesti ja monipuolisesti, ettei tänään oltu täynnä hehkua jonkun asian puolesta ja huomenna jo välinpitämättömiä, tai aivan ehkä jo vastustavalla kannalla.

Niin kauan kun tuo pieni koti vielä on niin elävänä silmäini edessä, tahdon edes ajatuksissani mennä sitä katsomaan. Astun siis Westerbrogadea kulkevaan raitiovaunuun ja ajan sillä ulos Fredriksbergiin. Siellä nousen alas ja rupean kulkemaan jotakuta niistä poikkikaduista, jotka vievät minut päämäärääni kohti. Kaikilla taloilla pitkin matkaa on omat puutarhansa ja muratti kapuaa niiden seinämiä. Myöskin Akacievejn 4:ssä, jossa ystävykset asuvat, on pieni puutarha, missä hyasintit ja narsissit kukkivat keväällä ja ruusut kesällä. Avaan sen portin, astun sinne sisään ja tuota pikaa soitan jo ovikelloa. Tavallisesti on nuori, siisti palvelija avaamassa, viime käynnilläni tuli sairaanhoitaja. Alakerrassa ei ole muita huoneita kuin eteinen ja keittiö, seurusteluhuone ja kirjasto; yläkerrassa on sitten makuuhuoneet.

Joka kerta kun jonkun vuoden poissaoltuani lähenin tätä kotia, oli minulla aina odottava, miltei jännitetty tunne, sillä tiesin, että saisin siellä kuulla kaikesta mitä Tanskassa kulttuurielämän alalla sillä aikaa oli tapahtunut, että siellä tehtäisiin minulle selkoa sen viimeisistä kirjallisista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä, että siellä kärsivällisesti vastattaisiin kaikkiin kysymyksiini, vaikka olisin tehnyt niitä kuinka monta tahansa.

Olivathan sen asukkaat opettaneet minut Tanskan menneisyydenkin tuntemaan ja avanneet minulle portit koko sen rikkaaseen henkiseen elämään. Heti kun ensi kerralla tapasin Ida Falbe-Hansenin, kertoi hän minulle esim. _Kristen Koldista_ ja hänen merkityksestään Grundtvigin kansanopistoaatteen elävässä elämässä toteuttamisesta niin unohtumattoman elävästi, että hänen sanansa vieläkin soivat korvissani. Hän tutustutti minut _Leonora Kristine Ulfeldtiin_ ja antoi minulle hänen »Jammersminde» nimisen muistelmateoksensa luettavaksi. Entä hänen kuvauksensa _Holbergistä_, _Ingemannista_, _Andersenista_ y. m.

Viime mainittu oli oikeastaan ainoa, jonka minä ensi kerralla Tanskassa käydessäni oikein kunnollisesti tunsin. Mutta Andersenin sadut olivat olleetkin minun henkinen ravintoni jo kuudenvuotiaasta alkaen ja niihin sekä hänen »Mit Livs Eventyr» nimiseen elämäkertaansa olin niin eläytynyt, että ne ensipäivinä Köpenhaminassa ollessani ehtimiseen joutuivat mieleeni. Jokainen vinttikamarin ikkuna, jokainen herttainen lapsukainen, jokainen harmaahapsinen vanhus, jokainen vanha kivitalo ja kapea kuja toi heti mieleeni jonkun kohdan hänen kertomuksistaan.

Kun mainitsin tästä Ida Falbe-Hansenille, otti hän esiin erään vanhan kellastuneen paperin, jossa oli H. C. Andersenin omakätisesti kirjoittama runo ja nimikirjoitus, ja lahjoitti sen minulle muistoksi siitä kirjailijasta, johon olin niin ihastunut pienestä pitäen. (Se on nykyään N. Ä:n toimiston seinällä lasissa ja raamissa).