Chapter 6

[1] Teoksesta tuli »Herön kartanon lapset», joka on suomennettu kuten Gunvor Thorintytärkin.

»Kiitos terveisistä, jotka sain Gina Krogin kautta. Sen tiedän, että Suomessa tuntisin hengittäväni lämmintä ilmaa ja olevani myötätuntoisten sydämien keskellä, sekä Suomessa että Ruotsissa, paljoa enemmän kuin Norjassa, jossa usein olen saanut tuntea päinvastaista. Monasti on ollut varsin raskasta olla Alvilde Prydz. Olen ollut kaikenmoisen kiusallisen pikkumaisuuden ympäröimä, mutta en ole antanut sen tukahuttaa itseäni. Paljosta minun kyllä on elämässäni ollut luopuminen, mutta jotakin olen sentään pelastanutkin, parhaani: ihmisarvoni, ihmisyyteni. Uskallan katsoa itseäni silmästä silmään. -- Olen yksinäinen; lintu, joka ei koskaan ole rakentanut pesää, siksi etten koskaan löytänyt rakennusainesta. Joka kerran kun sitä oli tarjolla, havaitsin, ettei se ollut parasta lajia, ei sellaista, jota minä olisin voinut käyttää -- -- -- -- -- -- -- -- --»

Sitten hän taaskin jonkun vuoden kuluttua kirjoitti:

»Kiitos kirjeestäsi ja lämpimästä, sydämellisestä kutsustasi. Tietysti tulisin mielelläni Suomeen, sillä minulla on aina se tunne, että siellä tapaisin rakkaimmat, minua paraiten ymmärtävät ystäväni, mutta minun aineellinen asemani on nykyään hyvin huono. Sen vähän, jonka olin saanut säästettyä, on tämä kotoinen romahdus, -- meidän pankkiemme vararikko, -- tykkänään niellyt. Ja »Undine»[1] ei ole tuottanut minulle äyriäkään. Ihmiset eivät sitä ymmärrä, eivätkä osta. Viime talvi on ollut aivan hirveä. Ensin rakkaan äitini kuolema ja sitten oma ruumiillinen heikkouteni. Olen m. m. sairastanut kirjoituskramppia pitemmän aikaa. Ymmärrät siis, etten ole voinut kirjoittaa kenellekään.

[1] Undine on eräs Alvilde Prydzin kirjoittama näytelmäkappale.

»Mutta sydämeni on vuotanut verta Suomen takia. Olen ollut mukana sen korpivaelluksessa. Ihailen sen kansaa ja lähetän sille tervehdykseni täynnä syvintä myötätuntoa ja lämpimintä ihailua sen suuren kärsivällisyyden takia. Voi jospa nämä raskaat ajat pian päättyisivät ja me saisimme nähdä päivän taas valkenevan -- -- --».

Alvilde Prydzillä ei ollut huumorin lahjaa, joka osaa hymyillä ja laskea leikkiä silloinkin, kun kyynel kiertää silmässä ja sydän vuotaa verta. Hän antaa Gunvor Thorintyttären sanoa: »Onnen saavuttamiseksi tarvitaan erityistä voimaa, jota paljon kärsineellä ei ole». Tuntuu miltei siltä kuin hän siinä olisi lausunut oman kokemuksensa, sillä tunnustaa täytyy, että hänen elämänsä aina oli ollut kovaa taistelua ihan lapsuudesta asti ja se hänen terveytensäkin oli murtanut.

Lähteneenä pienestä virkamieskodista, jossa oli kaksitoista lasta ja niukat tulot, oli hän jo aikaisin saanut tutustua köyhyyteen ja raataa lakkaamatta.

Jo 17-vuotiaana hän joutui vieraisiin kotiopettajaksi, mutta kehitti itseään siinä sivulla koko ajan: luki mitä vain käsiinsä sai aina kaunokirjallisuudesta saksalaiseen filosofiaan. Samalla tavalla hän jatkoi päästyään Kristianiassa olevaan Nissenin opistoon täysi-ikäisiä nuoria naisia varten. Hän antoi päivisin yksityistunteja ansaitakseen ylläpitonsa ja käytti yöt lukemiseen. Mutta sellainen elämä heikentää parhaankin terveyden ja jonkun vuoden kuluttua täytyi hänen jättää kaikki ja vetäytyä maalle, missä hän rupesi hoitamaan isänsä taloutta, sillä aikaa kun äiti oleskeli Kristianiassa veljien takia.

Näinä yksinäisinä vuosina Ödemarkissa (Erämaassa), joka kuvaavaa kyllä oli isän virkapiirin nimi, oli hän monta kertaa henkisesti nääntyä ja tukehtua. Pitikö hänen todellakin viettää koko elämänsä siellä? Eikö tapahtunut mitään, joka olisi avannut hänelle tien vapaampiin, suurempiin olosuhteisiin. Ei kerrassaan mitään. Alvilde Prydz oppi näinä vuosina oikein perusteellisesti tuon vanhan totuuden että »omasta itsestään on ihmisen kaikki ottaminen».

Monasti hän oli jo hiukan kirjoittanut joutohetkinänsä. Nyt hän viimeinkin rohkaisi mielensä ja lähetti erään »Agn og Agnar» nimisen kertomuksensa Kristianiaan ja sai sille kustantajan, mutta ei mitään tekijäpalkkiota.

Jokunen aika senjälkeen matkusti hän Köpenhaminaan, ja sen maan etevät kirjallisuusarvostelijat: _Skram_, _Brandes_ y. m. havaitsivat piankin, että tässä oli kysymys kirjailijasta Jumalan armosta ja rohkaisivat häntä -- samalla kun oikeusneuvos _Hegel_ maksoi hänen ensimäisestä »I Moll» nimisestä novellikokoelmastaan enemmän kuin hän milloinkaan oli uneksinut. -- On siis etupäässä pantava kirjallisesti kehittyneen tanskalaisen yleisön ansioksi, että hän yleensä pääsi alkuun -- kuten se niin monelle muullekin norjalaiselle kirjailijalle on tasoittanut tien aina _Amalie Skramista_ _Ibseniin_.

Kaikkia näitä asioita ajattelin astuessani rautiovaunuun, joka vei minut kuvanveistäjä Millesin huvilaa kohti, kauaksi kaupungin keskustasta. Se oli suuri ja komea aivan kuin pieni linna ja muutamien kysymyksien jälkeen sain viimein selville, että Alvilde Prydz oli kotona.

Kaikki kai ovat panneet merkille, että ympäristö vaikuttaa äärettömästi, kun ensi kerran näkee ihmisen. Alvilden ja minun olisi pitänyt tavata toisemme lämpimässä, ystävällisessä asuinhuoneessa, missä lamppu olisi valaissut pöydällä ja me olisimme saaneet istuutua pieneen, pehmeään sohvaan keskustelemaan. Sen sijaan minut vietiin kuvanveistäjän suureen ateljeehen, joka tuntui hieman kylmältä ja autiolta. Lokakuun aurinko oli jo laskenut ja hämärä teki tuloaan. -- Alvilden ulkonainen ihminen ei ollut minulle mikään yllätys, olinhan niin monasti nähnyt kuvia hänestä; mutta se hento, pieni nainen, jonka hän odotti minussa näkevänsä, olikin sitten aivan toisellainen.

»Voi miten hauskaa, että olet noin suuri ja näytät niin voimakkaalta», selitti hän miltei ensimäiseksi ja kun me siinä vieretysten seisoimme, olikin kokomme ero varsin tuntuva. Utelin tietysti missä asioissa hän oli tullut Tukholmaan ja sain kuulla, että kuvanveistäjä Milles tahtoi muovata hänen rintakuvansa ja siinä tarkoituksessa oli kutsunut hänet vierailemaan huvilaansa.

[Kuva: Alvilde Prydz]

Yleensä teki Alvilde Prydz koko lailla reippaamman ja pirteämmän vaikutuksen kuin mitä hänen alakuloisista, surunvoittoisista kirjeistään olin odottanut. Mutta tavallaan se myöskin oli tuon ryhdikkään, sointuvan norjankielen ansio. Siinä on jotain, joka aina panee minut ajattelemaan paimentorven kaikua vuoristossa, mahtavien putouksien ehkäisemätöntä vauhtia, iloisesti eteenpäin rientävien kalliopurojen solinaa, jotain niin puhdasta, tarmokasta ja laulavaa. -- Ja sitä paitsi hän nyt oli matkoilla ja ystävien luona, jotka ymmärsivät hänen elämäntyönsä -- kaukana pienistä kotimaisista harmeista, ja se myöskin vaikutti hänen virkeään mielialaansa. Hän matkusti nimittäin mielellään ja paljon. Kaikissa Europan kulttuurikeskuksissa hän oli käynyt ja oleskellut niissä väliin kuukausimääriä, aina käyttäen aikansa oppimiseen, kauneusarvojen keräämiseen ja ihmiselämän moninaisuuden tutkimiseen. Väliin hän oleskeli päiväkaudet niiden kirjastoissa ja taidekokoelmissa, sitten hän taas istui kuulijana suurissa kansankokouksissa tai vietti iltansa suurkaupunkien parhaissa teattereissa. Kun hän esim. kerran oli Wienissä kuusi viikkoa, kävi hän sen ajan kuluessa kolmekymmentä kertaa tuossa ylväässä Burgteatterissa, jonka näyttelijöistä hän sanoi, että he omistivat kaiken tekniikan ja että heillä oli tulta rinnassa. Hän ikäänkuin kiirehtimällä kiirehti ja ahmimalla ahmi saadakseen takaisin kaiken sen, jota hän lapsuudessaan ja ensi nuoruudessaan niin äärettömästi oli kaivannut.

Ymmärtää miten avartavasti ja henkisesti vapauttavasti kaikki nämä monikirjavat kuvat vaikuttivat hänen vastaanottavaan runolliseen mieleensä. Siksi väittikin norjalainen kriitikko _Carl Nørup_ kerran, ettei heillä Norjassa ollut toista kaunokirjailijaa, jolla olisi ollut niin monipuolisia tietoja, niin laajaa yleissivistystä ja korkeata kulttuuritasoa kuin Alvilde Prydzillä.

Hän oli jo kirjeissään ehdottanut, että me matkustaisimme yhdessä jonnekin ja nyt tavatessamme, otti hän taas tämän tuuman esiin. Se ei ollut mikään mahdottomuus siihen aikaan, kun itse matkat olivat varsin halpoja ja elämä Europan suurkaupungeissa ei ensinkään ollut niin kallista kuin esim. Kristianiassa tai Helsingissä. Miksikä emme siis olisi tehneet matkasuunnitelmia!

Myöskin Norjassa oli Alvilde Prydz paljon liikkunut ja useimmiten hän suuntasi retkensä länsirannalle päin. Hän oli aivan rajaton luonnon ihailija, ihan lapsesta asti. Se oli aina antanut hänelle virkistystä ja iloa silloin, kun hän tunsi olevansa yksinään ja ilman ymmärtämystä sisaruksiensa keskuudessa. Luonto oli ihankuin hänen hyvä ystävänsä, joka puhui hänelle ja jonka kieltä hän aina ymmärsi. Ja niinpä ovatkin hänen luonnonkuvauksensa aivan ihmeellisiä, niin täynnä runollisuutta, syvyyttä ja hartautta. Hän saattaa muutamin piirtein antaa lukijan tuntea se hiljaisuus ja rauhallisuus, joka vallitsee havumetsässä. Hän kuvaa varmalla kädellä meren suuruutta ja voimaa, tasangon yksinäisyyttä ja kaihomielisyyttä.

Meidän tapaamisemme jälkeen Alvilde Prydz yhä lähetti minulle kuten ennenkin kappaleen vasta painosta tulleita teoksiaan ja niitä ilmestyi paljon, sillä hän oli tuottelias. Näistä myöhemmistä teoksista on varsinkin »Torbjörn Wik» saanut osakseen runsaasti kiitosta. Myöskin näytelmäkappaleita hän joskus kirjoitti, mutta niistä muodostui pikemmin lyyrillisiä kertomuksia, kuin draamoja. Ehkä hän sen itsekin huomasi, sillä hänen »Aino» ja »Undine» näytelmänsä jälkeen, ei niitä enää tullut. Sen sijaan hänen runonsa ovat hyvin hienoja. Vielä niin myöhään kuin v. 1916, jolloin maailmansota jo oli raivonnut pari vuotta, lähetti hän minulle juuri hiljattain ilmestyneen runokokoelmansa, mutta sodan takia oli kirjevaihtomme aivan seisahtunut. Ei silloin tee mieli lähettää ystäville aijottuja ajatuksiaan, kun tietää, että kirje kaikkein ensin joutuu vieraiden käsiin kopeloitavaksi, ja että vieraan silmät etsivät siitä kentiesi mitä tahansa. Mutta kun kirjeenvaihto kerran jää, on sen solmiminen sitten varsin työläs ja nyt se on myöhäistä. Syksyllä tuli nimittäin sanoma, että Alvilde Prydz oli kuollut Oakhillissa lähellä Mossia syysk. 5 p.

Hän kuului Norjan suuriin kirjallisiin tähtiin viime vuosisadalla, joihin koko Europan katseet olivat kiinnitetyt. Mutta Norja ei suinkaan ollut mikään hemmoitteleva äiti näille kuuluisille lapsilleen, ja siksi he kai vuosimääriksi vetäytyivätkin ulkomaille. _Björnson_ ja _Lie_ olivat monet ajat Parisissa, _Ibsen_ Münchenissä ja Roomassa. Heille koitti kuitenkin kerran se päivä, että he saivat yleistä tunnustusta.

Alvilde Prydzille se ei koskaan tullut. Kirjailijapalkkiot esim. olivat aina kovin kireellä, kun oli kysymys hänestä, ja hänen rikas kirjallinen tuotantonsa merkitsi hänen aikalaistensa silmissä varsin vähän. Mutta niinhän kävi Camilla Collettinkin ja yksinpä _Fredrika Bremerin_ senjälkeen, kun hän rupesi puhumaan sukupuolensa vapautumisesta. Entä _Minna Canth_in meillä? Sama toistuu kaikkialla. Sitten kun he ovat poissa ja uusi sukupolvi on kasvanut ja saanut uusia kokemuksia, niin se herää havaitsemaan, että ne olivatkin sentään suuria henkiä nuo edelläkulkijat, oikeita tulisoihdun kantajia, joiden elämäntyö on tuottanut koko heidän maalleen ja kansalleen kunniaa.

Alvilde Prydzin aika ei vielä ole tullut. Mutta se tulee, sillä ellei hän olisi kirjoittanut mitään muuta kuin »Dröm» ja »Gunvor Thorsdatter til Hærö», niin nämä teokset ovat jo niin suuripiirteiset ja mahtavat, että ne kaikiksi ajoiksi säilyttävät tekijänsä nimen ensimäisten joukossa.

Mutta säälittävää on, että Alvilde Prydzin täytyi mennä pois sillä tunteella, etteivät hänen omansa välittäneet hänestä, etteivät naiset, joiden sielunkielien väräjämisen hän kuuli paremmin kuin muut, ymmärtäneet mitä hän tarkoitti.

Oikein tuntee itsensä syylliseksi ajatellessaan, ettei mitään tehnyt hänen hyväkseen, ettei edes tuntuvammin saanut kiitollisuuttaan ja tunnustustaan lausutuksi.

Mutta sellaisiahan me ihmiset aina olemme, silloin me vasta heräämme huomaamaan mitä rauhaamme sopii, kun se jo on liian myöhäistä.

MUISTOJENI MAAILMASTA

KARL GJELLERUP.

Kaikki olemme kai kokeneet miten yhtäkkiä joku nimi, väriyhdistelmä, sävel tai kukan tuoksu voi herättää joukon muistelmia menneiltä ajoilta ja miten nämä muistot taas tuovat mukanaan sarjan toisia, jotka ovat jollakin tavalla yhteydessä edellisten kanssa.

Luin lehdissä v. 1917 että kirjailija _Karl Gjellerup_ oli saanut Nobelin kirjallisen palkinnon ja heti nousi mieleeni koko joukko kuvia muistojeni maailmasta. Ensinnäkin nuori ylioppilas, joka oli minun vierustoverini Berlinin yliopistossa taidehistoriallisilla luennoilla, ja joka näytti hyvin siivolta, hyvästi kasvatetulta ja lapsellisen avomieliseltä. Kerran tulin kysyneeksi häneltä jotakin ja niin oli tuttavuus tehty. Hän esitti itsensä, sanoi olevansa kirjailija _Ricarda Huchin_ serkku, _Friedrich Huch_, Dresdenistä ja oli tavattoman utelias tietämään mistä maasta minä olin kotoisin ja millä kielellä minä tein muistiinpanoni.

Koska näitä taidehistoriallisia luentoja oli kaksi aina perätysten, oli väliajalla hyvä aika haastella ja nuori toverini olikin varsin keskusteluhaluinen. Hän kertoi paljon saksalaisista oloista ja vakuutti, ettei hän yhtään hyväksynyt saksalaisten ylioppilaiden elämää olutjuominkeineen ja kaksintaisteluineen; hän oli nopea moittimaan toisen opettajamme, prof. _Freyn_, luentoja, mutta ihaili suuresti toista, prof. _Herman Grimmiä_, ja miltei kadehti minua senjohdosta, että silloin tällöin olin kutsuttu hänen luokseen päivällisille.

Kun me eräänä päivänä puhuimme Tanskasta, ja minä kerroin hänelle piirteitä sen korkeasta kulttuurista, kysäsi hän tunsinko kirjailija Gjellerupin. Kieltävän vastaukseni johdosta selitti hän, että se oli suuri vahinko, sillä Gjellerup oli hyvin intressantti sekä ihmisenä että kirjailijana, oli jo monta vuotta asunut Dresdenissä ja siellä oli hän, Friedrich Huch, usein hänet tavannut. Kuultuaan, että minä talvilukukauden päätyttyä aijoin Dresdeniin, tarjoutui hän heti välittämään tuttavuuttamme, antoi osoitteensa ja pani sydämelleni ilmoittamaan hänelle olopaikastani, niinpian kun olin saapunut Dresdeniin. Eipä siis ihme, että Friedrich Huchin nimi aina tulee mieleeni niin pian kuin kuulen puhuttavan Gjellerupista, sillä ilman edellistä olisi jälkimäinenkin tuttavuus jäänyt tekemättä.

Ensimäisiä käyntejäni Dresdenissä oli Gjellerupien luo, mutta ei sentään nuoren saksalaisen tuttavani seurassa, kuten olimme kuvitelleet, vaan yksin. Friedrich Huchin oli nimittäin suin päin ollut matkustaminen erään sairaan sisarensa kuolinvuoteelle Hamburgiin ja sen koommin en häntä sillä kerralla nähnyt, ja varsin vähän myöhemminkin, sen vain olen kuullut, että myöskin hänestä on kehittynyt hyvin suosittu ja kiitetty kirjailija. -- Mutta enhän minä opasta tarvinnutkaan Gjellerupien luo mennessäni.

Ikävä kyllä oli talon isäntä itse poissa, hän oli näet juuri siihen aikaan Köpenhaminassa valvomassa erään näytelmäkappaleensa harjoituksia, mutta hänen puolisonsa ja tytärpuolensa, jotka molemmat myöskin olivat tanskalaisia, ottivat minut vastaan kuin vanhan tuttavan ja sukulaisen. Ymmärsinhän minä heidän äidinkieltään, olin jo monasti ollut heidän synnyinmaassaan ja osasin panna arvoa siihen, että heidän kodissaan oli niin paljon aito tanskalaista. Meillä oli yllin kyllin keskustelunaiheita, mutta ennenkaikkea me kuitenkin puhuimme Karl Gjellerupista, sillä sekä vaimo että tytär olivat häneen äärettömän kiintyneet.

Minä sain kuulla, että hän, tuo hienon ja ajattelevan näköinen mies, kerran oli saanut ihmisten mielet Tanskassa hyvinkin kuohumaan, että hän noin toistakymmentä vuotta sitten oli hylännyt silloiset kirjalliset epäjumalat, varsinkin sen, joka kulki Tanskan kirjallisen maun ja suunnan määrääjänä, _Georg Brandesin_, ja osoittanut syvempiä ja pitemmälle ulottuvia arvoja ja päämääriä kuin ne, joita radikalismi kielteisessä ohjelmassaan oli tuonut esille.

Mutta ei sitä niinkään vain saa ruveta tunnettuja suuruuksia vastustamaan. Elämä ja toimintamahdollisuudet tehtiin Gjellerupille tämän jälkeen varsin ahtaiksi. Käytettiin ennen koiteltuja, tepsiviä keinoja: ensin hyökätään kimppuun ja halvennetaan, ja kun sitä on aikansa noudatettu, sivuutetaan äänettömyydellä, ja koitetaan siten katkaista toisen ura. Gjellerup ei milloinkaan, ei edes ensinuoruudessaan kuulunut noihin taisteluhaluisiin ihmisiin, joiden mielestä kynäsota ja tukkanuottasilla oleminen on virkistävää. Hän saattoi joskus lausua voimasanan, välistä hiukan harkitsemattomankin, mutta sitten hän taas vetäytyi omaan maailmaansa ja siksi se hälinä, joka oli syntynyt hänen nimensä ympärille, vaivasi häntä niin suuresti, että hän päätti ravistaa pöly jaloistaan ja siirtyä pois Tanskasta.

Kauniin, taiteellisen Dresdenin hän silloin valitsi oleskelupaikakseen ja eli siellä kuolemaansa asti. Aluksi hän siellä kyllä oli vieras vieraiden keskellä, mutta vähitellen hän kotiutui ja omaksui mitä parasta germanilaisessa hengessä ja saksalaisessa kulttuurissa oli tarjottavaa. Ja sieltä hän sitten lähetti maailmalle teoksen toisensa jälkeen, jotka sittemmin, hänen maineensa kasvaessa, aina yhtaikaa ilmestyivät sekä saksan että tanskan kielisinä ja monta kertaa voittivat tuossa hänen uudessa isänmaassaan enemmän ymmärtämystä kuin synnyinmaassa, riippuen ehkä osaksi siitä, että lukeva yleisö siellä kuitenkin on niin monenkertaisesti suurempi kuin Tanskassa, mutta myöskin ehkä siitä, että moni tanskalainen ei oikein voinut sulattaa sitä, että hän oli asettunut Saksaan ja vastaanottanut sieltä niin paljon vaikutelmia, sillä eihän Tanskan ja Saksan välit vuosikymmeniin ole olleet hyvät. Tosin taiteella ja kulttuurilla ei ole mitään päiväpolitiikan kanssa tekemistä, mutta on aina ihmisiä, jotka eivät voi eroittaa näitä aloja.

Kaikista näistä asioista me keskustelimme rva Gjellerupin kanssa ja kun en ollut koskaan lukenut hänen puolisonsa teoksia, lainasi hän niitä minulle useampia, joita sitten iltasin lueskelin ja totesin, että niiden tekijä mahtoi olla harvinaisen henkevä ja hieno ihminen. Toiset niistä varsinkin jäivät mieleeni kuten esim. »Romulus», »G-Dur» ja »Pastor Mørs». Hänen myöhemmät suuret teoksensa, joissa hän on käyttänyt sekä muinaisgermanilaisia että hindulaisia aiheita, kuten esim »Brynhild», »Guds Venner», »Offerilden», »Pilgrimmen Kamanita» y.m. eivät olleet silloin vielä ilmestyneet.

Rouva Gjellerup kehoitti minua usein käymään talossa ja kun ei minua sitten pariin päivään ollut kuulunut, lähetti hän jo tyttärensä katsomaan mihin olin joutunut, kun en ollut heillä käynyt. Tämä tytär oli siihen aikaan kuin vasta puhjennut ruusunnuppu täynnä nuoruuden suloa ja kukkeutta. Hänen isäpuolensa teoksista puhuessamme, kysyi hän, olinko jo lukenut erään »Ti Kroner» (Kymmenen kruunua) nimisen kertomuksen, joka myöskin oli minulla lainana, ja selitti sitten, että siinä kuvattiin hänen äitiään ja tämän ensimäistä miestä. »Ja se pieni tyttö, joka siinä esiintyy», lisäsi hän nauraen, »olen minä».

Hänen äitinsä oli nimittäin aikaisemmin ollut naimisissa erään soittotaiteilijan kanssa, mutta se ei ollut mikään onnellinen avioliitto. Mies oli sekä juopotellut että irstaillut ja kaikin tavoin nöyryyttänyt vaimoaan. Silloin hän oli tutustunut Karl Gjellerupiin. He olivat heti tunteneet olevansa sukulaissieluja ja tämä tunne ei ollut pettänyt, sillä heidän avioliittonsa oli kaikesta päättäen harvinaisen onnellinen. Ahkeruutensa, järjestämistaitonsa ja käytännöllisyytensä kautta oli rouva G. saanut luoduksi heille kauniin kodin, pienen lämpimän pesän, joka puhui hienostuneesta mausta ja henkisistä harrastuksista. Muistan miten hän heti ensi käynnilläni siellä näytti minulle heidän Böcklin-jäljennöksiään, joita oli suuri kokoelma, ja miten sattuvia ja hienoja huomautuksia hän niistä teki.

Hänellä ei ollut palvelijaa, vaan hän suoritti itse kaikki pienet kotiaskareet. »Äiti pesee enimmäkseen pyykkimmekin», kertoi tytär. Ja kun tahdoin tietää miten hän joutui kaiken tämän suorittamaan, silti muuttumatta työkoneeksi, joka ei enää tiedä eikä välitä mistään muusta kuin aineellisuudesta, vakuutti hän sen riippuvan tuosta Saksassa vallitsevasta tavasta syödä päivällinen klo 1. Sen valmistaminen ja jälkisiivous vei enin aikaa, mutta kun se sitten oli ohitse, jäi vielä koko iltapäivä muihin rientoihin. Ennen kaikkea hän silloin saattoi omistaa aikaa puolisolleen, olla hänen hyvä henkensä, innostajansa ja rohkaisijansa. Rouva G. antoi minulle erotessamme puolisonsa kuvan, vieläpä me vaihdoimme muutamia kirjeitäkin tämän ensi tuttavuutemme jälkeen.

Neljä vuotta myöhemmin, meidän surunkeväänämme 1899, olin taaskin Dresdenissä, mutta tällä kertaa hyvin alakuloisena, yhtä ainoata asiaa alituisesti pohtien. Olihan helmikuun manifesti tullut ja tuhonnut kaikki, josta ennen oli pitänyt kiinni, m. m. tykkänään luottamuksen itäiseen naapuriimme. Nyt tahdoin vain, että maailma saisi kuulla, kuinka hirveästi meitä oli petetty, ja miten rikoksellisesti pyhät valat oli rikottu, ja siksi etsin henkilöitä, joilla oli kyllin rohkeutta kirjoittaa tästä ja kyllin vaikutusvaltaa saadakseen kirjoituksensa suuriin maailman lehtiin.

[Kuva: Karl Gjellerup 90-luvulla.]

»Gjellerup minua varmaan myöskin auttaa» arvelin, sillä olihan hän siksi tunnettu ja vaikutusvaltainen, että hän voisi saada kirjoituksensa sijoitettua mihin tahansa. Lähdin jo varhain aamupäivällä heidän luokseen ja nyt tapasin vihdoinkin Gjellerupin. Hän oli juuri sellainen, joksi hänet olin kuvitellut: hintelä, hienopiirteinen, syvämietteinen, hiukan surunvoittoinen. Sai melkein sen käsityksen, että hän ei ollut tästä maailmasta, eikä elänyt siinä. Hänessä ei ollut yhtään tuota tanskalaista iloisuutta ja lystikkyyttä, mutta sensijaan hän tuntui hyvin lempeältä ja herkältä.

Rouva G:llä oli aamuaskareensa kesken ja niihin hän taas palasi, jättäen meidät kahdenkesken, ja nyt minä rupesin kertomaan Gjellerupille tapahtumista Suomessa. Koska en tiennyt missä määrin hän oli selvillä meidän historiastamme ja suhteistamme keisarikuntaan, oli näitäkin asioita kosketeltava ja sitten niiden valossa helmikuun manifestin tulo ja kaikki mitä siitä oli seurannut selostettava.

Gjellerup näytti sangen totiselta ja tavallaan tarkkaavaiseltakin, mutta ei hän ensinkään innostunut, ja pyyntööni, että hän kirjoittaisi näistä asioista ei hän vastannut oikeastaan mitään. Tämä keskustelu ja sen tulos oli minulle tavallaan pieni pettymys ja minä ihmettelin, ettei se ystävällisyys, jota hänen vaimonsa ja tytärpuolensa olivat osoittaneet minulle, ollenkaan ollut tarttunut häneen. En tahdo sanoa, että hän olisi ollut epäystävällinen, mutta niin pidättyväinen, etten oikein tiennyt mille kannalle hän tässä asiassa asettui. Rupesin jo pelkäämään, että hänen oleskelunsa suuren kansan kesken ehkä oli vaikuttanut siihen suuntaan, että hän katseli tällaisia ristiriitaisuuksia suurten kannalta ja arveli, että pienten oli alistuminen.

Hyvästellessäni ehdotti rouva G. että tulisin heidän luokseen seuraavana päivänä iltapäiväkahville, joka saksalaisissa kodeissa aina juodaan klo 4, ja johon aina silloin kuului »Brödchen und Butter» (Ruokaleipä ja voi). Joskus sitten juhlallisuuden kohottamiseksi joku leivoskin. Rva Gjellerupin kahvipöytä oli tällä kertaa hyvin hyvästi varustettu, sillä olihan siellä tyttären sulhanenkin, eräs nuori saksalainen fil. tohtori, läsnä. Taaskin tuli Suomen asia ja silloinen tilanne esille, ja minä toistin osaksi samoja asioita, joita jo edellisenä päivänä olin kertonut Gjellerupille, mutta nyt me kaikki puhuimme saksaa sulhasen takia. Ja tällä kertaa Gjellerup lämpeni ja lupasi kirjoittaa asiasta ja osoitti yleensä suurta ymmärtämystä. Silloin minulle yhtäkkiä selveni; ettei hän edellisenä päivänä ollut ymmärtänyt kuin vain murrososan siitä mitä olin kertonut, ja se oli ollut syynä hänen varovaisuuteensa ja hiljaisuuteensa.