Chapter 3

Luultavasti hän aluksi tunsi mitä suurinta kaipuuta jätettyään sen työalan, johon hän niin tavattomasti oli kiintynyt, mutta vähitellen hankki kuvaamataide ja vanhojen mestarien taideaarteisiin syventyminen hänelle korvausta. Hyvin kuvaavaa on muuten, että hän, joka niin paljon oli eritellyt ihmisten luonteita ja tulkinnut heidän sielunelämänsä ilmauksia ja heidän eleitään, enin oli huvitettu muotokuvista. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, muodostavat nimittäin muotokuvat huomattavimman osan Sinebrychoffin kokoelmassa.

Onneksi oli hänen puolisonsa myöskin innostunut taiteesta ja niin taide-esineiden ja taideteosten kokoominen muodostui heidän pääharrastuksekseen, heidän suureksi elämäntehtäväkseen. He hankkivat tähän kaukaiseen maahan sellaisia maalaustaiteen helmiä, joita täällä ei vielä koskaan ole ollut, he iloitsivat niistä ja tahtoivat että muutkin, sitten kun heitä ei enää ollut, saisivat niistä iloa.

»Aina kun Paul ja minä palasimme kotiin seuroista ja kutsuista», kertoi rva S., niin me syleilimme toisiamme ja sanoimme: 'Ei missään ole niin hyvä olla, kuin täällä kotona.'

Mutta niinpä rva S. hoitikin tätä kotiaan kuin silmäteräänsä, erittäinkin juuri sen taidekokoelmaa. Hän piti sitä lainana, uskottuna leiviskänä, josta hänen tuli vastata. Joka taide-esine, joka huonekalu oli sellainen kuin olisi se juuri tullut valmistuspajastaan ja kuitenkin oli moni jo ollut talossa vuosikymmeniä.

Salin pronssikruunut esim. olivat riippuneet sen katossa jo sata vuotta ja kuitenkin ne hohtivat ja kimaltelivat aivan kuin uudet. Ne olivat jo kyllä aivan mustuneet hänen taloon muuttaessaan, mutta hän antoi ottaa ne alas, ruuvasi joka metalliosan erikseen, pesi ne lämpimässä vedessä, johon oli pantu muutama tippa ammoniakkia ja sitten niitä hangattiin niin kauan kunnes ne tulivat aivan kirkkaiksi.

Rva S:llä oli joka esinettä varten omat, itse keksimät puhdistustapansa ja puhdistusvälineensä ja niistä pidettiin kiinni. -- Taideyhdistyksen intendentti _M. Wænerberg_ toi hänelle kerran pienen painetun vihkosen, jossa hän neuvoi miten tauluja tulee hoitaa ja puhdistaa.

»Ennenkuin luen tämän, niin suonette, että minä kerron, miten minulla on tapana tehdä», sanoi rva S. ja teki sitten selkoa menettelytavastaan, miten esim. keväisin jokainen taideteos pyyhittiin pehmeällä, erityisestä kankaasta tehdyllä rievulla, joka käytettäessä rutistettiin pallon muotoiseksi, miten taulujen kehyksiä varten taas oli erikoiset tomurätit ja pienet puikot, joiden avulla kaikki niiden koristukset ja leikkaukset saatiin puhdistettua, miten jokainen taulu senjälkeen peitettiin verholla, jotta ei kesäaurinko sitä pahentaisi. Tämän kuultuaan arveli herra Wænerberg, ettei hänellä ollut mitään neuvoja annettava rva S:lle, mutta pikemmin häneltä opittava.

Tapa millä rva S. puhui näistä käytännöllisistä tehtävistään, oli varsin mielenkiintoinen. Se osoitti erityistä perehtymistä niihin ja loppumatonta työiloa. Suurien kevät- ja syyssiivousten aikoina esim. hän oli liikkeellä aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, mutta piti sen kaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa. Ei hän ollenkaan ymmärtänyt sellaisia emäntiä, jotka pitävät parin viikon suursiivousta niin raskaana, että jo kaipaavat lepoa sen suoritettuaan.

Olin ajatellut olla tunnin tällä retkelläni ja se kasvoi neljäksi, olisi luultavasti venynyt vieläkin pitemmäksi, ellei myöhäinen tunti olisi muistuttanut minua kotiin menosta.

»Tulkaa uudestaan aina kun teidän on ikävä hollantilaista huonetta», sanoi rva S. hyvästellessäni, koska hän oli havainnut, että vanha hollantilainen taide minua erittäin oli huvittanut.

Kului kuitenkin aikoja, ennenkuin noudatin tätä ystävällistä kutsua, sillä huomasin kaikesta, että rva S:n aika oli hyvinkin täpärällä. Oli niin paljon ihmisiä, jotka kääntyivät hänen puoleensa pyytäen apua ja kannatusta, oli niin monta laitosta, kuten lasten-, vanhojen- ja sokeiden koteja y. m. yksinäisten ja sairaiden turvapaikkoja, joiden pystyssä pysymistä hän tahtoi edistää käymällä niiden kevät- ja syysmyyjäisissä y. m. tilaisuuksissa.

»Hän osti meiltä aina koko sylillisen harjoja, käydessään», kertoi esim. Sokeiden kodin johtajatar, »eikä siinä kyllin, vaan hän otti myöskin selkoa ketkä hoidokeista olivat ne valmistaneet, kävi heitä puhuttelemassa ja lausui heille rohkaisevia sanoja».

Mutta kun sitten pari hyvää ystävääni myöskin mielellään tahtoi nähdä Sinebrychoffin taideaarteet, tarjouduin heidän oppaakseen ja tulin uudestaan siellä käyneeksi. Tämä toinen käynti muodostui jos mahdollista vieläkin sisältörikkaammaksi ja hauskemmaksi kuin ensimäinen, se kun antoi tilaisuutta syventymään kaikkiin edellisellä kerralla saatuihin vaikutelmiin ja taas uudestaan tapaamaan talon miellyttävän emännän -- vieläpä hänen uskollisen talousapulaisensa Alman, joka oli eteisessä vastaanottamassa aivan kuten edellisellä kerrallakin. »Sellainen kuin on emäntä on palvelijakin» sanotaan ja tässä kodissa se ihan kirjaimellisesti oli toteutunut. Sisäkkö Alma oli ollut talossa 23 vuotta, keittäjä 27 vuotta ja suorittaneet tehtävänsä yhtä uskollisesti kuin emäntäkin, tottuneet kaikkiin talon tapoihin, oppineet kunnioittamaan sen taide-esineitä ja haltijaväen taideharrastusta. Siksi vallitsikin heidän keskenään mitä täydellisin luottamus ja kiintymys. Emännän huolet ja surut olivat myöskin talousapulaisten ja sitten taas päinvastoin. Kun esim. kauppaneuvos Sinebrychoff kuoli ja rouva pitkät ajat senjälkeen oli surun valtaama ja uneton, valvoi Alma ihan pyytämättä viereisessä huoneessa ollaksensa aina valmis tulemaan, kun hänen haltijattarensa vain suinkin kutsui. -- Ja aivan ihmeellisesti hän osasi liikkua kahvipöydän ympärillä ja valvoa, että kukin aina sai mitä hän tarvitsi. Kaikki kävi niin hiljaa ja melutta, aivan kuin olisi siinä ollut henkiolento pitämässä huolta jokaisesta. Vieraanvaraisen tapansa mukaan oli rva S. nimittäin taaskin antanut kattaa kauniiseen ruokasaliinsa kahvipöydän ja siinä me istuimme toista tuntia vilkkaasti keskustellen ja leikkiä laskien.

»Kyllä se sentään on kummallista», sanoi eräs seurueesta, »että vaikka Helsingissä on tällainen koti ja kokoelma, emme me tavalliset ihmiset ole tienneet siitä mitään».

»Se on juuri yhtä ihmeellistä, että Helsingissä on näin hauskoja ihmisiä, joista minä en tähän asti ole tiennyt mitään», vastasi rva S. Se oli hyvin kohtelias ja lystikäs käänne ja sellaisia hän teki monta. Kun eräs toinen seurueestamme valitti, että hänen vuosimääriä oli täytynyt elää pienessä maaseutukaupungissa »Kuopion takana», ja siksi oli jäänyt niin jälelle kaikilla aloilla, vastasi rouva S., että se päinvastoin mahtoi olla aivan erinomainen paikka, koska siellä sekä henkisesti että ruumiillisesti pysyi niin pirteänä. Olin edellisellä käynnilläni tiedustellut, eikö talon vieraat vahingoittaneet siellä olevia kalliita kaluja ja kertonut omista ikävistä kokemuksistani: miten ihmiset mieluimmin istuivat nojatuolien käsinojilla kuin itse istuimilla ja saivat ne siten irti, miten he jaloillaan kahnasivat pöytien jalkoja ja ristikoita, joten ne olivat täynnä naarmuja, asettivat kahvikuppejaan soittokoneen kannelle y. m. Silloin rva S. ei tietänyt sellaisesta mitään, nyt hän sanoi minua usein muistaneensa tämän kysymyksen johdosta, sillä senjälkeen kuin suuri yleisö oli ruvennut käymään hänen kokoelmiaan katsomassa, oli hän ihmeekseen havainnut kuinka huonosti kasvatetut ihmiset tässä suhteessa olivat. He saapastelivat hänen hienoilla parkettilattioillaan niin häikäilemättä, että niitä ehtimiseen oli täytynyt kiillottaa, tauluja katsellessaan he heittäysivät polvilleen vanhoille kallisarvoisille nojatuoleille ja tarttuivat niiden kullattuihin karmeihin lämpöisin, hikisin käsin. »Jos olisin mies, en vain koskaan kosisi sellaista tyttöä, sillä ei hänestä ole talon emännäksi», sanoi hän hyvin vakuuttavasti.

Oli todellakin oikein masentava kuulla, että sen nuoren polven naiset, joilla oli onni päästä rva S:n kotiin ja hänen opastamanaan katsella siellä olevia kauneusarvoja, eivät ensinkään ymmärtäneet miten oli käyttäytyminen. He saattoivat paiskautua istumaan, sillä aikaa kun emäntä aina itse seisoi taulujaan esittäessään. Ja kuitenkin oli seisominen hänelle hyvin raskasta senjälkeen kun hän pahasti oli loukannut jalkansa. Hänen uskollinen Almansa kertoi tästä tapahtumasta sitten jälestäpäin seuraavasti: Eräänä kesäpäivänä oli rva S. tapansa mukaan valmistanut puistossaan juhlat erään lastenkodin lapsille. Hän istui heidän kanssaan keinulaudalla, kun tämä yhtäkkiä katkesi ja hänen jalkansa jäi laudan alle sekä vikaantui niin pahasti, että hänet oli kannettava sisään. Siinä tuskissaan ollen, hän lähetti sanan, ettei lasten juhlaa mitenkään saanut keskeyttää, vaan että heitä oli kestitettävä juuri sillä tavalla kuin alusta oli ajateltu, ja samassa hän oli tyytyväinen senjohdosta, että onnettomuus oli kohdannut häntä eikä pienokaisia.

[Kuva: Fanny Sinebrychoff eräässä yksityisessä seurassa esitetyssä näytelmäkappaleessa]

Tästä jalkansa vikaantumisesta hän ei kuitenkaan meille sanonut mitään, eipä sitäkään, että hänen terveytensä yleensä oli heikko. Päinvastoin. Kun eräs seurastamme mainitsi päättäneensä elää hyvin kauan nähdäksensä millaiseksi nykymaailma tästä muuttuisi, vakuutti hän päättäneensä juuri samaa. Kun oli kysymys siitä, että hän joskus poikkeisi N. Ä:n toimistoon, mutta ensin kuitenkin ilmoittaisi tulostaan, jotta siellä sitä ennen voitaisiin panna toimeen oikein perusteellinen suursiivous, selitti hän sen olevan aivan turhaa. Ei hän mennyt tuttaviinsa tarkastaakseen heidän järjestystään, vaan nauttiakseen heidän seurastaan. Muuten hän kyllä sanoi olevansa tottunut siihen, että häntä pidettiin jonkinmoisena järjestyksen pedanttina. Hänen nuoret sukulaisensa esim. väittivät pilkaten, että kun Fanny täti panee heitä jotakin esinettä kiillottamaan, niin täytyy ensin hangata sitä määrätyt kerrat pitkittäin ja sitten poikittain, eikä siinä vain saa erehtyä.

Hyvin mielenkiintoista oli kuulla hänen kertovan edellisen kesän korjaustöistä hänen kesäasunnossaan Hagalundissa. Siinä oikein havaitsi mikä järjestävä kyky ja käytännöllinen emäntä hän oli. Kaikki hän itse suunnitteli valmiiksi ihan pienimpiä yksityisseikkoja myöten ja ellei sitten käsityöläiset suvainneet ruveta hänen määräyksiään seuraamaan, niin työ vaikka keskeytettiin joksikin aikaa, kunnes asianomaiset ottivat ymmärtääkseen mistä oli kysymys.

Kaikissa hänen töissään ja toimissaan oli metoodia, eikä suinkaan vähin hänen hyväntekeväisyydessään. Ei se ensinkään ollut tuollaista tavallista almunantoa, joka ei tiedä muusta kuin pienen tilapäisen rahalahjan luovuttamisesta apua-anovalle päästäkseen hänestä vapaaksi. Rva S. antoi ottaa tarkalleen selkoa apua pyytävän henkilön olosuhteista ja mahdollisuuksista ja jos sitten näyttäytyi, että hän todella oli avuntarpeessa, antoi hän sitä mitä tehoisimmalla tavalla, ei kerran, eikä pari kertaa, vaan väliin vuosimääriä perätysten. Hänen kirjoissaan oli esim. monta sataa vanhaa vaimoa, joita hän auttoi, ja joille hän m.m. joka joulu hankki jouluiloa. Jo monta päivää ennen jouluiltaa valmisti hän Alman kanssa heitä varten myttyjä, joissa oli sekä vaate- että ruokatavaraa. Niitä he sitten aattoiltapuolella saivat tulla noutamaan. Saman päivän aamupuolella hän taas personallisesti kävi tervehtimässä ystäviään ja suojattejaan eri laitoksissa.

On aivan tavallista, että ihmiset, joilla on tuollainen erityinen järjestämistaito, seuraihmisinä ovat jäykkiä ja kuivia. Heiltä puuttuu välittömyys, heillä ei ole tuota nopeata antautumisen lahjaa ja innostuksen kykyä. He ovat niin tottuneet aina harkitsemaan ja punnitsemaan, että se on painanut leimansa koko heidän olemukseensa. Tämä ei kuitenkaan millään tavalla pitänyt paikkaansa rva Sinebrychoffiin nähden. Ei kukaan kuullessaan hänen niin hilpeästi keskustelevan ja leikkiä laskevan, olisi voinut aavistaa, että hän oli niin ankara järjestyksen ihminen. Kaikki hänessä tuntui pikemmin hetkellisten, voimakkaiden tunteiden määräämältä aivankuin taiteilijatemperamentiltä saattaa odottaakin. Hänellä oli sitä personallista vetovoimaa ja haltioitumiskykyä, joka on ominaista kaikille taiteilijaluonteille ja vaikuttaa, että heidän seurassaan miltei aina on hauska olla, että heti syntyy sellainen lämmin tunnelma ja vapauttava luonnollisuus.

Mekin, jotka sinä iltana istuimme rva S:n luona, olimme aivan täydellisesti tämän tunnelman lumoissa ja iloitsimme siitä, että täällä Helsingissä olimme löytäneet sellaisen henkevän, kaikesta inhimillisestä innostuneen henkilön.

Ja niin mahtavasti oli hänen mallikelpoinen kotinsa vaikuttanut meihin kaikkiin, että nuorin joukossamme rupesi heti kotiin tultuaan kiillottamaan lattiaansa sillä seurauksella, että hänen talousapulaisensa sanoutui irti, ja eräs toinen asettui vielä samana iltana pesemään kasvejaan.

Viimeinen nimittäin, jonka rva S. oli näyttänyt meille oli eräs rakennuksen pihan puolella oleva ulkoneva osa, n. k. erkeri lasiseinineen, täynnä mitä ihanimpia kukkivia ruusuja azaleoja ja amaryllisiä. Hän oli niidenkin hoitoa tarkkaan valvonut ja nautti nyt sanomattomasti niiden väriloistosta, jota katossa riippuva punainen lamppu vielä kohotti. Sinne kukkien keskelle hän asetti meidät istumaan ja seisoi itse erkeriin johtavan aukon suussa hymyilevänä ja säteilevänä.

Vain kymmenen päivää tämän jälkeen luimme lehdissä, että rva Sinebrychoff oli kuollut. Se tuntui aivan mahdottomalta. Emme oikein ottaneet sitä uskoaksemme, ennenkuin puhelimitse kyselimme uskolliselta Almalta. Nyyhkytysten kesken hän kertoi, että rva S. jo pitemmän aikaa oli kärsinyt vatsassa olevien kasvien takia ja kun nämä vaivat lopulta kävivät sietämättömiksi, oli hän mennyt sairaalaan leikattavaksi. Mutta hän oli koko ajan ollut hyvin toivorikas ja puhunut pikaisesta kotiinpalaamisestaan. Kaikki olikin alussa tuntunut varsin lupaavalta: leikkaus oli onnistunut hyvin ja potilas oli kestänyt nukutuksen, mutta sydän ei kestänyt.

Sanoma tästä kuolemantapauksesta kulki kuin kulovalkea ympäri Helsinkiä ja herätti kaikkialla hämmästystä ja surua, mutta ei kuitenkaan missään piirissä niin, kuin niiden pienten keskuudessa, joiden auttaja ja lohduttaja rva S. jo vuosikausia oli ollut. Moni tunsi, ettei hänellä tästälähin enää ollut ketään, joka hänestä olisi välittänyt, että hän oli menettänyt ainoan maallisen ystävänsä ja joutunut orvoksi.

»En ole vielä kenenkään haudalla vuodattanut niin katkeria kyyneleitä kuin rva Sinebrychoffin», sanoi eräs nuori mies, jota hän oli auttanut taiteilijauralle, »en ainoastaan siksi, että hän minua avusti, mutta hän oli minulle niin herttainen ja hyvä, etten vielä koskaan ole sellaista tavannut».

[Kuva: Fanny Sinebrychoff * 24. X--64 † 27. IV--21.]

Esimerkkinä siitä miten vaatimaton hän oli itsensä suhteen, olkoon mainittu, että, niin innostunut kuin hän olikin taiteellisista muotokuvista, ei hän antanut itsestään maalata niin mitään kuvaa -- eräs taiteilija Berdtsonin tekemä tosin on vanhemmilta ajoilta, mutta ei se ole erityisesti onnistunut. Ei hän edes mennyt valokuvaajalle pariin kolmeenkymmeneen vuoteen[1] ja niin hänen kauniit, puhtaat piirteensä hyvin epätäydellisesti tulevat säilymään tuleville polville. Mutta hänen nimensä tulee aina mainittavaksi Sinebrychoffin kokoelmien kanssa yhteydessä niinkuin se myöskin kaikiksi ajoiksi on liittynyt meikäläisen näytelmätaiteen ja hyväntekeväisyyden historiaan.

[1] Edellisellä sivulla oleva kuva, joka jo on otettu 90-luvulla, on viimeinen mikä rva Sinebrychoffista on olemassa.

PROFESSORI N. C. FREDERIKSEN.

Keväällä 1896 kun ensi kerran olin Parisissa, sain eräänä päivänä tervehdyksen professori _N. C. Frederikseniltä_ ja kutsun tulla syömään päivällistä hänen ja hänen puolisonsa kera. Jälkimäisen olin joskus tavannut, edellisestä en tiennyt mitään muuta kuin että hän vuosimääriä oli oleskellut ulkomailla ja että hänellä oli äiti ja sisar, tuo oppinut _Kirstine Frederiksen_, Köpenhaminassa.

Olin kutsusta varsin hyvilläni, vaikka en tosiaankaan ymmärtänyt syytä tähän kohteliaisuuteen. En silloin vielä tiennyt mitään siitä, miten lämpimästi prof. F. oli seurannut Suomen kohtaloa jo vuosimääriä, ja millä osanotolla hän meitä hamasta nuoruudestaan oli ajatellut. Eikä ainoastaan ajatellut, vaan myöskin koettanut tehdä parhaansa meidän avustamiseksemme. Hän oli nuorena ylioppilaana saanut Köpenhaminan yliopiston kultamitalin eräästä kansantaloutta koskevasta kilpakirjoituksestaan, ja tämän kalleimman tavaransa hän nälkävuosinamme 60-luvulla lähetti Suomeen leiväksi vaihdettavaksi.

80-luvulla taas, jolloin hyökkäykset Suomea vastaan venäläisissä lehdissä rupesivat käymään ihan jokapäiväisiksi, hankki hän itselleen tarkat ja seikkaperäiset tiedot meidän maamme suhteista keisarikuntaan voidakseen aina sopivissa tilaisuuksissa torjua vihamielisessä tarkoituksessa tehtyjä perättömiä syytöksiä.

[Kuva: N. C. Frederiksen vähää ennen kuolemaansa.]

Määrätuntina me tapasimme toisemme eräässä parisilaisessa ravintolassa ja nyt seurasi hilpeä yhdessäolo. Professori F. oli vielä siihen aikaan parhaassa miehuuden ijässään, täynnä tuumia ja elinvoimaa. Paitsi häntä itseään ja hänen puolisoaan, oli siellä läsnä myöskin eräs nuori tanskatar, _Pauline Bagge_, joka, kuten minäkin, oli tullut Parisiin naisasiakongressia varten ja siitä meillä oli paljon kerrottavaa. Se oli meluavin ja myrskyisin kongressi, jonka milloinkaan olimme nähneet, sinne kun oli kokoontunut joukottain parisilaisia ylioppilaita y. m. nuorisoa keskeyttääkseen puhujia. Siinä he monasti onnistuivatkin erinomaisesti, varsinkin silloin, kun asianomainen luki sanottavansa paperista. Tuskin hän oli päässyt alkuun, niin jo huudettiin »alas» ja sitä jatkui kunnes hän totteli. Minä olin kuitenkin onnistunut esittämään sanottavani Suomesta tyydyttävän hiljaisuuden vallitessa ja antanut sen, Suomesta tulleen määräyksen mukaan, painettavaksi. Olin vastikään saanut siitä ensimäisen korehtuuri-vedoksen ja kun sitten valitin tottumattomuuttani korjaamaan ranskankielistä korehtuuria, tarjoutui prof. F. heti auttamaan.

Oli miltei kuin ennustuksellinen sattuma, että prof. F. heti ensikerran tavatessamme teki minulle palveluksen, sillä senjälkeen niitä seurasi ehtimiseen. Tuskin tunnen toista, joka minua siihen määrin olisi opastanut, neuvonut, opettanut ja rohkaissut.

Noin puolitoista vuotta tästä ensi tapaamisestamme olin nimittäin taaskin Parisissa, en enää viipyäkseni vain pari viikkoa, kuten ensi käynnilläni, vaan ollakseni siellä koko kesän. Oli niin paljon, jota tahdoin oppia ja nähdä. Ohjelmaani kuului m. m. asettua johonkin ranskalaiseen perheeseen tai täysihoitolaan saadakseni joka päivä puhua ranskaa. Mutta pian havaitsin, että juuri Parisi on se paikka, johon siihen kaikkein vähin on tilaisuutta.

Täysihoitolat ovat enimmäkseen täynnä muukalaisia, joiden ranskankielentaito on niin heikko, ettei heiltä totta tosiaankaan opi mitään, ja yksityiset perheet ovat ani harvoin taipuvaiset ottamaan vieraita luokseen. Kuulusteltuani sopivaa täysihoitolaa noin viikon päivät ja käytyäni katsomassa monenmoisia, sekä mahdollisia että mahdottomia paikkoja, tulin siihen johtopäätökseen, että kaikkein parasta oli jäädä asumaan siihen pieneen hotelliin, missä Frederiksenitkin asuivat ja jonne olin aluksi asettunutkin. Rouva F. oli matkustanut kylpylaitokseen, mutta professori oli Parisissa, ja hän oli jo ehtinyt antaa minulle niin paljon hyviä neuvoja ja ohjeita sekä kertoa minulle niin paljon opettavaista näiden muutamien päivien kuluessa, että arvelin hänen seurassansa oppivani enemmän kuin parhaassa pensionaatissa. Älykkäät ihmiset ovat aina antaneet minulle enemmän kuin kaikenmaailman kirjat -- parasta siis käyttää taas tätäkin tilaisuutta hyväkseen.

Sillä aikaa kun prof. F. aamupäivisin oli toimistossaan, kävin minä »Alliance françaisen» luentokursseilla, kouluissa kuuntelemassa y. m., mutta illalla kl. 6 tuli hän aina hotelliin minua päivällisille noutamaan.

Parisissa oli siihen aikaan paljon hauskoja, siistejä ruokapaikkoja ja näitä me vuorotellen käytimme ja vietimme loppuillan tavallisesti jossakin kahvilassa keskustellen ja päivän lehtiä lukien. Väliin tehtiin myöskin retkiä maailmankaupungin eri osiin. Professori F. tunsi Parisin juurta jaksain, niin että hänellä itsellä ei ollut näistä retkistä mitään iloa, mutta sen enemmän ne viehättivät minua. Pimeän tultua, kun kaikki tulet olivat sytytetyt, ja niiden valot kuvastuivat Seinessä kuin sadat kultapatsaat tai kimmeltävät hapsut, oli ajeleminen omnibussien katoilla tai astuskeleminen pitkin joen rannikoita mitä ihaninta, ja päivänvalossa taas olivat sen sadat muistopatsaat, suihkulähteet, puistot ja loistorakennukset sellaiselle ensikertalaiselle kuin minulle yhä uutena ilonaiheena, varsinkin kun sai nähdä ne taitavan oppaan seurassa, joka osasi selittää kaikki ja oli kuin elävä tietosanakirja.

Professori Frederiksen oli nimittäin, paitsi että hän oli monipuolisesti oppinut henkilö, niin paljon nähnyt, kokenut ja elänyt, että hänen seurassaan oleskeleminen oli kuin eri maissa, jopa eri maanosissa matkustaminen.

Ne, jotka eivät personallisesti tunteneet häntä, olivat vain kuulleet hänen vaihtelevan elämäntarinansa, olivat valmiit sanomaan, että hän oli seikkailijaluonne ja epävakainen henkilö, mutta siinä ei kuitenkaan ensinkään ollut perää. Hänellä oli vain tavaton toimintahalu ja uskomattoman paljon aloitteita, mutta toisaalta hänellä ei ollut kyllin organisoimiskykyä ja ennen kaikkea kyllin ihmistuntemusta -- paremmin sanoen epäilystä ihmisiin -- apulaisia valitessaan ja siksi niin monet hänen hyvistä tuumistaan epäonnistuivat.

Hän alkoi uransa loistavammin kuin useimmat muut kuolevaiset. Ennenkuin hän edes vielä oli päässyt äänioikeutetuksi, valittiin hänet jo Tanskan Kansankäräjien jäseneksi ja kaksi vuotta sen jälkeen oli hän Köpenhaminan yliopiston professori. Mutta nämä työalat, jotka jo olisivat tyydyttäneet monen muun ihmisen toimintahalua, eivät vielä olleet kyllin hänelle. Oli niin paljon tehtäviä käytännöllisellä alalla, niin paljon uudistuksia, jotka hänestä myöskin välttämättä olivat suoritettavat. Tuo käytännöllinen piirre ja halu olla mukana maataan rakentamassa ei ainoastaan välillisesti tiedemiehenä ja kansantaloudenopettajana, vaan suoranaisesti aatteittensa toteuttajana, oli isänperintöä, sillä tämä oli ollut arvossapidetty, toimelias maanviljelijä. Tuo aatteellinen ja ihanteellinen puoli hänessä oli taas äidiltä kotoisin, häneltä, joka jo pikku tyttösenä oli oppinut latinaa kuunnellessaan sivultapäin miten hänen veljiään oli opetettu, joka osasi kertoa sellaisia satuja ja sepittää sellaisia lauluja lapsilleen, että hänen lastenlastenlapsensa kaukana Amerikassa ja Uuden Seelannin aarniometsissä niitä vieläkin toistavat. Läpi koko elämänsä hän sitäpaitsi seurasi kaikkia kirjallisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä ja oppi vielä vanhoilla päivillään, oleskellessaan erään talvikauden Roomassa, italian kieltäkin.

[Kuva: N. C. Frederiksen nuorena ylioppilaana 1863.]