Chapter 2

Mutta niinpä olikin Minette Donner talousapulaistensa hyvä ystävä ja auttaja. Lähinnä heitä ajatellen, perusti hän Hyvinkäälle n.k. _Vilhelmiina kodin_ lepoa tarvitsevia ja sairaalasta päässeitä palvelijattaria varten. Tunnetulla taidollaan hän senkin kalusti ja antoi sen sitten täydessä kunnossa Naisasialiitto Unionin hoidettavaksi. Väsyneet palvelijat, työläis-äidit y.m. samassa asemassa olevat pääsivät sinne lepäämään niin halvalla maksulla kuin viisikymmentä penniä päivältä. Monta monituista vuotta se palvelikin tarkoitustaan ja Minette Donner oli itse sen johtokunnan puheenjohtaja sekä huolehti personallisesti kodin asukkaista, joita talvella saattoi ottaa vastaan kymmenen ja kesällä useimpiakin.

Viimeisinä ahtaina vuosina on koti tosin ollut suljettuna ja yksityisille vuokrattuna, mutta miten lämpimästi Minette Donner siitä viimeiseen asti huolehti, osoittaa se, että hän sääti sen jälleen kuntoonpanemiseksi ja ylläpitämiseksi 100,000 mk.

Hyvinkäällä ollessaan hän myöskin avusti sikäläistä yhteiskoulua antamalla sille m.m. tontin, niinikään hän luovutti maata Hyvinkään kirkolle ja päällepäätteeksi hän perusti sinne komean urheilukentän, jota sittemmin syntynyt Urheiluyhdistys nyt hoitaa. Tällä kentällä _Kolehmainenkin_ kerran kilpaili ja sai niin paljon ystävällisyyttä osakseen Minette rouvalta, että hän voittonsa jälkeen olympialaisten kilpailuissa Antverpenissä heti sähkötti siitä tälle äidilliselle ystävälle, joka tyytyväisenä sitten kertoi, että hän oli saanut sähkösanoman »Koolemaiselta». Myöskin Martta Yhdistyksen haaraosaston ja äitien ompeluseuran rva Donner perusti Hyvinkäälle.

Yleensä hän oli aina toimessa ja hommassa ja aina hänen päässään liikkui uusia ehdotuksia. Kun hän sitäpaitsi oli tunnettu suuresta hyväntekeväisyydestään, kulki hänen luonaan aina paljon ihmisiä, joita kaikkia hän oli ihmeellisen kärsivällinen kuuntelemaan. Näin monta kertaa hänen nousevan keskellä ateriaansa tulijoita vastaanottamaan. Kun kerran huomautin tästä, sanoi hän vain hyvin iloisesti: »On niin monta, joiden täytyy jättää ateriansa siksi, ettei ole mitä syödä. Ei se tee mitään, jos minä sen joskus jätän kesken, se vain muistuttaa minua näistä osattomista».

Tavallisesti Minette Donner puolisoineen aina keväisin lähti Europpaan. Ja niinpä hän tuli olleeksi kaikissa Europan maissa yksinpä Turkissa ja voitti kaikkialla tuttavia ja sympatiaa. Hänen poissa ollessaan hoiti _Lilli Munck_, hänen miellyttävä naimaton sisarensa, joka asui samassa talossa, lapsia ja kotikomentoa, niin että hän saattoi rauhallisella mielellä jättää omaisensa joksikin viikoksi. Tietysti hänellä oli paljon kerrottavaa näiltä matkoiltaan ja joskus hän niistä kirjoittikin jonkun pienen tuokiokuvan, kuten esim. käynnistään Konstantinopolissa, mutta kirjoittaminen kuului kuitenkin harvinaisuuksiin.

Minette Donnerista voi ehkä sanoa, kuten on sanottu monesta muustakin naisesta, että vaikka hänellä oli taipumuksia moneen suuntaan, niin ei hän antautunut mitään niistä todenteolla kehittämään. Mutta onhan se kaikkien perheenemäntien ja äitien kohtalo. Heidän täytyy yhtenään jakaa aikansa ja huomionsa niin monelle eri taholle ja valvoa että ne, jotka heitä ympäröivät saavat rauhassa työskennellä, ettei heille itselleen jää sitä keskitystilaisuutta, sitä itseensä syventymisaikaa ja työrauhaa, jota kaikki luova työ edellyttää. Ja mitä juuri Donnerien kotiin tulee, oli emännällä siellä tavallista enemmän hoivattavaa ja huolehdittavaa. Talon isännällä oli edellisestä naimisestaan lapsia, hänen ensimäinen puolisonsa oli ollut leski ja tuonut taloon lapsia, ja Minette rouvalla itsellään oli kaksi poikaa ja tyttönen. Kaikki he kaipasivat hellää johtoa ja äidin ohjaavaa kättä. Sitten oli hänen puolisollaan kuuluisana tiede- ja valtiomiehenä paljon edustusvelvollisuuksia ja paljon kansainvälisiä tuttavuuksia, joita koska tahansa saattoi saapua taloon.

Entä kaikki ne taiteilijat, joita Minette Donner suosi ja avusti. Hän auttoi meidän nuoria maalarejamme m.m. siten, että hankki heille työtä. Niinpä hän esim. antoi _Juho Rissasen_, siihen aikaan kun tämä oli nuori ja tuntematon, maalata hänen lastensa muotokuvat. _Axel Gallén_ maalasi hänen oman kuvansa ja hänen vanhimman poikansa, tämän koulupoikana ollessa j.n.e. Se oli yhtämittaista itsensä antamista, aikansa paloittelemista ja kaikkialla läsnäolemista. Mutta ei suuri koti pysy kunnossa, ei sen liesi lämpimänä, eikä sen kotihaltijat koossa, ellei sen keskus ja sielu ole paikallaan, valmiina ottamaan osaa jokaisen sen jäsenen kohtaloon ja ulotuttamaan tätä huolenpitoaan vielä heidän ystäviinsä ja vieraisiinsakin.

Se on tavallaan sellaista hiljaista, näkymätöntä työtä, ettei sitä edes kaikki huomaa ja ymmärrä niinkauan kuin koneisto on käymässä, mutta perästäpäin sen tuntee aivan liiankin selvästi.

Jokunen kuukausi Minette Donnerin kuoleman jälkeen kävin hänen kodissaan asialla. Huoneet olivat samat kuin ennenkin, kalut seisoivat siinä niinikään paikoillaan, mutta kodin elävöittävä henki oli poissa, ja sanomaton tyhjyys huokui joka nurkasta ja sopesta. Oli kuin jokainen esine, jokainen taulu ja kasvi olisi kertonut, että se käsi, joka heidät kerran järjesti, nyt oli kylmennyt, että ystävällinen, lämminsydäminen Minette rouva, jolla oli ollut sellainen kokoova ja yhdistävä voima, nyt oli poissa, ainiaaksi poissa.

FANNY SINEBRYCHOFF.

Kahdeksankymmenluvulla tuli Bulevardilla joka aamu vastaani eräs nuori pariskunta, joka kaikesta päättäen oli aamukävelyllään. Varsinkin oli nuori rouva hyvin huomiota herättävä suuren kauneutensa ja kevyen käyntinsä takia. Aivan kuin keijukainen hän siinä astuskeli ruumiinmukaisessa talvitakissaan ja sirossa samettisessa kapottihatussaan, jonkatapaiset silloin olivat muodissa.

Kaikki katselivat häntä ja kaikki tiesivät myöskin, että hän oli rva _Fanny Sinebrychoff_ o. s. _Grahn_, joka hiljattain oli mennyt naimisiin nuoren Sinebrychoffin kanssa. Senkin kaikki tiesivät, että hän oli ollut lupaava näyttelijä, joka yhtäkkiä kaikkien taiteenystävien suureksi suruksi oli jättänyt uransa juuri silloin, kun sen loistoaika oli vasta alkamaisillaan. Huhuttiin sitäkin, että herra Sinebrychoffin olisi ollut maksaminen aika hyvitys teatterille sen johdosta, että hän vei sen parhaan voiman ennenkuin tämän ja teatterin välinen sitoumus vielä oli loppuunkulunut.

[Kuva: Fanny Sinebrychoff o. s. Grahn puolisoineen.]

Vuodet vierivät, vanha rva Sinebrychoff kuoli ja nuori pari muutti kauniista tasakattoisesta huvilastaan Hietalahdentorin varrella hänen taloonsa Bulevardinkadun päässä, johon myöskin kuuluu tuo ihana Sinebrychoffin puutarha puistoineen. Päinvastoin kuin mitä muilla yksityisillä on tapana tehdä, olivat sen haltijat aina antaneet sen olla avoinna suurelle yleisöllekin. Sinne saattoi kuka tahansa mennä kävelemään ja oleskelemaan, ruveta istuskelemaan sen sohville ja tuoleille kirjoineen ja käsitöineen tai antaa katseensa seurata sinertävää ulappaa saarineen ja kallioineen, joka puiston korkeimmilta kohdilta oli nähtävissä.

Mutta pelkään, että aniharva niistä, jotka siellä liikkuivat, tulivat ajatelleeksi miten harvinaisen ihmisystävällisen työn sen omistajat tekivät antaessaan yksityisen puistonsa näin yleisön käytettäväksi. Eikä moni sivultakatsoja edes tullut ajatelleeksi, että tämä oli vain yksi haara vanhan rva Sinebrychoffin kuuluisaa hyväntekeväisyyttä, jota hänen miniänsä, rva Fanny Sinebrychoff, sitten niin uskollisesti läpi koko elämänsä jatkoi.

Mutta eihän hyväntekeväisyys olekaan juuri korkeassa kurssissa nykyään, kun pyritään siihen, että kukin voisi seisoa omilla jaloillaan ja että yhteiskunnalliset laitokset kuten sairaalat, kunnalliskodit, apukassat y. m. voisivat hädän tullen tarjota raihnaisille ja vanhoille apua ja turvaa, jota ne eivät kuitenkaan tähän asti ole kyenneet tekemään; kykenevätkö edes koskaan. Tämä yleinen katsantotapa kai kuitenkin vaikutti, ettei minunkaan mieleeni milloinkaan juolahtanut ajatus käydä haastattelemassa rva Sinebrychoffia, vaikkakin usein näin hänen nimensä lahjoittajien ja hyväntekijöiden joukossa. Mutta kun sitten kevättalvella 1921 kaikki lehdet tiesivät kertoa, että hän oli määrännyt taideteoksensa annettavaksi Suomen valtiolle ja että hänellä oli niitä huomattava kokoelma, päätin mennä sitä katsomaan.

Kun puhelimitse oli sovittu ajasta, lähdin tuota tuttua taloa kohti, jonka puutarhassa monasti olin käynyt. Sisäänkäytävä oli kadultapäin ja rouva S. asui toisessa kerroksessa. Sinne johtavat portaat olivat punaisen maton peittämät ja molemmin puolin oli komeita palmuja ja muita lehtokasveja. Tämä väriyhdistelmä oli suurenmoinen ja ihankuin valmistus kaikkeen siihen mitä sain nähdä. Ja kuitenkin -- en aluksi sittenkään odottanut aivan paljoa. Arvelin, että talossa tietysti oli taide-esineitä, sillä kuuluihan asiaan, että varakkaat hankkivat niitä itselleen, mutta että kokoelma olisi sellaisella rakkaudella valittu, että koko koti olisi niin personallinen ja puhuisi sellaisesta hienostuneesta mausta ja kauneuden palvonnasta, sitä en kuitenkaan voinut aavistaa. Mutta jo siinä suuressa salissa, jonne ensin jouduin, oli nähtävänä alkuperäinen _Sebastiano del Piombo_ ja _Velasquez_ puhumattakaan renessanssiajan pienemmistä kuuluisuuksista kuten esim. _Bronzihosta_ y. m.

Rouva Sinebrychoff tuli vastaani mustiin puettuna. Nähtävästi hän puolisonsa kuoleman jälkeen aina kävi mustissa, sillä sellaisena tapasin hänet sitten myöhemminkin. Hän ei nyt enää ollut sama kevyt keijukainen kuin 80-luvulla, jolloin näin hänet Bulevardilla.

Vartalo oli käynyt paljon tukevammaksi ja pyylevämmäksi, käynti raskaammaksi ja hipiä, joka silloin oli kuin ruusunlehti, oli nyt kalpea. Mutta piirteet olivat yhtä hienot kuin silloinkin ja tukassa oli vain vähän hopeata. Muutamien tervehdyssanojen jälkeen, jolloin totesin, että hänellä oli kaunis, sointuva ääni ja että hän äänsi sanat erittäin selvästi, alkoi kokoelman katseleminen.

Rouva Sinebrychoff kulki vieressäni ja esitti jokaisen taulun ja oli aina valmis antamaan lisätietoja niin pian kun sellaisia pyysin.

Hän tunsi jokaisen taideteoksen historian niin pitkälle kuin sen jälkiä yleensä saattoi seurata, ja hänen personallinen makunsa oli ollut määräämässä sekä sitä ostettaessa että sille paikkaa kokoelmassa valitessa.

Ensin me kulimme läpi koko ruotsinmaalaisen kokoelman, joka tuntui hyvin ehyeltä, siinä kun oli edustettuna Ruotsin suuruuden ajan ja Kustaa III kauden etevimmät muotokuvamaalarit kuten esim. _David von Krafft_, _Lundberg_, _von Breda_, _Roslin_, _Wertmüller_, _P. Hall_ y. m., joiden monetkin tekeleet -- Kristiina kuningattaren, Kaarle XII, Kustaa III, Bellmanin, Lidnerin, Svedenborgin y. m. kuvat -- olivat niin arvokkaat, ettei todella ymmärrä, miten Ruotsi on päästänyt ne käsistään.

Siinä jokaisen taulun edessä seisoessamme, kääntyi väliin keskustelumme hiukan muillekin aloille kuin taiteen. Tulin m.m. ihmetelleeksi, että tämä kokoelma oli saanut olla rauhassa punakapinan aikana.

»Se on minun anoppini ansio», selitti rva S. »Tästä kodista ei tarvitseva vielä koskaan ole mennyt saamatta apua ja siitä johtuva siunaus on pitänyt sen yllä».

Sitten me taas jouduimme puhumaan Suomen kahdesta kansallisuudesta ja rva S. huomautti, että kun Jumala kerran oli asettanut kaksi eri kansaa samaan maahan, niin oli tarkoitus, että he oppisivat toisiltaan, eivätkä riitelisi. Nämä sanat eivät olleet mitään korulauseita hänen suussaan, vaan hänen syvin vakaumuksensa, joka pohjautui monivuotisiin havaintoihin ja mietiskelyihin.

Seuraavassa huoneessa oli hollantilaista tai paremmin sanoen alankomaalaista taidetta maailmankuuluine nimineen: _Rembrandt_, _Rubens_, _Frans Hals_, _Van Dyck_, _Jan Steen_, _Teniers_, _Ruysdael_, _Van Goyen_, _Haysum_ y.m., joiden teoksia tavallisissa oloissa vain tapaa Europan suurissa taidekokoelmissa. Tuskin oli uskoa silmiään nähdessään niitä täällä meillä yksityisessä kodissa. Vain niiden etsimiseen ja valitsemiseen oli tietysti käytetty paljon aikaa ja huolta -- rahoista puhumattakaan.

Parisen tuntia siinä katseltuamme, ehdotti rva S. että menisimme ruokasaliin, jossa kahvipöytä oli katettu. Se oli taaskin uusi kauneusmaailma, joka siellä avautui eteeni. Ruokasali oli nimittäin täynnä mitä arvokkaimpia taide-esineitä: vanhoja kaappeja puu- ja luuleikkauksineen, kallisarvoisia porsliinimaljakoita, metallisia seinäkoristeita y. m. y. m. ja tietysti taaskin tauluja. En ehtinyt kiinnittää niin mitään huomiota itse kahviin, töin tuskin sain kuppini tyhjennettyä.

»Te ette varmaankaan pidä kahvista», arveli rva S.

»Kyllähän minä, mutta tässä on nyt niin paljon muuta, että kahvi joutuu aivan sivuseikaksi», vastasin.

Rva S. hymyili ja avasi vastapäätä olevan kaapin, joka oli tehty kilpikonnan kuoresta, norsunluusta ja ebenholtsipuusta. Kauniimpaa ja aistikkaampaa esinettä ei juuri voi kuvitella. Siinä oikein näki mitä taiteilijoita muinaisajan käsityöläiset olivat tehdessään huonekaluista taideteoksia, joiden arvo aina vain lisääntyy vuosi vuodelta.

Me rupesimme puhumaan eri maiden ja eri kaupunkien taidekokoelmista, joissa rva S. oli oleskellut päiväkausia. Välistä hän oli nähnyt niissä koululuokkia, jotka opettajansa kera kulkivat salista toiseen ja saivat koko ajan tarvittavaa opastusta ja valaisevia selityksiä. Oikein kadehdittavina hän piti näitä lapsia, jotka pienestä pitäen saivat kuulla ja oppia sellaista, mistä meillä täällä Suomessa ei ole aavistustakaan -- ei alaikäisillä eikä aikuisilla. Vasta täysikäisiksi päästyämme me omin voimin ja omasta aloitteestamme pääsimme hiukan syventymään vanhaan taiteeseen ja yleensä taidehistoriaan. -- Rva S:llä oli esillä monta kuvitettua taidehistoriaa ja taidetta koskevaa kuvateosta, josta huomasi hänen ottaneen taidetutkimuksensa vakavalta kannalta.

Ja miten hän oli iloinnut jokaisesta saavutuksesta kokoelmaansa. Saadakseen jonkun kauan toivomansa taideteoksen, oli hän monta kertaa kieltäytynyt sellaisesta, jota muut hänen asemassaan olisivat pitäneet aivan itsestään lankeavana, kuten esim. joka kevät uusiutuvista kävelypuvuista, hatuista y.m. Ja kun niin monet henkilöt aina olivat hänen puolisonsa kimpussa pyytäen lainoja, takauksia y.m. jotka sitten ainaiseksi jäivät selvittämättä ja he vain lohduttivat itseään sillä, että eihän se kauppaneuvos Sinebrychoffin afääreissä mitään merkinnyt, sanoi rva S. sen monta kertaa häntä oikein kirvelleen, kun kymmenet tuhannet sillä tavalla menivät, sen sijaan että niillä olisi voinut ostaa taideteoksia.

Kuta kauemmin me puhuimme, sitä enemmän ilmestyi keskustelun aiheita. Ja rva S. oli harvinaisen avomielinen, vaikka ei silti ensinkään lörpöttelevä. Kun on paljon tavannut ihmisiä ja seurustellut heidän kanssaan, tulee viimein jotenkin herkkäkuuloiseksi ja oppii eroittamaan väärän ja teeskennellyn todellisesta, mutta vaikka kuinka olisin heristänyt korviani, en huomannut rva S:n sanoissa mitään, joka olisi todistanut suurentelemishalua, omahyväisyyttä tai turhamaisuutta. Kaikella mitä hän kertoi oli vakava pohja, jokainen huomautus ja arvostelu oli kypsän, hienotunteisen ihmisen. Kun hän niin ystävällisesti uteli miksikä en ollut aikaisemmin tullut katsomaan hänen kokoelmaansa, kun olin niin innostunut kuvaamataiteesta, olin miltei hämilläni, sillä paitsi etten ollut tiennyt tästä rikkaasta taidekokoelmasta mitään, en ollut aavistanut, että sen omistaja oli niin syvämietteinen ja hienostunut henkilö, että hänen elämänsä oli ollut niin yhtämittaista sisäistä kasvamista -- tosin ei siihen suuntaan kuin hän nuoruudessaan oli kuvitellut. Hän oli silloin vain uneksinut kehittymisestään taiteilijauralla jo päättänyt olla menemättä naimisiin. Kerta toisensa jälkeen hän oli antanut rukkaset liikemies Sinebrychoffille, mutta tämä tuli aina uudestaan. Kun hän sitten taaskin kerran oli ottanut esiin tämän kysymyksen, sanoi Fanny Grahn lopulta väsyneesti:

»Tulkaa huomenna puhumaan vanhempieni kanssa asiasta», ja lähti samassa astumaan kotiin päin.

Mutta niin järkytetty hän oli tästä puolesta lupauksesta, että hän kotiin päästyään heti purskahti itkuun ja istui siinä pää käsien varassa pitkän aikaa.

Äiti, joka hänen surunsa ensin huomasi, kysyi osaaottavasti syytä siihen. Nyyhkytysten kesken hän sai sanotuksi:

»Kun minun pitää mennä naimisiin».

»Kenenkä kanssa?» kysyi äiti hämmästyneenä.

»Saattepa huomenna nähdä», oli vastaus.

[Kuva: Fanny Grahn 80-luvulla.]

Ymmärtääkseen tämän epäröimisen ja surun, on välttämätöntä tietää, että rva S. jo ennen naimisiin menoaan oli ollut kymmenen vuotta teatterin palveluksessa ja että teatteri oli ollut hänen ensimäinen suuri rakkautensa, hänen lapsuuden ja nuoruuden unelmiensa luvattu maa. Kun hänen vanhempi sisarensa ja tämän toverit leikkivät teatteria, istui nelivuotias Fanny jakkaralla oven suussa -- hän oli muka saanut vahtimestarin tehtävän -- ja seurasi ihmetellen ja ihaillen heidän liikkeitään ja puheitaan. Leikkiessään Heikinesplanadissa katseli hän aina mitä kunnioittavimmin vastapäätä olevaa ruotsalaista teatteria ja kerran hän jo pääsi pujahtamaan sinne sisäänkin. Oli aamupäivä ja siellä harjoitettiin parasta-aikaa. Pikku Fanny painautui seinää vasten ja oli hiljaa kuin hiiri voidakseen kuulla mitä siellä sanottiin. Joku huomasi hänet ja kysyi: »Pidätkö sinä niin paljon teatterista?»

»Pidän», tuli pienestä, ylitsevuotavasta sydämestä, ja tämä sana avasi hänelle portit tuohon ihannoituun valtakuntaan. Teatterissa tarvitaan joskus aina lapsiakin näyttämöllä ja tässä oli nyt saatavissa erinomaisen sievä ja sopiva pieni olento. Olihan hänellä koulunkäyntinsä aamupäiväsin, mutta iltasin hän aina oli teatterissa, niin pian kun häntä vain tarvittiin. Jo yhdeksän vuotiaana hän esim. oli mukana piiritanssissa »Wärmländningarna» nimisessä kappaleessa. Silloinen teatterin johtaja _Gustaf Mallander_ huomasi piankin tytön lahjakkuuden ja kävi ehdottamassa hänen vanhemmilleen, että pikku Fanny saisi antautua tykkänään näyttelijäalalle, jolloin hän, herra M., oli valmis rupeamaan hänen taipumuksiaan kehittämään -- varsinaista teatterikoulua kun ei siihen aikaan vielä ollut. Vanhemmat panivat kovasti vastaan; he olivat vakavia, ajattelevia ihmisiä ja pitivät keskinkertaisen näyttelijän elämää varsin säälittävänä. »Ennemmin saa Fanny vaikka mennä luostariin kuin teatteriin», selitti isä. Mutta Fanny pyysi ja rukoili, kunnes vanhemmat lopulta taipuivat. Herra Mallander rupesi hänen opettajakseen ja johti samalla paria muutakin nuorta tulijaa, joista toinen oli _Adolf Lindfors_, sittemmin Helsingin kansallisteatterin etevä näyttelijä.

Herra M. oli niin tyytyväinen pieneen kolmioonsa, että antoi sen jo pian esiintyäkin eräässä soitannollis-draamallisessa iltamassa, jonka ohjelmaan m.m. kuului Topeliuksen »Sotavanhuksen joulu», missä Fanny Grahn esitti sotilaspojan osaa reippaasti ja luonnollisesti. Aina silloin tällöin hän sai pieniä tehtäviä ja huomattiin hyvin lupaavaksi. Siihen aikaan vieraili teatterissa naapurimaistamme useita eteviä näyttelijöitä -- toiset heistä viipyivät oikein vuosimääriä -- jotka antoivat paljon loistoa ja eloisuutta pääkaupungin teatterielämälle. Ja pikku Fanny, jonka vastaanottavaisuudella ja innostuksella ei ollut rajoja, sai heistä haihtumattomia vaikutteita. M. m. hänellä oli ilo esiintyä samassa kappaleessa kuin kuuluisa tanskalainen näyttelijä _Magda v. Dolcke_. Tämä hienostunut, suuren maailman nainen ihastui niin pikku Fannyyn, että hän antoi hänelle valokuvansa, syleili häntä ja sanoi: »Pikku Fanny, sinäkin tulet kerran suureksi».

V. 1875, siis Fannyn ollessa 13-vuotias, kiinnitettiin hänet teatteriin oikein kontrahdilla, jossa m.m. sanottiin, että hänen piti olla mukana kaikissa kuorolaulu- ja tanssiharjoituksissa sekä esiintyä pienissä osissa. Suuria tehtäviä ei nyt aluksi voinut niin nuorelle tytölle antaa, mutta ne kasvoivat vuosi vuodelta, samassa määrin kuin hän itsekin kasvoi. Kaikkiaan hän teatterissa oloaikanaan esiintyi 85 osassa. Tämä on jo aivan tavatonta kun ottaa huomioon, että hän teatterista erotessaan oli vain 20-vuotias; ja se osoittaa ennen muuta miten paljon tehtäviä hänelle uskottiin ja miten rajattoman ahkera ja tarmokas hän oli. Monta kertaa hän meni teatteriin jo klo 8 aamulla, jolloin siellä ei vielä ollut ketään muuta, sytytti kaasun ja rupesi aivan yksinään harjoittelemaan. Niinpä hän esim. koitti saada äänensä niin kantavaksi, että se kuuluisi joka soppeen, aina ylimmälle riville asti, ja että sen sävy samassa olisi aivan luonnollinen.

Meidän pienissä oloissammehan kappaleet keskimäärin menevät vain noin 5 à 6 kertaa -- toiset vähän useammin, toiset taas eivät sitäkään -- ja siksi täytyy ehtimiseen harjoittaa uutta. On alituinen vaihtelu, alituinen kiire, eikä nuorta Fannyä tässä ollenkaan säästetty. Esimerkkinä siitä, mitä häneltä vaadittiin, olkoon mainittu, että hänen esim. kymmenessä päivässä täytyi harjoittaa Cypriennen osa Sardoun huvinäytelmässä »Erotaan pois», jossa aina oli totuttu näkemään mitä etevimmät kyvyt. Sehän kuului aikoinaan _Ida Aalberginkin_ loisto-osiin ja siinä on Helsingin yleisö sittemmin saanut ihailla _Betty Nansenia_. Fanny Grahn tiesi, että hänellä oli suuret edeltäjät ja jo siitä syystä hän ponnisti kaikki voimansa, ja teki työtä kuumeisesti ja uupumattomasti. Kun se suuri päivä sitten koitti, todettiin, että hän oli aivan erinomainen, että hänen vertaistaan ei vielä koskaan oltu nähty. _K. F. Vasenius_ (nim. »Bis»,) joka on kirjoittanut teoksen Fanny Grahnista näyttelijänä, sanoo siinä, että vaikka hän elämässään oli nähnyt monta Cypriennen esittäjää, voitti Fanny heidät kaikki eräässä suhteessa. Kaikki muut olivat olleet jo kypsyneitä naisia, Fanny Grahn yksin oli yhtä nuori, yhtä säteilevä, yhtä naivi kuin Sardoun Cyprienne.

Niin monessa muussakin yleisesti tunnetussa ja ensimäisten teatteridiivojen luomissa osissa häntä käytettiin kuten esim. Suzannena Pailleronin »Ikävässä seurassa» Perditana Shakespearen »Talvisessa tarinassa», Sigridinä tuossa pohjoismaalaisessa kappaleessa »Bröllopet på Ulfåsa» y. m. Ja sitten taas hänen piti esiintyä aivan toisenlaisissa osissa kuten nuorena Kaarlo kuninkaana Topeliuksen kirjoittamassa ja Paciuksen säveltämässä oopperassa »Kaarlo Kuninkaan metsästys» sekä nuorena Richelieun herttuana kappaleessa »Richelieun ensimäinen sotainen urotyö». Arvostelut olivat aina hyvin kehoittavia ja kiittäviä, sekä totesivat, että tämä nuori, runsaslahjainen näyttelijäalku yhtä mittaa edistyi. Ja kuitenkin on lisättävä, että sen aikuiset teatterikriitikot olivat sangen vaativaisia ja että heidän joukossaan olivat maamme ensimäiset esteetikot sellaiset kuin prof. _G. G. Estlander_, _tri Fredrik Berndtson_ y. m. jotka tunsivat alansa täydellisesti, eivätkä suinkaan suotta tunnustavia sanojaan tuhlanneet.

Fanny Grahnin nimi ja maine oli jo ehtinyt tulla niin tunnetuksi Pohjanlahden toisella puolellakin, että hänelle sieltä tuli mitä edullisin ehdotus. Hänelle tarjottiin nimittäin tilaisuutta päästä Tukholman kunink. teatteriin, missä hänen ei ensinkään olisi tarvinnut ehtimiseen harjoittaa uutta, vaan hän olisi ehtinyt syventymään tehtäviinsä ja sitäpaitsi saanut mitä parhainta ohjausta. Se oli tietysti hyvin houkuttelevaa, mutta kun kaikki ystävät ja tuttavat kovasti kehoittivat häntä jäämään, uudisti hän taaskin kontrahtinsa täkäläisen teatterin kanssa. Mutta tietysti tämä mahdollisuus kerran päästä väljemmille vesille jäi kytemään hänen mieleensä, ja siksi ymmärtää niin hyvin, että taiteilijauran keskeyttäminen ei suinkaan ollut hänelle mikään kevyt tehtävä. Olihan se ollut yhtämittaista nousua, yhtämittaista voittoisaa eteenpäin kulkua. Ei hän vielä ollut tuntenut mitään pettymystä tai kyllästymistä. Aurinkoisena ja kullanhohtavana loisti hänen mielikuvituksessaan se suuren todellisen taiteen ihana temppeli, jota kohti hän koko ajan pyrki ja jonka niin harvat saavuttavat.