Chapter 10

Jonkinmoista ulkonaista järjestystä kyllä harjoitettiin, mutta itse teossa holhokit eivät oppineet niissä yhtään mitään muuta kuin viekastelemaan ja vetelehtimään. Ja siksi niiden tilastotietokin tiesi kertoa, että he miltei järjestänsä laitoksen jätettyään joutuivat perikatoon.

Zenaïda Maslowski rupesi ahkerasti miettimään syytä tähän, hän matkusti ulkomaillekin katsomaan sikäläisiä kasvatuslaitoksia, vertaili niitä venäläisiin ja teki johtopäätöksiä.

Kerran hän valmisti muutamalle kurjalle lapselle kesäoleskelua maalla ja vuokrasi heille pienen tuvan terveellisessä seudussa tällä puolen rajaa. Useimmat lapsista olivat niin heikkoja ja kurjia, niin täynnä vammoja, että lääkäri jo aikoja sitten oli tuominnut heidät kuolemaan. Mutta tämä ainoa kesä terveellisessä ympäristössä ja siihen liittyvä hyvä hoito, vaikutti suuren muutoksen. Useimmat palasivat koteihinsa aivan uusiintuneina, monta kiloa painavampina, punaposkisina ja reippaina.

Mutta kun he sitten taas joutuivat entisiin surkeisiin koteihinsa, menettivät he vähitellen kaiken mitä olivat voittaneet. Eikä siinä kyllin. He kun olivat tottuneet puhtauteen, järjestykseen ja sivistyneeseen seuraan, kärsivät nyt moninverroin siitä kaikesta mikä heitä ympäröi. Rumat, rivot puheet, joita eivät ennen olleet huomanneetkaan, loukkasivat nyt heidän korviaan, lika ja syöpäläiset vaivasivat heitä nyt aivan toisella tavalla kuin ennen. He kävivät puhumassa kaikesta tästä uudelle ystävälleen, rva Maslowskille, ja silloin hänessä kypsyi ajatus perustaa oma seisova kasvatuslaitos, joka sai nimekseen

»Olga asyyli».

Aluksi hänellä oli siellä vain pari-kolmekymmentä tyttöä ja varsin pieni asunto. Oli sellainen tilanpuute, että iltasin aina täytyi nostaa kaikki pöydät ulos käytävään, jotta saataisiin sijaa kaikille pikku vuoteille. Aineellisesti oli koti myöskin hyvin ahtaissa olosuhteissa, ja monta kertaa ei ollut tietoa siitä, mistä saataisiin ruuan apua seuraavaksi päiväksi.

Kerran kun varastot taas olivat tyhjät ja vain jokunen kopeekka kilisi kukkarossa, päätti rva Maslowski hankkia itselleen kirjallista ansiotyötä ja selitti tytöille, että heidän nyt puolestaan myöskin piti miettiä keinoja, miten ylläpitää kotia ja auttaa häntä.

Tytöt, joista vanhimmat olivat kahdentoista ja kolmentoista ikäiset, pitivät heti yhteisen neuvottelun ja kirjoittivat kaikki hyvät päätöksensä paperille, jota sitten tulivat ilosta säteilevinä näyttämään. Ensimäinen päätös oli, etteivät enää pitäisi palvelijaa, vaan suorittaisivat kaikki kotiaskareet: siivoomiset, pesut, torilta ostot ja keittämiset itse. Toinen päätös oli, että he kesäisin kulkisivat paljain jaloin, jotta kengät säästyisivät, kolmas, etteivät enään kesän kuluessa söisi marjoja kuten ennen, vaan että kaikki keitettäisiin ja säästettäisiin talven varaksi j.n.e. Monta hyvää päätöstä oli tehty ja ne he siitä päivästä alkaen panivat täytäntöön harvinaisella innolla, johdonmukaisuudella ja kestävyydellä.

Ja samassa oli ruvettu astumaan aivan uutta uraa venäläisessä kasvatustyössä, sillä sitä ennen ei oltu vielä ainoassakaan laitoksessa opetettu lapsia kotiaskareita itse suorittamaan ja omalla työllään toimeen tulemaan.

Rva Maslowskin laitos sai uusia ystäviä ja kannattajia ja tyttöjen lukumäärä lisääntyi samassa suhteessa vuosi vuodelta. Aikaa myöten se muodostui yhä enemmän pieneksi »lasten tasavallaksi», missä jokainen tunsi edesvastuunsa kokonaisuuden suhteen ja ymmärsi, että hänen tulee myötävaikuttaa sen onnistumiseksi.

Sitten kun tyttöjen lukumäärä jo oli noussut sataan, pidettiin siellä joka syksy suuri kokous, missä lapset valitsivat keskuudestaan kymmenen luottamushenkilöä. Kaikki pienimmätkin, jotka eivät vielä osanneet kirjoittaa, kuiskasivat johtajattarelle niiden nimet, jotka he tahtoisivat, ja hän pani ne paperille. Kun kaikki olivat antaneet vaalilippunsa, luettiin äänet ja ne, jotka olivat saaneet enin, olivat nyt valitut seuraavan vuoden johtajiksi.

Rva Maslowski kertoi, että lapset tässä tilaisuudessa aina osoittivat erinomaista oikeudentuntoa ja arvostelukykyä, sekä aina poikkeuksetta osasivat oikeaan.

Kun luottohenkilöt oli määrätty, valitsi kukin heistä itselleen n. s. perheen, yhdeksän tai kymmenen eri ikäistä tyttöä, joista hänen tuli pitää huolta. Tätä tehdessään osoittivat pienet johtajat kiitettävää tasapuolisuutta ja hienotunteisuutta. Ei kukaan ollut niin itsekäs, että olisi poiminut itselleen kaikki parhaat ainekset, vaan ymmärsi heti, että jos sattui esim. saamaan hyvin lahjakkaan tytön ryhmäänsä, niin täytyi heti myöskin ottaa vähälahjainen. Jos oli saanut hyväluontoisen ja ahkeran, täytyi sen ohessa myöskin ottaa vähemmän ahkera ja pahasisuinen, j. n. e.

Kun kukin oli saanut pikku perheensä kokoon, jakoi hän työt sen kesken. Ken määrättiin siivoojaksi, ken ostoksien tekijäksi, vaatteiden parsijaksi ja paikkaajaksi, pienempien tyttöjen läksyjen valvojaksi. Pikku tytöt kävivät nimittäin kansakoulua, joka Pietarissa kuitenkin vain oli kolmiluokkainen.

Kullakin ryhmällä oli oma huoneensa, jonka se järjesti parhaan ymmärryksensä mukaan, hankki tai piirsi itse kuvia sen seinille, asetti kukkia ikkunoille j.n.e. Kansakoulunkäyneitä varten oli kodissa jonkinmoista jatko-opetusta -- aivan vapaaehtoisilla työvoimilla tietenkin johon myöskin kuului piirustaminen ja maalaaminen. Sitäpaitsi annettiin siellä perusteellista ompeluopetusta ja lahjakkaimmat edistyivätkin niin hyvästi, että voivat ottaa vastaan töitä ulkoapäin ja siten hankkia kodille pieniä tuloja.

Sillä varojen hankkiminen oli yhä eteenkinpäin kodin kaikkein pulmallisin kysymys. Joka syksy pidettiin sen hyväksi myyjäiset, jotka tuottivat noin parituhatta ruplaa. Niihin oli keisarinnallakin aina tapana lähettää joku arvokas lahja, sillä kuultuaan »Olga asyylistä» ja siellä toteutetuista periaatteista, oli hän heti selittänyt, että sellainen kasvatusmuoto oli ainoa oikea. Sitten oli pieni yhdistys, joka tuki rva Maslowskin työtä ja lopullisesti hän itse ja hänen läheisimmät omaisensa antoivat siihen mitä suinkin irti saivat.

Laitoksen etevimmille tytöille oli jo monta kertaa tarjottu sekä ompeluliikkeissä, konttoreissa että perheissä oikein hyväpalkkaisia paikkoja, mutta kaikkien useimmat heistä olivat niin kiintyneet kotiin, etteivät raskineet sitä jättää. He tunsivat olevansa tarpeelliset siellä ja tahtoivat kiitollisuudesta siitä mitä olivat saaneet, antaa sille työnsä ja huolenpitonsa. Ja yhtä lämpimästi kuin he tahtoivat tätä yhteistä kotia palvella, yhtä innokkaat he olivat auttamaan sellaisia onnettomia lapsia, joista tiesivät, ettei niillä ollut suojaa eikä ruokaa. Kerrankin he kuulivat kerrottavan kymmenen kuukauden vanhasta lapsesta, jolla oli niin tunnoton äiti, että hän, sitä ensin kauan aikaa kidutettuaan, lopulta myi sen eräälle kerjäläiselle, joka sitten taas käytti sitä omiin tarkoituksiinsa.

He rupesivat heti pyytämään, että saisivat ottaa sen laitokseen. Rva Maslowski pani ensin vastaan huomauttaen, että heillä jo laitoksen niukkoihin varoihin ja ahtaaseen tilaan nähden oli liiaksikin lapsia, ja että sellaisen pienen, kivulloisen raukan hoito sitäpaitsi kysyi paljon aikaa. Mutta tytöt vakuuttivat, että he tekisivät ylityötä ansaitakseen sen elatuksen, ja että he vuorotellen hoitaisivat sitä. Ja sen he sitten tekivätkin omantunnon mukaisesti ja vaalivat sitä sellaisella rakkaudella, että tyttönen kaikkien ihmeeksi jäi eloon.

Lauantaisin saivat ne äidit, joiden lapset olivat laitoksessa, tulla heitä tervehtimään. Tämä käynti ei suinkaan aina ollut hauska, ei johtajattarelle, eikä lapsillekaan, sillä monikin äiti saapui päihtyneenä ja käyttäytyi muutenkin varsin sopimattomasti. Kun rva Maslowski kerran antoi kasvateilleen kirjallisesti vastattavaksi kysymyksen: »Ketkä lapset ovat onnellisimmat?» selitti monikin, että se on onnellisin, jolla ei ole äitiä. Äidin rakkaudesta eivät nämä lapset siis paljoakaan tienneet, mutta sen enemmän he saivat johtajattareltaan ja olivat kiintyneet häneen. Hänen takiaan he koettivat parastaan, hänen esimerkkinsä ja olentonsa vaikutti heihin niin syvästi, että se lopulta leimasi koko heidän käytöksensä.

Rva Maslowski oli innokkaana kasvattajana käynyt monessa eri maassa, m. m. Ruotsissa ja Tanskassa tutkimassa kasvatuslaitoksia ja kouluja, ja eräänä kesänä hän otti osaa Jenassa pidettyihin lomakursseihin saadaksensa tilaisuutta kuulla professori _Reinin_ yhteiskunnallis-pedagogisia luentoja.

Näiltä matkoiltaan toi hän aina raikkaita tuulahduksia omaan laitokseensa ja kertoi tytöilleen millaista muualla maailmassa oli. Eipä ihme, jos heissäkin heräsi halu kerran päästä muualle maailmaan jotakin näkemään. Mutta se ei ollut niinkään helppoa tyhjin kukkaroin. Tuumittiin ja mietittiin, kunnes lopulta tultiin siihen, että pistäydyttäisiin Suomen kouluja katsomassa, sillä matka tänne oli siksi lyhyt, että se ei voinut tulla järin kalliiksi, varsinkin kun »Olga-asyylin» holhokeilla oli vapaapiletit kaikkialla Venäjän rautateillä, ja he siis saattoivat matkustaa ensin Rääveliin ja sitten sieltä päästä yhtäkkiä laivalla Suomeen.

Mutta tietysti tämäkin kysyi hiukan varoja ja nyt matkaan aikovat niitä ahkerasti itselleen kokoomaan. He tekivät iltasin ylityötä, he ottivat kodin suurpesonkin suorittaakseen, joka muuten aina annettiin pois, he puuhasivat ja ahersivat saadakseen kokoon jonkun ruplan. Ja kun sitten kaikki valmistukset oli tehty, saapuivat he eräänä kauniina syyskuun iltapäivänä opintomatkalle Helsinkiin.

Ne olivat varsin sisältörikkaita päiviä, jotka he viettivät täällä meillä. Käytiin kansakouluissa, lastentarhoissa, ammattikoulussa, Ateneumissa, Korkeasaaressa, Kansankirjastossa y. m. ja iltasin he olivat kutsutut eri perheisiin. Ei tosin heidän kanssaan osattu juuri paljonkaan puhua, mutta he lauloivat sen enemmän ja huvittivat siten sekä itseään että muita.

Sitten tuli tavaksi, että Zenaïda Maslowski joka vuosi kävi Helsingissä. Hän oli saanut täällä paljon ystäviä ja ihailijoita, jotka aina suuresti iloitsivat hänen tulostaan. Jotta niin moni kuin suinkin olisi tilaisuudessa hänet näkemään ja kuulemaan, pantiin joka kerta N. Ä:n toimistossa toimeen illatsut, jolloin hän oli keskushenkilö ja kertoi työssään ja toiminnassaan saaduista kokemuksistaan. Eikä parempaa kertojaa koskaan voinut toivoa. Onhan puhuminen yleensä venäläisten vahva puoli. Ja kaikessa mitä hän esitti, oli sellaista herttaista kodikkuutta ja samalla syvää elämänviisautta ja ennen kaikkea ilmeni siinä hänen suuri rakkautensa kasvatteihinsa.

Kerran hän esim. kertoi uskonnonopetuksesta laitoksessaan. Venäjällä oli vielä siihen aikaan sellainen määräys, ettei nainen saanut opettaa uskontoa, mutta juuri sen aineen hän tahtoikin ottaa omiin käsiinsä huomattuaan, ettei niistä opettajista ollut juuri mitään, joita hän siihen tarkoitukseen oli käyttänyt. Hän löysi vihdoin erään vapaamielisen papin, joka otti Olga-asyylin uskontotunnit nimelleen, mutta antoi Zenaïdan niitä hoitaa. -- Ensimäisenä tuntina hän silloin asetti lasten katseltavaksi jäljennöksen Böcklinin »Der heilige Hain» (Pyhä lehto) nimisestä taulusta, jossa näkee uhrialttarin ja valkeiksi puettuja naisia astuvan juhlallisessa rivissä salaperäisen hämärältä tuntuvaa lehtokujaa.

Oppilaiden piti olla aivan hiljaa viisi minuuttia, vain katsella ja antaa kuvan puhua. -- Tämän jälkeen ruvettiin nähdystä keskustelemaan ja saatiin selville, miten kaikilla kansoilla ja kaikilla yksityisilläkin on ollut aavistus Jumalan olemassaolosta ja miten tämä tunne heissä vähitellen on kasvanut ja vienyt siihen, että he ovat tahtoneet uhrata hänelle jotakin. Siinä jo tulivat sellaiset käsitteet esiin kuin omatunto, Jumalan kaikkivaltius, kaikkialla läsnäolo, y. m.

Seuraavalla tunnilla johdatettiin nuoret Rooman katakombeihin, joista taas näytettiin kuvia ja puhuttiin ensimäisten kristittyjen hautakammioista ja niistä symbolisista kuvista, joilla he ne koristivat, sekä heidän maan alla pitämistään hartaushetkistä. Tällä tavalla tultiin seurakuntaelämään ja julkiseen jumalanpalvelukseen menoineen, joita varsinkin on runsaasti kreikkalaiskatolisissa kirkoissa ja joilla kaikilla on vertauskuvallinen merkityksensä. Niiden selittäminen on näet hyvin tärkeä osa uskonnonopetusta venäläisissä kouluissa. Mutta tässä ne otettiin historiallisesti ja osoitettiin miten ne olivat syntyneet ja kuinka kauaksi niiden juuret ulettuivat.

Ja niinkuin Zenaïda Maslowski käytti paljon maailman kuuluisimpien mestarien kuvajäljennöksiä opettaessaan, hän toisaalta antoi lasten itsekin kuvittaa sitä mitä olivat lukeneet.

Kerran otettiin esim. 104:s psalmi tutkittavaksi ja kukin sai valita siitä värssyn, joka hänen tuli kuvittaa. Hän oli ottanut mukaansa näitä kuvia Helsingissä sidottaviksi ja näytti niitä nyt meille. Ne herättivät yleistä ihmettelyä sekä niissä ilmenevän rohkean sommittelun että reippaan tekotavan takia. Niissä oikein taas näyttäytyi tuo rikas venäläinen mielikuvitus ja taipumus taiteellisuuteen.

Muuten kaikista Zenaïda Maslowskin kertomuksista ilmeni, että keskusteleminen uskonnollisista asioista sikäläisten lasten elämässä, täytti suuremman tilan kuin meikäläisten. Tuntui siltä kuin olisivat he ottaneet nämä asiat paljoa läheisemmältä ja tuttavallisemmalta kannalta kuin meillä on tapana, jos se sitten riippui siitä, että heidän kirkkonsa ovat täynnä raamatullisia kuvia ja että jokaisessa huoneessa on jonkinmoinen jumalankuva lamppuineen, tai että Zenaïda itse niin usein kootessaan hoidokkinsa ympärilleen, kertoi heille uskonnollisaiheisia kertomuksia. Varsinkin olivat hänen joulukertomuksensa hyvin ihmeellisiä. En, ikävä kyllä, tullut kiinnittäneeksi niitä paperille, enkä siis uskalla ruveta niitä toistamaan, mutta eräästä joulusta, jonka hän lastensa kera vietti Suomen puolella Kuokkalassa -- joku venäläinen perhe oli luovuttanut sikäläisen kesähuvilansa heidän käytettäväkseen -- hän kirjoitti minulle seuraavasti:

»Me olemme viettäneet joulumme aivan harvinaisella tavalla. Me menimme jo aamulla metsään ja valitsimme itsellemme sieltä kauniin joulukuusen, johon kiinnitimme niin paljon kynttilöitä, kuin vain saimme siihen sopimaan ja yltympärille lumeen me myöskin asetimme kynttilöitä. Sitten me laitoimme seimen puun alle ja lainasimme naapuriltamme hänen sievän pikku aasinsa. Vanhemmat tytöt pyysivät, että he saisivat sytyttää kynttilät ja sitte vasta minä pikku tyttöjeni kera sain tulla sinne. Kynttilät loistivat hyvin ihanasti kirkkaan tähtitaivaan alla ja kaikki lapset lauloivat jouluvirren, joka usein kaikuu niin tavalliselta ja ontolta kirkossa -- mutta täällä, lumipeitteisen metsän keskellä, se soi melkein yhtä ihmeelliseltä kuin tuo ylistyslaulu: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa», jonka paimenet lähes kaksituhatta vuotta sitten kuulivat. Sen jälkeen oli minun vuoroni kertoa lapsilleni tavallinen joulu-satuni, jota he aina kiihkeästi odottavat. Edellisenä vuotena olin kertonut heille jotain Selma Lagerlöfiltä, mutta tänä vuonna valitsin legendan pyhästä Frans Assisista, sen nimittäin, jossa kuvataan miten hän sytytti joulupuunsa metsässä ja miten sielläkin oli seimi, aasi ja lampaita. Seimi vain oli tyhjä, mutta kun hän sitten oli lopettanut voimakkaan saarnansa, jonka hän piti luokse kiirehtineille köyhille ja vaivaisille, havaitsi hän seimessä pienen lapsen. Se oli Kristuslapsi itse, ja hän otti sen syliinsä ja suuteli sitä.

Lapset olivat ihastuneet legendasta ja kuuntelivat sitä niin täydestä sydämestä, että kokonaisvaikutus oli todella suurenmoinen. Eräs pieni tyttökin, jonka minä luulin talonmiehen tyttäreksi ja joka meidän metsään tullessamme jo istui aasin selässä, kuunteli hyvin tarkkaan, vaikka olikin vasta neljän vanha. Kun minä olin lopettanut kertomukseni, sanoi minun vanhin tyttöni Jennia, samassa kun hän nosti pienokaisen aasin selästä ja toi sen minulle: 'Me tahdoimme valmistaa teille kauniin joululahjan -- ja silloin me löysimme tämän pienen tytön Pietarin kadulta ja toimme sen tänne antaaksemme hänet teille joululahjaksi. Kaikki ne meistä, jotka jo ansaitsevat, ovat luvanneet maksaa hiukan kuukausittain hänen edestään, -- siten hän ei tule teidän menojanne lisäämään, vaan ainoastaan iloa tuottamaan'.

»Ja niinpä siis mekin keskuudessamme saimme kokea jonkunmoisen ihmeen tänä jouluiltana, aivan kuin pyhä Frans Assisi. Pienokainen onkin todella suloinen, vaikka on katukerjäläisen tytär -- -- --»

Syksyllä v. 1916 Zenaïda Maslowski taaskin toi muutamia vanhimmista tytöistään Helsinkiin. Tällä kertaa oli jo sodan vaikutus hyvin tuntuva monella alalla, m.m. siinä, että oli varsin vaikea sijoittaa näitä nuoria. Käännyin viiteen kuuteen eri paikkaan kuten Lähetysmajaan, Palvelijataryhdistyksen kotiin, Saylors Homeen y.m. ja aina vain oli kieltävä vastaus kaikkien tiedustelujen tulos. Tilanne rupesi jo tuntumaan aivan toivottomalta, kunnes siskoni tälläkin kertaa kuten monasti ennenkin pulaan jouduttuani, keksi keinon. Talossa oli alakerroksessa tyhjä puotihuoneisto ja sen hän nyt luovutti tähän tarkoitukseen. Zenaïda Maslowskin helsinkiläiset ihailijat ja ystävät lähettivät puolestaan tyynyjä, patjoja ja peitteitä ja niin saatiin tämä pulmallinen majoituskysymys ratkaistua.

Taaskin käytiin tämän uuden joukon kera katsomassa meidän koulujamme, laitoksiamme, kokoelmiamme, ulkoilmamuseotamme ja Korkeasaarta, jossa rva _Sigrid Heinricius_ piti heille hauskat kahvikestit. Iltaisin taas oltiin yksityisten kodeissa. Niinpä oli _Maila Talvio_ järjestänyt heille sisältörikkaat iltakutsut, samaten lehtori _Palmroos_ ja hänen puolisonsa _Dagmar_ o.s. Berg. Lehtori, joka oli venäjänkielen opettaja ja sitä paitsi hyvä laulaja, esitti heille kaikenlaisia venäläisiä lauluja, joka innostutti pienokaisia niin suuresti, että he tuota pikaa itsekin tahtoivat antaa jotain ja rupesivat esittämään pientä satunäytelmää lauluineen ja tansseineen. Suomalaista näytelmätaidettakin he tällä kertaa saivat nähdä, sillä kansannäyttämön innokas johtaja, _Mia Backman_, kutsui heidät »Laulua tulipunaisesta kukasta» katsomaan ja Kansallisteatterissa he saivat nähdä Minna Canthin »Anna Liisan».

Heidän Helsingissä olonsa huippukohta oli kuitenkin ne päivälliset, jotka he täällä parille kymmenelle kutsuvieraalle valmistivat, näyttääkseen miten he suomalaisen talousopettajattaren johdolla olivat edistyneet. Rva Maslowski oli nimittäin kiinnittänyt laitokseensa opettaja _Onerva Lahdensuun_ jo syksyllä v. 1915. Hän oli edellisellä kerralla meidän ammattikoulussamme käydessään ihastunut niin suuresti sen talousosastoon, että hän, vaikka Olga Asyylin tyttöset jo kyllä ennenkin olivat suorittaneet kaikki talousaskareet, tahtoi että he saisivat säännöllistä ammattiopetusta tällä alalla, ja kun Venäjällä ei ollut talousopettajaa saatavissa, hankki hän sen Suomesta.

Näytti aluksi miltei mahdottomalta saada huoneistoa näitä päivälliskutsuja varten, mutta tyttöjen ammattikoulun aina hyväntahtoinen ja toimelias johtaja _Mathilda Blomqvist_ sai vaikutetuksi koulunsa johtokuntaan niin, että se luovutti keittiön ja ruokasalin tähän tarkoitukseen. Siitä syntyi niin hienot ja hyvin järjestetyt kutsut, ettei parempia voi toivoa. Maukkaat kasvisruokalajit seurasivat toisiaan ja siinä välillä oli aina laulua ja puheita, Siis sekä aineellista, että henkistä hyvää.

[Kuva: V. 1916 rva Maslowskin mukana olleita tyttöjä keittiöpuvuissaan ja heidän suomal. opettajansa Onerva Lahdensuu.]

Mutta niinpä nämä nuoret olivatkin ahkeroineet, hyörineet ja pyörineet kuin pienet kerät saadakseen kaikki kuntoon. He olivat esim. piirtäneet ja maalanneet kunkin ruokalistan ympärille mitä sievimmät, erilaisilla kuvilla varustetut kansilehdet, koittaen niin paljon kuin suinkin tavoitella kunkin makua ja luonnetta. He olivat ommelleet itselleen edellisenä päivänä kaikessa kiireessä ruudullisesta pumpulikankaasta uudet leningit ja esiintyivät nyt niissä sekä lumivalkeissa esiliinoissaan ja päähineissään tarjoillessa. Vieläpä he olivat yhteisvoimin ja aivan ominpäin sommitelleet puheenkin talousopettajalleen kuten täkäläisille ystävilleenkin, joihin nämä tietysti vastasivat.

Ei kukaan sentään puhunut niinkuin Zenaïda Maslowski itse. Hän huomautti tervehdyspuheessaan, että ne siemenet, jotka he ensimäisellä käynnillään olivat vastaanottaneet, nyt olivat itäneet ja antaneet ensimäisen sadon. Ja sittemmin hän pitemmässä puheessa esitti, mikä hänet oli johtanut tälle alalle, mitä vaikeuksia siinä oli ollut, mitä hän oli toivonut ja tahtonut. Juuri sinä päivänä oli kulunut 25 vuotta siitä, kun hän aivan nuorena tyttönä oli aloittanut työnsä ja ollut siinä jotenkin yksin, ilman syvempää ymmärtämystä ympäristönsä puolelta. Hänen pietarilaiset tuttavansa olivat ehdottaneet, että tätä päivää vietettäisiin, mutta se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Kun useimmat heistä vain olivat epäillen katselleet hänen työtään ja mieluummin pysyneet siitä loitolla, ei yhteinen juhliminenkaan silloin ollut paikallaan.

Tämä oli maailmantapahtumien kauhuista huolimatta vielä sittenkin suhteellisesti onnellinen aika, oli elintarpeita, hinnat eivät vielä olleet ylittäneet kaikkia kohtuuden rajoja, korttijärjestelmästä ja sitä seuraavasta gulashaamisesta ei tiedetty vielä mitään, itäisessä naapurimaassa vallitsi vielä jonkinlainen järjestys, vaikka Venäjän valtakunnan loppunäytös jo tuntuikin ilmassa. Zenaïda Maslowski sanoi hyvin totisesti näistä asioista keskustellessamme: »Me joudumme perikatoon, meitä ei nyt enään mikään voi pelastaa».

Yleensä tuntui siltä, kuin olisi hänellä ollut jonkinlainen kuudes aisti, jonka avulla hän tunsi, mitä tulisi tapahtumaan, vaistosi useinkin vaarat, jotka uhkasivat hänen ympäristöään ja sai ne monasti vain senkautta aikoinaan torjuttua; näki kauas tulevaisuuteen. Kun hän esim. kesällä 1916 oleskeli Helsingissä ja erään yhteisen ystävämme juuri vastikään ylioppilaaksi tullut poika makasi Eiran sairaalassa keuhkokuumeessa, ei sanoma tämän lupaavan nuorukaisen kuolemasta ollut hänelle mikään yllätys, sillä hän sanoi jo edellisenä päivänä, käydessään häntä tervehtimässä, nähneensä mustien siipien varjon sen huoneen ovella, missä sairas lepäsi. Hänellä oli usein ihmeellisiä, ilmestyksen tapaisia unia, hän tunsi jo aivan ilmassa millaiset ne ihmiset olivat, jotka tulivat hänen luokseen, j. n. e. Tämä tunneherkkyys ja henkinen kaukokatse on varsin omituinen piirre slaavilaisessa luonteessa, sillä ken esim. on lukenut kuvauksen _Sonja Kovalewskista_, on varmaan pannut merkille, että hänellä oli juuri sama ominaisuus.

Kevättalvella 1917 ilmestyi Zenaïda Maslowski taaskin Helsinkiin, mutta tällä kertaa niin murtuneena ja väsyneenä, että häntä oli sääli katsella. »Hyvä etten osaa ampua» sanoi hän, »sillä muuten olisin ehkä jo ajanut kuulan otsaani, niin toivottomat ovat olot meillä».

Hän tuntui kuitenkin virkistyneen täällä, kuten aina ennenkin ja kertoi tuossa tavallisessa N. Ä:n toimistoon kokoontuneessa ystäväpiirissä paljon ihmeellisiä asioita sodasta ja sen uhreista. Mutta sitten tuli yhtäkkiä sanoma, että vallankumous Venäjällä oli puhjennut ja silloin hän suinpäin lähti kotia. Vaikeroi vain mennessään, että sen nyt juuri piti tapahtua, kun hän oli tullut Suomeen lepoa etsimään. Pitkin talvea siitä oli puhuttu yhtämittaa, mutta juuri viime aikoina oli ollut suhteellisesti hiljaista. Pyysimme ja houkuttelimme häntä jäämään, kun ei edes tiennyt pääsikö junalla perille saakka, mutta hän ei ottanut sellaisia ehdotuksia kuuleviin korviinsakaan. Siellä missä kuularuiskut rätisivät ja kanuunat jyrisivät piti hänen olla pienokaisiaan suojelemassa ja rauhoittamassa.