Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

TIENI VARRELLA TAPAAMIA

II

Maikki Friberg

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Rosma 1922.

SISÄLLYS:

Minette Donner ..................................... 1 Fanny Sinebrychoff ................................. 24 Professori N. C. Frederiksen ....................... 52 Mathilde Wergeland ................................. 73 Alvilde Prydz ...................................... 90 Karl Gjellerup ..................................... 106 Minna Cauer ........................................ 118 Herman Grimm ....................................... 133 Ystävykset ......................................... 151 Zenaïda Maslowski .................................. 170

MINETTE DONNER.

»Voi miten lyhyt ihmiselämä sentään on» oli ajatus, joka ihan väkisin tuli mieleeni seisoessani _Minette Donnerin_ paarien ääressä viime keväänä Diakonissalaitoksen kirkossa, jonka sairaalassa hän huhtik. 10 p. ainiaaksi oli sulkenut silmänsä. Eihän 50 vuotta ihmiskunnan kehityksessä merkitse juuri mitään, mutta hän, joka siinä nyt lepäsi tammisessa kirstussaan, oli 50 vuotta sitten ollut kukoistava impi, ja ne harmaahapsiset vanhukset, jotka laskivat laakeriseppeleen hänen kirstulleen tervehdyksenä v. 1869 seppelöidyiltä maistereilta, olivat silloin nuoruutta ja voimaa uhkuvia miehiä.

Yleensä saattoi useimmista läsnäolevista sanoa, että he kuuluivat siihen Helsinkiin, joka pian on jättävä vartiopaikkansa ja josta ei jää kuin muisto vain. Mutta se muisto on kaunis, eikä tämä arvostelu suinkaan vähimmässä määrässä ole sovellutettavissa Minette Donneriin. Hän oli personallisuus, jonka poismeno on jättänyt tuntuvan jäljen, hänen kotinsa oli noin kolmisenkymmenen vuoden kuluessa huomattava kulttuurikeskus Helsingissä. Siellä oli kaikki laajemmassa mitassa kuin useimmissa muissa pääkaupungin kodeissa, oli paljon tilaa, paljon kasvavaa nuorta väkeä, paljon talousapulaisia, paljon vieraita, paljon harrastuksia, puhuttiin monia eri kieliä. Ja kaikkea tätä hallitsi Minette rouva. Hän oli se akseli, jonka ympärillä kaikki pyöri ja joka piti kaikki nuo eri ainekset koossa, niin että siitä syntyi miellyttävä kokonaisuus.

[Kuva: Minette Donner 70-vuotiaana.]

Varmaankin oli suurin syy siihen, että hän niin hyvin täytti paikkansa tässä suuressa kodissa ja painoi siihen sellaisen vapaan, hienostuneen, ennakkoluulottoman leiman se, että hän jo ennen naimisiin menoaan oli ollut tilaisuudessa näkemään niin paljon, liikkumaan niin eri piireissä ja niin monipuolisesti kehittymään. Hän tunsi elämän, hän oli sitä itse kokenut ja parhaan siitä itselleen johtotähdeksi valinnut.

Minette Donner syntyi heinäk. 25 p. 1848 Hämeenlinnassa ja oli sekä isän että äidin puolelta vanhojen ylimyssukujen jälkeläinen. Isä oli ritarillisesta käytöksestään kuuluisa vapaaherra _Munck_, Haminan kadettikoulun johtaja ja sittemmin yliopiston varakansleri, hänen äitinsä oli syntyään _v. Kræmer_. Ja tuollainen koti, jossa ymmärretään että _aateluus velvoittaa_, ja jossa on koottuna monen polven hankkimaa sivistystä ja kulttuuritraditsioneja, vaikuttaa aivan ihmeellisesti jäseniinsä. He oppivat jo pienestä pitäen aivan tietämättään sellaista, jota muiden vasta myöhemmällä ijällä suurella vaivalla on itselleen hankkiminen -- tai joka, ikävä kyllä, usein jää hankkimatta -- he saavat sellaisen notkean, varman käytöksen ja tottuvat asettumaan oikeaan suhteeseen kanssaihmisiinsä pokkuroimatta toisia ja rupeamatta toisten suhteen yliolkaisiksi. Nämä piirteet havaitsikin Minette Donnerissa läpi koko hänen elämänsä. Hän oli aina luonnollinen, aina oma itsensä, joutui hän sitten millaiseen seuraan tahansa.

Toisaalta voi kyllä olla niin, että kun ihminen kotoa saa kaikki valmiina, niin se voi synnyttää jonkinlaista velttoutta ja itsetyytyväisyyttä. Ei hän viitsi liikoja ponnistella, vaan arvelee, että tuo ulkonainen hienous, hiottu käytös ja yhteiskunnallinen asema on jo kyllin. Mitäpä sitä muuta enää tarvitsee!

Tähän passiivisuuteen ei Minette kuitenkaan koskaan langennut. Hän oli siksi liian vilkas ja liian lämminsydäminen ja sitten hän kasvoi suuren isänmaallisen heräämisen aikana ja sellaisessa ympäristössä, jossa siihen ymmärtämyksellä suhtauduttiin. Vapaaherra Munck ei nimittäin ollut ainoastaan hienosti sivistynyt ja ylhäinen, vaan myöskin erittäin vapaamielinen ja isänmaallinen. Hän oli esim. toiminut hyvin tehokkaasti valmistaakseen _J. W. Snelman'ille_ paikkaa meidän yliopistossamme ja hänen kodissaan oli tämä sekä _Lönnrot_ ja _Cygnæus_ aina tervetulleita vieraita, kuten kaikki muutkin sen ajan kulttuurielämän kannattajat. Keskustelut Suomen tulevaisuudesta ja siitä jättiläistyöstä, joka täällä oli tarpeen kansamme henkiseksi, aineelliseksi ja siveelliseksi kohottamiseksi, herätti nuoren Minetten mielessäkin vilkasta vastakaikua.

Sitten tuli taas toisenlaisia vaikuttimia, jotka myöskin olivat omiaan avartamaan näköpiiriä ja panemaan aivot askartelemaan. Hän oli esim. tilaisuudessa vierailemaan tätinsä, vapaaherratar _Lagerbringin_ kodissa Upsalassa ja tekemään siellä paljon hauskoja tuttavuuksia. Ja jos mikään, vaikuttavat tuollaiset oleskelut herättävästi vastaanottavaan mieleen. Kotimaan sekä puutteet että edut käyvät senkautta entistä selvemmiksi, kun on nähnyt vastaavia oloja muualla ja verrannut niitä omiinsa.

[Kuva: Minette Donner yleisenä seppeleen sitojana maisterivihkiäisissä 1869.]

Mutta elämä ei ainoastaan anna, vaan se asettaa myöskin vastalaskuja, väliin hyvinkin kalliisti lunastettavia ja sen sai kyllä Minettekin kokea. Ensimäinen oli hänen rakkaan isänsä kuolema, joka tapahtui juuri silloin kun hän täytti 17 vuotta. Osoitteeksi siitä miten rakas ja kunnioitettu tämä isä oli ollut, mainittakoon, että vaikka hän jo useita vuosia oli levännyt turpeen alla, valittiin hänen tyttärensä Minette siitä huolimatta yleiseksi seppeleensitojaksi maisterinvihkiäisiin v. 1869.

Seuraava ankara isku oli hänen sulhasensa, tri _Enebergin_ kuolema. Hän oli Suomen ensimäinen assyriologi, paljon toiveita herättävä ja etevä alallaan, ja sitten tulee yhtäkkiä sanoma että hän oli kuollut kaukana itämailla, juuri kun hänen piti ruveta seuraamaan kaivauksia Niniven raunioissa. Tämä tapahtuma heitti tietenkin pitkiksi ajoiksi tumman varjon nuoren naisen elämään, eikä hän tätä nuoruuden lempeään milloinkaan unohtanut. -- Kun jokunen vuosi sitten kävin Minette Donnerin Hyvinkäällä omistamassa Ahdenkallio nimisessä kartanossa, osoitti hän erästä koivua sen puutarhassa ja sanoi: »Tuon runkoon leikkasi tri Eneberg omansa ja minun nimikirjoitukseni ja ne näkyvät siinä vieläkin».

Mutta Minette tiesi että työ, varsinkin työ muiden hyväksi, on paras lääke ja niinpä hän jo varhain koetti olla iloksi ja hyödyksi niille, jotka olivat joutuneet elämän varjopuolelle. Helsingissä oli silloin tuo kurjista asujamistaan kuuluisa Antipoffin kivimuuri ja sinne hän perusti n.k. äitien ompeluseuran, niinikään hän muutamien ystävättärien kera rupesi pitämään pyhäkoulua nuorille naisille. Hän mainitsi kerran, kun oli kysymys näistä ajoista, että eräs hänen entisistä pyhäkouluoppilaistaan joutui suuren liikemiehen Julius Tallbergin puolisoksi ja kiitti häntä monta kertaa myöhemmin tavatessaan siitä hyvästä, mitä hän pyhäkoulussa oli saanut.

Tri Eneberg oli ollut harras suomenkielisen kulttuurin kannattaja ja tämä oli vaikuttanut Minetteenkin niin, että hän esim. seurasi suurella myötämielisyydellä vastasyntyvää suomalaista, näytelmätaidetta, ja seurusteli ahkerasti _Bergbomien_, _Aspelinien_ ja _Nervanderien_ y.m. suomenmielisten kanssa. -- Usein hän myöskin oli matkoilla Europan suurkaupungeissa rikastuttaen henkeänsä kaikella sillä kauniilla ja jalostavalla, mitä niissä on tarjottavana jokaiselle, ken vain osaa valita. Kerrankin hän pitemmän aikaa matkusteli Espaniassa erään ruotsinmaalaisen ystävättären kanssa, joka lähetti sieltä kirjeitä maansa sanomalehtiin. Minette taas kiinnitti paperille siellä näkemiään vanhoja linnoja, palmulehtoja, kokonaisia kaupunkeja ja kyliä käyttäen ahkerasti piirustuskynäänsä ja vesivärejä.

Tältä matkalta on vieläkin olemassa jotenkin rikas kokoelma akvarelleja, joista muutamat osoittavat sellaista huomiokykyä ja reipasta käsittelytapaa, että niiden tekijä varmaankin olisi päässyt tällä alalla varsin pitkälle, jos hän todenteolla olisi ruvennut kehittämään näitä taipumuksiaan. Nyt se oli vain huvia ja välityötä. Mutta tämä taiteellinen silmä, muoto- ja väriaisti vaikutti, että Minette aina osasi luoda kauneutta ympärilleen, että kuvaamataiteet ja yleensä Suomen nuori taide aina oli hänen huolenpitonsa esineenä.

[Kuva: Minette Donner nuorena.]

Kun meidän yhteiskoululiikkeemme alkoi, herätti sekin Minettessä mitä lämpimintä vastakaikua ja hän matkusti paki paraastaan Ruotsissa olevaan Näsin veisto-opistoon, suoritti kurssin siellä ja rupesi senjälkeen veistonopettajaksi n.k. Pippingin yhteiskouluun, jossa hän voitti sekä oppilaiden että opettajien ihailun. Tätä hänen opettajanaoloaikaansa ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä jo vuoden kuluttua oli hän professori, sittemmin senaattori _Otto Donnerin_ puoliso.

Ensi kerran tapasin Minette Donnerin syystalvella v. 1891 ja hyvinkin kohtalokkaana aikana. Suomen Naisyhdistyksessä, jonka jäsen hänkin oli, vaikkei hänellä ollutkaan tapana käydä sen kokouksissa, oli syntynyt erimielisyyttä ja se oli jakaantunut kahteen eri ryhmään. Toisella puolella oli joukko nuoria, jotka olisivat tahtoneet enemmän vauhtia asioiden käsittelyyn ja ennenkaikkea enemmän julkisuutta, -- yhdistyksen kokouksiin ei esim. saanut, jäseniä lukuunottamatta, kukaan helsinkiläinen tulla, eikä niistä liioin saanut mainita mitään sanomalehdissä, ilman erityistä lupaa -- toisella puolella oli taas yhdistyksen johtokunta ja suurin osa sen jäseniä. Heistä tämä nuorten ryhmä oli niin vaivalloinen, että he ilman muuta äänestivät sen ulos. Tämä toimenpide oli sentään siksi omituinen ja ennen kuulumaton, että se herätti paheksumista monessa yhdistyksen vakavamielisessä jäsenessä ja he liittyivät nyt nuoriin ja pitivät neuvotteluja heidän kanssaan siitä, millaisiin toimenpiteisiin tässä oikein oli ryhdyttävä.

Erääseen tällaiseen neuvottelukokoukseen tuli myöskin Minette Donner. Meidän nuorten ryhmä oli tottunut siihen, että aina kun saapui joku uusi henkilö näihin n.k. vähemmistön kokouksiin, täytyi hänelle juurta jaksaen kertoa koko erimielisyyden syyt ja kaikki mitä sen johdosta oli tehty ja päätetty. Mutta sitä ei ensinkään tarvinnut Minette Donnerin suhteen. Hän tuntui heti olevan asioista selvillä, ja osoitti meille samassa suurta ystävällisyyttä. Jo vain tapa millä hän tervehti ja antoi kättä oli harvinaisen lämmin ja luottava. Tuntui aivan siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Kyllä minä tiedän, että teillä on ollut vaikea aika ja myöskin sen, että te ette ole mitään pahaa tarkoittaneet». -- Ymmärsin sitten jälestäpäin, että se oli hänen läheinen tuttavuutensa _Adelaide Ehrnroothin_ ja tämän sisarentyttären _Rose-Marie Boijen_ kanssa, joka vaikutti, että hän oli niin selvillä yhdistyksen asioista.

Minette Donner oli siihen aikaan vähän päälle neljänkymmenen, kookas ja ryhdikäs. Tukka oli jo harmahtava, mutta muuten hän tuntui varsin nuorekkaalta ja reippaalta. Ja samalla hänessä oli jotain sangen äidillistä. Oli aivan kuin hän olisi tahtonut suojella, auttaa ja keventää niiden kuormaa, jotka joutuivat hänen tielleen, olla heille jollain tavalla hyödyksi. Sen sain minäkin monta kertaa hänet tavatessani kokea.

Muistan esim. selvään miten herttaisesti hän kerran tuli vastaani Parisin kadulla ja juuri sellaisena hetkenä, jolloin tunsin olevani siellä yhtä yksinäni kuin jos olisin astunut Saharan erämaassa. Syy siellä olooni oli seuraava: Naisasialiitto Unioni, jonka jäseniä me molemmat olimme ja joka perustettiin heti sen jälkeen, kun Suomen Naisyhdistyksessä syntynyt selkkaus ei ollut sovitettavissa, oli vaatimalla vaatinut minua edustamaan itseään Parisissa pidettävässä naiskongressissa keväällä 1896, koska muka olin niin lähellä tätä maailmankaupunkia. Opiskelin nimittäin siihen aikaan Zürichin yliopistossa. Olin kaikin tavoin vastahakoinen. Tiesin, että sellainen matka kysyisi koko lailla aikaa ja veisi ajatukseni päätehtävästäni ja sitten olin pari vuotta yhtämittaa puhunut ja lukenut saksaa ja sillä aikaa oli muutenkin puutteellinen ranskankielentaitoni vajonnut jonnekin niin syvälle aivokoppaani, että tuntui aivan mahdottomalta saada se sieltä yhtäkkiä esille. Kieltäytymiseni eivät kuitenkaan vaikuttaneet mitään. Kehoittavia kirjeitä seurasi vieläkin kehoittavampi sähkösanoma, eikä lopulta ollut muuta neuvoksi kuin sulkea kurssikirjat ja ruveta lukemaan ranskaa, kyhätä kokoon kongressissa pidettävä esitelmä ja ryhtyä muihinkin pieniin valmistuksiin. Onneksi oli pääsiäisluvan aika, eikä tarvinnut laiminlyödä luentoja.

Kaikki tämä vaikutti kuitenkin, etten ensinkään keveällä mielellä lähtenyt Parisia kohti, enkä liioin tuntenut mitään iloa perille päästyäni. Läpi yön olin matkustanut, levännyt sitten joitakuita tunteja siinä pienessä hotellihuoneessa, jonka eräs tuttava oli minulle suositellut ja astuin senjälkeen ihmisvilinässä kadulla.

Yhtäkkiä kuulin iloisen äänen mainitsevan nimeni. Katsoin ylös ja edessäni seisoi Minette Donner puolisoineen.

»Voi, miten aika kuluu nopeasti», huudahti hän tervehdittyämme, »olin juuri hiljattain läsnä siinä Unionin kokouksessa, missä liitto päätti pyytää teitä itseään edustamaan, ja nyt me jo tapaamme toisemme täällä». Kuultuaan, ettei minulla ollut mitään erityistä ohjelmaa sinä päivänä, ehdotti hän, että tulisin heidän kanssaan päivällisille. Nyt sitä otettiin vaunut ja ruvettiin ajelemaan Parisin loppumattomia bulevardeja ja Minette Donner, joka oli ollut siellä kymmeniä kertoja ja tunsi sen miltei yhtä hyvin kuin Helsingin, rupesi esittämään minulle sen loistorakennuksia ja eri osia, liittäen usein esittelyynsä: »Katsokaa nyt kuinka iloiselta ja hymyilevältä kaikki täällä näyttää!»

Päivällistä syödessämme oli sitten m. m. kysymys siitä esitelmästä, joka minun oli pitäminen, ja minä kerroin, miten olin kymmenen päivää aamusta iltaan lukenut ranskaa ja matkalla tullessani harjoittanut kongressissa sanottavani ulkoa, jotta voisin esittää sen aivan vapaasti, ilman paperia. Se huvitti häntä suuresti ja nyt hän tahtoi kuulla, miten osasin sen lausua ja siinä seurasi kokonaiset pienet kokeet. »Oikein hyvin», sanoi hän ystävällisesti rohkaisten.

Sinä päivänä, jolloin minun oli esiintyminen, oli hänkin läsnä kongressissa ja iloitsi suuresti siitä, että myöskin meidän pieni maamme sai olla mukana siellä, missä maailman suuret ja tunnetut olivat koossa, ja että tiedot meidän naistemme työstä ja voitoista otettiin siellä vastaan hyvin suosiollisesti. Samana iltana istuimme vielä yhdessä _Cafée de Régencessa_ toistaen päivän tapahtumia ja kun siellä oli pari muutakin suomalaista, joiden kanssa aina olin tottunut puhumaan suomea, kääntyi keskustelu yhtäkkiä suomenkieliseksi. Huomattuani, ettei Minette Donner senjälkeen ottanut siihen osaa, pyysin anteeksi ja ehdotin, että me vaihtaisimme kieltä. »Ei mitenkään», sanoi hän, »puhukaa te vain suomea, minä kuuntelen sitä mielelläni ja ymmärrän kaikki, vaikken itse osaakaan sitä puhua».

Seuraava muistoni Minette Donnerin suuresta avuliaisuudesta on vuodelta 1898. Olin kotimaahan palattuani ollut miltei pakoitettu rupeamaan naisasialehti »Nutidin» toimittajaksi, jotta se ei olisi kuollut sen toimittajan matkustaessa Italiaan. Mutta se oli, kuten naisten lehdet yleensä, pieni ja vähäpätöisen näköinen. Käännyin silloin Minette Donnerin puoleen ja kysyin, eikö hän tahtoisi kutsua luokseen muutamia asiasta innostuneita ja vaikutusvaltaisia naisia, joille saisin esittää sellaisen aikakauslehden tärkeyden ja kehoittaa heitä sitä rahallisesti kannattamaan, niin että se edes voisi ilmestyä hiukan laajennetussa muodossa. Hän oli heti valmis ja istuutui kirjoittamaan kutsukirjeitä parille kymmenelle henkilölle, jotka sitten määräpäivänä olivat iltapäiväteellä hänen kauniissa kodissaan. Tulos neuvotteluistamme oli kaikin puolin tyydyttävä. He takasivat lehdelle niin paljon varoja, että sen sivumääriä saattoi tuntuvasti lisätä, vieläpä panna toimeen palkintokirjoituksiakin, jotka aina vilkastuttavat toimintaa.

Juuri tuo nopeus, joustavuus ja toimeliaisuus oli niin miellyttävä piirre Minette Donnerissa. Hän ei lykännyt asiaa, jonka näki hyväksi ja kannattamisen arvoiseksi, kaukaiseen tulevaisuuteen, vaan kävi siihen heti kiinni. Ja itsellään hänellä myöskin aina oli paljon aloitteita, jotka hän tahtoi saada toteutettua. Ei hän silloin laskenut aikaansa, ei vaivaansa, eikä menojaan. Hänellä oli esim. erityinen kalustamistaito, s. o. taito asettaa huonekalut niin, että ne muodostivat miellyttävän kokonaisuuden, että jokainen esine joutui juuri sille paikalle, mihin se parhaiten sopi. Hän tunnusti kerran, puhuessamme tästä, että hän aina tullessaan ihmisten luo, ajatuksissaan, muutteli hiukkasen heillä olevia kaluja ja niinikään sommitteli niiden värit vähän toisenlaisiksi. Ja luonnollista onkin, että se, kellä on personallista makua, ei voi rauhallisesti katsella sitä personattomuutta ja kaikenlaisen rihkaman kasaamista, jota tapaa useimmissa kodeissa -- olivatpa ne sitten vaikka varakkaidenkin henkilöiden omistamat. Minette Donner tahtoi näyttää, ettei varat ja komeat kalut mitenkään olleet päätekijänä kodikkuuden aikaansaamisessa, vaan kauneusaisti, johon yhtyi käytännöllisyys ja tarkoituksenmukaisuus, ja siksi hän kerran järjesti Sörnäisiin n.k. mallihuoneen, jota ken tahansa oli tervetullut katsomaan ja josta sitten saattoi ottaa kaikenmoisia aiheita.

Toimin siihen aikaan Raittiusyhdistys Koiton naisosaston puheenjohtajana ja kun me sunnuntaiaamusin olimme kävelemässä, poikettiin tähän mallihuoneeseen ja katseltiin sitä sekä kokonaisuutena että tutkittiin kaikkia sen eri osia. Huonekalut olivat toisaalta niin yksinkertaiset, että kuka kirvesmies tahansa, puusepästä puhumattakaan, kykeni sellaiset valmistamaan, ja toisaalta niin käytännölliset, että joka kalu saattoi palvella paria, kolmea tarkoitusta. Hauskasta sälesohvasta syntyi yöksi vuode, pöytä oli samalla säilytyspaikka, jonne pääsi sen levyä hiukan siirtämällä. Toinen pöytä saatiin siten, että ikkunalautaan oli kiinnitetty levy, joka nostettiin ylös kun tarvittiin pöytää ja sitten taas laskettiin alas, kun sitä jo oli käytetty. Vaatekaappi asetettiin niin, että vain sen toinen sivu oli kiinni seinässä ja siten syntyi seinän ja kaapin väliin erinomaisen mukava pesukomero j.n.e. Siinä oli oikein osoitettu, miten voi pienestä tilasta huolimatta saada mukavuutta syntymään. Kaikki kalut olivat viheriäksi maalatut, ikkunaverhot ja pöytäliinat olivat kullan keltaiset.

Minette Donnerilla oli tähän aikaan muutenkin paljon tekemistä Sörnäisin kotien ja perheenäitien kanssa m.m. sen kautta, että hän hoiti Unionin sinne perustamaa äitien ompeluseuraa, oli aina mukana sen viikkokokouksissa ja järjesti sen jäsenille aivan erinomaiset joulujuhlat, joissa oli paljon sekä henkistä että aineellista hyvää.

Suurenmoisin muisto minulla kuitenkin on Minette Donnerista routa-ajaltamme. Kun meidän suruvuotemme 1899 alkoi ja kaikki mielet olivat kuohuksissa helmikuun manifestin johdosta, osoittautui hän nimittäin heti erinomaisen toimeliaaksi. Hän kirjoitti asiasta tuttavilleen ulkomaille, hän piti neuvotteluja kodissaan m.m. sen suuren kokouksen, jolloin joukko Helsingin naisia kartan mukaan jakoi pääkaupungin ryhtyäkseen sitten määrähetkenä keräämään nimikirjoituksia tsaarille lähetettävän adressin alle. Hän suunnitteli kaikenlaisia toimenpiteitä, joihin voisi ruveta ja oli aina valmis kuulemaan kaikkia niitä, jotka kävivät hänen luonaan neuvottelemassa ja ehdotuksia tekemässä.

Ja samalla kannalla Minette Donner pysyi koko routa-ajan, eikä vetäytynyt pois tästä työstä, vaikka se kävi yhä vaarallisemmaksi ja urkkijat monta kertaa ympäröivät hänen kotiansa. Semmoiseen kysytään paljon rohkeutta, itsensä kieltämistä ja uskoa oikeuden voimaan. Ja sellainen edellyttää myöskin kykyä katsoa elettyä hetkeä pitemmälle ja ymmärtää, mitkä arvot ovat pysyväisiä, mitkä ohimeneviä. Oma mukavuus, oma menestys, jopa rakkaiden omaisten turvallisuuskin painavat silloin sellaisen ihmisen silmissä paljon vähemmän kuin isänmaan tulevaisuus ja sen oikeusjärjestön suojeleminen.

Ikävä kyllä eivät kaikki nähneet asiata siltä kannalta ja luopuivat senvuoksi koko työstä -- jopa katselivat sitä karsain silmin. Mutta Minette Donnerin koti pysyi koko routa-ajan tärkeänä keskustana, jonne aina silloin tällöin muutamia kymmeniä passiivisen vastarinnan etuvartijajoukkoon kuuluvia naisia kokoontui neuvottelemaan miten saataisiin iskut meidän kansallista ja valtiollista itsenäisyyttämme vastaan vältettyä, tai edes hiukan lievennettyä, miten tiedot siitä vaarasta, joka uhkasi kutakin maamme asukasta, mutta josta sanomalehdissä ei saanut hiiskua sanaakaan, saataisiin leviämään, miten kansamme kaikista uhkauksista ja houkutteluista huolimatta jaksaisi pysyä laillisuuden pohjalla.

Ja kun sitten suurlakko tuli ja lakasi pois -- ainakin ajaksi -- meitä vastaan viritetyt ansat, seurattiin taaskin juuri Donnerien kodissa tapahtumien kehitystä erittäin valppaasti. Pistäydyin sinne tänä jännittävänä lakkoviikkona, jolloin voi sanoa, että tavallinen arkielämä töineen ja toimineen oli tykkänään seisahtunut ja sen sijaan pidettiin joka päivä suuria kokouksia, jolloin tuhannet aivot suunnittelivat uutta aikaa suurine muutoksineen.

Sisäänastuessani kuulin Minette rouvan nuoremman pojan sanovan äidilleen: »Jos vain tahdot äiti mennä ulos katsomaan lakottelevaa Helsinkiä, niin kyllä minä tulen sinua saattamaan ja suojelemaan». Hän joka näin puhui, oli siinä 14--15 vuoden vanha, ja siksi hänen ritarillinen ehdotuksensa tuntui varsin lystikkäältä. Mutta muuten olin juuri minäkin tullut taloon saadakseni Minette rouvasta opastajan ja saattajan. Houkuttelin häntä näet tulemaan mukaani kuuluisan englantilaisen toimittajan _William Steadin_ luo, joka ennen lakon puhkeamista oli saapunut Helsinkiin ja sitten oli pakoitettu jäämään tänne useaksi päiväksi kulkuneuvojen seisahduttua. Minette rouva oli jo aikaisemmin ollut hänen seurassaan, eikä aluksi ollut ensinkään halukas tulemaan, mutta hyväntahtoinen kun oli, taipui hän kuitenkin lopulta, ja niin me jouduimme Steadin luo. Oli pari asiaa, joista minä erityisesti tahdoin häntä kiittää ja toinen niistä oli tuo hänen erinomainen kirjeensä Plehvelle, Suomen puolesta. Se oli sellainen tyylitaidon mestariteos, että ani harvoin näkee kirjettä, joka yhtaikaa olisi niin tavattoman kohtelias ja niin äärimmäisen pureva. Mitä Plehve siitä sanoi, ei arvattavasti koskaan ole tullut tunnetuksi, mutta meille se näinä pimeinä aikoina oli todellinen lohdutus. Mistäkö me sen saimme? Se oli painettuna noissa n.k. »Vapaissa sanoissa», joita silloin hyvin salavihkaa levitettiin ja luettiin.

Tästä salaisesta kirjallisuudesta puhuessa olkoon mainittu, että sitä säilytettiin suuret määrät Donnerien kodissa siitä huolimatta, että venäläiset viranomaiset ja heidän kätyrinsä kulkivat ympäri kuin kiljuvat jalopeurat ja vaanivat sitä kaikkialla. Kun kerran kysyin missä Minette Donner piti sen piilotettuna, vastasi hän hyvin rauhallisesti, että hänen palvelijansa pitivät siitä huolta. Itse hän ei tiennyt mitä piilopaikkoja he sille kulloinkin keksivät. Vain nämä sanat osoittavat, miten rajaton luottamus siellä vallitsi molemmin puolin, miten sellainen ajatus kuin ilmiantaminen siinä talossa oli tuntematon.

[Kuva: Minette Donner 1908]