Chapter 9

Tätä on kyllä moni meikäläisistäkin saanut kokea Askovissa oleskellessaan, ja siksi elää Charlotte Schröderin muisto täällä meilläkin monessa kiitollisessa sydämessä. Moni meikäläinen on myöskin juuri hänen toimintaansa seuraamalla oppinut käsittämään mitenkä lämmin, valoisa koti on hedelmätä tuottavan kansanopistotyön elinehtoja.

LIEBKNECHTIN PUOLISOT.

Talvella v. 1918--1919 kun Carl Liebknechtin nimi ehtimiseen mainittiin sanomalehdissä ja hän esiintyi Saksan kommunistien, bolscheviikien y. m. äärimmäisten joukkojen johtajana Berlinissä, kääntäen kiväärit ja kuularuiskut entisiä aatetoverejaan, sosialisteja, vastaan, menivät minun ajatukseni entistä useimmin hänen kunniallisten vanhempiensa kotiin, missä olin nähnyt hänetkin nuorena, toivorikkaana juristina. Kesällä v. 1893 minä ensikerran tapasin hänet "Vorwärts" lehden toimistossa, jonne eräs toimittajista puhelimitse kutsui hänet siksi, että hän edellisenä talvena oli käynyt Suomessa. Siinä keskustellessamme, rupesi hän hyvin vilkkaasti esittämään, että tulisin tervehtimään hänen äitiään.

Minä puolestani en pyytänyt mitään parempaa kuin tavata ihmisiä, varsinkin sellaisia, jotka tekivät yhteiskunnallista työtä ja edustivat jotakin määrättyä suuntaa, ja siksi otin kiitollisuudella vastaan kutsun ja lupasin määrähetkenä ilmestyä hänen äitinsä luona.

Liebknechtit asuivat silloin, kuten myöhemminkin Charlottenburgissa, aina samassa talossa. "Ei meillä ole aikaa muuttaa", selitti rva *Liebknecht*, kun kerran myöhemmin oli kysymys tästä heidän paikallaan pysymisestään.

Koti, jonka he omistivat, oli tavallaan hyvinkin vaatimaton ja kuitenkin huomasi varsin pian, että siellä palveltiin aivan toisia arvoja, kuin tavallisissa, vähävaraisissa saksalaisissa kodeissa. Kaapit ja hyllyt olivat täynnä kirjoja, pöydillä oli lehtiä ja aikakauskirjoja, seinillä merkkihenkilöiden kuvia, sellaisten kuin Carl Marxin, Lassallen, Bebelin y. m. Eikä kokoelmasta puuttunut talon isäntääkään. Katselin hänen kuvaansa siinä monta kertaa ja totesin, että hänellä oli henkevät, tarmokkaat kasvot. Itse hän sillä hetkellä oli tavanmukaisessa kesäkongressissa, joka pidettiin Zürichissä.

Rouva Liebknecht erosi aivan tuntuvasti muista tapaamistani saksattarista, aina siihen määrin, että jo tiedustelin oliko hän ollenkaan saksalainen. "Samaa on moni muukin kysynyt", hymyili hän, mutta vakuutti kuitenkin olevansa täysiverinen germaani. Hän oli vilkas ja puhelias, tunsi ajan sosialiset ja kirjalliset ilmiöt, oli tottunut seurustelemaan eri kansallisuuksien kanssa, arvosteli tapahtumia yleismaailmalliselta, eikä vain saksalaiselta kannalta ja tuntui olevan huvitettu kaikesta inhimillisestä.

Tulimme keskustelun kuluessa esim. kosketelleeksi naisen silloista asemaa Saksassa. Rva L. näki sen kaikessa alastomuudessaan, mutta hän ei silti suinkaan sanonut kuin sosialisteilla on tapana, että se kaikki vain oli nykyisen yhteiskuntajärjestelmän syy, eikä tulisi siitä muuttumaan ennenkuin tulevaisuuden valtiossa. Hän oli päinvastoin sitä mielipidettä, ettei naisilla suinkaan ollut syytä luottaa niihin kauniisiin lupauksiin, joita sosialistit ohjelmissaan niin runsaasti antoivat... Eihän naisen asema miesten enemmistölle merkinnyt yhtään mitään. Eivät he olleet oppineet katselemaan häntä edes vertaisenaan, jolla oli oma itsenäinen tehtävänsä maailman kaikkeudessa. Eihän esim. saksalainen nainen ollut muuta kuin miehensä ensimäinen palvelija. Olihan joukossa toisellaisia miehiäkin, sellaisia, joilla oli jalot, valistuneet mielipiteet, sellaisia, jotka tunnustivat naisen vapaaksi olennoksi, mutta heitä oli toistaiseksi varsin harvassa. Siksi ei liioin ollut syytä, että naiset sokeasti liittyivät mihinkään puolueeseen, siinä uskossa, että kaikki annettiin heille valmiina, vaan itse heidän oli asiansa omiin käsiinsä ottaminen ja sen hyväksi toimiminen.

Tiedustelin oliko rva L. liittynyt johonkin Berlinissä olevaan naisyhdistykseen. Sitä hän ei ollut tehnyt. Ne olivat hänestä liika ahdasmielisiä, ja kysymykset, joita niissä vielä pohdittiin, olivat jo hänelle voitettu kanta. Ei hänen lähin seurapiirinsäkään ollut etsittävä saksalaisten keskuudessa, vaan enimmäkseen hän seurusteli Berlinissä oleskelevien muukalaisten kanssa, kuten englantilaisten ja venakkojen. Näistä jälkimäisistä puhuessamme, tuli myöskin Sonja Kovalevskin nimi mainituksi. Vaikka hän pitemmän aikaa oli opiskellut Berlinissä, oli hänen nimensä ja olemassa olonsa aivan tuntematon siihen asti tapaamilleni saksattarille, mutta rva L:lle oli Sonja Kovalevski sekä tiedenaisena että kirjailijana yhtä tuttu kuin meille täällä pohjolassa.

Kun jo monasti olin havainnut, että rva L. liikkui kirjallisuuden alalla hyvinkin kotoisasti, tulin ajatelleeksi, että hän ehkä itse kirjoitti, tai ainakin toimi arvostelijana. Käytin siksi parin sekunnin väliaikaa keskustelussa ja kysyin hänen vanhimmalta pojaltaan, Carl Liebknechtiltä, joka oli naapurini, kirjoittiko hänen äitinsä. Mutta rva L. kuuli sen ja vastasi nauraen, osoittaen poikiaan: "Tässä näette minun viisi romaaniani."

Nämä pojat tuntuivat yleensä varsin siivoilta ja hyvin kasvatetuilta. Palvelija oli ulkona ja he auttoivat äitiä illallispöydän kattamisessa, lautasten vaihtamisessa, teen tarjoilussa y. m. niin tottuneesti, että heti huomasi heidän monta kertaa olleen mukana samanlaisissa hommissa. Niinikään he mitä suurimmalla kunnioituksella kuuntelivat äitinsä puhetta; ei heissä huomannut merkiksikään tuollaista hieman ylimielistä, hieman halveksivaa ilmettä, joka -- ennenaikaan varsinkin -- oli niin tavallinen nuorten miesten kasvoilla naisten keskustellessa -- olipa tuo puhuja vaikka oma äiti.

Oikein ihmeellistä oli todeta miten vilkas ja innostunut rouva Liebknecht jaksoi olla, vaikkakin hänen elämänsä oli ollut täynnä kovia kolauksia, aineellista puutetta ja sydämen tuskaa puolison ehtimiseen vankilassa istuessa ja vuosikausia karkoitettuna ollessa. Hänen ulkomuotonsa kertoi kyllä ennenaikaisesta vanhenemisesta, mutta henki oli nuori ja joustava.

Erotessamme sanoimme toisillemme moneen kertaan "näkemiin", ja tämän ensi käynnin jälkeen kuului ihan asiaan, että joka kerta kun oleskelin Berlinissä, tai vain poikkesin sinne pikimältään matkalla muuallepäin ollessani, kävin tervehtimässä Liebknechtejä.

Sen ajan natsionalistisessa ja militaristisessa Saksassa muodosti heidän kotinsa todellisen keitaan. Siellä saattoi vapaasti keskustella, tehdä huomautuksia Saksan oloista, verrata niitä vastaaviin muualla, ilman että syntyi väärinkäsityksiä.

Näillä myöhemmillä käynneilläni tutustuin sitten myöskin talon isäntään ja havaitsin miten kokonainen hän oli työssään ja elämässään, miten ne aina kulkivat samaa suuntaa ja peittivät toisensa.

[Kuva: Wilhelm Liebknecht.]

Wilhelm Liebknecht ei tinkinyt, eikä liioin horjunut, ei hänellä ollut oma etu mielessään, eikä sentakia ruvennut mielistelemään ja vakaumuksestaan luopumaan. Kuin graniittikallio seisoi hän pystyssä elämänsä moninaisissa vaiheissa ja antoi myrskyn ja ukkosilman ympärillään raivota. Karkoitukset, vainot ja vankilarangaistukset olivat alituisesti uudistuvia ilmiöitä hänen elämässään; vielä pari vuotta ennen kuolemaansa, joka tapahtui v. 1900, oli hän n. k. majesteettirikoksen takia, jota ei edes voitu todeksi näyttää, vankikoppiin sulettuna pari kuukautta ja tuli siellä viettäneeksi 70-vuotisen syntymäpäivänsäkin. -- Mutta vankilasta päästyään ei hän muuttanut tavuakaan puhe- ja kirjoitustavassaan, vaan puolsi kuten ennenkin sitä, jonka hän piti oikeana sekä Saksan valtiopäivillä, jossa hän aina vuodesta 1874 edusti työväenpuoluetta että myöskin "Vorwärts" lehdessä, jonka päätoimittaja hän oli.

Niinpä hän esim. vähää ennen kuolemaansa otti keisarin kiinalaisen politiikan ja "hunnilaispuheen" ankarasti ruoskiakseen eräässä Dresdenissä pidetyssä esitelmässään. Samassa tilaisuudessa kuvasi hän Europan silloista valtiollista tilannetta seuraavin sanoin: "Sellainen kuin maailmanpolitiikka nykyään on, ilman suuntaa ja päämäärää, muistuttaa se pikajunaa, joka kiitää eteenpäin aika lailla, ilman veturinkulettajaa, ilman ainoatakaan miestä, joka tuntisi koneen, seudun ja päämäärän -- mutta sitä vastoin on koko joukko asiaankuulumattomia, jotka ovat eri mieltä suunnan suhteen, ja joista jokainen koittaa päästä käsiksi koneen ohjaustankoon ja välistä antaa sille sysäyksen oikealle, välistä vasemmalle, niin että juna ryntää sinne- ja tännepäin, ristiin ja rastiin." Kuvaus sopii muuten erinomaisesti nykyhetkeenkin.

Kun Liebknecht v. 1872 yhdessä Bebelin kanssa oli haastettu oikeuteen maankavaltamisesta siksi, että hän oli vastustanut Elsas-Lothringin liittämistä Saksaan, ja hänen kotipuolensa poliisi oli antanut aivan virheellisiä tietoja hänen aikaisemmasta elämästään ja toiminnastaan, oikaisi Liebknecht nämä esittämällä koko elämäkertansa ja tuomalla peittelemättä esiin maailmankatsantokantansa. Siinä hän m. m. sanoi: "En ole milloinkaan omaa etuani etsinyt; kun on ollut valitseminen personallisen etuni ja vakaumukseni välillä, olen aina uhrannut edellisen. Jos en sitä olisi tehnyt, olisin nyt loistavassa asemassa, enkä suinkaan istuisi syytettyjen penkillä, mihin ne ihmiset ovat minut saattaneet, jotka turhaan joku vuosi sitten koettivat minut ostaa. Kun monien vainoomisien perästä olen köyhä, ei se ole mikään häpeä -- päinvastoin olen ylpeä siitä, sillä jos mikään, on se todistus valtiollisesta kunniastani."

Nämä sanat eivät olleet mitään tyhjää korupuhetta, vaan ne olivat Liebknechtin elämän sisällys. Niiden takana oli ihminen, joka ei tuntenut raukkamaisuutta eikä pelkoa. -- Välistä tämä periaatteista kiinnipitäminen saattoi johtaa yksipuolisuuteen ja ahdasmielisyyteenkin, niin ettei se enää rakentanut, vaan pikemmin hajoitti ja vieroitti. Mutta enimmäkseen se kuitenkin oli varsin ansiokas, kuten esim. Liebknechtin työssä ja lausunnoissa rauhanaatteen hyväksi.

Hamasta nuoruudestaan L. oli ollut sotilasvallan ankara vastustaja, eikä laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaakseen kuinka luonnotonta ja petomaista oli, että valtiot ylläpitivät suuria, miljoonia maksavia laivastoja ja armeijoja hyökätäkseen toistensa kimppuun ja anastaakseen toisiltaan alueita. "Jos kansa tahtoo suureksi ja mahtavaksi" oli hänellä tapana sanoa, "on se saavutettava ahkeran työn kautta omien rajojen sisäpuolella." Ja sitten hän osoitti miten hänen isänmaassaan, Saksassa, juuri se, jota muut kansat kunnioittivat, sen sivistys, tiede ja taide ei suinkaan ollut syntynyt kanuunien ja kiväärien avulla. -- Hän asettui aina sorrettujen puolelle ja ajoi heidän asiaansa suurella voimalla. Hän vastusti esim. ankarasti Saksan ja Itävallan välistä sotaa v. 1866, moitti Bismarckin sotapolitiikkaa 1870-luvulla ja kirjoitti todellisia paloartikkeleja sitä sotaista riemujuhlaa vastaan, jota vietettiin Saksassa "korkeimmasta käskystä" v. 1895, osoittaen, että katkeruutta ranskalaisten mielissä siten vain pidettiin vireillä.

Sorrettujen, Slesvigissä asuvien tanskalaisten puolustajana Liebknecht myöskin monta kertaa esiintyi, ja sai kaikki puoluelaisensa Saksan valtiopäivillä kannattamaan slesvigiläisen edustajan, Gustaf Johannsenin, karkoitusinterpellatsionia. -- Tanskalaiset olivatkin syvästi kiitolliset sen johdosta ja kutsuivat hänet rauhanyhdistyksensä kunniajäseneksi. Suomen kohtaloon routavuosina hän myöskin lämpimästi otti osaa ja kirjoitti asiasta monta voimakasta artikkelia, joissa tsaarivaltaa ei suinkaan aivan hellävaroin kuvattu. Niin huvitettu hän oli tästä kysymyksestä, että, viimeisen kerran tavatessamme, pyysi minun hankkimaan itselleen Suomea koskevaa kirjallisuutta vaikka millä Europan kielellä -- "ei sentään suomeksi", lisäsi hän nauraen, "sitä en ymmärrä."

Puhujana oli Liebknechtiä varsin hauska kuunnella. Hänessä oli voimaa, vakaumusta ja asiallisuutta. Tunsi että joka sanalla oli vastakaikua hänessä itsessään, ettei hän lausunut mitään vain kiihoittaakseen kuulijoitaan, kuten, sen pahempi, työväenkokouksissa usein tehdään. Ei hän liioin ollut mikään tietämätön henkilö, joka sieltä ja täältä olisi koonnut itselleen nuo tavalliset ohjelmaan kuuluvat lausunnot. Päinvastoin. Hän oli nuoruudessaan harjoittanut ahkeria opintoja Berlinin, Marburgin ja Giessenin yliopistoissa ja itsekin tuumaillut ruveta yliopiston opettajaksi, vaikka hän sitten kuitenkin havaitsi olevansa aivan liika vapaamielinen sopiakseen sellaiseen toimeen. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä hankkimasta itselleen laajoja tietoja. Niitä hän sitten vielä läpi koko elämänsä täydenteli ja käytti varsinkin vankilassa olonsa ja karkoitusaikansa ulkomailla monipuolisiin tutkimuksiin.

Yksityiselämässä oli Liebknecht hyvin hiljainen ja harvasanainen. Hän saattoi väliin esim. kutsuissa tuttaviensa luona istua aivan mykkänä koko illan. Ja kun hänen vaimonsa, sitten kysyi oliko hänellä ollut hauska, vastasi hän empimättä: "Erinomaisesti!" "Mutta ethän vaihtanut sanaakaan", huomautti tämä. "Juuri siksi, minulla oli niin hyvää aikaa ajatella."

Kotielämässään ja avioliitossaan tuntuivat Liebknechtit hyvin onnellisilta. Molemmat olivat samojen aatteiden läpitunkemat ja iloitsivat niiden voitoista. Sitä paitsi auttoi rva L. miestään monella tavalla, m. m. hoitamalla koko hänen laajan yksityiskirjevaihtonsa. Sankarillisesti hän myöskin kantoi kaikki ne iskut, jotka kohtasivat hänen puolisoaan ja tietenkin myöskin vaikuttivat häneen ja perheeseen. Silloin hän myöskin oikein sai nähdä ihmisten raukkamaisuuden, sillä niin pian kun onnettomuus tuli, jättivät useimmat niistä, jotka tavallisissa oloissa kulkivat "ystävien" nimellä, hänet aivan yksin. Kun elämä taas valkeni, ilmestyivät he jälleen, "mutta silloin minä en enää ollut saatavissa" sanoi rva L. kertoessaan minulle näistä synkistä muistoista.

* * * * *

Viime aikojen tapahtumat ympäri maailmaa ja erikoisesti Saksassa ovat antaneet minulle, kuten monelle muullekin, paljon aihetta miettiä sosialismin ydintä. Se on erinomaisesti kyennyt osoittamaan olevaisten muotojen puutteet, jopa ne hajoittamaankin, mutta vielä se ei ole osoittanut kykenevänsä mitään parempaa saamaan sijaan.

Sellaisten jaloluonteisten, suuripiirteisten henkilöiden kuin Wilhelm Liebknechtin ja hänen puolisonsa epäitsekäs, uhrautuva työ ei kuitenkaan voi mennä hukkaan. Jossain muodossa se kyllä varmaankin siitä vielä nousee ja antaa kauniin sadon.

ANN MARGRET HOLMGRÉN.

o. s. Tersmeden.

Kun *Ann Margret Holmgrén* Ruotsissa helmik. 17 p. 1910 täytti 60 vuotta, toimittivat hänen ystävänsä erityisen juhlajulkaisun hänen kunniakseen, johon Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen naiset olivat antaneet avustuksia. Niissä he käsittelivät sekä hänen julkista työtään että hänen merkitystään ystävänä, perheenäitinä ja kodin haltijattarena.

Ei kukaan kuitenkaan kirjoittanut hänestä niin herttaisesti kuin *Selma Lagerlöf*. Hän kertoi siinä miten Ruotsin naisasialiike rva *Adlersparren* kuoltua oli joutunut orvoksi ja turvattomaksi, miten näytti siltä kuin koko kylvö olisi jäänyt hoidotta ja hunningoille. Mutta sitten tuli tähän laiminlyötyyn kasvitarhaan ystävällinen, pieni nainen ruiskukannuineen ja haravoineen ja rupesi ahkerasti toimimaan. Hän kasteli kuivuneita taimia, hän sitoi katkenneita oksia, hän haravoi ja puhdisti. "Mitähän hyötyä siitä on", arvelivat ne, jotka olivat odottaneet jotakin oikein suurta ja mahtavaa, sellaista työntekijää, joka olisi tullut kuin tuulispää ja hämmästyttänyt koko maailmaa. Mutta pian näyttäytyi, että tämä uutterasti, mutta hiljaisuudessa työskentelevä nainen sai kasvitarhan aivan uuteen kuntoon; se rupesi jälleen kukoistamaan ja sen alue laajeni vuosi vuodelta.

[Kuva: Ann Margret Holmgrén.]

Tämä runollinen pieni kuvaus antaa erinomaisen selvän käsityksen Ann Margret Holmgrénin personallisuudesta ja toimintatavasta. Juuri sellainen hän on. Hillitty, hiljainen ja vaatimaton, mutta mihin hän tulee, sinne hän jäljen jättää, siellä rupeaa kasvamaan ja kukoistamaan, siellä ilma puhdistuu ja kirkastuu.

Tapasin Ann Margret Holmgrénin ensi kerran v. 1902 eräässä kokouksessa Norjassa ja ihan hämmästyin sen johdosta, että hän oli niin vapaa kaikesta suurruotsalaisuudesta, ja että kaikissa hänen sanoissaan oli sellainen lämmin, inhimillinen sävy.

Hän oli juuri niihin aikoihin antautunut Ruotsin naisten äänioikeusliikkeen matkapuhujaksi, joka yleensä on maailman raskaimpia ja epäkiitollisimpia tehtäviä. -- Alaltaan niin suuressa maassa kuin Ruotsi, on ensinnäkin nuo pitkät, väsyttävät matkat, sillä Ann Margret ei ainoastaan käynyt kaupungeissa ja valtateiden varsilla, vaan kaikkein kaukaisimmissakin kolkissa, kuten esim. Kirunassa. Sitten ei esitelmämatkoille antautuessaan liioin koskaan tiedä, tapaako vastaanottavaisia sydämiä ja onko asia, josta aikoo puhua, edes senverran tunnettu, että ihmiset tulevat sitä kuulemaan.

Onneksi oli Ann Margretella paljon tuttavia pitkin Ruotsia niiltä ajoilta, jolloin hänen puolisonsa, professori Holmgrén, oli ollut Upsalan yliopiston opettaja ja heidän kotinsa oli ollut avoin opiskelevalle nuorisolle. Näille hän ilmoitti tulostaan, tai ellei hänellä ollut personallisia tuttavia, kirjoitti hän pitäjän opettajattarelle tai jollekin muulle valveutuneelle naiselle, jonka nimen hän oli kuullut.

Monta kertaa vastasivat nämä kuitenkin kaikkea muuta kuin rohkaisevasti. He nimittäin selittivät, ettei heidän paikkakunnallaan ollut senverran harrastusta, että sinne olisi kannattanut tulla. Mutta vaikka kuka muu tahansa jo olisi jättänyt koko matkasuunnitelmansa, ei tämä sittenkään peloittanut rva Holmgrénia. Hän lähti sinne, puhui yksityisesti tapaamiensa naisten kanssa, oppi heidät tuntemaan ja ilmoitti lopulta esitelmänpidostaan. Kun se päivä sitten koitti, oli hänellä tavallisesti huoneen täydeltä väkeä. Moni perheenemäntä ja äiti, joka ei aluksi ollut ensinkään taipuvainen menemään, innostui kuullessaan, että vieras tulijakin oli monen lapsen äiti, kuten hän itsekin, eikä mikään nuori kokematon agitaattori ja rienaaja.

Ann Margret Holmgrénin julkinen toiminta alkoi nimittäin suhteellisesti myöhään. Hän oli kyllä aina seurannut ajan virtauksia ja silloin tällöin kirjoittanutkin niistä salanimellä, mutta hänen nuoruudessaan oli miltei aivan kuulumatonta, että nainen esiintyi puhujana ja eihän se olisi sopinut, että hienosti sivistyneen kamariherra Tersmedenin tytär olisi ruvennut vasten virtaa kulkemaan ja yleistä mielipidettä uhmaamaan. Ja sitäpaitsi hän, kuten moni muukin arka ja hienotunteinen ihminen, oli luonteeltaan varsin ujo. Hän kertoi minulle kerran miten hän, nuorena tyttönä iltakutsuissa ollessaan, monta kertaa oli paastonnut vain siksi, ettei ollut rohkeutta mennä ottamaan ruokaa tuosta yhteisestä "seisovasta illallispöydästä".

Mutta siksi onkin sen ihmeellisempää, että hän vanhemmiten niin saattoi rohkaista mielensä, että antautui oikein "ammattipuhujaksi". Mikähän siihen vaikutti? Ei mikään muu kuin hänen hehkuva vanhurskaudentuntonsa, hänen palava halunsa auttaa siskojaan. Herättää hän heitä tahtoi ja päästää kytkevistä kahleista; hankkia heille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin ja osoittaa, että he yhdessä kulkien muodostaisivat suuren voiman. Ase, jonka hän tahtoi sukupuolelleen annettavaksi, oli yleinen valtiollinen äänioikeus, mutta aluksi piti naisten oppia ymmärtämään sen arvo ja merkitys, muuten eivät kykenisi sitä käyttämään. Paljon hyvää kuvitteli Ann Margret siitä koituvan, että naisetkin saisivat olla mukana yleisiä asioita arvostelemassa ja päättämässä.

Erääseen, tätä asiaa koskevaan kiertokyselyyn, vastasi hän m. m. toivovansa, että kun hedelmät naisten osanotosta valtiolliseen elämään ehtivät tulla näkyviin, niiden joukossa ensi sijassa olisi seuraavat:

1 Väkijuomaliikkeen vähentäminen ja vähitellen lakkauttaminen, ehkäpä myöskin tupakan.

2 Valtiovarojen säästeliäämpi käyttäminen. Enemmän varoja opetustarkoituksiin sekä naisia että miehiä varten -- myöskin tietysti yleisiin opetuslaitoksiin kotitaloutta varten -- mutta sen sijaan turhamaisten ja kerskailevien menojen supistaminen, sellaisten menojen, joista me nyt joka päivä näemme esimerkkiä julkisessa elämässä.

3 Enemmän itse asioista kuin muodoista kiinnipitäminen.

4 Inhimillisimpiä lakeja, varsinkin niiden lakien uusiminen, jotka koskevat sekä avioliitossa, että sen ulkopuolella olevia naisia, lasten suojelusta ja turvaa j. n. e.

5 Inhimillisiä olosuhteita ruumiillista työtä tekeville.

6 Enemmän velvollisuuden tunnetta siveellisessä suhteessa.

7 Rauhanaatteen ja sovinto-oikeuskysymyksen nopeampi kehitys.

Tässä vastauksessa ilmenee Ann Margret Holmgrénin koko valoisa luottamus hyvän ja oikean voittoon. Ei hän ilman sitä koskaan olisi antautunutkaan sellaisiin voimia, aikaa ja varoja kysyviin ponnistuksiin, kuin nuo esitelmämatkat olivat, sillä ei Ann Margret Holmgrén liikkunut esitelmöitsijänä äänioikeusorganisatsionien varoilla -- eihän niillä koskaan ole sellaiseen rahoja -- vaan kaikki mitä hän teki, teki hän omalla kustannuksellaan.

Eikä se työ suotta ollutkaan. Kaikkialla missä Ann Margret Holmgrén liikkui, voitti hän ihmisiä ja sytytti sydämiä, joka riippui sekä hänen personallisesta viehätysvoimastaan, että hänen lämpimästä, kaikki esteet voittavasta vakaumuksestaan. Vähitellen syntyi naisten äänioikeusyhdistyksiä joka kolkkaan pitkin avaraa Ruotsia, ja noin vähintäin 70 niistä oli Ann Margret Holmgrénin perustamia.

Mutta tämä yhtämittainen matkustaminen ja puhuminen kävi hänelle kuitenkin ajan pitkään ylivoimaiseksi ja hänen terveytensä, joka ei milloinkaan ollut vankinta laatua, ei sitä lopulta kestänyt.

[Kuva: Ann Margret Holmgrén.]

Kun minä jokunen vuosi myöhemmin tapasin Ann Margret Holmgrénin Tukholmassa, oli hän vuoteenomana ja kuumetäplät paloivat hänen poskillaan. Mutta ei se sittenkään ollut pelkkä rasitus, joka häntä sillä hetkellä vaivasi, vaan myöskin mielipaha. Norjan itsenäiseksi julistautuminen oli juuri siihen aikaan antanut loppumatonta keskustelunaihetta ruotsalaisille, ja norjalaisia moitittiin aivan silmittömästi puolelta ja toiselta. Ann Margret, joka oli lämmin Norjan ystävä ja tiesi mitä siellä ajateltiin, ei voinut ottaa osaa tähän sanomalehdistön ja suuren yleisön parjausryöppyyn, vaan asettui vapaammalle, inhimillisemmälle kannalle -- jopa puolustikin norjalaisten menettelyä. Tämän johdosta hänet leimattiin epäisänmaalliseksi ja eräs hänen läheisistä tuttavistaan selitti, että hän oli aivan sopimaton tulevaisuudessa edustamaan Ruotsin naisia.

"Jos joku muu olisi sen sanonut", valitti Ann Margret, "ei se olisi minuun niin koskenut, mutta kun hän, joka on valistunut ihminen ja kuuluu meidän omaan joukkoomme, puhuu sellaista, tuntuu aivan siltä kuin minua olisi pistetty parsinneulalla."

Me puhuimme tästä kauan aikaa ja tulimme siihen, että niin pian kun ihmisten poliittiset intohimot ja natsionalistiset ennakkoluulot pääsevät vallalleen, ei heillä enää ole rahtuakaan arvostelukykyä, eikä ihmisyyttä, ei hienotunteisuutta, eikä suvaitsevaisuutta.

Mutta tätä kaikkea on Ann Margretella. Ei hän koskaan voisi siten loukata toista, ei lausua puolueellista arvostelua, eikä umpimähkäistä tuomiota. Hän kuuntelee ja harkitsee, hän punnitsee syitä ja vastasyitä ja omistaa itselleen sen mikä hänestä on inhimillisintä ja oikeinta. Siksi nuoriso niin mainiosti viihtyykin hänen seurassaan ja niin mielellään menee hänen luokseen neuvoja ja selvyyttä saamaan elämän pulmallisissa kysymyksissä. Paitsi että hän on lukuisien lastenlasten kaikkein ihanteellisin "mummu", on hän niin monen nuoren ihmisen, olivat ne sitten miehiä tai naisia, "rippiäiti" ja lohduttaja.

[Kuva: Ann Margret Holmgrénin hyvät ystävät: Caroline ja Björnstjerne Björnson.]

Ann Margret Holmgrén on, kuten hänen hyvä ystävänsä Björnstjerne Björnson vuosikymmeniä sitten sanoi, tehty tavattoman lujasta, mutta samassa hienosyisestä aineksesta, hänellä on yhtaikaa monen voimallisen miehen tarmo ja hienon, todellisen naisen alttius ja uskollisuus.