Chapter 8

Ja niinkuin hän ymmärsi toisten ajatukset, ymmärsi hän myöskin heidän huolensa ja surunsa, ja oli aina valmis auttamaan, uhraten tuntikausia kalliista ajastaan. Kun vain ajattelen kaikkia niitä askeleita, joita hän otti Suomen takia ja kun sitten tiedän, että samalla tavalla hän palveli kaikkia muitakin, jotka olivat hädässä ja avun tarpeessa, niin en oikeastaan ihmettele, että hän murtui kesken. "Hän lepää nyt, hän joka ei milloinkaan suonut itselleen lepoa" kirjoitti eräs hänen kuolemastaan, ja toinen sanoi kirjeessään: "Tämä suurenmoinen nainen, tämä jaloin ihminen on nyt poissa." Ja molemmat arvostelut olivat erittäin sattuvat.

Auguste Fickert oli samaa ainesta kuin ihmiskunnan suuret, pyhät marttyyrit. Hänellä ei ollut rahtuakaan itsekkyyttä, oman voiton pyyntöä tai kunnianhimoa. Aatteita hän rakasti, aatteita, joista toivoi koituvan ihmiskunnalle onnea ja siunausta, ja niiden eteen hän uhrautui kokonaan, ajattelematta vaivojaan, heikkoa terveyttään, aineellisia etuja.

Hän oli koko elämänsä vähissä aineellisissa varoissa tehden raskasta koulutyötä henkensä ylläpitämiseksi, mutta ei mikään mahti maailmassa saanut häntä ottamaan maksua työstään aatteiden palveluksessa. Eräs henkilö jätti hänen *Neues Frauenleben* nimiselle aikakauskirjalleen melkoisen rahasumman, jonka korot etupäässä oli aijottu päätoimittajan palkaksi. Auguste F. käytti ne avustajiensa palkkaamiseksi ja antoi itse työnsä ilmaiseksi. Kerran kokosivat hänen ystävänsä hänelle muutamia tuhansia guldenia ja pyysivät, että hän käyttäisi ne matkustamiseen ja lepoon. Mutta hän antoikin ne virkistysmatkastipendiksi kansakoulun naisopettajille.

Tämä hänen luonteensa suurpiirteisyys ja aateluus vaikutti tietysti mahtavasti ja kohottavasti hänen ympäristöönsä. Moni innostui vain hänen takiansa yhteiskunnalliseen uudistustyöhön ja antautui siihen. Muun muassa sai hän Wienin etevän kirjailijan, *Rosa Mayreder*'in liittymään suureen yhdistykseensä ja sen johtokunnassa toimimaan.

Monta vuotta olin jo kehoittanut Auguste Fickertiä tulemaan Suomeen nähdäkseen kerran läheltä sen maan ja kansan, jonka oikeuksia hän niin lämpimästi oli puoltanut. Kesällä v. 1909 hän vihdoin tulikin tänne, oleskeli viikon päivät Helsingissä ja kiersi sitten Itä-Suomea tutustuakseen sen luonnonihanimpiin paikkoihin, kuten Imatraan, Savonlinnaan, Punkaharjuun j. n. e.

Täällä saamistaan vaikutelmista kirjoitti hän Naisten Ääneen pienen selostuksen, joka sittemmin myöskin oli luettavana siinä muistojulkaisussa, joka hänen kuoltuaan Wienissä ulosannettiin. Siinä hän sanoo:

"Minulla oli erinomainen maantieteen ja historian opettaja, professori *Edvard von Weinzierl*, jolle olen ikuisessa kiitollisuuden velassa; niin paljon hän on henkiseen elämääni jäsen suuntaan vaikuttanut. Kuunnellessani hänen luentojaan olin jatko-opiston opettajatarosastolla, siis siinä ijässä, jolloin sielu on avoin kaikille hyville vaikuttimille. Näissä luennoissaan puhui hän kerran myöskin Suomesta, tuosta satumaisesta, tuhatjärvisestä maasta kaukana pohjolassa, ja sen tarmokkaista asukkaista, jotka uutteralla työllä ovat pakoittaneet karun maaperänsä tuottamaan sen verran, että he sisällisen vapauden vallitessa ovat voineet kehittyä aivan ihmeteltävästi.

Useita vuosia myöhemmin, kun jo olin ottanut osaa naisasialiikkeeseen, tuli Maikki Friberg Wieniin ja piti esitelmän pohjoismaiden kansanopistoista "Yleisessä itävaltalaisessa naisyhdistyksessä". Hänen innostuksensa tähän suureen asiaan, hänen vilkas luonteensa ja lämpönsä valloittivat meillä kaikki sydämet, ja sama tunne, jonka professori v. Weinzierlin esitelmä oli minussa aikaan saanut, heräsi jälleen, kun nyt ensi kerran tapasin elävän olennon tästä runollisesta maaperästä. Haluni nähdä Suomea ja tutustua sen asukkaisiin tuli jälleen voimakkaaksi, eikä ollut enää tukahutettavissa, varsinkin kun Maikki Friberg sen jälkeen monta kertaa kävi Wienissä ja me koko ajan olimme mitä vilkkaimmassa ajatusten vaihdossa.

Vihdoinkin saatoin päästä toiveitteni perille. Eräänä kauniina heinäkuun aamuna lähestyin minä Helsingin auringon valossa hymyilevää satamaa, eikä mikään muu häirinnyt tätä kaunista kuvaa kuin tietoisuus siitä, että Viapori oli vieraan hallussa ja että muukalainen siis hallitsi sisäänkäytävää Suomen sydämeen.

Nyt minä olen useita päiviä kestävillä matkoilla omin silmin nähnyt Suomen viheriäpuitteiset, uinailevat järvet, hopealle hohtavat koivut ja tummat havumetsät, olen ihmetellyt sen toisiinsa liittyneitä vesistöjä rikkaine saaristoineen, olen ihaillut maalaisten ahkeruutta ja talonpoikien toimeliaisuutta, he kun vähillä varoillaan, mutta yksimielisyytensä kautta voimakkaina, rakentavat itselleen rannikkolaivoja, jotka kulettavat heidän maataloustuotteitaan järvien poikki kaukaisiin seutuihin, missä ihmiset ahkeralla työllä edistävät yleistä vaurastumista. Olen nähnyt herttaisia koteja miellyttävissä maakartanoissa ja hyvästi kasvatettuja, kukoistavia lapsia, kuten esim. tehtailija Backbergillä Vuolenkoskella ja taiteilija Hämäläisellä. Olen nauttinut rajatonta vieraanvaraisuutta suomalaisessa pappilassa, ystävällisen aviopari Lappalaisen luona Jääsken pitäjässä, vieraanvaraisuutta sellaista, joka meillä Keski-Europassa, missä on hotelleja ja majataloja joka askeleella, ei ainoastaan ole hävinnyt, vaan on käynyt aivan käsittämättömäksi.

Minulle on näytetty suurenmoisia kouluja ja sivistyslaitoksia niin maaseudulla kuin kaupungeissa, olen liikutetuin mielin katsellut avojalkaisia lapsia Helsingin kansankirjaston lukusalissa, olen nähnyt miehiä ja nuorukaisia kovassa työssä ja ihaillut heidän hilpeyttään, taitavuuttaan ja voimaansa. Kaikkialla on minut otettu ystävällisesti, jopa sydämellisestikin vastaan ja joka paikassa ovat ihmiset olleet henkisesti heränneitä ja vaikuttaneet elähyttävästi, luonnollisia kanssakäymisessään ja hyväntahtoisia sekä keskenään että vierasta kohtaan, koettaen näyttää ja antaa hänelle mitä parasta heidän maassaan on aineellisessa ja henkisessä suhteessa.

Olen nähnyt talouttaan mallikelpoisesti hoitavia perheenemäntiä, voimakkaita, taitavia miehiä, terveitä, suloisia, luonnollisia nuoria tyttöjä, kohteliaita, vaatimattomia nuoria miehiä opiskelevan nuorison keskuudessa, sanalla sanoen olen nähnyt herttaisen, iloisen ja sivistyneen kansan, jolle minä puolestani vain toivoisin, että se vapautettuna "pahan naapurin" hyökkäyksestä vapaasti saisi kehittyä ja luoda itselleen sellaisen tulevaisuuden, johon sen luonteen pääominaisuudet, sitkeys, ahkeruus ja toimeliaisuus viittaavat. Siten se voisi tulla monelle Europan suurvaltiolle ladunavaajaksi."

Auguste F. huomasi, että uusi sortoaika oli tulossa ja seurasi tarkkaan sen kehitystä. Varsinkin häneen koski tuo venäläisten uhkaus eroittaa maastamme sen rajalla olevat pitäjät. Sen johdosta hän kirjoitti avoimen kirjeen Kansainvälisen Naisliiton puheenjohtajalle, lady Aberdeenille, jossa hän voimakkain, hehkuvin sanoin asettaa tämän asian naisten maailmanliiton tuomioistuimen eteen. Aluksi hän sanoo siinä:

"Kaukana Europan koillisessa kolkassa aijotaan julistaa kuolemantuomio. Se ei koske tällä kertaa yksityistä, joka asettuu vastustamaan vallitsevaa vääryyttä, eikä liioin uusien ajatusten yksinäistä edustajaa, ei -- kokonainen kansa on mestattava, sen omintakeisuus ja kulttuuri, jonka se on hankkinut itselleen alituisessa taistelussa karua luontoa vastaan, on siltä ryöstettävä siksi -- niin siksi että paha naapuri, jälleen voimaan päässyt tsaarivalta, näkee sen hyväksi."

Sitten seuraa tarkka selonteko meidän valtiollisesta asemastamme, Porvoon valtiopäivillä annetuista lupauksista ja niiden vahvistamisesta seuraavien hallitsijoiden valtaistuimelle astuessa, yksin Nikolai II:sen, joka ne sitten kuitenkin rikkoi. Niinikään hän muistuttaa niistä saksalaisten ja itävaltalaisten oppineiden antamista lausunnoista Suomen eduksi, jotka lausunnot julkaistiin vuoden alussa 1910, ja jossa he sanovat, että Suomen oikeuksien loukkaaminen koski koko Europaa, koska se oli rikos kansainvälistä oikeutta vastaan. Lopuksi hän sitten vetoaa naisiin seuraavin sanoin:

Ja naiset, aikovatko he äänetönnä katsella tätä Venäjän julkista oikeuden loukkausta?

Aikana, jolloin naiset taistelevat henkensä takaa valtiollisen tasa-arvon saavuttamiseksi, aikana, jolloin he syvästi tuntevat sen lapsipuolenaseman, josta heidän sukupuolensa kärsii sekä yksityisen oikeuden että julkisen oikeuden alalla, aikana, jolloin he ovat tulleet täydellisesti vakuutetuiksi siitä, että heidän osanottonsa uudenaikaisen elämän kaikilla aloilla on käynyt välttämättömäksi kulttuurin jatkuvalle kehitykselle, sellaisena aikana he eivät enää saa käsissä ristin katsella mitenkä kokonaiselta kansalta ryöstetään sen ansaitut oikeudet, he eivät saa äänetönnä katsella sitä, sillä siinä tapauksessa he tulevat kanssarikolliseksi vääryyden tekoon.

Kaikissa maissa ovat naiset ristiriidassa hallituksien kanssa, joilta vaativat oikeutta ja vanhurskautta itselleen.

Oikeuden ja vanhurskauden nimessä täytyy heidän ottaa puoltaakseen Suomen vapautta; kulttuurin nimessä täytyy heidän panna vastalauseensa tämän maan venäläistyttämistä vastaan -- heidän täytyy ennen kaikkea panna tämä vastalauseensa naisina, jotka itse vasta silloin voivat saada poliitista vaikutusvaltaa, kun siveelliset voimat pääsevät määrääjiksi kansojen elämässä, kun ei väkevämmän voima, vaan oikeus ja vanhurskaus tulevat hallituksien pääperusteiksi.

Kansainvälinen Naisliitto ei tietääkseni ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tämän kehoituksen johdosta, mutta Suomen hätä tuli kyllä senkautta tunnetuksi. Yksinpä Auguste Fickertin muistoksi järjestetyssä surujuhlassa Wienissä, se tuli esiin.

Juhlapuheen pitäjä, tri *Julius Ofner* huomautti nimittäin siinä, kuinka hän vielä aivan hiljattain oli puhunut vainajan kanssa hänen lempiharrastuksistaan, joiden joukossa Suomella oli niin tärkeä asema, ja lisäsi sitten:

"Suomi, tuo pieni maa, joka tähän asti on kyennyt puoltamaan vapauttaan mahtavan naapurinsa suhteen, maa missä vahvahenkiset, lujatahtoiset naiset alttiisti ja kiihkeästi ottivat osaa vapaustaisteluun ja sitten kun se saavutettiin, saivat miehiltään vapaaehtoisesti, kiitollisuuden osoitteeksi hyvästä yhteistyöstä, äänioikeuden; tämä maa se toteutti Auguste Fickertin ihanteen. Sellaisiksi hän tahtoi naiset. Omien ponnistuksien kautta tunnustusta ansaitsevan työnsä tuloksena heidän piti saada oikeutensa. Kun Suomen suuri taistelu nyt taas on alkanut uudestaan, joka sen pahempi tällä hetkellä näyttää niin epäedulliselta suomalaisille, oli Auguste Fickert aivan pois suunniltaan ja koetti edes antaa heille myötätuntonsa kannatuksen."

* * * * *

Kun surulliset, ikävät viestit toisensa jälkeen viime aikoina ovat tulleet Itävallasta ja etenkin Wienistä, olen hengessäni monasti sanonut: "Hyvä ettei Auguste Fickertin tarvinnut nähdä tätä surkeutta, sillä kyllä hän olisi siitä aivan rajattomasti kärsinyt." Hän näki kyllä Itävallan politiikan suuret puutteet ja puhui monasti siitä, kuinka luonnottomiksi ja hatariksi olot siellä olivat kehittyneet, mutta ei suinkaan hänkään sentään voinut aavistaa, että romahdus olisi ollut niin täydellinen.

CHARLOTTE SCHRÖDER.

Marraskuun 16 p. 1904 oli Askovin kansanopistosta kirkkoon johtava tie kuusien ja lippujen kaunistama. Kylän asukkaat, jotka sen olivat koristaneet, liikkuivat siinä vakavan näköisinä, hiljaa ja juhlallisesti. Muutamat menivät aina opistoon asti ja asettuivat molemmin puolin sisäänkäytävää.

Kun jo rupesi hämärtämään, kuultiin sisältä hiljaista, vienoa laulua, ja sitten sieltä ruvettiin kantamaan ulos ruumisarkkua. Tulisoihtujen kantajat kulkivat edellä ja kirstun jälkeen astui niin pitkä saattokulkue, että sitä riitti opistosta aina kirkkoon. Kirkkokin oli erinomaisen aistikkaasti koristettu ja valaistu. Muun muassa oli siellä kaksi mahtavaa joulukuusta.

Ketä siinä viimeiseen lepokammioonsa saatettiin? Se oli Askovin kansanopiston johtajan, Ludvig Schröderin puoliso, *Charlotte Schröder*, omaa sukua *Wagner*.

Charlotte Schröder kuului niihin ihmisiin, joita ei koskaan unohda kerran nähtyään. Hänen läheisyytensä vaikutti kuin auringonsäde ja kun häntä vain perästäpäinkin ajatteli, täytti aina lämmin tunne sydämen. Yhtä elävästi kuin eilispäivän, muistan sen hetken, jolloin hänet ensi kerran näin. Olin kesällä 1890 Köpenhaminassa ottaakseni osaa 6:nteen yleiseen pohjoismaiseen opettajakokoukseen. Siellä jokunen kehoitti minua jatkamaan matkaani Jyllannin niemimaalla olevaan Askovin kansanopistoon. Tunsin vielä siihen aikaan sangen vähän kansanopistoliikettä ja tiedustelin siksi mitä hyötyä tällaisesta käynnistä olisi. "Mene nyt vain", oli vastaus, "siellä saat nähdä mitä parahinta pohjoismaissa on."

[Kuva: Charlotte Schröder.]

Se ennustus toteutui täydellisesti. Askovin kansanopistossa oli silloin koolla kansanopiston ja eri koulujen etevimpiä edustajia Tanskasta ja naapurimaista; siellä pidettiin innostuttavia puheita ja esitelmiä, vaihdettiin kokemuksia ja vietettiin unohtumattomia hetkiä. Näin on kuitenkin monessa muussakin kokouksessa ollut. Mutta Askovissa oli vielä jotakin lisää. Siellä oli sellainen erinomainen koossa pitävä voima, sellainen lämpö ja yhteishenki, että tuli ajatelleeksi ensimäistä kristillistä seurakuntaa. Ja tämän hengen luoja oli Charlotte Schröder.

Aina siitä hetkestä kun hän meidän tullessamme seisoi opiston pihalla ja toivotti meitä tervetulleiksi, tunsimme jokainen, että hän oli tämän laitoksen keskus ja elähyttäjä, tunsimme, että siellä missä hän oli johtamassa ja valvomassa, olisi hyvä olla.

Aivan ihmeteltävästi hänen huolenpitonsa ja järjestävä kätensä riitti kaikkialle. Hän johti suurta talouttaan ja valvoi, että meillä kaikilla -- meitä oli silloin noin toista sataa vierasta -- oli määräajoilla ruokaa ja kahvia, että meidän huoneemme olivat kunnossa. Hän oli mukana esitelmissä ja keskusteluissa, säesti pianolla niitä lauluja, joita aamuin, illoin hartaushetkinä laulettiin ja ehti sitä paitsi vielä seurustella yksityisten kanssa, vastata heidän kysymyksiinsä ja luoda heille kodin tunnetta.

Kun ihmisillä on kiireellisiä toimia ja paljon velvollisuuksia, on sangen tavallista, että heidän olennossaan on jotakin hermostunutta ja levotonta. Heitä puhutellessa huomaa piankin, että vaikka he koettavat seurata sitä mitä heille kertoo ja esittää, menevät heidän ajatuksensa tuota pikaa kuitenkin muualle päin. Tai jos he ovatkin mukana ja kuuntelevat loppuun asti, niin tuntee koko ajan, ettei heitä pitäisi vaivata kaikellaisilla pikku asioilla ja huolilla, pelkää liiaksi ottavansa heidän kallista aikaansa.

Charlotte Schröder ei kuulunut näihin ihmisiin. Koko hänen olentonsa ja esiintymisensä tuntui niin sanomattoman rauhalliselta ja harmoniselta, kuin ei hän koskaan olisi tietänyt kiireestä mitään. Ja kun keskusteli hänen kanssaan, tai pyysi häneltä neuvoja, tunsi, että hän syventyi kysymyksessä olevaan asiaan ja punnitsi sitä yhtä tunnokkaasti, kuin olisi se koskenut häntä itseä tai hänen kaikkein läheisimpiään.

En ole nähnyt henkilöä, jossa äidillisyys -- sanan parhaassa merkityksessä -- olisi ollut niin kehittynyt, niin vallitseva kuin Charlotte Schröderissä. Ei hän ainoastaan ollut suuren lapsilaumansa äiti ja hella hoitaja, hän oli myöskin Askovin oppilaiden äiti ja äidillinen ystävä, koko ympäristön äiti ja äidillinen neuvonantaja, Tanskan kansanopistoihmisten äiti ja yhdysside.

Jo aikaisin joutui Charlotte Schröder kansanopiston työvainiolle. Vuonna 1862 vietti hän nimittäin häitä *Ludvig Schröderin* kanssa ja koska sulhanen jo silloin oli Röddingin kansanopiston johtaja, vei hän nuoren vaimonsa sinne. Rödding oli Tanskan ensimäinen kansanopisto, joka perustettiin jo v. 1844 Pohjois-Slesvigiin vastustamaan sisääntunkevaa saksalaisuutta ja korvaamaan korkeamman oppilaitoksen puutetta tanskalaisten keskuudessa Slesvigissä. Useiden johtajanvaihdoksien jälkeen, tuli Schröder sen johtajaksi v. 1862, oltuaan jo pari vuotta sitä ennen sen opettaja.

[Kuva: Ludvig Schröder.]

Pitkäksi Schröderien vaikutusaika ei siellä kuitenkaan käynyt. V. 1864 syttyi se onneton sota, joka leikkasi Tanskan ruumiista kaksi jäsentä, Slesvigin ja Holsteinin. Röddingin opisto ei sen jälkeen enää ollut kotoisella pohjalla, koska uusi raja tuli kulkemaan sen pohjoispuolella ja työn jatkaminen sellaisten olosuhteiden vallitessa oli miltei mahdoton. Siksi se päätettiin muuttaa rajan yli, mutta kuitenkin niin lähelle kuin suinkin entistä paikkaansa, jotta Slesvigin väestö sitä yhä vieläkin voisi käyttää. Silloin siirrettiin opisto nykyiselle sijalleen Askoviin, missä se aikaa myöten on kehittynyt Tanskan ensimäiseksi opistoksi.

Charlotte Schröder oli lapsena ja nuorena tyttönä ollut sangen heikko terveydeltään. Yhteen aikaan hän vain sauvojen nojalla oli päässyt liikkumaankin. Kaikki läheiset ja ystävät ennustivat siksi, ettei hän tulisi kestämään siinä vastuunalaisessa asemassa, johon hän kansanopiston johtajan puolisona joutui. Eikä ihmekään. Sillä ei ne ole pienet, ne velvollisuudet, jotka johtajan vaimon hartioille sälytetään. Hänen kotinsa pitää aamusta iltaan olla avoin oppilaille. Sen pitää tulla heidänkin kodikseen. Siksi on kaikki ateriat, kaikki työ- ja lepohetket yhteiset. Ei johtajan puoliso saa koskaan ajatella vain omaa perhettään, viettää sen kanssa erityisiä merkki-tai juhlapäiviä, vaan olkoonpa joulu tai pääsiäinen, aina hänen ensi sijassa täytyy ajatella sitä oppilasnuorisoa, joka häntä ympäröi ja pitää huolta sen hyvinvoinnista ja viihtymisestä.

Charlotte Schröder antautui tähän työhön koko sydämensä lämmöllä. Hän tuli puolisonsa opiston keskustaksi ja hyväksi hengeksi, sen sydämeksi ja järjestäväksi kädeksi. Ja kumma kyllä niin hänen voimansa eivät kesken uupuneet, hänen heikko terveytensä ei pettänyt. Näytti päinvastoin siltä, kuin ne olisivat kasvaneet ja voimistuneet velvollisuuksien lisääntyessä.

Vastuksia oli kyllä, alkuaikoina varsinkin monenmoisia. Itse aatekin oli niin uusi, ettei moni sitä käsittänyt ja asettui siksi mieluummin vastustavalle kannalle. Aineellisessa suhteessa oli myöskin paljon vaikeuksia. Monastikin olivat opettajien jo ennestään pienet palkat supistettavat. Mutta tämä ei millään tavalla masentanut Charlotte Schröderin mieltä ja hänen valoisaa luottamustaan kansanopiston tulevaisuuteen.

Siihen aikaan kun Röddingin opiston toimi oli päättynyt ja Ludvig Schröder, kauan etsittyään, oli löytänyt paikan uutta opistoa varten, kirjoitti rouva Schröder Köpenhaminasta, jossa hän tänä väliaikana oli oleskellut äitinsä luona, miehelleen:

"Jumalan kiitos, että taas saamme oman pienen kotimme ja oman sydämemme mukaisen tehtävän. Tämä vanha koti on kyllä hyvä ja herttainen, mutta kun jo kerran on omistanut oman pienen pesänsä, niin ei enää ainaiseksi tahdo jäädä tänne asumaan, vaikkakin tuntuu sanomattoman hauskalta pistäytyä täällä käymään."

Eräässä myöhemmässä kirjeessä, jossa hän myöskin puhuu heidän tulevasta kodistaan lausuu hän:

"Minä niin kaipaan valoa ja lämpöä; minun henkinen elämäni tarvitsee sitä yhtä paljon kuin ruumiillinen olemassa olonikin. Kun nyt pääsemme uuteen kotiimme, niin aurinko pilkistää siellä sisään kaikkiin niihin huoneisiin, joissa me enimmäkseen tulemme oleskelemaan. Kunpa nyt voisimme oikein iloita siitä. Ja Jumala tehköön tämän meidän kotimme niin valoisaksi ja lämpimäksi, että jo se todistaisi meidän sydämemme halun olevan kuulua Herran, meidän Jumalamme, ystäväpiiriin."

Mitä Charlotte Schröder ajatteli kansanopistojohtajan tehtävistä käy ilmi seuraavasta kirjeotteesta:

"Olen tässä tullut ajatelleeksi, että sellaiset kuin sinä, joiden on astuminen puhumaan, useinkin ovat samassa asemassa kuin opetuslapset sunnuntaievankeliumissa, joista kerrotaan, että he kysyivät: mistä me saamme leipää niin monelle? Mutta minä olen myöskin ajatellut, että teillekin on hyödyllistä oikein elävästi tuntea, ettei teillä itsellänne ole leipää, sitä sanaa, jota teiltä pyydetään. Ja minä luulen, että Pyhä Henki ja kansan henki voi paraiten antaa teille ne sanat, joita te tarvitsette silloin, kun tunnette itsenne niin köyhiksi. Mutta juuri sillä hetkellä kun teidän sananne tuntuvat teistä vähäpätöisiltä ja riittämättömiltä kuten opetuslapsista heidän jaettavakseen annetut leivät ja kalat, voipi siunaus ylhäältä kuitenkin antaa niille ravitsevan voiman."

Yllä olevat sanat kuvaavat niin elävästi Charlotte Schröderiä ja hänen käsityskantaansa. Ei hän rakentanut oman kykynsä ja työnsä pohjalle, vaan näki kaikessa lahjan korkeudesta ja käytti sitä kuin tavaraa, josta kerran on tilitettävä. Tämä syvä uskonnollisuus oli hänen olentonsa perussävel ja kuvastui koko hänen esiintymisessään, kaikissa hänen toimissaan. Se antoi hänelle voimaa ja kestävyyttä vastuksissa, työintoa ja elämänhalua pahoinakin päivinä. Se teki hänet niin sanomattoman henkeväksi, lempeäksi ja sisällisesti rikkaaksi. Eikä siinä ollut mitään synkkyyttä, ahtautta tai muiden tuomitsemista. Hänen uskonnollisuutensa oli kuten kaikkien grundtvigilaisten valoisa, kaikkia hyviä harrastuksia tunnustava ja kannattava. Jo hamasta nuoruudestaan hän oli kuulunut Grundtvigin piiriin ja istunut äitinsä kanssa Vartovin kirkossa Köpenhaminassa tätä suurta oppi-isää kuulemassa.

Ollessaan Köpenhaminassa keväällä 1865 kirjoitti hän miehelleen:

-- -- -- Eilen nuoret täällä pääsivät ensi kerran ripille. Voit arvata, että se hetki oli ihana Vartovin kirkossa. Oli niin suloista nähdä vanhus alttarin edustalla ja nuoret tytöt puolipiirissä hänen ympärillään. Hän puhui niin lempeästi ja herttaisesti heidän kanssaan, ja myöskin me muut saimme niin hyviä sanoja. Erittäinkin tuntui minusta hyvältä kuulla hänen puhuvan uskosta, joka synnyttää vanhurskautta, toivoa, rauhaa ja rakkautta ja ijankaikkisen elämän iloa. Enin tarvitsin mielestäni juuri sillä hetkellä kuulla puhuttavan rakkaudesta. Sitten hän myöskin puhui kristillisen elämän tunnusmerkeistä -- --

Syyskuussa 1872 hän kirjoittaa Askovista äidilleen:

"Olin päättänyt olla minnekään lähtemättä, mutta nyt kun tuli sanoma Grundtvigin kuolemasta, en voi kuitenkaan pysyä kotona. Ellei siis mitään erityistä estettä ilmene, lähden Nutzhornin[1] ja Termansenin[2] kanssa Köpenhaminaan tiistai aamuna. Sanomaton kaiho täyttää rinnan ajatellessa, ettei milloinkaan enää saa kuulla tätä rakasta, tuttua ääntä. Mutta ei kuitenkaan voi muuta kuin heikkojen voimainsa mukaan kiittää Herraa, joka antoi kansallemme niin ihmeellisen suuren miehen, soi hänelle niin pitkän toimirikkaan elämän ja nyt lopuksi antoi tämän vanhan palvelijansa päästä rauhaan -- niin, nukahtaa siten, että kaikki hänen ihmeen kauniit runonsa soveltuvat häneen itseensä.

[1] Nutzhorn: Eräs Askovin opettajista.

[2] Maanviljelijä Askovin läheisyydessä.

Toivokaamme siis ja rukoilkaamme, että nyt näyttäytyisi meidän rakkaan vainajamme tunnustuksessa olleen sellainen voima, että hänen ystäväpiirinsä, erilaisuuksista huolimatta, kuitenkin pysyy koossa." -- -- -- --

Charlotte Schröderillä oli laaja kirjevaihto. Oli niin paljon sekä nuorempia että vanhempia ystäviä ja tuttavia, jotka olivat avun ja lohdutuksen puutteessa. Hänellä oli lukuisa sisaruspiiri, jonka kanssa hän aina pysyi mitä parhaissa suhteissa, vaikkakin heidän tiensä kulkivat eri suuntia, ja paitsi sitä hän Tanskan ensimäisen kansanopiston emäntänä joutui usein tekemisiin ulkomaalaisten kanssa, varsinkin ruotsalaisten ja norjalaisten, jotka tuttavuudet myöskin johtivat kirjeiden vaihtamiseen. Kumma kyllä ehti hän siinä sivussa vielä muistaa Tanskan kansanopistolehteä, »Höjskolebladetia» ja naisasialehteä »Kvinden og Samfundetia» kirjoituksilla. Edelliseen on hän erittäinkin piirtänyt monta lämmintä muistosanaa manalaanmenneistä ystävistään, jälkimäiseen mietteitä nuorten naisten kasvatuksesta, reformipuvuista j. n. e. Kaikissa näissä ilmenee aina sekä hänen hellä sydämensä ja ihanteellinen, valoisa katsantokantansa että hänen varma arvostelukykynsä. Tämä kyky se juuri teki, että hän osasi asettua oikeaan suhteeseen niihin oppilas-ja vierasparviin, jotka häntä ympäröivät ja nähdä mitä kukin heistä enin tarvitsi.