Chapter 7

Gina Krog osoittautui aivan suurenmoiseksi. Ei hän valittanut, eikä liioin syyttänyt minua sen johdosta, että olimme joutuneet väärään omnibussiin, vaan koetti kääntää kaikki parhain päin. Ja niin me tuontuostakin vakuutimme toisillemme, että tämä kuitenkin oli varsin hauska seikkailu ja ettemme muuten koskaan olisi saaneet nähdä juhannusyötä eräässä Parisin laitakaupungissa, ellemme olisi näin sattumalta sinne joutuneet. Lopulta me oikein sydämellisesti nauroimme ja kerroimme toisillemme kaikenlaisia kaskuja.

Siinä klo 2 tienoissa olimme vihdoinkin joutuneet "Place de la Républiquelle" ja tervehdimme tavallista tyytyväisempinä sen komeata muistopatsasta. Ja nyt se vasta ilo alkoi, kun saimme sieltä vaunut, eikä tarvinnut enää jalkojaan rasittaa, eikä liioin tuntea sitä epävarmuutta ja turvattomuutta, joka niin mielellään saa vallan meissä, kun öiseen aikaan kulemme ventovieraassa maailmankaupungissa. "Tuleehan tämä kysymään muutamia markkoja", sanoimme, "mutta ei se sentään maksane enempää kuin kunnon teatteripiletti, ja onhan tästä juuri yhtä paljon huvia kuin jos istuisi 'Comédie françaisessa', sillä onhan tämä elämän suuri näyttämö". Ja kun me aamupuoleen vihdoinkin olimme kotona, tunsimme vilpitöntä tyytyväisyyttä juhannusaattomme johdosta.

[Kuva: Place de la République Parisissa.]

Kun olimme aikamme olleet Parisissa, matkustimme Brüsseliin. Siellä minä olin kuin kotonani ja olin jo ennakolta tilannut meille sikäläisen ystävättäreni kautta asunnon.

Eräs nuori norjalainen tohtori, joka oli oleskellut Brüsselissä samana vuonna, oli antanut Gina Krogille kaksi suosituskirjettä tunnetuille, sikäläisille yliopistomiehille, jotka molemmat myöskin olivat kansan edustajia, sekä suullisesti vielä lisännyt pari heitä koskevaa opastavaa sanaa. Toisesta heistä, yleisesti tunnetusta sosialistijohtajasta, *Emile Vanderveldestä*, hän oli kuiskannut: "Mutta pitäkää mielessänne, että hänellä on hyvin turhamainen vaimo", ja toisesta, joka sattui olemaan minun monivuotinen, hyvä tuttavani prof. *Hector Denis*: "Muistakaa että hän on hiljattain kadottanut vaimonsa".

Kun minä huomautin Ginalle, että siitä jo sentään oli kulunut lähes puolitoista vuotta, sanoi hän suurella varmuudella -- välittämättä minun vastalauseistani: "No kyllä hän sitten kai jo katselee uutta vaimoa itselleen, ehkäpä aivan nuorta tyttöä, sillä niinhän ne vanhat miehet tavallisesti tekevät." Mutta senjälkeen kun hän oli tutustunut tähän ihmeelliseen mieheen, peruutti hän tykkänään sanansa ja sanoi samaten kuin muutkin: "Hän ei ota milloinkaan toista".

Hector Denis teki yleensä valtavan vaikutuksen kaikkiin, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä, yksin valtiollisiin vastustajiinsakin, sillä se jalous, ritarillisuus ja sydämenhyvyys, joka hänessä yhtyi suureen tiedemieheen ja oppineeseen, oli niin silmiinpistävä, että se ihankuin sädekehä ympäröi hänen olemustaan. Mutta tuskin kukaan on ymmärtänyt sen niin selvään ilmaista kuin Gina Krog, sillä hän tuli sanoneeksi, että Denis oli kuin pyhimys ja sillä nimellä me sittemmin hänestä aina puhuimmekin.

Eräänä sunnuntaina me matkustimme Ginan kanssa Vandervelden n. k. "Valkoiseen linnaan", joka sijaitsee kaupungin ulkopuolella. Mutta sen pahempi hän ei ollut kotosalla, ja niin meidän oli tyytyminen yksinomaan hänen hiukan teeskentelevän puolisonsa seuraan.

Hyvin aurinkoinen on muisto niistä viikoista, jotka vietimme yhdessä Belgiassa. Sieltä Gina Krog matkusti Hollantiin ja minä jäin vielä toistaiseksi Brüsseliin. Elokuun alkupäivinä piti Köpenhaminassa olla Kansainvälinen Naisten äänioikeuskongressi, mutta sen olin päättänyt sivuuttaa ja siirtyä Berliniin, niin pian kun koulut siellä alkoivat.

Silloin saapui yhtäkkiä sähkösanoma Gina Krogilta: "Sinun täytyy tulla Köpenhaminan kongressiin maatasi edustamaan, sillä kaikesta päättäen ei kukaan muu tule Suomesta."

Huhu Viaporin kapinasta oli silloin tunkeutunut Tanskaan ja aikaansaanut tällaisen otaksumisen. -- Eikä siinä ollut muuta neuvoa kuin totella Ginan kehoitusta ja panna pillit pussiin. Lähdin siis kiireimmiten heti samana iltana ja jouduin perille siksi aamuksi kun kongressi alkoi. Ihan päätä pyörrytti sellaisen yhtämittaisen matkan jälkeen, mutta Gina oli hankkinut minulle erinomaisen kortteerin erään herttaisen ja viisaan rovastinlesken ja hänen kauniin tyttärensä luona, jossa minua hoivattiin ja pidettiin kuin "kukkaa kämmenellä". Itse hän asui komendööri Münterin komeassa kodissa, jonka emäntä, *Johanne Münter*, on mitä innokkain naisasianainen, ja niin me taaskin tulimme olemaan paljon yhdessä, ei ainoastaan kokouksissa, vaan myöskin kutsuvieraina eri perheissä.

Mutta se olikin viimeinen kerta. Kirjevaihdossa me kyllä olimme s. o. lähetimme toisillemme joskus tervehdyksen ja väliin kortin, väliin kuvalaatan tai lehteen pantavan kirjoituksen, mutta meidän tiemme eivät enää sattuneet yhteen.

Gina Krogin lehteä seuraamalla tiesi kuitenkin kaiken mikä häntä koski. Siitä näki oliko hän omassa maassaan vai muualla, olivatko ajat hänen ajamalleen asialle voittorikkaat vai tappiota tuovat. Siitä myöskin kävi ilmi, että hän oli kansansa vapaamielisten naisten ja miesten kiitollisuuden esineenä, kun hänen lehtensä talvella v. 1912 täytti 25 vuotta. Pyrkijöitä hänen kunniakseen toimeenpantuun juhlaan oli niin paljon, että monet sadat saivat palata takaisin, kun eivät salit olleet kyllin isot kaikkia vastaanottamaan. Tietysti eivät nämä kaikki nyt olleet niinkään innokkaasti kannattaneet hänen työtänsä ja olleet valmiit sen edestä jotain uhraamaan, mutta niinhän se on kaikkialla. Voitot jaetaan mielellään, mutta ei vaivoja.

Ei kukaan ollut kokenut tätä selvemmin kuin Gina Krog, mutta hän säilytti aina loppuun asti valoisan uskonsa naisiin. Vaikka hän näki heidän ahtautensa, pikkumaisuutensa ja moittimishalunsa, joka kyllä häneen syvästi koski, oli hän seuraavalla hetkellä jo valmis heitä puoltamaan. Hän ajatteli kai kuin "Rauhan erakko" Juhani Ahon kirjassa: "Ellen minä usko niin eivät muutkaan usko. Yhden täytyy aloittaa." Ja juuri tämä kokonaisuus, tämä yhtämittainen nuoruutensa ihanteista kiinnipitäminen ja lujana seisominen myrskyssä ja vastatuulessa tekee Gina Krogin muiston niin eheäksi ja kauniiksi, ja antaa rohkeutta ja voimaa niin monelle niistä, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin.

Mutta se tulee vielä syntymättömiä sukupolviakin elähyttämään samassa, kun Gina Krogin nimi aina tulee mainittavaksi Norjan ensimäisten joukossa. Hänen hautajaisensakin tapahtui, aivan kuin Norjan suurmiesten, valtion kustannuksella. Ministeri Knudsen ja maaherra Blehr esiintyivät tässä tilaisuudessa kunniamarsalkkoina suruharsoisin lipuin hänen kukitetun arkkunsa ääressä, naisylioppilaat seisoivat kunniavahteina ja sillä aikaa hallitus, valtiopäivät, valtuusto ja yleensä kaikki yleisten laitosten ja yhdistysten edustajat lausuivat tunnustuksensa ja kiitoksensa hänen työstään.

PROFESSORI GEORG v. GIZYCKI.

Siitä on jo kulunut päälle neljännesvuosisadan kun sain erään valokuvan, jonka selkäpuolelle antaja kirjoitti: "Muistoksi talvesta 1894--95 ja eräästä miehestä, joka ei enää ole elävien joukossa, mutta jonka muisto -- niin toivon -- teissäkin tulee elävänä säilymään."

Tämä kuva, joka aina siitä asti on ollut kehyksissä työhuoneessani, on prof. *Georg v. Gizyckin* muotokuva, ja henkilö, joka kirjoitti siihen nuo yllämainitut sanat, oli hänen syvään suruun vaipunut leskensä. -- Hänen siinä lausuma ennustuksensa on aivan täydellisesti toteutunut; vuosien kuluessa, kun on saanut nähdä ja kuulla niin paljon pikkumaisuutta, kateutta ja oman kunniansa etsimistä sellaistenkin keskuudessa, jotka sanovat kuuluvansa uudistusihmisten leiriin, on prof. v. Gizyckin kuva yhä vain kirkastunut ja hänen muistonsa kasvanut.

Georg von Gizycki oli siveysopin professori Berlinin yliopistossa, tunnettu kirjailija ja tiedemies, Berlinissä sijaitsevan eetillisen seuran sihteeri ja koko tämän siihen aikaan Saksassa laajalti levinneen liikkeen "Die ethische Kultur" nimisen äänenkannattajan toimittaja.

[Kuva: Georg v. Gizycki.]

Kun minä syksyllä v. 1894 matkustin Berliniin ja olin vakavasti päättänyt päästä kuuntelijaksi sen korkeakouluun, joka silloin vielä oli visusti naisilta sulettu, oli saman eetillisen seuran puheenjohtaja, prof. *Foerster*, johon edellisenä kesänä sattumalta olin tutustunut, paras apuni ja neuvonantajani. Hän kirjoitti konseptit hakuanomuksiini y. m. tarvittaviin papereihini, hän ehdotti keiden professorien puoleen minun piti kääntyä ja suositteli aivan erityisesti prof. v. Gizyckiä, "yliopiston uudenaikaisinta ja vapaamielisintä henkeä".

Ja niin minä jouduin Georg v. Gizyckin tuttavuuteen, rupesin kuuntelemaan hänen luentojaan ja, mikä oli vieläkin tärkeämpää, sain olla mukana niissä seminaariharjoituksissa, joita hän kerran viikossa piti omassa kodissaan, ja joissa oli toista tusinaa ylioppilaita läsnä. Hauskempia, kehittävämpiä hetkiä, kuin nämä olivat, ei juuri voi kuvitella. Keskustelun aiheena oli aina joku siveysopin alalta otettu kysymys, joka niin läheisesti kuin suinkin liittyi nykyaikaan ja käytännöllisen elämän vaatimuksiin, ja jolloin prof. v. Gizycki herttaisuutensa ja toverimaisuutensa kautta sai kaikki vapaasti mielipiteensä lausumaan ja epäilyksensä sekä tuumansa esittämään.

Eräs kysymys, jota me kauan pohdimme, oli siveysopin suhde uskontoon ja uskonnonopetuksesta erillään olevan siveysopin opetuksen mahdollisuus ja tarpeellisuus, josta asiasta oli ollut varsin mielenkiintoinen kiertokysely prof. v. Gizyckin aikakauskirjassa. Aikakauden eri maissa ja maanosissa elävät etevimmät opettajat ja ajattelijat olivat sitä valaisseet, ja heidän vastauksiaan lukiessamme heräsi meissä paljon ajatuksia ja vastaväitteitäkin. Toinen kysymys, joka niinikään antoi aihetta vilkkaisiin väittelyihin, oli kaksintaistelu, joka, kuten tunnettu, Saksan miesmaailman keskuudessa niin yleisesti rehoittaa. Sillä oli yksi ainoa puoltaja meidän piirissämme, mutta tämän muista eroava kanta vaikutti kuitenkin, että kaikki todisteet ja väitteet sekä myötä että vastaan tulivat perusteellisesti pohdituiksi. -- Mikä teki nämä ajatusten vaihdot vieläkin monipuolisemmiksi, oli eri kansallisuuksien läsnäolo. Siellä oli muun muassa eräs venäläinen ja kaksi amerikalaista, joista toinen oli siveysopin professori Stranfordin yliopistossa.

Siten syntyi aina laajoja vertailuja Uuden ja Vanhan maailman olojen välillä.

Kun olimme keskustelleet kaksi tuntia, toi palvelija teekeittiön sisään ja sitten alkoi hauska ja hilpeä seurustelu, jota tavallisesti vielä kesti pari tuntia. Ihmeen paljon sitä ehtii oppia ja kuulla sellaisessa seurassa, jossa vallitsee täysi avomielisyys ja keskinäinen luottamus, jossa kaikki tuntevat, että väärinkäsitykset ja peräpuheet eivät voi tulla kysymykseenkään, vaikka lausuisi kuinka jyrkkiä ja tavallisuudesta poikkeavia mielipiteitä tahansa.

Rva von Gizycki[1], joka myöskin koko ajan oli mukana näissä harjoituksissa ja otti osaa keskusteluihin, oli erinomaisen komea ja hieno, todellinen suuren maailman nainen. Hän oli omaa sukua von *Kretschman*, kenraalin tytär, ja oli jokunen vuosi sitten loistanut Weimarin hovissa, jossa muuten hänen esiäitinsäkin olivat olleet hovinaisia. Hänen isoäitinsä oli sitäpaitsi ollut Göthen hyvä ystävä, jolle tämä oli omistanut muutamia kauniita runoja ja lahjoittanut sormuksen, jotka kaikki muistoesineet nyt olivat rva v. Gizyckin huostassa. Sitäpaitsi hän oli saanut periä näiden esiäitiensä Weimarin ajoilta olevan kirjevaihdon, jonka avulla hän oli julkaissut intressantin, tätä kuuluisaa aikakautta kuvaavan muistelma-teoksen.

[1] Lily v. Gizycki meni sitten uusiin naimisiin erään _Braun_ nimisen sosialistisen kirjailijan kanssa, ja toimitti hänen kanssaan »Die neue Gesellschaft» nimistä aikakauskirjaa. Hän julkaisi useampia teoksia, muun muassa omat muistelmansa, joissa kerrotaan miten entisestä hovinaisesta tuli sosialisti.

[Kuva: Lily v. Gizycki ja Minna Cauer.]

Mutta yhteiskunnallisia kysymyksiä, eipä edes oman sukupuolensa kurjaa asemaa Saksassa, hän ei ollut ajatellut, ennenkuin joutui prof. v. Gizyckin tuttavuuteen. Tämä vasta avasi hänen silmänsä ja sai hänet niistä innostumaan.

"Ajatelkaa", sanoi hän hymyillen eräänä päivänä minulle, "että rva Cauer ja minä olemme ruvenneet kutsumaan miestäni "kiihoittajaksi", sillä niin äärettömästi hän vaatii meitä erityistä, radikaalista naisasialehteä perustamaan."

Sinä samana syksynä syntyikin sitten tuo vapaamielinen "Die Frauenbewegung" niminen lehti, jonka päätoimittajana rva *Minna Cauer* aina siitä asti on ollut. Eräässä sen ensi numeroista kirjoitti prof. v. Gizycki muun muassa, että se valtio ja yhteiskunta, jonka miehet olivat luoneet, oli niin kurja, etteivät naiset milloinkaan, vaikka heitä aivan ilman valmistusta olisi pantu valtiollista elämää järjestämään, olisi voineet aikaansaada mitään huonompaa, mutta ehkä hiukan parempaa, ja siksi hän kehoitti naisia kaikkialla liittymään yhteen, kansalaisoikeuksiaan vaatimaan ja niiden avulla oloja inhimillisemmiksi tekemään.

Se merkitsi siihen aikaan paljon -- merkitsisi arvaten tänäpäivänäkin -- että Berlinin korkeakoulun opettaja, jolla oli yleisesti tunnettu nimi ja jota kaikkien piirien ja puolueiden ihan pakostakin täytyi kunnioittaa hänen jalon luonteensa ja tinkimättömän totuudenrakkautensa takia, että hän ihan omassa nimessään ja mutkistelematta lausui tällaisia ajatuksia ja kehoituksia.

"Mutta mikä on tehnyt teistä sellaisen naisasian ystävän ja saanut teidät niin hyvin naisten nöyryyttävän aseman ymmärtämään?" kysäsin häneltä kerran.

"Oi", vastasi hän, "ei minun tarvitse muuta kuin ajatella sitä kohtaloa, joka olisi tullut minun osakseni, jos olisin naiseksi syntynyt, käsittääkseni sen. Nyt minulla on vaikutusala, joka tuottaa minulle iloa ja onnea, naisena olisin saanut istua toimettomana ja hylättynä nurkassa." Prof. v. Gizyckin jalat olivat nimittäin hamasta hänen nuoruudestaan olleet rampautuneet, niin että hän vain rullatuolin avulla pääsi liikkumaan, joka seikka ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta mukana kaikkialla missä muutkin.

Kun talvilukukausi Berlinin yliopistossa oli päättynyt, joka tapahtui siinä maaliskuun alkupuolella, päätimme me, jotka olimme olleet mukana prof. Gizyckin seminaariharjoituksissa, antaa hänelle ja hänen puolisolleen pienen muistolahjan. Yhteisneuvottelujen ja valitsimisien tulos oli eräs loistoalbumi, joka sisälsi kuvia Thüringistä, rouvan kotipuolelta. Sen sisäkannelle jokainen meistä kirjoitti nimensä ja sitten sitä eräänä kauniina sunnuntaiaamuna lähdettiin yhdessä viemään. Portaissa me tapasimme talon palvelijan ja rupesimme heti häneltä tiedustelemaan professorin terveyttä, sillä hän oli pari päivää ollut hiukan pahoinvoipa -- influenssa oli ahdistellut -- mutta sellainenhan on piankin ohimenevää, arvelimme.

Palvelija näytti hyvin totiselta ja vastasi sitten juhlallisesti: "Professori kuoli tänä aamuna kl. 4." Siinä me seisoimme kuin kivettyneet, mykkinä ja kauhistuneina. Iloisesti jutellen ja hilpeällä mielellä me olimme rientäneet rakkaan opettajamme asunnolle, ja nämä muutamat palvelijan lausumat sanat muuttivat kaikki. Jälleen kadulle astuessamme tuntui kirkas kevätaamu kolealta ja kylmältä ja maailma yhtäkkiä niin sanomattoman köyhältä.

Jokunen päivä senjälkeen olimme kutsutut v. Gizyckin kotiin surujuhlaan, jossa prof. Foerster tulkitsi ihmeen ihanasti ja syvästi, vainajan mustiin puetun paarin ääressä, hänen elämäntyönsä ja hänessä asuvan voimakkaan ihmisrakkauden, joka oli pakoittanut hänet yhtämittaa kärsivän ihmiskunnan hyväksi toimimaan ja sen hätähuudot kuulemaan.

Mitähän prof. von Gizycki sanoisi, jos hän tällä hetkellä eläisi, olen usein viime aikoina tuuminut -- hän voisi nimittäin aivan hyvin vielä olla elävien joukossa, sillä hän oli kuollessaan vasta vähän päälle 40 vanha -- ja joka kerta tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen toistavan nuo edellä mainitut sanansa miesten luomasta valtiosta.

YSTÄVÄNI AUGUSTE FICKERT.

Olin ollut saaristossa viikon päivät kesällä 1910 ja sieltä palattuani odotti minua useat kirjeet, niiden joukossa kaksi kappaletta Wienistä. Ihan vaistomaisesti kävin niihin ensin, ja molemmat kertoivat sen tärisyttävän uutisen, että *Auguste Fickert* oli kuollut siellä kesäkuun 9 p:nä.

Kuolema on miltei aina odottamaton ja julma, mutta se tuntuu tuhat kertaa julmemmalta silloin, kun jalo henkilö temmataan pois kesken elämäntyötään ja jättää korvaamattoman aukon. Sillä Auguste Fickert oli Wienin vapaamielisen naisasialiikkeen keskus ja johtava sielu ja hän oli Europan ehkäpä etevimmän naisasialehden toimittaja.

En minä kuitenkaan tätä hänen julkista toimintaansa kuolinsanoman tullessa ajatellut, vaan etupäässä sitä, mitä hän oli ollut minulle, minkä aukon hän jätti minun elämääni. Viisitoista vuotta olimme olleet tutut ja kirjevaihdossa, ja tämän ajan kuluessa olin useita kertoja käynyt Wienissä, joka minusta hänen takiansa aina oli tuntunut niin läheiseltä ja tuttavalliselta kaupungilta; nyt se yhtäkkiä oli kuin siirtynyt satoja peninkulmia tuonnemmaksi.

[Kuva: Auguste Fickert]

Kaikki seikat ihan ensi tutustumisestamme astuivat eteeni. Oli kevättalvi 1895, ja minä olin matkalla Berlinistä, missä olin viettänyt talvikauden, Zürichiin. En kuitenkaan lähtenyt suorinta tietä, vaan päätin käyttää kuusiviikkosen loma-aikani matkoihin ja mennä Dresdenin, Pragin ja Wienin kautta tuohon pieneen maahan alppien juurella. Eräs tuttavani Dresdenissä selitti, että minun välttämättömästi Wieniin saavuttuani piti mennä tapaamaan Auguste Fickertiä, ja antoi minulle suosituskirjeen hänelle.

Minun tietämättäni teki hän vielä muutakin. Hän nimittäin kirjoitti Auguste Fickertille suoraa päätä ja kehoitti häntä käyttämään minun oleskeluani Wienissä hyväkseen ja panemaan minut siellä puhumaan pohjoismaiden kansanopistoista, joista siihen aikaan olin pitänyt esitelmiä Berlinissä ja Dresdenissä. Auguste Fickert kertoi minulle nauraen sitten myöhemmin, ettei mikään maailmassa ollut hänelle sillä hetkellä vähemmän tervetullut kuin tuo kirje ja kehoitus, ja että hän sydämessään oli huoannut: »Hiisi vieköön kaikki nuo matkustavat naisasianaiset.» Pääsiäislupa oli nimittäin juuri silloin tulossa, ja hän oli toivonut saavansa hiukan levätä raskaasta koulutyöstään ja yhteiskunnallisista toimistaan.

Tästä en minä kuitenkaan tiennyt mitään, vaan lähdin kaikessa viattomuudessa suosituskirjeineni hänen luokseen. Hän ei ollut kotona, mutta äiti otti minut ystävällisesti vastaan ja selitti tyttärensä pian tulevan; hän oli vain kävelemässä erään tuttavansa kanssa. Ja kun he sitten saapuivat ja me siinä istuimme kahvipöydän ääressä, syntyi mitä vilkkain keskustelu etupäässä juuri kansanopistoliikkeestä ja sen vaikutuksesta. Auguste Fickert kyseli, kuunteli, ymmärsi ja innostui, innostui siihen määrin, että heti rupesi suunnittelemaan suurta yleistä kokousta, missä minun piti puhua tästä suuresta ihmisyyden asiasta Wienin yleisölle.

Se pidettiinkin sitten heti ensi arki-iltana pääsiäisen jälkeen ja oli mainiosti valmistettu sekä sanomalehtien että kutsukorttien avulla. Väkeä oli saapunut salin täydeltä, yksin opetusministeriökin oli lähettänyt sinne edustajan.

[Kuva: Auguste Fickert v. 1897.]

Niinä parina viikkona, jotka silloin vietin Wienissä, oli Auguste Fickert miltei jokapäiväisenä seuranani. Joko hän vei minut tuttaviensa luo, tai pani toimeen pitkiä, hauskoja huviretkiä Wienin kauniisiin ympäristöihin. Silloin sitä pohdittiin kaikenlaisia asioita taivaan ja maan välillä, tai laskettiin leikkiä. Sillä A. F. oli kuitenkin, kaikkien vakavien harrastuksiensa ohessa, myöskin hilpeä, vilkas wieniläinen, joka osasi antaa ilolle ja leikillisyydellekin arvonsa.

Neljä vuotta myöhemmin matkustin taaskin Wieniin, jotenkin samaan aikaan keväällä, mutta tällä kertaa murheen murtamana, surun valtaamana. Helmikuun manifesti oli tullut ja koko elämä tuntui sysimustalta yöltä. Kaikki oli muuttanut muotoa; mikä ennen oli tuntunut tärkeältä ja suurelta, oli nyt käynyt aivan vähäpätöiseksi.

Olin kertonut tapahtumista Suomessa tuttavilleni Berlinissä ja Dresdenissä, ja he olivat kyllä osoittaneet ymmärtämystä ja myötätuntoa, mutta ei kukaan heistä ollut kuitenkaan ottanut tätä asiaa omakseen. Mutta sen teki Auguste Fickert. Hän kuunteli tuntikausia, kun kerroin hänelle Suomen suuresta surusta, hän käsitti, ettei mikään muu asia koko maailmassa minua sillä hetkellä liikuttanut paitsi Suomen kohtalo, ja hän rupesi heti toimimaan yhtä tarmokkaasti, kuin olisi hänen oma maansa ollut perikadon partaalla.

Samaan aikaan kun Suomen perustuslakien kimppuun hyökättiin ja helmikuun manifesti julkaistiin oli -- kuten kaikki muistanevat -- Haagin rauhankonferenssi kynnyksellä ja eri maiden naiset ja naisjärjestöt lähettivät sen johdosta tuuman alkuunpanijalle, tsaarille, kiitoksensa ja kunnian-osoituksensa. Myöskin *Allgemeiner östreichischer Frauenverein*, jonka puheenjohtajana Auguste Fickert toimi, oli aikeessa ottaa osaa tähän adressiin, mutta kun kokous sen johdosta sitten pidettiin, kertoi hän läsnäolijoille tarkalleen mitä Suomessa oli tapahtunut, miten rauhantsaari oli rikkonut pienelle kansalle antamansa ja valalla vahvistamansa lupaukset ja miten koko Suomi sen johdosta oli joutunut epätoivon valtaan.

Hän toisti toisin sanoen kaikki mitä olin kertonut tilanteesta meillä, mutta ei tietysti näinä ilmiannon aikoina maininnut sanaakaan siitä, mistä hänellä oli kaikki nämä tiedot. "Kuulijakuntani saattoi vaikka otaksua, että minulla oli ollut jonkinlainen ilmestys", hymyili hän perästä päin. Ja seuraus oli, että hänen johtamansa yhdistys ei allekirjoittanut edellämainittua kiitosadressia.

Auguste Fickertillä oli paljon tuttavia Wienin intelligenssin ja sanomalehtimiesten piireissä ja niitä hän nyt koetti saada liikkeelle. Ei se ollut aluksi niinkään helppoa. Suomi oli vielä silloin jotenkin tuntematon, ja kaikki meidän maatamme koskevat uutiset Wienin lehdissä olivat kotoisin vihollistemme leiristä ja hyvin kierot. Mutta Augusten pontevuus voitti lopulta esteet. Pari Suomea koskevaa esitelmääkin syntyi hänen välityksellään, samaten useita sanomalehtikirjoituksia.

Muistan elävästi miten hän eräänä iltana myöhään vei minut "Arbeiterzeitung'in" toimitukseen ja selitti sen toimittajalle, tri *Adler*'ille, mitä Suomessa todellisesti oli tapahtunut ja sen vaaran, joka meidän olemassa oloamme ja kulttuuriamme uhkasi. Tämä, joka muuten kyllä kuului Augusten tuttavapiiriin, oli silloin hyvin väsynyt ja hermostunut, sekä huudahti lopulta tuskallisesti: "Olen juuri saanut sähkösanoman että N--n piirissä on puhjennut lakko, ja se on minulle paljon tärkeämpi kuin koko Suomen konstitutsioni." Mutta tämä mielenpurkaus oli vain hetkellisen pahan tuulen ilmaus, sillä hän kyhäsi sitten hiukan myöhemmin aivan loistavan kirjoituksen Suomen oikeudellisesta asemasta.

Kun sanoma meidän laillisen järjestyksemme palauttamisesta v. 1905 suurlakon jälkeen levisi Europaan, tuli Augustelta heti onnittelukirje, jossa hän muun muassa sanoi: "Koko viikon olen ajatuksissani elänyt teidän kanssanne pelvossa ja vavistuksessa ja nyt vasta voin taas vapaasti hengittää, kun tiedän, että vihdoinkin olette voittaneet ja vapautenne saavuttaneet."

Vuotta myöhemmin olin Saksassa kouluoloja tutkimassa ja silloin saapui yhtäkkiä sähkösanoma, jossa hän kutsui minua Wieniin pitämään esitelmää sortoaikamme vaiheista, suurlakostamme ja vapaudestamme. Hän oli tilaisuutta varten painattanut noin parituhatta kutsumalippua ja lähettänyt niitä kaikille yleisissä toimissa ia yleisiä asioita harrastaville henkilöille. Suuri ja loistava olikin se yleisö, joka sitten esitelmäiltana täytti n. k. Arkkitehtitalon juhlasalin ja tarkalleen kuunteli kertomusta pienen kansan taistelusta kalliimpansa edestä.

Esitelmää seurasi keskustelu, jolloin A. F. tavallisuuden mukaan toimi puheenjohtajana. Hän oli kuin luotu sitä tointa varten, jo siitä syystä, että hän niin mainiosti osasi kuunnella, mutta hänellä oli myöskin se lahja, että hän niin hyvästi ymmärsi toisen ajatukset, olivatpa ne sitten vaikka kuinka puolinaisesti lausutut.