Chapter 6

Minä tiesin että Gina Krog ja Norjan naisten vapautusliike kuuluivat yhteen. Niin pian kun mainitsi toisen, johtui toinenkin heti mieleen. Ihan alusta pitäen oli Gina Krog ollut siinä mukana ja aina johtavassa asemassa. Hänen uskonsa asiaan, hänen lämpönsä sen puolesta, hänen puhujalahjansa ja hieno kynänsä, kaikki vaikuttivat, että kun organiseerattu työ alkoi, joutui hän ensimäisten riviin. Mutta minä huomasin myöskin, että hän oli paljon syvemmältä kuin useammat muut tunkeutunut naisasiatyön ytimeen ja näki sen suuren päämäärän. Hän ymmärsi, että se tähtää vielä paljon kauemmaksi kuin sukupuolten tasa-arvoisuuteen kunnassa ja valtiossa, että sen lopputarkoitus oli uuden vanhurskaamman hengen ja katsantokannan luominen, ei ainoastaan miehen ja naisen välisissä suhteissa, vaan myöskin eri kansanluokkien, eri valtioiden. Ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän pikku valtioiden uhattua, vaaranalaista tilaa ja sitä sortopolitiikkaa, jonka esineeksi ne koska tahansa voivat tulla. Hän näki kuinka vähän niiden toiveet merkitsivät, kun suuret päättivät esim. sodasta ja rauhasta. Ne eivät edes voineet toisiaan auttaa ja puoltaa, vaikka sydämestään paheksivat suurien harjoittamaa sortoa. Kuin kuivuneet lehdet niiden sanat vain karisivat maahan suurten neuvospöydän ääressä.

Siksi että olosuhteet meillä siihen aikaan olivat synkkää synkemmät, palasimme me keskusteluissamme aina tähän kysymykseen, ja Auguste Fickertiä Wienissä lukuunottamatta, en ole tavannut ketään maamme ulkopuolella, joka niin olisi voinut tuntea meidän kanssamme kuin Gina Krog. Jo aikaisemmin, suuressa Kansainvälisessä Naisliiton kongressissa Lontoossa v. 1899 oli hän lausunut muutamia voimakkaita sanoja Suomen puolesta, kun mielet Haagin rauhankonferenssin johdosta olivat innostusta täynnä. Hän nimittäin huomautti, että rauhanaate oli kyllä suuri ja ihanteellinen, mutta rauhan yläpuolella oli kuitenkin oikeus, eikä edellisen takia saanut jälkimäistä sivuuttaa.

Aika, jona Gina Krog astui julkisuuteen ja rupesi siskojensa ihmisoikeuksien ajajaksi, oli mitä ihmeellisin Norjan historiassa. Silloin kaikuivat siellä Björnsonin, Ibsenin, Lien y. m. mahtavat herätyshuudot, silloin Norja oli ahjo, josta kipinät sinkoilivat ympäri Europaa. Uusista elämän arvoista ja uusista ihanteista he puhuivat; yksilöstä he lähtivät ja hänen vapauttaan ja ihmisoikeuksiaan he julistivat. Heidän sanansa herättivät vastakaikua tuhansissa ihmisissä, erittäinkin nuorisossa; innostunein, hehkuvin mielin he kokoontuivat näitä uusia kysymyksiä itselleen selvittämään ja niiden ytimeen tunkeutumaan. Niin. sisältörikkaita vuosia kuin 80- ja 90-luvun nuoriso vietti, on muilla tuskin ollut. Ja Gina Krog oli kaikessa tässä mukana, ei vain vastaanottajana, vaan myöskin antajana. Hamasta nuoruudestaan oli hänkin tällaisia kysymyksiä miettinyt, rohkenematta kuitenkaan lausua niitä julki, paitsi hyvin rajoitetussa piirissä, jossa häntä ei tavallisesti ymmärretty -- ja nyt ne yhtäkkiä olivat kaikkien huulilla sekä ystävien että vastustajien.

Siihen aikaan Norjan edistysmieliset naiset tunsivat, että he tarvitsivat oman äänenkannattajan, jossa saisivat ajatuksensa paremmin kuuluviin kuin päivälehdissä, äänenkannattajan, joka olisi heidän katsantokantansa läpitunkema ja tulkki, ja silloin perustettiin Nylænde. Helmikuussa v. 1887 sen ensi numero lähti maailmalle; Norjan naisasiayhdistys sen ulosantajana, Gina Krog toimittajana ja Jonas Lien lennokas runo ensi sivulla. Koko uutuuden viehätys ympäröi tätä esikoista ja siitä tuli uusien aatteiden keskus ja polttopiste, jonka lausuntoja tarkkaan seurattiin ja monessa piirissä pohdittiin.

Mutta muutaman vuoden kuluttua ei niitä enää ympäröinyt sama uutuuden viehätys; kevätaamun hohde oli kadonnut ja vaativa työpäivä oli astunut sijaan, mutta sen kuormaa ei monikaan enää ollut taipuvainen kantamaan ja niin sekä naisasiayhdistyksen jäsenmäärä että lehden lukijakunta varsin tuntuvasti supistui. Nylænden ylläpitäminen kysyi suuria aineellisia uhria ja niitä ei yhdistys enää tahtonut ottaa kantaakseen, vaan vetäytyi pois, arvellen että lehti jo oli tehtävänsä suorittanut. Mutta onneksi Gina Krog ei vetäytynyt. Hän ymmärsi, että oma äänenkannattaja nyt vasta olikin oikein tärkeä, kun ensimäiset kasvunalut olivat näkyvissä ja hän otti sen silloin kokonaan omakseen s. o. hän otti vastatakseen kaikista sen menoista ja kantoi tätä taakkaa aina viimeiseen asti. Sillä aikaa kun niin moni naisasialehti naapurimaissa ehti sekä syntyä että kuolla, pysyi Nylænde hengissä ja lähti vuosi vuodelta Norjan eri kulmille kylvöään sirottelemaan. Ollen ilman vakituisia avustajia, täytti Gina Krog lehtensä useimmiten aivan yksin ja siksi Nylænde olikin toimittajansa hengentuote enemmän kuin ehkä mikään muu naisasialehti. Joka numerossa oli hänen rohkeita, runolliseen, kauniiseen muotoon puettuja kirjoituksiaan ja niitä ehti jo karttua paljon 29 vuoden kuluessa,

Nylændeä luettiin ja se herätti respektiä itsenäisyytensä takia, mutta ei sen tilaajamäärä kuitenkaan ollut niin suuri, että se olisi palkinnut toimittajansa vaivat, vielä vähemmin jättänyt voittoja. Ja siksi Gina Krog, jota on kutsuttu Norjan kruunaamattomaksi kuningattareksi, ulkonaisesti eli hyvinkin vaatimattomasti. Hänellä oli vuokrahuone, päivällisensä hän söi ulkona ja istui muuten ahkerasti toimistossaan, jolle vastustajat antoivat nimen Løvens Hule (Jalopeuran luola), mutta josta ystävät tekivät kunnianimen. Ellei hänellä olisi ollut hyvinvoipaa veljeään, ylioikeuden asianajaja F. A. Krogia, joka jakoi sisarensa harrastukset ja aina oli valmis niitä tukemaan, olisi hänen aineellinen asemansa ollut vieläkin ahtaampi. Tämän veljen ansio suurimmaksi osaksi oli, että Gina Krog esim. oli tilaisuudessa matkustamaan, käymään Englannissa, Ranskassa, Italiassa ja Amerikassa y. m. -- Yhteen aikaan, ennenkuin veli meni naimisiin Cecilia Thoresenin kanssa, joka oli Ginan hyvä ystävä ja Norjan ensimäinen naisylioppilas, sisarukset asuivatkin yhdessä ja Gina hoiti veljensä taloutta. Se tapahtui juuri siihen aikaan, kun Norjassa enin kiehui ja kuohui, kun jokainen ensi-ilta teatterissa ja jokainen uusi kirja oli kuin sotatorventoitotus, joka heti jakoi yleisön eri leireihin ja sai aikaan loppumatonta ajatusten vaihtoa. Hyvin tavallista oli silloin, kertoi Gina, että tuttavat vielä myöhään illalla, teatterista palattuaan, poikkesivat heidän luokseen vaikutelmistaan keskustelemaan, sillä Krogien luona löysi aina ymmärtämystä ja hengen heimolaisia. Se oli taiston aikaa, suuren innostuksen ja suurien toiveiden aikaa.

Kaikki maansa etevimmät henget Gina personallisesti tunsi. Hän oli monasti tavannut Camilla Collettin ja kuullut tämän tulisielun puhuvan siitä mitä hän oli nuoruudessaan tuntenut naisena ja mikä lopulta oli saattanut hänet kynään tarttumaan, hän oli paljon seurustellut Björnsonien kanssa ja monet niistä lauseista, jotka Björnson on pannut esim. Tora Parsbergin huulille, näytelmäkappaleessaan »Paul Lange ja Tora Parsberg,» ovat Gina Krogista alkuaan. Hän tunsi sekä taiteilijat että valtiomiehet, sekä tiedemiehet että sanomalehdentoimittajat. Hän kertoi välistä hauskoja, intiimiä piirteitä heistä niinä parina viikkona, jotka silloin vietin Kristianiassa ja olin ehtimiseen hänen seurassaan.

Jouduinpa hänen tuttaviensa tuttavuuteenkin, jotka kulettivat meitä paikasta toiseen, ja silloin rupesin myöskin innokkaasti pyytämään, että hän tulisi Suomeen esim. esitelmäretkelle.

Se painostus, jonka alla me silloin elimme, vaikutti nimittäin, että jokainen lännestäpäin tullut vieras -- puhumattakaan Norjan suurimmasta tyttärestä -- oli kuin raikas tuulahdus, kuin yhtäkkiä avautunut ikkuna pimikkoomme ja siksi sanomattoman tervetullut.

Jo syystalvella samana vuonna tulikin Gina Krog Suomeen. Naisasialiitto Unioni oli kutsunut hänet tänne esitelmöimään ja ryhtynyt kaikkiin valmistaviin toimiin: hankkinut tilaisuutta varten yliopiston juhlasalin, ilmoittanut asiasta lehdissä, myynyt etukäteen lippuja j. n. e. Hauskaa olikin sitten nähdä, että yleisöä oli salin täydeltä, kun Gina Krog astui sisään ja piti sisältörikkaan, kauniin esitelmänsä Camilla Colletista kirjailijana, uranuurtajana ja ihmisenä.

Esitelmän jälkeen olivat Unioni ja Suomen Naisyhdistys yhteisesti järjestäneet hänen kunniakseen juhlat Seurahuoneen 35:ssä. Mieliala oli varsin hilpeä ja useita puheita pidettiin. Muun muassa puhui prof. E. G. Palmén Norjalle, huomauttaen niistä hyvistä väleistä, jotka aina olivat vallinneet sen ja Suomen kesken. Ja Adelaïde Ehrnrooth oli sepittänyt hauskan runon tilaisuutta varten.

Gina Krog oli kuin luotu juhlaesineeksi; hän toi juhlatunnelmaa mukanaan, niin pian kuin hän astui sisään. Hänen ruhtinaallinen ulkomuotonsa, hänen ylevä, hieno käytöksensä ja se helppous millä hän vastasi kaikkiin hänelle pidettyihin puheisiin, kaikki vaikutti siihen. Ihmeekseen totesivat meikäläiset, että hänellä oli aina jotakin kaunista, sisältörikasta ja runollista sanottavaa, vaikka hän olisi esiintynyt kuinka monta kertaa tahansa saman illan kuluessa. Muistan vielä miten hän, vastatessaan maalleen pidettyyn puheeseen, aluksi toi sieltä terveisiä ja kertoi, että niin pian kuin huhu tiesi kertoa, että hän lähtisi Suomeen, kuului joka kulmalta "Hils Finland" (tervehtikää Suomea) ja se kulki kuin humina miehestä mieheen ja siihen lisättiin vielä "Sig dem at vi elsker Finland", (kertokaa heille, että me rakastamme Suomea).

Gina Krog oli yleensä sangen huvitettu politiikasta ja hänellä oli aina oma vanhurskas arvostelunsa kaikista poliittisista päivänkysymyksistä. Meillä ollessaan hän otti tarkasti selkoa Venäjän sortojärjestelmän meihin kohdistetuista kiristystoimenpiteistä ja tavasta miten eri kansalaisryhmät niihin suhtautuivat. -- Sillä välillä hänelle näytettiin meidän laitoksiamme, koulujamme, kokoelmiamme, sanalla sanoen kaikkea, josta toivoo vieraalla olevan hyötyä ja iloa, ja joka antaa kuvan maan kulttuurityöstä ja edistyspyrinnöistä. -- Se oli hyvin sisältörikas aika sekä meille että vieraallemme, päättäen siitä lämmöstä, jolla hän maassamme saamia vaikutelmia sitten lehdessään kuvasi.

Heinäkuussa v. 1902 olivat Norjan naiset järjestäneet Kristianiaan Pohjoismaisen naisasiakokouksen, johon meitä suomalaisiakin kutsuttiin. Ja muutamat meistä seurasivat kutsua ja lähtivät liikkeelle, kun vielä oli niinkin mukavasti asetettu, että sekä laivayhtiöt että rautatiehallitukset antoivat tuntuvan alennuksen.

Naisasiakongressit herättävät aina paljon enemmän huomiota pienissä ja keskikokoisissa kaupungeissa kuin aivan suurissa. Lontoossa ja Parisissa esim. suuri yleisö ei kiinnitä niihin juuri mitään huomiota, mutta sellaisessa kaupungissa kuin Kristianiassa, oli se päivän suuri tapahtuma, josta paljon puhuttiin ja jonka hyväksi monet tekivät uhrauksia. Niinpä oli esim. kaupungin puolelta annettu jokaiselle vieraalle lippu, joka oikeutti vapaasti käyttämään raitiovaunuja koko kongressiviikon aikana, kokoelmat olivat maksuttomasti nähtävinä ja monet kodit avasivat ovensa vastaanottaakseen tulijat vieraikseen. Minä jouduin asumaan Studenter-hjemmetin matkustajakotiin ja sinne muutti Gina Krogkin kongressin ajaksi, ollakseen lähempänä yliopistoa, missä kokoukset pidettiin, ja niin me taaskin olimme yhtenään toistemme seurassa.

Kongressi alkoi hyvin juhlallisesti Gina Krogin tilaisuutta varten sepittämällä kantaatilla, johon Agathe Backer-Gröndahl oli säveltänyt musiikin solokohtineen ja kuoroineen ja sitten seurasi tietysti tavanmukaiset tervehdyspuheet. Kongressin ohjelmaan kuuluivat yhteiskunnalliset uudistukset ja naisten ammatillinen kehitys, jotka kysymykset antoivat aihetta sekä esitelmiin että keskusteluihin. Ja niin me näiden päivien kestäessä ehdimme tutustua miltei kaikkiin Norjan merkkinaisiin ja kuulla mitä heillä oli sanottavaa -- Aasta Hansteenkin eli silloin vielä -- ja myöskin me saimme vihiä vastaavista olosuhteista Tanskassa ja Norjassa.

Kongressin viimeisenä päivänä käsiteltiin kuitenkin sen ehkä kaikkein tärkeintä kysymystä: Norjan organiseerattujen naisten liittymistä Kansainväliseen Naisliittoon (I. C. W.:hen) jota tarkoitusta varten heidän ensin oli muodostaminen oma Kansallisliittonsa. Gina K. piti siinä tilaisuudessa komean, lennokkaan esitelmän ja kuvasi suurin piirtein mitä hyötyä pienellä kansalla oli siitä, että se sai olla jäsen sellaisessa organisatsionissa, jossa jokaisella maalla ja kansalla oli yhtäpaljon sananvaltaa.

Tällaisen Kansallisliiton luominen ei suinkaan ole mikään helppo tehtävä jo siksi, että ne yhdistykset, joilla on oikeus siihen yhtyä, edustavat mitä erilaisimpia harrastuksia ja vivahduksia, mutta Gina Krogin palava usko asian tärkeyteen ja hänen suuri auktoriteettinsa voitti kuitenkin nämä vaikeudet ja niin syntyi Norjan naisten Kansallisliitto, jonka presidenttinä hän sitten oli hamaan kuolemaansa asti. -- Osoitteena siitä miten naisasialiike Norjassa oli voittanut alaa ja miten yleistä tunnustusta sen etevin ajaja nautti, olkoon mainittu, että Gina Krog valtion kustannuksella viime vuosien kuluessa oli maataan edustamassa useissa I. C. W:n kongresseissa.

Eikä kukaan ollutkaan sopivampi Norjan puolesta esiintymään kuin hän. Oli kongressissa vaikka kuinkakin paljon puhujia ja edustajia -- olipa vaikka niinkin paljon kuin Berlinissä v. 1904, jossa kaikkiaan sanottiin pidetyn 264 puhetta -- aina Gina Krogin huomasi, ja hänen kuvansa jäi kuulijoiden mieleen.

Paitsi noita suuria kongressejaan pitää I. C. W. myöskin kokouksia, joissa ei muilla kuin hallinnon omilla jäsenillä ja siihen liittyneiden eri maiden Kansallisliittojen puheenjohtajilla ole äänioikeutta, ja joissa enimmäkseen keskustellaan sen sisäisiä asioita.

Sellainen oli Parisissa v. 1906 ja siellä me toisistamme mitään edeltäpäin tietämättä, mitään yhtymissuunnitelmia tekemättä, aivan odottamatta tapasimme toisemme.

Gina Krog asui aluksi hotellissa ja otti ahkerasti osaa I. C. W:n neuvotteluihin. Silloin oli tärkeä ja periaatteellinen kysymys pohdinnan alaisena, joka koski Kansainvälisen Naisliiton pääperusteita, sitä nimittäin oliko siihen kuuluvilla Kansallisliitoilla oikeus lähettää ja esittää sen pohdittavaksi sellaisiakin asioita, jotka koskettelivat uskonnollisia ja valtiollisia kysymyksiä. Siihen asti olivat sen lait tässä suhteessa olleet niin väljät, ettei mikään estänyt esim. poliittisesti sorretun kansan Naisliittoa ottamasta maansa tilaa siellä esille tehdäkseen sen olosuhteet siten tunnetuiksi. Nyt oli tehty ehdotus, jonka mukaan tämä tulevaisuudessa kävisi mahdottomaksi. Gina Krog kuului niihin, jotka tahtoivat, että laki jäisi ennalleen; hän piti tätä vapautta varsinkin pienille kansoille, joiden ääni ei toistaiseksi kuulu missään, niin tärkeänä, ettei mitenkään olisi suostunut sen poistamiseen. Muutamilta tahoilta häntä kyllä kannatettiin, mutta ei kaikilta, eipä edes Suomea edustava n. k. "honorary president" puhunut sen puolesta, joka kovin ihmetytti ja suretti Gina Krogia.

Kun I. C. W:n kokous oli loppunut, muutti Gina Krog samaan täysihoitolaan, jossa minäkin asuin ja sen jälkeen oli meidän entistä mukavampi liikkua esim. iltasin ulkona, kun oli yhteinen kotimatka. Silloin minä myöskin havaitsin hänessä piirteen, joka oli erinomaisen sympaattinen, eikä suinkaan aivan tavallinen, ei ainakaan meissä suomalaisissa. Gina osoitti nimittäin aivan erikoista ystävällisyyttä Parisissa oleskeleville maalaisilleen ja kutsui heitä aina vuorotellen päivällisille, jolloin täysihoitolamme emäntä, rva Wesque, järjesti Ginalle ja hänen vierailleen erityisen pöydän. Nämä Ginan vieraat olivat enimmäkseen naistaiteilijoita, ja minä havaitsin, että he hyvin mielellään noudattivat hänen kutsuaan. -- Kun tiesin, että Gina Krog tätä tehdessään ei suinkaan ollut siinä aineellisessa asemassa, ettei tämä vieraanvaraisuus olisi tuottanut tuntuviakin lovia hänen matkakassaansa, pidin sen vieläkin tunnustettavampana.

[Kuva: Gina Krog nuorena.]

[Kuva: Gina Krog keski-ikäisenä.]

Eräänä päivänä ehdotti Gina Krog, että hän ja minä pitäisimme yhteiset teekutsut kaikille niille henkilöille, joiden tuttavuuden olimme tehneet ja joiden kodeissa olimme olleet. Ehdotus oli minusta aivan oivallinen; me puhuimme rva Wesquen kanssa ja pyysimme hänen salonkiaan siihen tarkoitukseen, kirjoitimme kutsukortteja ja minä hommasin nuoremmakseni kukkaset, leivokset, hedelmät y. m. tarvittavat. Varsin kansainvälinen ja intressantti oli se seurue, joka sinä iltapäivänä kokoontui luoksemme, sillä kaikki kutsutut, Alexander Herzenin tytärtä, Olga Monodta lukuunottamatta, olivat saapuneet. Mutta hänkin lähetti sähkösanoman ja selitti esteensä. Gina Krog oli hyvin arvokas ja kohtelias emäntä ja keksi muun muassa sen, että jokainen läsnäolevista kertoisi tai lausuisi jotain omalla kielellään ja kääntäisi sen sitten ranskan kielelle, jota kaikki ymmärsivät. Kaikki suostuivat ja se onnistui erinomaisesti. Siellä sai kuulla jos mitäkin kieltä. *Marya Cheliga* lausui soinnukkaasti puolalaisen runon, kaunis, ylevän näköinen *Selma Hanem Riza* antoi meidän kuulla turkkilaisia sananlaskuja, unkaritar kertoi jotain omalla kielellään, j. n. e. ja tietysti siellä myöskin annettiin norjan, suomen ja ruotsinkielten kaikua. Ihmeellistä miten paljon hauskuutta ja vilkkautta nämä pienet kielinäytteet saivat aikaan.

Kaikki läsnäolevat edustivat jotakin erityistä harrastusta ja suuntaa, jokaisella oli jotain arvokasta sanottavaa, mutta suurinta huomiota herätti kuitenkin turkkilainen, ei ainoastaan siksi, että hän oli maasta, josta meillä muilla oli niin varsin vähän tietoja, mutta myöskin siksi, että hän niin innokkaasti oli taistellut kahlehdittujen sisartensa vapauden puolesta.

Kun juhannus lähestyi, kertoi Gina Krog, että Parisissa oleskeleva norjalainen siirtokunta oli päättänyt viettää tämän pohjolan valojuhlan "Café de la Régencessa" ja kutsunut minutkin sinne yhteiseen iloon.

Ennen sinne menoamme piti Gina Krogin, ja minun käydä teatterissa, sillä olimme muistaakseni saaneet joltakulta tuttavalta liput ja ne olivat juuri sinä iltana käytettävät.

Kyseessä oleva teatteri oli sangen kaukana asunnostamme ja kun Gina vähää ennen oli satuttanut jalkansa, otimme vaunut, jotta ei tarvitsisi kiivetä edestakaisin omnibusseihin. Me ajoimme jättiläiskokoisen "Place de la Concorden" yli, joka kuuluu maailman ihanimpiin ja ihailimme sen egyptiläistä obeliskia, sen mahtavia suihkukaivoja ja valkeasta marmorista veistettyjä kuvapatsaita, luvultaan kahdeksan, jotka kuvaavat Ranskan suurimpia kaupunkeja. Silmämme hakivat varsinkin sitä, joka symbolisoi Strassburgia ja josta olimme kuulleet, että se aina oli suruharson peittämä, merkiksi siitä, että Ranska-äiti oli menettänyt tämän kukoistavan tyttärensä.

Teatteri, jonne vihdoin saavuimme, ei ollut mikään ensi luokan laitos, vaan sellainen, joita maailman kaupungeissa, suurten kuuluisien näyttämöjen rinnalla, syntyy kymmenittäin, ja kappale oli pikemmin pieni kertomus kuin draama, se kun esitti päähenkilöittensä vaiheet ihan lapsuudesta keski-ikään. Mutta ranskalaisessa teatterissa on aina oppimista. Näytteleminen sujuu aivan tavattoman tasaisesti ja kielen sointu hivelee korvaa. Me siis olimme varsin tyytyväiset teatterikäyntiimme ja nyt sitä piti mentämän norjalaisten illanviettoon. Gina Krog ehdotti, että taaskin ottaisimme vaunut, mutta minä arvelin, että voisimmehan nyt nousta omnibussiinkin, sillä olihan "Café de la Régence" keskellä kaupunkia, jossa olin paljon liikkunut, ja tunsin siellä olevat seudut ja rakennukset. Gina suostui lopulta ja nyt minä menin ottamaan selkoa siitä omnibussilinjasta, jota meidän oli kulkeminen. Ei se ollut niinkään helppoa, sillä teatterin edustalla näki kymmenittäin jykeviä vaunuja, ja kysymyksiinsä ei suinkaan aina saanut varmoja vastauksia.

Vihdoin löysin poliisin, joka neuvoi mihin paikkaan etsimäni omnibussi pysähtyisi. Sinne me sitten siirryimme ja odotimme sen tuloa, kunnes vihdoinkin tuli hetki, jolloin saimme kavuta ylös ja olimme mielestämme hyvässä turvassa. -- Siinä osassa kaupunkia olivat kadut jotenkin pimeät, mutta jonkun ajan kuluttua rupesin jo odottamaan, että lähestyttäisiin valoisaa keskikaupunkia ja koetin tirkistää ulos omnibussin ikkunasta, eikö jo pian päästäisi ihmisten ilmoille. Aivan turha toivo! Pimeätä kesti yhä vain, ja vähitellen tuntui siltä kuin se olisi käynyt yhä sakeammaksi.

Kun olimme istuneet ja jyskyttäneet siinä noin puolisen tuntia -- siihen aikaan käytettiin Parisissa vielä yleisesti noita raskaita hevosten vetämiä omnibusseja, jotka nyt ovat väistyneet autobussien tieltä -- kävin hieman levottomaksi ja kysyin konduktööriltä, eikö siitä jo pian päästäisi Louvren tienoille. Hän loi minuun hämmästyneen katseen ja ilmoitti sitten, että oltiin matkalla erääseen Parisin esikaupunkiin. Minä kauhistuin. "Mutta sanottiinhan minulle, että tämä omnibussi menisi keskikaupunkiin ja sivuuttaisi sen kadun, jonka varrella Café de la Régence sijaitsee". "Sieltäpäin se juuri nyt tulee", vastasi hän. "Ja koska se sinne jälleen palaa" kysyin? "Ei ensinkään enää tänä iltana."

Vereni hyytyi, mutta sain kuitenkin sanotuksi: "No pysähtykää sitten, että pääsemme pois." "Se on aivan mahdotonta", vastasi hän, "sillä tässä on pitkin aikaa ylösmäkeä." Kuiskasin Gina Krogille, joka istui vähän matkan päässä minusta, että olimme väärällä tolalla ja että heti piti astua alas ja samassa olinkin jo kadulla. Mutta asema ei senkautta ensinkään parantunut, sillä hän ei kipeällä jalallaan uskaltanut vaunujen liikkeellä ollessa hypätä alas, ja siinä minä nyt astuskelin niiden tasalla yhtämittaa eteenpäin, tietäen, että joka askel vei meitä yhä kauemmaksi illan päämäärästä.

Konduktööri oli sillä aikaa vakuuttanut Gina Krogille, että hän kyllä auttaisi häntä alas astuessa, että siinä ei ollut mitään vaaraa, ja tehnyt sen niin kohteliaasti ja luottavaisesti, että hän lopulta rohkaisi mielensä ja seurasi minun esimerkkiäni.

Siinä me sitten seisoimme kadulla keskiyön aikana eräässä Parisin "Belleville" nimisessä esikaupungissa, joka on kuuluisa levottomuuksistaan, ja jossa vallankumouksetkin aina ensin alkavat. Oli yhtä pimeä kuin meillä syyskuussa ja vain siellä täällä näki hiukan valoa kapakoitten ja kahviloiden ikkunoista. Muutamien ulkopuolelle oli parisilaiseen tapaan asetettu pöytiä ja tuolia ja siellä näki lasien ja pullojen ääressä työmiesryhmiä, joita lekottavat tulisoihdut valaisivat. Nuo epätasaiset valot, miesten tummat, kuluneet kasvot, mustat, säihkyvät silmät, kovat, karkeat äänet ja ne epäilevät katseet, jotka me saimme osaksemme siinä kulkiessamme, tekivät kaikkea muuta kuin rauhoittavan vaikutuksen. Meidän olisi pitänyt hiukan kuulostella missä oikeastaan olimme, pitkäkö matka sieltä oli kaupunkiin ja oliko missään saatavissa hevosta, mutta ei ollut kyllin rohkeutta.

Gina Krog ehdotti, että poikkeisimme ensimäiseen ravintolaan, tilaisimme itsellemme sieltä hiukan juotavaa ja samassa pyytäisimme tarvitsemamme tiedot. Sen sitten teimmekin, ja vaikka meitä aluksi jotenkin ihmetellen katseltiin, täytyy sanoa, että he olivat erittäin palvelevia ja osaaottavia. Eivät edes suuttuneet vaikka pyysimme, että he viruttaisivat lasit hiukan perusteellisemmin, ennenkuin kaasivat meille niihin juotavaa. Mutta hevosta ei vain ollut saatavissa missään. He arvelivat, että läheisin asema, mistä voisi saada vaunut, oli "Place de la République". Mutta kyllä he tarjoutuivat menemään sinne niitä noutamaan. Siihen emme kuitenkaan suostuneet, sillä arvelimme, että se kestäisi kenties kuinka kauan tahansa, ja päätimme itse ruveta hitaasti sinnepäin astumaan. Loivasti alaspäin viettävä katu vaikutti, että Gina Kroginkin oli hiukan helpompi kulkea ja niin sitä mentiin.

Tällaisten pienten vastoinkäymisten sattuessa tulee useinkin ihmisten vähemmin rakastettavat puolet esiin, ja kun juuri matkustaessa niin usein saa kokea kaikenmoisia pikku harmeja, tarjoavat ne sanomattoman hyvän tilaisuuden lähimmäisemme luonteen tuntemiseen.