Chapter 5

"Tänään on oikein pureva pakkanen. Musteeni on jäätynyt ja jalkani ovat miltei jähmettyneet ja liikkumattomat, mutta kun minä tästä teen tulen pieneen uuniini, käy kaikki taas varsin hyvin. Talvi ei vielä toistaiseksi ole ollut kylmä tänä vuonna, meillä kun on ollut vain 33° pakkasta, joka ei merkitse mitään tässä maassa. Mutta tämä onkin vain alkua, sillä seuraavina kuukausina odotetaan täällä 45, 50, ja 55°, toisin sanoen sellaista pakkasta, etten minä ollenkaan silloin voi astua ulos majastani. Kyllä minä olisin voinut saada paremmankin asunnon, mutta kun poliisi häiritsee kaikkia talon asukkaita tullessaan minua alituisesti katsomaan, oli minusta parempi asua aivan erikseen olevassa mökissä, niin että vakoojat muita häiritsemättä voivat liikkua sen ympärillä mielin määrin, pitäessään minua silmällä. Silloin minä yksin vain kärsin.

"Minun vieraani, joita ei ole paljon, mutta jotka käyvät sen useimmin (he tahtovat auttaa minua taloustoimissa) ovat juuri saman valvonnan alaisia, ja jokaiselta kysytään tarkkaan mistä hän tulee, ken hän on, mitä hän tekee j. n. e. Se on eräänlaisessa vankilassa elämistä ja tähän tulee vielä lisää, että koko Kyrenski on saarella, jota mahtava Lena-joki ja kaunis Kyrenga ympäröivät, sekä niin pieni, että vain muutamat ahtaat kadut saavat siinä sijansa. Mitä kävelypaikkoihin tulee, ei niitä juuri täällä ole liikenemään. Täytyy mennä joen poikki ennenkuin pääsee metsään ja vuorille, mutta kun en minä, ilman viranomaisten lupaa, ole oikeutettu sitä tekemään, enkä liioin ole halukas heidän puoleensa kääntymään, olen kytketty tähän paikkaan ja kävelymahdollisuuteni hyvin rajoitetut. -- Mutta en minä tahdo valittaa, sillä kohtalo on korvannut tämän puutteen siten, että se on antanut minulle hyviä, uskollisia ystäviä, jotka pitävät huolta minun hyvinvoinnistani niin pitkälle kuin sitä suinkin sallitaan.

"Mutta siitä huolimatta en minä ole rauhallinen enkä onnellinen, sillä minä näen, tai paremmin sanoen tunnen, että täällä, näillä rajattomilla autioilla, on sellainen joukko ihmisiä, jotka kärsivät ja valittavat siksi, että ovat tykkänään eroitetut sivistyneestä maailmasta ja kaikesta mahdollisuudesta ansaita leipänsä. Minä mietiskelen yhtenään miten voisin lohduttaa ja lieventää näiden nuorten ihmisten kovaa kohtaloa. Mahdotonta on riittää pitkien matkojen päähän, mutta kun olen tilaisuudessa lohduttamaan ja avustamaan, olkoonpa vaikka kuinkakin vähän, ruumiillisesti ja henkisesti nälkiintyneitä, niin se ja tekee elämäni vähemmän yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi.

"Täällä on Venäjän kaikilta kulmilta karkoitettuja, jotka elävät hajallaan niin laajalla alueella kuin koko Ranska, mutta he eivät ole tilaisuudessa liikkumaan, eikä liioin sellaiseen tehtävään antautumaan, johon ovat itsensä kehittäneet. Ei ainoastaan tiedemiehen ole mahdoton saada täällä työtä, vaan myöskin tavallisen käsityöläisen, sillä ihmiset elävät niin kaukana toisistaan. Ainoa, joka silloin jääpi hengen pitimeksi, on metsästys ja kalastus, kaksi elinkeinoa, joita voi harjoittaa muutamina kesäkuukausina; loppu osan vuotta vallitsee niin ankara pakkanen, etteivät alkuasukkaatkaan mielellään jätä mökkejään.

[Kuva: Catherine Breschkovski vanhana.]

"Tänään me saimme tänne uutisen kreivi Tolstoin kuolemasta. Siinä ihanteellinen sielu, joka meiltä nyt on otettu. Onneksi hän on jättänyt niin rikkaan henkisen perinnön, että siitä riittää hänen jälkeen tulevaisilleen pitkiksi ajoiksi. Arvattavasti kaikki maailman sanomalehdet nyt puhuvat hänestä. -- -- -- -- -- -- -- -- --

"Hirveä pakkanen on tehnyt minut hiukan hermostuneeksi, mutta tahdon kuitenkin lähettää tämän kirjeen, jotta tietäisitte, että elän ja että sydämeni on sama kuin ennen. Ei vuodet eikä etäisyys voi minua muuttaa, minun ystävyyteni ja tunteeni elävät ja kuolevat minun kanssani.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

"Olkaa rauhallinen minun suhteeni, olen niin tottunut vihollisteni vainoon, ettei mikään minua enää hämmästytä, eikä tuota minulle surua. Ainoa, jota pelkään, on olla vasten tahtoani syynä muiden onnettomuuksiin."

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Kesällä v. 1917, jolloin hän jo oli päässyt takaisin Pietariin, oli eräs suomalainen tavannut hänet siellä ja toi meille häneltä terveisiä. Silloin hän vielä oli ollut reipas ja toivorikas. Mutta millainen mahtanee hänen mielialansa olla viime aikaisten kokemuksien jälkeen?

Syksyllä 1918 levisi jo sellainen tieto, että hän oli kuollut, mutta se oli, kuten monet muutkin lehdissä kiertelevät uutiset, ennenaikainen, sillä v. 1919 hän jo ilmestyi Amerikassa. Kautta Siperian hän oli päässyt sinne pakenemaan ja aivan ylivoimaisia ponnistuksia sekin yritys oli kysynyt. Mutta ihmeellisesti hän taaskin siitä oli suoriutunut ja otettiin perille päästyään innostuksella vastaan. M. m. olivat sikäläiset vallankumoukselliset ainekset, ennenkaikkea ne, jotka luulevat bolschevismiä ja kommunismia jonkunlaiseksi onnen taikasauvaksi, valmistaneet tervetuliaisjuhlat hänen kunniakseen. Mutta Catherine Breschkovski vastasi hänelle pidettyyn tervehdyspuheeseen peittelemättä, että »bolschevismi on maailman suurin rikos» joka ei tietenkään miellyttänyt Amerikan salonkibolscheviikejä.

Amerikasta oli rva B. antautunut Konstantinopolin kautta Odessaan ja kukapa tietää missä yhteydessä hänestä ensi kerralla saa kuulla, sillä hänen innostuksensa näkyy antavan hänelle loppumattomia voimia.

KUULUISUUKSIEN KESKEN.

Vuotta ennen maailman sotaa olin venäläisen ystäväni Zenaida Maslovskin kera Aleksanteri III:n taidemuseossa Pietarissa ja nautin sanomattomasti siitä henkevästä tavasta, jolla hän esitti Venäjän nuorta taidetta.

Yhtäkkiä hän sanoi: »Mutta meidän täytyy tästä mennä *Rjepinin* luo. Huomenna on keskiviikko ja silloin hänellä on vastaanotto. Otan nyt vain ensin selkoa siitä, ovatko he kotona, sillä näin keväisin he usein lähtevät ulkomaille. Ikävä olisi nimittäin mennä turhaan, Rjepin kun ei asukaan Pietarissa, vaan Suomen puolella, Kuokkalan asemalla."

"Kauanko kestää matka sinne", kysäsin hiukan arkaillen, sillä minusta olivat jo matkat itse kaupungissa jotensakin aikaa ja voimia kuluttavat.

"Noin pari tuntia."

Olihan siinä, mutta ei sitä auttanut ottaa lukuun, kun tarjoutui tilaisuus nähdä Venäjän kuuluisin taidemaalari ja hänen kotinsa.

"Sitä paitsi on rouva *Nordmann* hyvin huomattava henkilö", lisäsi Zenaida Maslovski.

"Kuka hän sitten on?"

[Kuva: Ilja Rjepin.]

"Hän on kirjailija ja Rjepinin hyvä ystävä. Asuu hänen kodissaan ja pitää huolta hänen taloudestaan. Hänellä on paljon uudistuspyrintöjä ja erittäinkin on palvelijakysymys ja yksinkertaisempiin elintapoihin pääseminen hänen pääharrastuksiaan, joiden eteen hän ahkerasti tekee propagandaa. Eikä hän ainoastaan puhu näistä asioista, vaan hän toteuttaa ne elämässäänkin. Oikeastaan pidän, että Rjepinin talossa on päästy tässä suhteessa paljoa pitemmälle kuin Tolstoin luona, jossa elämä ja teoriat eivät aina peittäneet toisiaan. Saattepa nähdä, että rva Nordmannin tuttavuus tulee tuottamaan teille paljon iloa."

"Entä Rjepin itse?"

"No hän on jo vanha, eikä haastele varsin paljon, sanoo vain tuon tuostakin, kun rva Nordmann esittää jotakin: "Kuunnelkaa tarkkaan, hän puhuu viisaasti".

Määrätyllä hetkellä olimme sitten suomalaisella rautatienasemalla, ostimme piletit Kuokkalaan ja istuuduimme junaan. Samassa astui pari muutakin henkilöä sisään. He tulivat heti erinomaisen ystävällisesti tervehtimään rouva Maslovskia ja sanoivat myöskin olevansa matkalla Rjepinin luo.

"Te ette voi aavistaa kuinka intressanttia ihmisiä nuo molemmat ovat", kuiskasi rouva M. minulle.

Sen olin jo ehtinyt panna merkille, että toinen heistä, joka edusti vahvempaa sukupuolta, oli niin henkevän ja herttaisen näköinen, että vain Venäjällä ja joskus Englannissa tapaa sellaisia miestyyppejä. Minun keskusteluni hänen kanssaan supistui tosin jotenkin vähään, sillä hän sanoi olevansa tottumaton puhumaan Europan kulttuurikieliä, mutta sen paremmin olin tilaisuudessa tarkastamaan sitä pohjatonta hyvyyden ilmettä, joka kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen toverinsa sitävastoin, joka kuului heikompaan sukupuoleen, oli hyvinkin kieliä taitava ja keskusteli vilkkaasti ja innokkaasti rva M:n ja minun kanssani.

Kuokkalan asemalla oli pitkä rivi ajureita, sillä he tiesivät, että "nyt ne vieraat Rjepinin luo tulevat", ja hyvin tuntui mukavalta, kun taas kerran osasi puhuakin ajurien kanssa, sopia heidän kanssaan sekä hinnasta että noutamisajasta.

Ajellessamme kertoi rva M. minulle sitten junassa tapaamamme parin historian. Mies, jonka nimi oli Morosov, oli kerran ollut mukana eräässä valtiollisessa pommijutussa, joka oli niin vakavaa laatua, että kaikki muut osanottajat hirtettiin, mutta hänet säästettiin nuoruutensa takia, sillä hän oli silloin vasta oppilas polyteknikossa. Sen sijaan hänet tuomittiin 40-vuotiseen vankeuteen, joka sittemmin hiukan lyhennettiin, mutta kuitenkin voi sanoa, että hän nuorukaisesta oli astunut miehuuden keski-ikään, ennenkuin hän jokunen vuosi takaperin pääsi vankilasta, ollen jo silloin yli 50-vuotias. Tätä vankila-aikaansa hän ei ainoastaan kestänyt hyvin, vaan vieläpä käytti sitä tieteellisen teoksen luomiseenkin, johon Uusi Testamentti, varsinkin Johanneksen ilmestyskirja -- ainoa teos, joka hänelle ensi vuosina annettiin luettavaksi -- oli antanut aihetta.

Hänen vankilasta päästessään oli juuri lokakuun vallankumoukselliset päivät. Hän liittyi heti mielenosoituskulkueeseen ja joutui poliisin käsiin sen nuoren naisen kera, joka nyt oli hänen vaimonsa. Tämä oli kenraalin tytär, etevä pianisti ja hienosti sivistynyt.

Näitä asioita keskustellessamme olimme jo tulleet Rjepinin huvilalle, joka tuntui hyvin monimutkaiselta ja omituiselta, siinä kun oli sekä lasipeitteiset verannat että avoimet kuistit, kaksikerroksinen keskus ja matalammat sivut, puuleikkaukset ja koristeet. Heti eteisen ovella seisoi venäjän ja englannin kielellä: "Ole hyvä, äläkä tupakoi", joka määräys minua erityisesti ilahutti, sillä jos kaikki senkin päivän vieraat, kaikki ne nuoret maalarit, taidearvostelijat ja muut olisivat ruvenneet siellä polttamaan, niin oleskelu huvilan suhteellisen pienissä huoneissa olisi käynyt, minulle kumminkin, aivan sietämättömäksi.

[Kuva: Rjepinin huvila Kuokkalassa.]

Ensimäiseksi tuli vastaamme talon emäntä, Natalie Nordmann. Hän oli ihmeen luonnollinen ja herttainen, kertoi olevansa puoleksi suomalainen, syntyisin Haminasta ja samaa sukua kuin meikäläiset Nordmannit. Kun tiedustelin, osasiko hän meidän kieliämme, sanoi hän hyvin pehmoisesti ja sievästi: "Jag kan tala en smula svenska" (minä osaan puhua hiukan ruotsia). Venäläinen äiti, venäläinen kasvatus ja oleskelu Venäjällä, missä hänen isänsä oli amiraali, ei ollut edistänyt meikäläisten kielien oppimista, mutta lämmin Suomen ystävä hän kaikessa oli. Oli hiljattain esiintynyt eräässä juhlassakin suomalaisessa kansallispuvussa, jonka paki parhaastaan hankki itselleen Haminasta.

Hänen puheensa oli niin korutonta ja ystävällistä, että tuntui heti siltä kuin olisimme tunteneet toisemme jo monta vuotta, ja kun sitten palvelija tuli sisään, ja rva N. esitti hänet, huomauttaen että palvelijat heidän talossaan olivat ystäviä, joille annettiin kättä, niin käsitin taas uudelleen miten kodin henki kuitenkin kokonaan riippuu naisesta. Näin olisi kai Tolstoikin tahtonut järjestää kotinsa, mutta ei voinut, kun vaimo pani vastaan.

Palvelijoita tässä kodissa ei liioin käytetty minkäänmoiseen vieraiden "passaamiseen", vaan kukin sai auttaa itseään.

Eteistä läheisessä huoneessa, jossa oli tummanpunaiseksi maalatut huonekalut ja paljon intressanttia muistoesineitä ja koristekaluja, muun muassa kuuluisien henkilöiden muotokuvista muodostettu friisi lähellä katonrajaa, oli nurkassa kiehuva teekeittiö kuppineen, ja keskellä lattiaa olevalla pitkällä pöydällä leivoksia, kakkuja, makeisia ja hunajaa.

[Kuva: Natalie Nordmann.]

Kaikki vieraat tunsivat talon tavat, menivät kukin itselleen teetä ottamaan ja istuutuivat pöydän ääreen, jonka molempiin päihin haltijaväki asettui. Tuskin tarvitsee huomauttaa, että keskustelu alusta pitäen oli vilkasta, sillä onhan tuo suuri puhetulva oikein aito venäläinen ominaisuus. Rjepin itse ei aluksi ottanut siihen paljonkaan osaa, mutta sitten joku mainitsi naisten äänioikeuden ja toinen jotakin suffragettien moitittavasta esiintymisestä. Ja nyt se alkoi. Nuorukaisen hehkulla ja innostuksella heittäytyi tämä Venäjän suuri poika taisteluun suffragettien puolesta. Hän piti kerrassaan tulisen puolustusesitelmän ja selitti, ettei hän ymmärtänyt, kuinka miehet kehtasivat heitä moittia, he kun itse olivat panneet toimeen kaikki veriset vallankumoukset, sodat ja julmuudet maailman alusta asti. Ja siinä hän esitti kuulijoilleen kappaleen Ranskan vallankumoushistoriaa niin vilkkaasti ja elävästi, että hänen kaunis, aallokas tukkansa heilahteli, kasvot säihkyivät ja kädet tekivät suuria liikkeitä. Se nuori taidearvostelija, joka oli aloittanut hyökkäyksen, koetti puolustaa kantaansa, mutta Rjepinin hehkun rinnalla ei hänen sanoillaan ollut mitään voimaa.

"Rjepin on aina, hamasta nuoruudestaan ollut suuri vapauden ihailija ja vapausliikkeiden innokas puoltaja", kuiskasi vierustoverini. "Hänen viimeinen suuri taulunsa kuvaa sitä hetkeä, jolloin lokakuun manifesti luetaan torilla ja innostunut kansa huutaen, hurraten ja lakkejaan heiluttaen kuuntelee tätä vapauden sanomaa. Saattepa sitten nähdä sen Rjepinin ateljeessa."

Ja sinne me teenjuonnin jälkeen kaikki menimmekin. Se oli yläkerroksessa, kattovalolla varustettu ja täynnä tauluja, harjoitelmia, veistokuvia, kuvakudoksia, esirippuja, koriste-esineitä, siellä oli sanalla sanoen niin paljon, että olisi kestänyt tuntikausia tutkia sitä perusteellisesti.

Tuolit asetettiin puoliympyrään, seurue istumaan ja nyt eräs vieraista, nuori venäläinen talonpoika, rupesi näyttämään mukana tuotuja taulujaan Rjepinille. Niitä oli vähintäin parikymmentä kappaletta, kaikki noin metrin pituisia, 75 cm. korkuisia, ja jokaiseen hänen oman kylänsä asukkaat ja tapahtumat olivat antaneet aihetta. Lapset ja aikuiset, joulunvietot ja markkinat, sienienpoiminnat ja ajoretket, kaikki siellä oli ja sitä paitsi muutamat kansansadut kuvitettuina. Kun ottaa huomioon, ettei nuori mies milloinkaan ollut saanut opastusta maalaustaiteessa, eikä nähnyt muuta kuin omat kotinurkkansa, täytyy sanoa, että tässä oli edustettuna sekä kyläkulttuuri että kansanhenki. Kuvattujen kasvot osoittivat samaa hartautta ja yksinkertaisuutta, jota näkee keskiajan kirkkomaalauksissa, ja nuo räikeät ilonilmaukset taas, esim. tanssiaisissa, lähenivät jo paljon vanhojen hollantilaisten kermessoja. Nuori mies oli kovin kiihoittunut näitä henkensä luomia näytellessään, punaiset täplät paloivat hänen poskillaan ja hänen liikkeensä olivat hermostuneet.

Vielä hänellä oli mukanaan kokoelma savesta muovattuja ja maalattuja nukkejakin, osaksi hänen mielikuvituksensa luomissa verhoissa, osaksi kansallispuvuissa.

Rjepin oli nähtävästi hyvin huvitettu kaikesta tästä.

Hän nousi usein ylös niitä esitettäessä, rupesi siirtelemään uuninreunalla olevia koriste-esineitä pois ja asetti nämä savikuvat omakätisesti sinne riviin seisomaan.

Joku huomautti, että ne olisi pitänyt lähettää Pietarin Käsiteollisuusnäyttelyyn, siellä olisivat varmaan menneet kaupaksikin.

Mutta nuori mies selitti, ettei hän tahtonut ainoastakaan luopua, ei savikuvistaan eikä tauluistaan, nehän olivat osa hänestä itsestään, hänen omia lapsiaan, kuinka hän voisi ne myydä.

Kello oli jo joutunut ja päivällishetki läheni. Mutta sitä ennen ehdotettiin kävelyretkeä puutarhaan, joka kesäiseen aikaan mahtaa olla tavattoman herttainen lammikkoineen, kanavineen ja huvihuoneineen. Nyt olivat puut vielä jotenkin alastomat ja ilma sitäpaitsi kolkko.

Kiertäessämme huvilaa näimme eräässä ulkonevassa, monella ikkunalla varustetussa osassa rouva Nordmannin ja Rjepinin rintakuvat. Edellinen varsinkin oli erinomaisen kaunis ja elävä, terracotta väriseksi maalattu ja niin asetettu, että sen näki joka puolelta.

"Kukahan sen on tehnyt?"

"Rjepin itse", vastattiin, "hän on nimittäin myöskin taitava kuvanveistäjä."

"Olemme määränneet, että tämä huvila kuolemamme jälkeen on oleva museo ja antaneet sille nimeksi *Penaattien talo*, ja nämä penaatit olemme me, sen entiset asukkaat."

Näin puhui rva Nordmann näyttäessään minulle omaa huonettaan ja teoksiaan. Niitä oli monta ja muun muassa eräs, jossa hän kuvaa rikkaan, monivaiheisen elämänsä tapahtumia -- hän oli esim. nuorena tyttönä karannut kodistaan Amerikaan -- ja jonka Rjepin oli kuvittanut.

"Mutta nyt on jo aika siirtyä ruokasaliin", huomautti hän, "sitä ennen valitsemme vain presidentin ja hänen täytyy pitää ensimäinen puhe pöydässä, niin vaatii tapa Penaattien talossa."

Paperiliput otettiin esille ja kaikki kirjoittamaan jonkun läsnäolevan nimen, jonka jälkeen prof. Rjepin itse jakoi ne asianomaisille. Aluksi sai taidearvostelija ääniä, sitten tuli vankilassa olleen vuoro ja lopulta minäkin rupesin niitä saamaan, mutta laskettaessa oli minulla kuitenkin onneksi yksi vähemmän kuin edellisellä.

Erään soittokoneen iloisten sävelten kaikuessa astuimme ruokasaliin, joka oli suurin kaikista huoneista. Sen peräseinällä oli Rjepinin maalaamia komeita muotokuvia, -- arvatenkin talon läheisimpien ystävien, koska siellä oli pari kuvaa rva Nordmannistakin; eräässä kolkassa oli flygeli-piano ja sen yläpuolella seinällä oli niin paljon laakeriseppeleitä leveine nauhoineen ja kirjoituksineen, että siitä olisi tullut monet kantamukset, ja lattialla seisoi suuri, pyöreä, katettu pöytä.

[Kuva: Osa Rjepinin ruokasalia, jossa näkee hänen maalauksiaan ja suuren pyöreän pöydän pyörivine keskuksineen.]

Kukin valitsi itse paikkansa ja pöytätoverinsa, talon palvelijat asettuivat istumaan kuten kaikki muutkin, ja nyt olin varsin utelias näkemään, kuinka tarjoileminen pöydässä oli järjestetty. Se oli ratkaistu varsin käytännöllisesti. Suuren pyöreän pöydän keskusta oli irtonainen ja kiertävä aivan kuin automaatin voileipäpyörylät. Ja kuten näissä on metallinuput, joihin voi käydä kiinni niitä pyörittäessä, oli tässäkin aina vähän matkan päässä metallihaka, jonka avulla sai sen suuren pyöreän pöydänlevyn liikkeeseen. Ruoka oli yksinomaan kasviksista valmistettua ja enimmäkseen keittämätöntä. Oli kurkkuja, sieniä, hienoksi leikattuja kaalinkupuja ja kaikenmoisia vihannessekoituksia, sekä paljon hedelmiä, kuten apelsiineja, omenoita, banaaneja, luumuja, pähkinöitä, ananasta j. n. e. Ja lopuksi mustaa kahvia.

Saattaapa olla, että oli vielä muitakin herkkuja, mutta itse ruoka oli toki sellainen sivuseikka, ettei sitä juuri ehtinyt ajatella. Keskustelu ja puheet, hyvä tuuli ja hilpeä mieliala oli näiden harvinaisten päivällisten pääviehätys.

Presidentin täytyi sopimuksen mukaan pitää ensimäinen puhe, jonka hän omisti minulle, tai paremmin sanoen niille aatteille, joita hän luuli tietävänsä minun harrastavan. Sitten seurasi Rjepinin lennokas puhe Suomelle, joka päättyi siihen, että hän toivoi vapauden päivän pian koittavan sekä meille että heille. -- Alexander Herzen mainitsee itsestään jossain hiukan pilkallisesti, että hän oli 40-vuotias nuorukainen, mutta Rjepinistä voi täydellä syyllä sanoa, että hän oli 70-vuotias nuorukainen, sillä sellaista tulta tapaa tavallisesti vain aivan nuorissa. Puhe herätti tavatonta innostusta. Käsiä taputettiin, maljoja juotiin, hyvä-huutoja kajahutettiin.

"Nyt on Teidän vuoronne vastata", selitti vierustoverini. Sen aavistin itsekin ja sain, sen tehtyäni, taas uudestaan todisteen siitä kuinka hienotunteisesti palvelijoita tässä talossa kohdeltiin, sillä heidän takiansa minun puheeni käännettiin.

Taas seurasi puheita ja vastapuheita, ja aika kului kuin siivillä. Katsoin kelloa ja näin kauhukseni, että se jo kohta oli 7, jolloin meidän kyytipoikamme piti tulla meitä noutamaan.

"Voi jääkää tänne koko illaksi", kehoitettiin puolelta ja toiselta. "Nyt saamme kohta kuulla kaunista soittoa, sillä onhan keskuudessamme pianisti." Eikä kukaan pyytänyt kauniimmin kuin herttainen, nuori soittaja itse.

"Mitä teemme?" arveli rva Maslovski.

Jääminen oli houkuttelevaa, mutta siinä tapauksessa olisimme olleet Pietarissa vasta klo 12 yöllä. Ja kun ajattelin raakaa yöilmaa ja sen epäedullista vaikutusta terveyteeni, koetin pysyä lujana.

"Sitä paitsi", sanoimme me toisillemme ihankuin lohdutukseksi, "nyt on mieliala niin korkealla, ettei se enää voi nousta. Pitää mennä juuri sellaisena hetkenä, niin säilyy muisto tällaisesta päivästä unohtumattoman kauniina."

Ja kauniina se tulee säilymään.

PERSONALLISIA MUISTOJA GINA KROGISTA.

On aivan ihmeellistä, miten viesti jonkun tuttavan kuolemasta heti tuo hänet ilmielävänä eteemme ja miten hän yhtenään elää ajatuksissamme sen jälkeen; hän muuttuu miltei elävämmäksi kuin eläessään, sillä me näemme hänen olentonsa eri puolet yhtaikaa ja meidän mieleemme johtuvat kaikki ne eri tilaisuudet, jolloin olimme hänen seurassaan, hänen puheensa, sanansa, yksin äänenkaikunsa. Niin ainakin on käynyt minun joka kerta, kun läheiset ystävät ja tuttavat ovat kuolleet ja niin juuri kävi silloinkin kun sain sähkösanoman *Gina Krogin* kuolemasta keväällä 1916. Kaikki muistot heräsivät, ja minä näin hänet eri tilaisuuksissa ensi tapaamisestamme asti, joka tapahtui kesällä v. 1900 Kristianiassa.

Gina Krogin nimi oli minulle silloin jo hyvin tuttu; olimme olleet kirjevaihdossakin erään artikkelin johdosta, olin nähnyt hänen kuvansa eri aikakauskirjoissa, mutta en ollut personallisesti häntä tavannut.

[Kuva: Gina Krog.]

Mutta edellämainittuna kesänä pidettiin Kristianiassa Pohjoismainen raittiuskokous, jossa minäkin olin mukana Raittiuden Ystävien edustajana, ja eräänä päivänä kesken kokousta päätin pistäytyä katsomaan Gina Krogia. "Sellaista ei pidä lykätä", arvelin, "sillä ehkäpä hän matkustaa maalle, ja niin en saa häntä nähdä."

"Nylænden" toimistoon siis riensin ja siellä hänet tapasin työpöytänsä ääressä istumassa keskellä paperia, avattuja kirjeitä ja korehtuureja. Hän mainitsi kuulleensa tulostani Kristianiaan ja jo odottaneensa minua, ja tämän kohteliaan tervetulolauseen jälkeen oli tuttavuus piankin tehty ja me olimme ennen pitkää joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Mutta ennen kaikkea minä häntä katselin. Hänen ulkonainen ihmisensä oli nimittäin niin huomiota herättävä ja komea, että sen vertaista tuskin näkee. Häntä on joskus kutsuttu "jättiläisnaiseksi", sillä hän oli tavallisia naisia koko lailla suurempi, mutta niin sopusuhtaisesti kehittynyt ja niin ruhtinaallisen ryhdikäs, että vastustamatta tuli ajatelleeksi: "Tuollainen sopisi vaikka valtaistuimelle." Hänellä oli suuret, kauniit, surulliset silmät, soinnukas ääni ja erinomaisen arvokas, hillitty käytös. Oli toimistossa vaikka kuinkakin kiire ja paljon väkeä, ei hän silti osoittanut mitään kärsimättömyyttä tai hermostumista, ja olipa hän vaikka kuinka iloisessa seurassa ja itsekin vaikka kuinka hilpeällä mielellä, aina hän silti oli arvokas.

Hänessä oli samaa suuripiirteisyyttä, runollisuutta ja mahtavuutta kuin on norjalaisessa maisemassa auringossa kimaltelevine lumihuippuineen, kohisevine koskineen, metsäisine rinteineen, vihantavine laaksoineen.