Chapter 3

Mutta miksi hän, joka sitä ennen yhtenään oli omistanut elämänsä kirjallisille harrastuksille, ne sitten tykkänään jätti? Osaksi vaikutti ehkä siihen sairaus. Hänen terveytensä ei yleensä milloinkaan ollut aivan vankka, ja viimeiset vuotensa hän sairasti hivuttavaa, kalvavaa syöpää. Osaksi ehkä myös sekin, että virolaisten lupaava kevät oli ohitse, eikä sitä seurannutkaan kaunis kesä, vaan kolkko syksy vihurituulineen, jotka repivät ja raatelivat arkaa, vasta alulle päässyttä kylvöä. -- 1869, jolloin Virossa vietettiin ensimäistä laulujuhlaa, oli Lydia Jannsen täynnä kansallista innostusta. Hän oli silloin julkaissut kertomuksensa *Ojamölder ja tema minija* (Oja-mylläri ja hänen miniänsä) sekä runokokoelmat *Waino lilled* (Nurmikukat) ja *Emmajõe ööpik* (Emajoen satakieli). Seuraavana vuonna hän kirjoitti virolaisille heidän ensimäiset näytelmäkappaleensa, joita juhlatilaisuuksissa esitettiin, sillä varsinaista teatteria ja varsinaisia näyttelijöitä ei ollut. Kappalten aiheena oli kansan elämä ja niihin moniin lauluihin, joita siellä esitettiin, oli kirjailija itse säveltänyt melodiat ja säesti niitä kulissien takana.

Mutta sitten alkoivat nuo hirveät puolueriidat Virossa, ei ymmärretty yhdessä tehdä työtä Viron kansan aineellisen ja henkisen edistymisen eteen, vaan hajaannuttiin toisiaan vastustaviin puolueisiin, syytettiin ja haavoitettiin toinen toisiaan, ja mikä kauheinta: vedottiin vieraaseen, joka ilolla tuli väliin saadakseen kaikki tukahutettua ja oman mallinsa mukaan laitettua. Käsittää miten niin hienotunteinen nainen kuin Lydia Jannsen kärsi kaikesta tästä, miten vähäpätöiseltä ja turhalta koko hänen toimintansa tuntui nähdessään tällaista raatelemista, jossa hänen köyhän, tietämättömän kansansa etu ei merkinnyt mitään, puoluemiesten oma kunnia ja kohoaminen sekä kättä taputtavien joukkojen itselleen hankkiminen oli kaikki kaikessa. Ei hän edes voinut hyväksyä niitä kireitä välejä, joita nuo virolaiset puoluejohtajat tahtoivat rakentaa itsensä ja saksalaisten välille, sillä olihan hän itse saanut saksalaisen kasvatuksen ja piti sieltä saamiaan kulttuuri-arvoja erittäin kalliina.

Nämä seikat painostivat kyllä Eugenie Rosenthalinkin muuten niin valoisaa mieltä. Vaikka hänellä oli kaikkien kunnioittama puoliso, joka häntä ylitse kaiken rakasti, kaksi lahjakasta, lupaavaa poikaa ja kaunis rauhaisa kotinsa, muodostivat Viron surkeat valtiolliset olot ja sen kansassa piilevä eripuraisuuden henki sellaisen mustan taustan, josta ei koskaan voinut tykkänään vapautua. Hän piti meitä suomalaisia siihen aikaan aivan kadehdittavan onnellisina, meillä kun oli oma rahamme, europalainen ajanlaskumme, omat koulumme ja laitoksemme. Monasti hän senjälkeen kävi Suomessa luonani ja usein hän suunnitteli, että kun hänen puolisonsa pääsisi täysinpalvelleena eläkkeelle, niin he kokonaan siirtyisivät tänne. Toisin kävi kuitenkin. Sama hivuttava tauti, joka oli tuottanut hänen sisarelleen niin suuria tuskia, ja lopulta katkaissut hänen elinlankansa, vei Eugenie Rosenthalinkin ennenaikuiseen hautaan v. 1897.

Eugenie Rosenthal ei jättänyt jälkeensä mitään kirjallisia muistomerkkejä kuten hänen sisarensa Lydia, mutta sensijaan hän oli ahkerassa kirjevaihdossa ystäviensä kanssa. Ehkäpä joku nuori virotar vielä joskus näiden kirjeiden ynnä hänestä säilyneiden suusanallisten muistojen avulla ottaa kuvatakseen tätä "Eesti rahvaan" jaloa tytärtä, sillä hänen kaltaisensa henkilön muisto sietää elää.

HECTOR DENIS.

Keväällä 1913 sain pinkan sanomalehtiä Belgiasta.

Tiesin jo käsialasta ken ne oli lähettänyt ja arvasin, että hän niiden kautta tahtoi antaa minulle osaa jostain mieltäkiinnittävästä tapahtumasta.

Aivan oikein, siellä oli erään tutun henkilön kuva: kauniit, miellyttävät kasvot, joiden henkevää, nerokasta ilmettä niin usein olin ihaillut.

Mutta mitä tämä merkitsi?

Sen hauskan uutisen sijasta, jonka toivoin saavani lukea, seisoikin, että näiden henkevien kasvojen omistaja, professori *Hector Denis* äkkiarvaamatta oli kuollut. Vielä edellisenä päivänä hän oli ollut täydessä toiminnassa, päivemmällä parlamentin istunnossa, illalla eräässä työväen komiteassa, mutta kun sitten seuraavana aamuna mentiin hänen huoneeseensa, oli hän kylmänä vuoteessaan. "Sydänhalvaus", oli hänen vanhin poikansa, joka on lääkäri, selittänyt.

[Kuva: Hector Denis.]

Olen varma siitä, että jokaisesta, ken oli ollut tekemisissä Hector Denis'n kanssa, tuntui, tämän järkyttävän uutisen kuullessaan, samalta kuin minustakin. Oli kuin kaunis, lämmin kesäpäivä yhtäkkiä olisi muuttunut kylmäksi ja kolkoksi, taivas mennyt pilveen ja aurinko lakannut paistamasta. Ja jokainen heistä huokasi varmaan samaten kuin minäkin: "Paras, hienoin ihminen, jonka olen tuntenut, on nyt siis poissa, jaloin, myötätuntoisin sydän on tauonnut tykkimästä, sointuva, kaunis ääni, joka puhui viisaita, innostuttavia sanoja, ei siis enää tule kaikumaan."

Lehdissä, joissa oli uutinen hänen kuolemastaan, kerrottiin sitten hänen elämäntyöstään, tai siihen oikeastaan vain viitattiin, sillä olihan se yleisesti tunnettu Belgiassa, ja vieläpä kauas sen rajojen ulkopuolellakin.

Kaikki tiesivät, että hän oli Brüsselin yliopiston suosituimpia professoreja, että hän oli sekä lakitieteen että filosofian ja luonnontieteiden tohtori, parlamentin jäsen, etevä tiedemies ja tutkija, joka oli julaissut koko joukon huomattavia teoksia sosiologian, tilastotieteen ja kansantalouden alalla.

Mutta ennen kaikkea sanomalehdet viittasivat siihen, miten suurenmoinen ja ihanteellinen hän oli ollut ihmisenä, kuinka kaikki ne, jotka olivat joutuneet hänen vaikutuksensa alaisiksi, olivat saaneet hänestä haihtumattomia vaikutelmia.

Siinä toistettiin ne sanat, jotka hänen seuraajansa yliopistossa, tri Ley, oli lausunut aloittaessaan luentosarjansa ja suurta edeltäjäänsä muistaessaan.

»Ajatukseni johdattavat minut parikymmentä vuotta taaksepäin, jolloin ensi kerran nuorena ylioppilaana astuin tähän saliin, missä kaikki on entisellään. Ensimäinen professori, jonka näin nousevan kateederiin, oli Hector Denis. Hän oli silloin vielä parhaassa miehuuden ijässään, ja muistan niin selvästi vielä minkä vaikutuksen hänen hieno, mitalintapainen profiilinsa ja hänen ilmeensä, yhtaikaa sekä lempeä, että tarmokas, teki minuun. Korvissani soi vieläkin hänen hillitty äänensä, kun hän yleisin piirtein kuvasi meille filosofian ja moraalin suuria probleemeja, kuten hänellä oli tapana tehdä alkaessaan sielutieteellisen luentosarjansa. Hän voitti meidät heti, me olimme kaikki joutuneet hänen harvinaisen viehätysvoimansa alaisiksi, ja ihan ensimäisestä luennosta viimeiseen asti me tunsimme yhä uudestaan sen ihmisyyden henkäyksen, joka huokui kaikesta mitä hän sanoi. Hän osasi puhua innostuksen kieltä, hän tiesi miten esittää nuorille. Hän oli opettajana aivan verraton. Hän pani luentoihinsa koko intonsa; koko hänen suurenmoinen sielunsa kuvastui niissä.

Usein hän toisti runoilijan sanat: »Mikä on suuri elämä? Se on nuoruuden ajatus toteutettuna miehuuden ijässä.» Ja ne jäivät mieleen, sillä ne soveltuivat niin täydellisesti häneen, joka ne lausui.»

Eräs toinen lehti taas puhui hänestä politikoitsijana, huomauttaen, kuinka hän alalla, jossa enimmäkseen vain intohimot vallitsevat, osoitti sellaista ylevyyttä, mielenmalttia ja pitkämielisyyttä, että kaikkien, yksin hänen vastustajiensakin, oli häntä kunnioittaminen. Siitä pitkästä puheesta, jonka hän päivää ennen kuolemaansa oli pitänyt parlamentissa ja joka oli kohdistettu raha-asiain ministeriä vastaan, sanoi *Vandervelde*, että hän puhui kuin isä erehtyneelle pojalleen, hyvyyden sädekehä oikein ympäröi hänen otsaansa.

Vielä lehdet kertoivat hänen suurenmoisista hautajaisistaan, joissa Belgian koko intelligenssi ja koko työväenpuolue punaisine lippuineen -- hän oli ollut heidän edustajansa parikymmentä vuotta parlamentissa -- oli mukana. Surusaaton ohikulku oli kestänyt lähes tunnin ja kirstua, joka oli aivan kukkien peittämä, oli seurannut kuusi seppeleillä täytettyä vaunua.

Kaikkia näitä minä luin ja vaivuin muistojen maailmaan. Ei näissä kiittävissä kuvauksissa ollut sanaakaan liikaa, päinvastoin. Hänessä oli vielä monta puolta, joihin eivät lehdet olleet koskettaneetkaan. Eivät ne esim. olleet puhuneet mitään hänen suurenmoisesta vieraanvaraisuudestaan; kuinka hän avasi kotinsa kaikille muukalaisille, jotka kääntyivät hänen puoleensa. Ihan omasta kokemuksesta sen tiesin.

Parikymmentä vuotta sitten matkustin pakiparaastaan Brüsseliin, koska tiesin, että siellä oli laajalle levinnyt, vapaamielinen sanomalehdistö ja erinomaisen virkeä työväenliike, joihin molempiin tahdoin tutustua.

Löytääkseni henkilöitä, jotka voisivat minua hiukan opastaa, käännyin erään vapaamielisen sanomalehden puoleen ja sain sieltä muun muassa *Hector Denis'n* osoitteen. Olihan se uhkarohkeata -- olen nyt jälestäpäin tuuminut -- mennä vaivaamaan henkilöä, jolla oli niin paljon tekemistä, että hänen monta kertaa täytyi kiireellisten töitten takia valvoa yökaudet, kun häntä aina niin paljon päivisin häirittiin. Mutta sillä hetkellä en sitä niin paljon tullut ajatelleeksi, ja professori Denis ei sitä itse millään tavalla osoittanut. Hänen käytöksensä oli niin hieno, niin ritarillinen, huomaavainen ja lempeä, etten ollut moista koskaan ennen nähnyt.

Hänen kasvonsa loistivat, kun kerroin jo edellisenä kesänä sattumalta joutuneeni Brüsseliin ja silloin siihen niin mieltyneeni, että päätin tulla uudestaan.

[Kuva: Hector Denis'n puoliso ja hän itse keski-ikäisenä.]

»Niin, eikö totta, että ken kerran on Belgiassa käynyt, hän tulee tänne aina uudestaan. Tämä on sellainen pieni intressantti maa, täynnä historiallisia muistoja ja tulevaisuuden toiveita.» Ja hän rupesi kertomaan heidän työväenliikkeestään, miten pitkälle se jo oli joutunut, kuinka sen toimesta oli saatu aikaan suuret osuusleipomot, osuuskaupat, osuusapteekit ja komeat kansantalot. Hän antoi minulle näitä asioita koskevaa kirjallisuutta ja pyysi minua heti jäämään heille aamiaisille. Siihen aikaan eli vielä hänen vaimonsa, joka samalla oli hänen työtoverinsa ja kaikkien hänen henkisten rientojensa jakaja.

[Kuva: Brüsselin kansantalo.]

Tätä ensimäistä käyntiä seurasi lukemattomat muut. Viihdyin niin hyvin Brüsselissä, että tulin viettäneeksi siellä monta kesää, seurasin yliopistossa Hector Denis'n luentoja ja olin usein sunnuntaisin kutsuttu hänen perheeseensä päivällisille, jotka palvelijoiden sunnuntaivapauden takia syötiin aikaisin, ja sitten siirryttiin heidän -- kaupungin oloihin nähden -- tilavaan puutarhaansa, missä keskusteltiin, käveltiin, levättiin ja väliin pantiin leikiksikin. Sinne tulivat nimittäin aina myöskin hänen molemmat poikansa nuorine rouvineen ja pikku lapsineen, ja kotona hänellä vielä oli yksi lapsistaan, pieni, kymmenvuotias Germaine, joka oli isän silmäterä. Kaikki tiesivät miten suuresti prof. Denis oli kiintynyt tähän tyttöseensä -- suloinen ja sievä hän olikin -- ja siksi häntä tuon suuren isän takia aivan erityisesti huomattiin ja hemmoteltiin. Eräs Hector Denis'n ihailijoista, muistaakseni eräs puolalainen tohtori, oli pannut Germainen nimelle kymmenentuhatta fr. pankkiin, ja kaikki isän oppineet tuttavat, läheltä ja kaukaa, lähettivät hänelle aina kuvallisia postikortteja. Eikä isä itse koskaan käynyt missään panematta pikku tytölleen menemään kuvakorttia, joissa väliin oli hyvin sattuva teksti. Kun me olimme katsomassa Waterloon taistelukenttää, joka, kuten tunnettua, on lähellä Brüsseliä, lähetti isä hänelle sieltä kortin, johon kirjoitti: "Täällä, minun rakas tyttöni, vapaus kerran pelastettiin."

Muuten ei voi kuvitella mitään mieltäkiinnittävämpää kuin oli käynti Waterloon kentällä; Hector Denis'n seurassa. Päästyämme nimittäin ylös siellä olevalle 45 m. korkealle kummulle, johon johtaa 226 porrasaskelta ja jossa ylinnä seisoo leijona, joka on valettu ranskalaisilta otettujen kanuunien pronssista, piti prof. D. meille täydellisen luennon taistelun käynnistä, osoittaen mistä suunnista liittoutuneet olivat tulleet, mihin pysähtyneet, mitä kunakin tuntina oli tapahtunut. Alas astuttuamme hän vei meidät katsomaan erästä lähellä olevaa Papelotte nimistä taloa, jonka muureissa ja portissa vieläkin näkyi kuulia ja kanuunan kuulien jälkiä.

Tämä Papelotte on muuten hyvin muistorikas paikka. Paitsi että Hector Denis siellä oli tehnyt vaimonsa tuttavuuden ja viettänyt siellä loma-aikansa hänen kanssaan, oli Viktor Hugo asunut siellä kirjoittaessaan romaaniaan »Les misérables» (Kurjat).

[Kuva: Waterloon läheisyydessä oleva Papelotte niminen talo.]

Joka tiistai-ilta oli herrasväki Denis'llä vastaanotto, jolloin olin tilaisuudessa tapaamaan heidän salongissaan niin monta intressanttia henkilöä. Ei kukaan siellä näkemistäni ole kuitenkaan niin selvästi jäänyt mieleeni kuin *Elisée Reclus*. Hän oli pienikasvuinen, jo aivan harmaahapsinen ja kurttuinen, mutta silmät olivat vielä niin ihmeteltävän kirkkaat ja läpitunkevat. Kun me muut joimme teetä, tuotiin hänelle lasi kylmää vettä, muuta en nähnyt hänen koskaan iltasin nauttivan. Olin juuri joku vuosi aikaisemmin hiukan tutustunut hänen jättiläiskokoiseen maantieteeseensä, tiesin että hän oli valtiollisten mielipiteittensä takia karkoitettu Ranskasta, ja katselin häntä mitä suurimmalla kunnioituksella.

Hänen tulonsa Brüsseliin oli muuten aikaansaanut suuria mullistuksia sikäläisessä yliopistoelämässä. Hector Denis, joka juuri siihen aikaan oli yliopiston suosittu rehtori, oli muutamien muiden vapaamielisten opettajien kera pyytänyt, että Reclus pitäisi sarjan maantieteellisiä luentoja Brüsselin yliopistossa, johon tämä myöskin oli suostunut. Mutta silloin tulee kielto yliopiston vanhoilliselta hallitukselta. Kun ylioppilaat sen johdosta panivat toimeen mielenosoituksen ja rehtoria vaadittiin heitä siitä rankaisemaan, luopui Hector Denis rehtorin toimestaan.

Kaikki tämä herätti sellaista huomiota ja mielipahaa vapaamielisissä piireissä, että siellä yhtäkkiä koottiin niin paljon varoja, että voitiin perustaa uusi yliopisto (l'université nouvelle) jonka kuuluisimpia opettajia Elisée Reclus oli kuolemaansa asti.

Vaikka Hector Denis oli niin täydellisesti kansainvälinen, niin vapaa kaikista rotu- ja kieliennakkoluuloista, oli hän sentään suuri patriootti. Aina hän innostui, kun oli kysymys Belgiasta.

»Eihän hän ole mikään oikea sosialisti,» huomautti eräs norjalainen ystäväni, joka oli ollut kanssani prof. D:n kodissa, »sillä eiväthän sosialistit välitä isänmaastaan, sen muistomerkeistä ja laitoksista niin mitään.»

[Kuva: Kokoussali Brüsselin Kansantalossa.]

»Kyllä hän sentään on», vakuutin minä, »mutta hän on ottanut siitä sen, mikä on sen ydin: pienten kohottaminen, kaikille inhimillisten olojen hankkiminen.»

Muistan niin selvästi, kuinka hän kerran, kun olimme menossa katsomaan työväen osuusleipomoa, joka sijaitsee eräässä esikaupungissa, missä asunnot ovat köyhän näköisiä, osoitti korkealla kummulla kohoavaa "Oikeuden palatsia" ja sanoi: "Voi jos voisin nostaa kaikki nuo pienet tuolta laaksosta tämän tasolle". Se oli niin kuvaavaa koko hänen työlleen. Aina hän tahtoi kohottaa ja nostaa ihmisiä sekä henkisesti että aineellisesti.

Tietysti Hector Denis'n kaltainen henkilö myöskin kannatti ja edisti naisten pyrintöjä vapauteen ja tasa-arvoisuuteen. Hän oli Belgian naisasialiikkeen paras tuki ja apu. V. 1912 pidetyssä naisasiakongressissa Brüsselissä, missä prof. Denis oli kunnia-presidentti, piti liiton sihteeri, tri *Marie Popelin* hänelle kiitospuheen, jossa hän huomautti, että kaikki ne naisia koskevat parannukset, jotka lainsäädännön alalla Belgiassa oli saatu aikaan, olivat Hector Denis'n ansioksi luettavat, sillä hän oli ne parlamentissa ottanut esille ja ajanut ne läpi.

Hector Denis'tä ajatellessani, soi J. Stuart Millin sanat vaimostaan korvissani: "Jos hänen kaltaisiaan henkilöitä olisi useampia, olisi tämä maailma jo se paratiisi, josta me kaikki uneksimme".

ALEXANDER HERZENIN TYTTÄREN LUONA.

Kukapa ei tuntisi Alexander Herzenin nimeä. Kaikki, jotka vain hiukankin ovat seuranneet Venäjän kansan vapaudentaistelua, tietävät, että hänen nimensä viime vuosisadan keskivaiheilla loisti kaikkia muita nimiä kirkkaammin, että hän *Kello* nimisen, Lontoossa toimitetun "maanalaisen" sanomalehtensä avulla hallitsi ja ohjasi koko sen aikaista nuorta Venäjää. Vielä kauemmaksi hänen vaikutuksensa ulottui. Ihan varmana kerrotaan nimittäin, että hovi ja hallitsija itsekin luki hänen salaista lehteään ja sieltä ne olivat maaorjien vapauttamisaatteetkin kotoisin.

Sattumalta kuulin Parisissa ollessani, että hänen tyttärensä Olga Herzen, professori Monod'n puoliso, asui Versailles'issa. Tuskinpa kuitenkaan olisin lähtenyt häntä etsimään tämän kuuluisan isän takia, ellei Olga Herzenin nimeen liittyisi eräs toinenkin, kallis ja rakas kaikille, jotka sen ovat oppineet tuntemaan, *Malvida von Meysenbug'in* nimi. Kuka sitten oli Malvida von Meysenbug? Hän oli ihanteellisimpia naisia, joita koskaan on elänyt, taiteilijasielu, joka etupäässä muovasi itsestään elämän koulussa taideteoksen. Kaikki runsaat lahjansa ja taipumuksensa, järkensä ja sydämensä hän niin sopusointuisesti kehitti, että nimitys ihanneluonne on aivan paikallaan hänestä puhuessa. Siksi hänellä olikin niin sanomaton vaikutusvalta muihin ihmisiin. Nuoriso rakasti häntä ja piti suurimpana onnenaan olla hänen kanssaan, aikakauden etevimmät henkilöt etsivät hänen seuraansa ja vaatimattomat työmiehet ja työläisnaiset ihailivat häntä kuin pyhimystä. Kun hän monia vuosia sitten kuoli Roomassa, kävi koko sen kaupunginosan köyhälistö, jonka keskuudessa hän asui, polvistumassa hänen kirstunsa ääressä.

[Kuva: Malvida v. Meysenbug.]

Mutta yhtä rakas hän on niille monille, jotka eivät koskaan ole häntä personallisesti tunteneet, vaan ainoastaan lukeneet hänen elämäkertansa: *Die Memoiren einer Idealistin*[1] tahi joitakuita muita hänen teoksistaan, esim. *Das Lebensalter einer Idealistin*, *Stimmungsbilder*, *Individualitäen*, j. n. e. Niissä hän täysin määrin antaa lukijalle henkensä rikkaita aarteita, niissä saapi tutustua hänen suurenmoiseen, jaloon luonteeseensa, hänen ihanteelliseen maailmankatsantokantaansa. Ensinmainitussa teoksessa on sitäpaitsi tilaisuudessa seuraamaan hänen kehitystään hamasta lapsuudesta.

[1] Ilmestynyt O. Y. Werner Söderströmin kustannuksella pari vuotta sitten nimellä »Elämä aatteiden puolesta» Tyyne Haapasen suomentamana.

Malvida von Meysenbug syntyi saksalaisen ministerin tyttärenä v. 1816 ja sai nuoruudessaan kovastikin kokea miten sidottu nainen on, miten ankarasti hänessä tuomitaan kaikkea sitä, jota miehessä kiitetään: hänen vapauden ja itsenäisyyden tarvettaan, hänen toimintahaluaan, hänen tiedonjanoaan. Hänen ainoa tehtävänsä piti olla elää kotia ja seuraelämää varten. Mutta tämä ei tyydyttänyt Malvidan palavaa sielua. Hän huomasi sangen aikaisin kuinka mitätön ja tyhjä se n. k. suuren maailman seuraelämä oli, miten pintapuoliset ja vähäpätöiset ne kysymykset olivat, joita siellä pohdittiin.

Aikaa myöten myöskin kodin ilmakehä kävi hänelle raskaaksi. Helmikuun vallankumous oli kynnyksellä ja raikkaat kevättuulahdukset virtasivat läpi maiden. Kansanvaltaisuuden aate oli keskustelun esineenä kaikissa edistyspiireissä, vapauden ja veljeyden ihanne pani mielet innostumaan. Tämä mahtava henkinen liike tempasi myöskin Malvida von Meysenbugin mukanaan. Hän antautui ajan suuria kysymyksiä tutkimaan, löysi paljon hengenheimolaisia ja iloitsi jokaisesta vapauden voitosta. Mutta samassa määrin kun hän liittyi vapausliikkeeseen ja omisti sen ihanteet ja päämäärät, kävi hänen lähin ympäristönsä hänelle tylyksi ja vieraaksi. Se ei nähnyt ajan riennoissa muuta kuin ylpeyttä ja itsekylläisyyttä, kaiken jumalallisen ja inhimillisen lain polkemista. Tämä koski äärettömästi Malvidan hienotuntoiseen, arkaan luonteeseen, ja pian hän sai kokea vieläkin kovempia. Se nuori vapaudensankari *Theodor Althaus*, jonka kanssa hän parin vuoden kuluessa oli jakanut jokaisen tunnelman, jokaisen aatteen ja jonka vaimoksi hän oli lupautunut, näyttäytyi rakkauskysymyksissä olevan perhosluonne, joka liehakoi toisesta kaunosielusta toiseen, ja jätti hänet ilman ainoatakaan selvityksen sanaa. Vuoden 1848 kevättuulahduksia seurasi mitä kauhein takatalvi, ja hallitukset riensivät kilvan vainoomaan, vangitsemaan ja karkoittamaan kaikkia liikkeen huomattavimpia johtajia. Malvida von Meysenbug joutui myöskin tuttavuutensa ja kirjevaihtonsa takia heidän kanssaan epäilyksen ja poliisivalvonnan alaiseksi ja sai lopulta hienon viittauksen lähteä maastaan.

Hän oli kaiken tämän johdosta sekä henkisesti että ruumiillisesti niin murtunut ja väsynyt, että elämä tuntui hänestä sietämättömältä taakalta, ja että hän jo epätoivoissaan oli päättänyt lähteä Amerikaan voidakseen katkaista kaikki entisyyden siteet. Ainoastaan hänen äitinsä kyyneleet ja rukoukset saivat hänet tämän päätöksen hylkäämään. Kun karkoituskäsky saapui, ohjasi hän kulkunsa Lontooseen ja sai siellä, ensi aikoina varsinkin, hyvin selvästi kokea, miten työläs sivistyneen naisen oli ansaita leipänsä, miten halveksivasti häntä monestikin kohdeltiin varakkaissa porvarillisissa perheissä, joiden nuorisoa hän opetti.

Englantiin oli siihen aikaan kaikki valtiollisesti karkoitetut eri maista vetäytyneet, koska se oli ainoa maa, joka soi heille tyyssijan. Malvida von Meysenbug joutui heti heidän piiriinsä ja voitti siellä paljon ystäviä herttaisen olentonsa, laajojen tietojensa, kaikelle ylevälle ja kauniille avonaisen luonteensa takia. Hän seurusteli siten *Gottfrid Rinkelin*, *Kossuthin*, *Mazzinin* ja ennen muita *Alexander Herzenin* kanssa.

Alexander Herzen oli silloin parhaassa miehuuden ijässään, mutta jo monet kovat kolaukset kestänyt. Venäjällä ollessaan hän oli ollut poliisivalvonnan alainen, vankilassa ja kahdesti karkoitettu. Monen vastuksen perästä hän oli saanut passin itselleen ja nuorelle vaimolleen ulkomaille lähteäkseen, läheltä seurannut helmikuun vallankumousta, tuntenut ääretöntä pettymystä ja sen johdosta kirjoittanut nerokkaat mietelmänsä, *Vom andern Ufer* nimisessä teoksessa. Vähää ennen Englantiin tuloaan hän päälle päätteeksi oli menettänyt vaimonsakin, nuoruutensa lemmityn. Eräänä päivänä hän itkien valittaa Malvida von Meysenbugille, että kaikki asiat hänen talossaan olivat nurin kurin, että hänen tyttärensä olivat tykkänään äidillisen johdon ja kasvatuksen puutteessa. "Ja toden totta", hän lisää, "olisin toki ansainnut paremman kohtalon".

Herzen tiesi kenen puoleen hän kääntyi, sillä siitä hetkestä otti Malvida v. M. hänen tyttäriensä kasvatuksen sydämen asiakseen. Herzen ei onneksi ollut aineellisessa ahdinkotilassa kuten moni muu sen ajan vapaussankareista, sillä hänen isänsä, eräs venäläinen ruhtinas, oli jättänyt hänelle koko omaisuutensa. Malvida muutti siis Herzenin taloon, ja järjesti siellä kaikki asiat erinomaiseen kuntoon. Siihen asti siellä oli juossut vieraita aamusta iltaan, kuten vieraanvaraisessa kodissa ainakin, niin ettei isäntä saanut koskaan rauhassa työskennellä; Malvida pani heti toimeen määrätyt vastaanottopäivät. Hän rupesi lukemaan vanhemman tyttären *Natalien* kanssa, joka jo silloin oli kouluijässä, ja nuorempi, pikku *Olga* sai mitä hellimmän huolenpidon osakseen. Venäjän kärsivä kansa ja sen rikkaat kirjalliset aarteet, joista länsi Europa siihen aikaan oli sangen tietämätön, astuivat tietysti Herzenin kanssa keskustellessa sangen elävästi Malvidan eteen ja herättivät hänessä myötätuntoisuutta ja vastakaikua.

[Kuva: Olga Herzen 7-vuotiaana.]