Chapter 2

Tätä näin satunnaisesti alotettua tuttavuutta jatkettiin sitten seuraavana kesänä v. 1890, jolloin oli pohjoismaalainen opettajakokous Köpenhaminassa ja jonne Anna Levoniuskin oli tullut. Siellä oli Ivar Berendsen koko ajan nuoren suomalaisen tuttavansa opas ja seurakumppani sillä seurauksella, että seurustelu päättyi pysyväiseen kumppanuuteen ja yhdessäoloon.

Hyvin pirteä ja intelligentti oli se seurapiiri, johon Anna Berendsen Köpenhaminaan muutettuaan joutui. Sekä kirjailijoita että taiteilijoita, sekä valtiollisessa elämässä että yhteiskunnallisella alalla toimivia henkilöitä siihen kuului, niin että Anna Berendsenille heti tarjoutui hyvä tilaisuus perehtyä Tanskan henkiseen elämään ja sen etevimpiin edustajiin. Ja hän olikin erittäin vastaanottavainen ja omisti itselleen vuosien kuluessa mitä parasta on tanskalaisessa kulttuurissa.

Tuskin missään näkee taiteellisemmin ja hauskemmin sisustettuja koteja kuin Tanskassa, olivat ne sitten vähävaraisten tai varakkaiden perustamat. Kaikki niissä on suhteellista ja sopusointuista: huonekalut, kuvat ja tarve-esineet. Anna Berendsenin koti oli juuri noita aitotanskalaisia, jossa kukin kalu oli oikealla paikallaan ja jossa taideteoksien lukumäärä oli niin suuri, että eräs vieras jo ehdotti kataloogin laittamista, jotta niihin helpommin perehtyisi. -- Hänen ulkonainen esiintymisensä ja käytöksensä kävi samaten vuosien kuluessa yhä pehmeämmäksi, sirommaksi ja sulavammaksi. "Eipä häntä luulisi suomalaiseksi", sanoi eräs muukalainen, joka paljon oli oleskellut Suomessa ja nähnyt meikäläisten kankeuden ja ujouden. -- Ivar Berendsenin tahdosta hän myöskin opetteli tanskaa niin, että osasi puhua sitä aivan virheettömästi, aivan kuin tämä hallitsi ruotsia.

Paljon on sellaisia ihmisiä, jotka ensi kertoja tavatessa tekevät edullisen jopa loistavan vaikutuksen, mutta lähempi tuttavuus osoittaa, että he saattavat olla vaativaisia, itsekkäitä, tyytymättömiä, oikullisia. Anna Berendsenin suhteen oli juuri päinvastoin. Kuta useimmin hänen seurassaan oli, sitä selvemmin hänen rakastettavat puolensa tulivat ilmi, sitä enemmän oppi hänestä pitämään. Hän oli niin tavattoman hyväsydäminen, vaatimaton, iloinen ja tasainen. Siksi kai ei edes tullut kiinnittäneeksi huomiota hänen sairauteensakaan, vaikkakin hän joskus ohimennen puhui heikosta sydämestään, joka ajoittain pakoitti hänet jättämään kaikki kokoukset ja seurustelemiset. Mutta sitten hän taaskin parani ja toimi yhtä innokkaasti kuin ennenkin. Yhdistyksissä ollessaan, muun muassa tuossa suuressa naisten äänioikeus-yhdistyksessä, johon kuului toista kymmentä tuhatta jäsentä, otti hän aina mielellään sellaisia isotöisiä, mutta luonteeltaan vaatimattomia tehtäviä suorittaakseen kuin on esim. kiertokirjeiden jakaminen, osoitteiden kirjoittaminen, ilmoituksien hankkiminen eri lehtiin j. n. e.

Tämä alttius palvelemaan ja auttamaan, missä apu oli tarpeen, sekä se rakkaus, millä hän syventyi uuden kotimaansa oloihin, sivistyselämään ja rientoihin, vaikutti, että Anna Berendsen oli yleisesti suosittu Köpenhaminassa, että hänen lukuisat, eri piireihin kuuluvat, eri katsantokantoja edustavat tuttavansa poikkeuksetta pitivät hänestä.

Siksi he kaikki, kuullessaan että Anna Berendsen lokak. 5 p. 1911 oli kuollut parhaassa iässään 43 vuoden vanhana, tunsivat kadottaneensa jotakin valoisaa ja aurinkoista, hellää ja epäitsekästä, joka ei ollut korvattavissa.

Helsingissä asuvat ystävät antoivat laskea hänen haudalleen seppeleen, jonka toisessa nauhassa oli heidän viimeinen tervehdyksensä ja kiitoksensa, toisessa seuraavat, koko Anna Berendsenin elämää ja toimintaa kuvaavat sanat:

»_Finland stod för din själ, det kulna Ditt torftiga gömda, heliga fosterland._»

VAIKUTELMANI VIROSTA.

»Miten oppisin käytännöllisesti saksaa» oli kysymys, joka ehtimiseen askarrutti aivojani 90-luvulla. Saksaan menemistä oli ihan mahdoton ajatella, sillä ei niitä sellaisia matkoja senaikuisilla opettajapalkoilla tehty, mutta kuinka olisi mennä Viroon, sillä olihan saksa siellä silloin vielä puhekielenä useimmissa keskisäädyn perheissä.

Neuvottelin tuumastani herrasväki Godenhjelmin kanssa, jolla tiesin olevan tuttavia sielläpäin. He rupesivat kirjevaihtoon asiasta ja ennen pitkää he ilmoittivat, että eräs tri Rosenthal ja hänen puolisonsa Räävelissä olivat luvanneet ottaa minut luokseen kesäajaksi.

Oikeastaan tiesin varsin vähän siitä perheestä, jonne joutuisin, tuskin sen, että talon emäntä, *Eugenie Rosenthal*, oli Viron kansallisen liikkeen herättäjän J. W. Jannsenin tytär. Miltei vielä vähemmän tiesin Viron kansasta, astuessani eräänä kauniina kesäkuun yönä Saksaan menevään laivaan, joka tiellään poikkesi Rääveliin. Mutta se kesä, jonka siellä vietin, oli kuin kurssi veljeskansamme historiassa ja kulttuurioloissa. Nämä seikat olivat meidän jokapäiväisten keskustelujemme esineinä; aivan havainnollisella tavalla minä siellä opin tuntemaan heimolaisemme pyrinnöt ja toiveet, vastoinkäymiset ja erehdykset.

Rääveli ei tehnyt hauskaa vaikutusta satamaan tullessa. Ei siinä kyllin, että se tuntui hyvin epäsiistiltä, että silmä kohtasi vain rappeutuneita rakennuksia ja mustuneita tavaramakasiineja, kivihiilen pölyä ja hienoa, lentävää hiekkaa, vaan siinä tuli myöskin vastaan joukottain venäläisen virkavallan edustajia ja n. k. järjestyksen pitäjiä, jotka eivät tietenkään osanneet muuta kuin »valtakunnan» kieltä, mutta olivat hyvin mahtavia, hyvin urkkivia ja erittäin taipuvaisia estämään matkustajan maalleastumista, jos vain löysivät hänen papereissaan jonkun puutteellisuuden. Tämä kaikki tuntui, varsinkin kolmekymmentä vuotta sitten, hyvin vastenmieliseltä, sillä vastaavat olot meillä olivat silloin vielä aivan länsieuropalaiset, ja passikysynnät y. m. sellaiset eivät siihen aikaan tulleet kysymykseenkään.

»Mimmoiseksi oloni täällä oikein muodostunee?» arvelin itsekseni matkatavaroitani siinä kootessani ja vastaanottajaa tähystellessäni. Samassa tapasin tri Rosenthalin, joka aikaisesta tunnista huolimatta oli minua vastassa ja sitten sitä mentiin. Se painostava mieliala, jonka tämä ohimennen tehty tuttavuus venäläisen virkavallan kanssa oli aikaansaanut, hälveni vähitellen, sillä satamasta selviydyttyämme ja määräpaikkaan ajaessamme, minä ensi kerran eläissäni liikuin kaupungissa, joka oli ihmeellinen ja mielenkiintoinen kuin vanha kallisarvoinen kuvakirja. Kaikella oli historiansa, joka paikkaan liittyi muistoja, jokaisella omituisuudella oli selityksensä. Ja tri Rosenthal kertoi ja opasti. »Kadut tehtiin siksi näin kapeiksi ja mutkikkaiksi, että ne sotaisina aikoina -- ja niitä oli miltei aina, ellei ollut ulkoapäin tulevia vihollisia, oli sisällisiä sotia -- voisivat tarjota suojaa. Kun esim. juoksi pakoon, saattoi pujahtaa johonkin holviin tai porttikäytävään, ilman että takaa-ajaja kadun mutkikkuuden takia sen huomasi.» Samaa sotaista henkeä puhuivat nuo monet pyöreät tornitkin, joita näki kaikkialla. Toiset olivat korkeita ja hoikkia, toiset matalia ja tanakoita. Näihin jälkimäisiin kuului nyt etenkin »Die dicke Margarethe» (Paksu Margareta), jonka kaikki panevat merkille, samaten sen vastakohdan, jonka nimenä on »Der lange Hermann» (Pitkä Hermanni). Ihmeekseni katselin noita vanhoja kivirakennuksia, joiden päädyt ovat kadullepäin, katot korkeat ja suipot sekä punaruskeiden tiilien peittämät. Nyt vasta ymmärsin oikein tuon Lutherin lauseen: »Vaikka minulla olisi vihollisia yhtä paljon kuin on tiilikiviä katolla -- --».

»Kas tuossa», sanoi tri R. »näkyy Olavin kirkon torni, joka suippenee teräväksi kuin neulan kärki ja tuolla Domvuorella, jossa vielä on jäljellä osa entistä jykevää linnanmuuria, on vanha tuomiokirkko.»

Vihdoin pysähdyimme vanhan, jotenkin rappeutuneelta näyttävän kivirakennuksen eteen, jonka porttikäytävä tuntui sekä ahtaalta että pimeältä.

[Kuva: Eugenie Rosenthal.]

Sen suurempi yllätys oli sitten se kaunis koti, jonne vihdoin jouduimme, kavuttuamme useita rappusia ylöspäin. Ja siellä seisoi talon emäntä jo ovella meitä vastassa ja otti minut vastaan kuin vanhan kaivatun ystävän. Ei hän tahtonut ensin tutustua ja sitten vasta osoittaa ystävällisyyttään, ensin koetella tuota uutta tulokasta ja ottaa selkoa, mitä väkeä hän oli, ja sitten vasta ruveta tuttavalliseksi. Hän oli heti ensi hetkestä äidillinen, lämmin ja herttainen. Samassa kun hän antoi vieraalle tilaa kodissaan, antoi hän sille myöskin tilaa sydämessään.

Olen kuullut Itämeren maakunnissa oleskelleiden suomalaisten sanovan, että Eugenie Rosenthal oli paras ihminen, paras sydän koko Virossa. Eikä siinä arvostelussa ole sanaakaan liikaa. Hän kuului niihin sisällisesti rikkaisiin ihmisiin, jotka luovat auringonpaistetta ympärilleen, missä vain suinkin liikkuvat, hän kuului niihin onnellisiin, jotka koko ajan vain voittavat pitempiaikaisen tuttavuuden kestäessä.

Tuli vaikka kuinka äkkiarvaamattomasti vieraita, oli kodissa vaikka kuinka kiireellisiä tehtäviä tai pieniä vastoinkäymisiä -- aina hän säilytti tasapainonsa ja osasi hillitä itsensä. Ja tuskinpa mikään maailmassa niin suuresti vaikuttaa kotielämään kuin perheenemännän itsensä hillitsemiskyky. Elämä tuntuu niin rauhalliselta ja turvalliselta kun tietää, ettei tarvitse pelätä minkäänmoisia pahantuulen purkauksia ja myrskyisiä kohtauksia, tuli sitten mitä tahansa.

Minulla on miltei aina ollut onni, että kun ulkomailla ollessani olen tahtonut harjoitella jotakin vierasta kieltä, olen tavannut ihmisiä, jotka ovat viitsineet puhua kanssani, korjata tekemäni virheet ja lukea kanssani ääneen. Mutta tuskin kukaan sentään on tehnyt sen niin perusteellisesti kuin Eugenie R. Hän oli aivan ihmeteltävä. Aamusta iltaan hän seurusteli kanssani. Joko me luimme jotain, jonka johdosta sitten keskustelimme, tai olimme me yhdessä kävelemässä. Aamupäivisin minä seurasin häntä torille ja ostoksille puoteihin, sillä se oli varsin opettavaa, päivällisen syötyä me kaikki, hänen puolisonsa ja pojatkin, lähdimme raitiovaunulla Catharinenthaliin, jonka varjoisia kauniita käytäviä me astuskelimme, ja jossa me m. m. harjoittelimme puiden ja pensaiden saksalaisia nimiä ja vertailimme viron ja suomenkielen yhtäläisyyttä kasvimaailman alalla. Usein myöskin leikittiin kaikenlaisia ajatusleikkejä, *jeu d'esprit*, jotka suuresti kehittävät kielen käyttämistaitoa.

"Kertokaa nyt taas kodistanne ja ensi nuoruudestanne" kehoitin minä usein Eugenie Rosenthalia istuessamme käsitöittemme parissa, sillä olihan hänen kotinsa ja se piiri, jossa hän oli kasvanut, ollut Viron kansallisen heräämisen kehto, ja hän oli lähemmällä kuin useammat muut voinut seurata sen ensimäisiä liikkeitä.

Ja hän kertoi isästään *J. W. Jannsenis'ta*, joka oli syntynyt samana vuonna kuin maaorjuus Itämeren maakunnissa lakkautettiin, eli 1819, ja joka seitsenvuotiaana oli kulkenut paimenpoikana, mutta siinä sivussa opetellut sekä lukemaan että kirjoittamaan ja ahminut kaikki kirjat, mitkä vain sattui käteensä saamaan. Sen pahempi virolainen kirjallisuus siihen aikaan oli varsin köyhä ja supistui enimmäkseen hartauskirjoihin.

Pikku Jannsenin lukuhalu ja lahjakkuus herätti huomiota, ja niinpä hän pääsi n. k. kirkkokouluun kumminsa, saksalaisen tilanomistaja v. *Dittmarin* avustuksella. Sen suoritettuaan joutui hän ensin urkuriksi ja kirkollisen laulun johtajaksi sekä sittemmin alkeiskoulun opettajaksi Pärnunkaupunkiin. Mutta hänen henkiset voimansa riittivät vielä muuhunkin. Hän toimitti aluksi vironkielisen laulukanteleen, joka sisälsi sekä hänen itse sepittämiään että kääntämiään hengellisiä lauluja, koska siihen asti käytetyt olivat sangen puutteelliseen muotoon puetut, ja usein sellaisten henkilöiden toimittamat, jotka eivät täysin hallinneet vironkieltä. Tämä kokoelma sai niin paljon lukijoita, että Jannsen jo rupesi suunnittelemaan kerran viikossa ilmestyvää vironkielistä lehteä ja koetti hankkia itselleen lupaa sen ulosantamiseen. Mutta vastaus oli jyrkästi kieltävä. "Viron kansa ei sellaista toistaiseksi tarvinnut. Se oli liika epäkypsä seuratakseen maailman tapahtumia."

Jannsen rupesi silloin julkaisemaan jatkuvaa kalenteria, joka ilmestyi aina vuosittain samaan aikaan ja sisälsi sekä kertomuksia että maamiehen elämässä tarvittavia neuvoja ja opetuksia. Ja riemu millä se vastaanotettiin, laaja lukijakunta, jonka se sai, osoitti selvään, että säännöllisesti ilmestyvällä aikakauslehdellä kyllä oli maaperää. Mutta vasta sitten kun Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle ja hiukan vapaammat tuulet olivat ruvenneet puhaltamaan, oli hän tilaisuudessa toteuttamaan lempiaatteensa ja rupeamaan suunniteltua »Pärnu Postimees» nimistä lehteään ulosantamaan, jonka ensi numero ilmestyi kesäkuussa 1857.

Jannsen oli aivan erinomainen sanomalehtimies, sillä ensinnäkin hän tunsi lukijakuntansa ja tiesi mitä se enin kaipasi, ja sitten hän aivan toisella tavalla kuin sikäläiset papit ja opettajat hallitsi vironkieltä.

Se erinomainen menestys, joka hänen lehdellään oli, sai hänet aikaa myöten tykkänään antautumaan sanomalehtialalle, jolloin hän syrjäisestä Pärnusta muutti yliopistokaupunkiin Tarttoon v. 1864 ja perusti siellä "Eesti Postimees" lehden, joka tuli virolaisten aineellisten ja henkisten harrastusten kannattajaksi, ja joka ensimäisenä rupesi käyttämään nimitystä Eesti rahvas (Viron kansa). Siihen asti oli eesti-sanalla tarkoitettu yksinomaan talonpoikaa.

Kun Jannsenin vanhin tytär *Lydia*, sittemmin yleisesti tunnettu kirjailijanimellä "Koidula", oli joutunut noin parinkymmenen vuoden vanhaksi, tuli hänestä isän paras apulainen sanomalehtityössä ja samassa hänestä kehittyi Eestin kansan mitä rakkain runoilija ja ensimäisten näytelmäkappalten kirjoittaja.

Eugenie Rosenthalin kaikkein valoisin nuoruuden muisto oli kuitenkin ensimäisen virolaisen soitto- ja laulujuhlan vietto Tarton kaupungissa v. 1869. Aate oli taaskin Jannsenin, sillä hän arveli, että juhlatunnelman elähyttämä yhdessäolo, jolloin kaikki itsekkäät pyrinnöt ja pikkumaiset pyyteet hetkeksi unhoittuisivat, liittäisi Viron kansan erikseen olevat sirpaleet yhteen, vahvistaisi sen yhteistunnetta ja antaisi sysäyksen moneen hyvään aloitteeseen.

Ulkonainen aihe tämän juhlan viettoon oli se, että puolivuosisataa maaorjuuden lakkauttamisesta silloin oli kulunut. Mutta siitä huolimatta oli yritys erittäin rohkea, sillä ei ollut mitään edellisiä traditsionia[1], joihin olisi voinut turvautua, eikä liioin ollut mitään varsinaisia lauluseuroja, -- ei ainakaan viranomaisten vahvistamia -- eikä edes takeita siitä, että kansaa tällaiseen tilaisuuteen saataisiin kokoontumaan.

[1] Meidän laulujuhlamme, jotka ovat käyneet niin tärkeäksi sivistystekijäksi, ovat paljoa myöhäisemmiltä ajoilta, ensimäinen kun vietettiin vasta 1881, siis 12 vuotta myöhemmin kuin tuo virolainen, josta meikäläiset ovat lainanneet monta piirrettä.

Mutta Jannsenin innostus voitti kaikki vaikeudet. "Vanemuine" nimisen lauluseuran hän oli perustanut v. 1865 ja se sai nyt työkseen pyytää viranomaista lupaa laulujuhlan pitämiseen. Lupa saapui ikävä kyllä niin myöhään, ettei jäänyt kuin kolmatta kuukautta valmistuksiin, mutta onneksi on Viron kansa varsin musikaalista, niin että se lyhyessä ajassa ehti oppia ne konsertti-ja kilpalaulut, jotka lähetettiin juhlaan ilmoittautuneille lauluseuroille. Ja sitten olivat kaikki muut puuhat jaetut niin tarmokkaasti työskentelevien toimikuntien kesken, että kaikki oli valmista, kun kesäk. 17 p. valkeni, jolloin tuo ihmeellinen juhla alkoi. Sen laajuudesta kertoo jo vain se seikka, että esiintyvien laulajien ja soittajien lukumäärä nousi yli kahdeksansadan, joille kaikille oli hankittu vapaat asunnot, ja että juhlavieraita oli tuhansia, joiden majoittamisesta myöskin oli täytynyt pitää huolta.

Vieraiden joukossa oli muutamia varsin kaukaisiakin. Suomesta saapui kaksi nuorta miestä: muinaismuistojen tutkija *J. R. Aspelin*, sekä maisteri *Swan*, ja heidät sijoitettiin asumaan Jannsenin omaan perheeseen. Sitäpaitsi oleskeli kielentutkija *Hunfalvy* Unkarista siihen aikaan Virossa, ja myöskin hän kunnioitti juhlaa läsnäolollaan.

Sama Hunfalvy kirjoitti sittemmin jotenkin laajan teoksen käynnistään Itämerenmaakunnissa ja siellä saaduista vaikutelmistaan, joka teos oli Rosenthalien huostassa. Siinä hän myöskin kuvaa tätä samaista laulujuhlaa ja oleskeluaan Jannsenin perheessä, ja se oli erinomaisen hauska täydennys ystäväni kertomukseen. Erittäinkin minua huvitti lukea hänen arvostelunsa Eugenie Rosenthalin sisaresta Lydiasta, hänestä, josta me niin usein puhelimme ja jonka kohtalosta minä koetin saada kaikkia mahdollisia yksityistietoja. Hunfalvy on täynnä ihailua puhuessaan hänestä. Hän kiittää hänen kaunista ulkomuotoaan: ruskeata, tuuheata tukkaa, korkeata otsaa, joka osoitti sekä luonteen syvyyttä että ajatusten rikkautta, hänen sointuvaa ääntään ja miellyttäviä liikkeitään, hänen keskustelutaitoaan ja laajoja kirjallisia tietojaan. -- Minä tutkin usein hänen kuviaan eri ajoilta ja surin, etten jo aikaisemmin tullut käyneeksi Itämeren maakunnissa, jolloin hän vielä oli elävien joukossa. Tähän aikaan hän nimittäin jo kolme vuotta oli levännyt turpeen alla.

[Kuva: Lydia Jannsen (Koidula.)]

Mutta sen sijaan olin tilaisuudessa näkemään hänen vanhempansa ja nuoruuden kotinsa, sillä kesän kuluessa me matkustimme Tarttoon, jossa vanhukset vielä silloin elivät entisessä talossaan, poikansa, tri *Eugen Jannsenin* luona.

[Kuva: J. W. Jannsenin koti Tartossa.]

Se oli mitä mielenkiintoisin retki alusta loppuun. Jo matka sinne tarjosi niin paljon uutta. Kauniita maisemakuvia, pieniä asemia, joiden varrella väliin seisottiin loppumattomiin, keskustelua eestiläisen maarahvaan kanssa. Ja sitten seurasi tuo sisältörikas oleskelu Tartossa. Vanha sievä rakennus puutarhoineen, jossa ruusut tuoksuivat ja kastanjat loivat varjoa, oli todellakin muistojen pyhittämä paikka. Sieltä oli Jannsen lähettänyt rakkaalle Eesti rahvaalleen viestit ja kehoitukset lehtensä välityksellä, siellä oli Koidulan runot ja muut kirjoitukset syntyneet, siellä oli monet tärkeät yritykset suunniteltu, siellä oli monet innostuksen hetket vietetty, mutta myöskin kovat iskut ja pettymykset kestetty.

Puutarhassa oli pieni rakennus, joka oli varustettu meille vieraille, enkä milloinkaan unohda kuinka kodikkaan vaikutuksen se teki, kun se meidän tullessamme oli koristettu nuorilla, tuoreilla koivuilla. Oli nimittäin juuri juhannusaatto ja seuraavana päivänä me matkustimme Odenpään pappilaan juhannusta viettämään. Oli hankittu niin tilavat ajopelit, että me sovimme siihen kaikki -- mutta niinpä olikin 10 hevosta valjastettu niiden eteen. Siellä oli paljonkin ihmisiä koossa, mutta pappilat Itämeren maakunnissa on yleensä rakennettu niin tilaviksi, että ihmiset, varsinkin kesäiseen aikaan, jolloin vielä on puutarhassa oleskelemisen mahdollisuuskin, voivat hajaantua eri tahoille ja niinpä ei monipäiset seuratkaan tunnu aivan suurilta. Siellä minä myöskin ensikerran havaitsin, ettei valtiollisia kysymyksiä sopinut noin vain missä seurassa tahansa ottaa puheeksi. Me olimme kotona rva Rosenthalin kanssa niin paljon keskustelleet politiikkaa, ja hän oli niin monelta eri taholta valaissut Viron kansan silloisia onnettomia olosuhteita ja osoittanut, että he kyllä itsekin olivat osaksi syypäät alennustilaansa, että minä arvelin tällaiset keskustelut kuuluvan ihan päiväjärjestykseen.

Mutta kun sitten kysäsin jotain, joka oli yhteydessä politiikan kanssa, sain niin arvoituksen tapaisen vastauksen, että heti ymmärsin astuneeni sopimattomalle alalle. Kovin ihmeelliseltä se silloin kuulosti minun suomalaisissa korvissani, me kun siihen aikaan vielä istuimme koskemattomassa pesässämme, mutta surullinen kokemus opetti minut sittemmin kyllä ymmärtämään, että täytyy tuntea läsnäolijat, ennenkuin rupeaa poliittisia ajatuksiaan ja huoliaan päivänvaloon tuomaan.

Muuten oli seurustelutapa Itämeren maakunnissa varsin miellyttävä. Tavoissa oli paljon saksalaiseen kulttuuriin perustuvaa kohteliasta ja hilpeätä, ja samassa se saattoi muodostua sisältörikkaaksikin. Missä oli nuoria koossa, siellä otettiin esiin hauskoja ajatusleikkejä, tahi myöskin sitä soitettiin ja laulettiin. Jannsenit olivat kaikki sangen musikaalisia: Eugenie Rosenthal lauloi, hänen poikansa soittivat pianoa, tri Eugen Jannsen soitti viulua, ja niin sitä aikaansaatiin tuon tuostakin hauskoja soitannollisia illanviettoja talonväen kesken.

Eräänä päivänä otti Eugenie Rosenthal laatikostaan pinkan vanhoja kirjeitä ja näytti niitä minulle. "Nämä", hän kertoi, "ovat minun sisareni Lydian lähettämät tervehdykset ulkomailta, jossa hän oleskeli pari vuotta miehensä tri *Michelsonin* kera, kun tällä oli matkaraha tutkiakseen ulkomailla sairaaloita."

Paperi oli jo sangen kellastunut, ja muste oli käynyt hyvin vaaleaksi, mutta käsiala oli reipas. Tuntui siltä kuin niiden kirjoittaminen ei olisi tuottanut mitään vaivaa, niin ne olivat pitkiä ja tekivät selkoa kaikesta mitä kirjoittaja näki ja koki noissa kaupungeissa, joissa hän oleskeli. Hän oli silloin ollut naimisissa noin 4 vuotta, pieni 3-vuotias Hans oli hänen mukanaan, vuoden vanha tyttö oli Tartossa isoäidin luona, ja Wienissä syntyi hänen kolmas lapsensa. Tästä jo voi päättää, ettei se matka niin aivan vaivaton ollut, kun siihen vielä tulee lisää, että usein oltiin rahapulassa ja aina piti asuntoja ja ruokapaikkoja valitessa katsoa, etteivät vain tulleet kalliiksi.

Mutta ihmeen hyvällä päällä hän jaksoi olla, ei hän epämukavuuksista ja puutteellisuuksista puhuessaankaan milloinkaan valita, laskee vain pikemmin leikkiä. Tietysti ei hän paljonkaan iltasin voinut olla ulkona ja jättää pientä poikaansa yksin ja usein hän päivisinkin otti hänet mukaansa, välistä vain siksi, että pienokainenkin saisi astua niitä paikkoja, joita äiti piti niin suuressa kunniassa, kuten esim. Göthen syntymäkotia Frankfurt am Mainissa.

Lydia Jannsenin kihlautuminen ja avioliittoon meno oli aikoinaan yllätys kaikille hänen ystävilleen ja tuttavilleen. Hän oli silloin jo lähes 30-vuotias, oli antanut rukkaset niin monelle ihailijalle ja lausunut monta epäilevää ajatusta avioliitosta onnen tuottajana. Ja sitten hän otti erään lättiläisen lääkärin, jolle hänen virolaiset harrastuksensa olivat aivan vieraat, joka jo ulkomuodosta päättäenkin tuntui kaikkea muuta kuin runolliselta ja jolla oli toimi Kronstadtissa, joten Lydia Jannsenin täytyi jättää Tartto ja koko se piiri, missä hän sitä ennen oli oleskellut.

"Oliko hän onnellinen avioliitossaan?", utelin hänen sisareltaan, sillä vaikea oli ajatella "virolaisten satakieltä" tuossa vieraassa, venäläisessä ympäristössä. Siihen ei kukaan, ei edes oma sisar, osannut antaa tyydyttävää vastausta, mutta sen kyllä kaikki myönsivät, että hänen laulunsa sen jälkeen vaikeni ja hänen kirjallinen tuotantonsa loppui. Myöskin sen he totesivat, ettei hän Kronstadtissa viihtynyt. Hän lausui muun muassa eräässä kirjeessään, ettei hän ymmärtänyt Julius Cæsaria, joka mieluummin oli ensimäinen pienessä kaupungissa kuin toisena Roomassa. Hän olisi vaikka viimeinen Tartossa, kun vain saisi oleskella siellä.