Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

TIENI VARRELLA TAPAAMIA

I

Maikki Friberg

Ensimmäisen kerran julkaissut Naisten Ääni 1920.

Lukijalle!

_Kun ihminen on nuori, potee hän useinkin todellista ihmisnälkää. Ei häntä tyydytä yksinomaan kirjat ja lukeminen, sillä ei ne anna kaikkea sitä, mitä nuori mieli halajaa ja janoo, vaan hän tahtoisi ennenkaikkea joutua kosketuksiin elävien ihmisten kanssa, tavata sellaisia henkilöitä, jotka ovat totuutta etsineet, vaelluksellaan paljon kokeneet. »Täytyyhän heillä olla jotakin jakaa, heillä, joilla jo on koottua henkistä pääomaa ja monta pulmallista kysymystä ratkaistuna», tuumii nuorena._

_Näin tuumivat varsinkin 80- ja 90-luvun nuoret, sillä silloin oli maailma täynnä uusia, ihmeellisiä kysymyksiä, jotka panivat mielet palamaan ja aivot askartelemaan._

_Silloin heräsi minussakin tavaton halu joutua niiden ihmisten pariin, jotka »tuossa usein uneksitussa suuressa maailmassa» suunnittelivat tulevaisuutta ja olivat ruvenneet ihmiselämää uusilta näkökulmilta valaisemaan. Ja havaittuani, etteivät elinkustannukset siellä olleet sen kalliimmat kuin Suomessakaan, pikemmin päinvastoin, lähdin keväisin, koulutyön päätyttyä, Europan suurkaupunkeihin näitä »uutta aikaa valmistavia» ihmisiä tapaamaan. Olihan siellä paljon muutakin mielenkiintoista kuten suuret kokoelmat ja museot, teatterit ja oopperat, monenmoiset taideaarteet ja kauneusvaikutelmat, mutta ihmiset olivat kuitenkin enin puoleensa vetävät. Sinne paloi mieli, missä heitä oli koossa, missä he esittivät ajatuksiaan ja johtopäätöksiä, joihin olivat tulleet._

_Madame Staëlista hänen elämäkertansa kirjoittajat hiukan pilkallisesti kertovat, että hän oli valmis matkustamaan vaikka 500 peninkulmaa tavatakseen viisaan, nerokkaan ihmisen, mutta että moni kauneusilmiö sitävastoin jätti hänet kylmäksi. Tämä on minua monasti lohduttanut. Koska niin suuri sielu kuin rva Staël kaipasi ihmisiä -- onko sitten ihme, että pienet niistä uneksivat._

_Tiedän, että nuorten joukossa tälläkin hetkellä on monta, jotka sydämessään huokaavat: »Voi jos pääsisi maailmaa katsomaan ja niitä henkilöitä tapaamaan, jotka siellä kulkevat uranuurtajina!» Mutta se on käynyt tavattoman vaikeaksi. Passinsaanti, joka ei ennenaikaan tuottanut mitään hankaluutta, on nykyään hyvin kireällä, meidän huono valuutamme vaikuttaa, että täytyy olla tavallista rahakkaampi minnekkään mennäkseen, ja sitten on maailma muutenkin nykyään niin toisenlainen kuin ennen. Paljon kaunista on hävitetty, kansat katselevat toisiaan karsaasti ja katkeruus kytee mielissä. Ei ole muuta neuvoksi kuin odottaa, kunnes maailma hiukan tasaantuu ja sillä aikaa, paremman puutteessa, turvautua niihin vaikutelmiin, joita muut ennenaikaan ovat saaneet._

_Näitä ihmisnälkää tuntevia nuoria muistellessani, ovat nämä kuvaukset ihmisistä, joita tieni varrella olen tavannut, syntyneet. Ne eivät ole tavallisia elämäkertoja, sillä ei niitä varten yleensä ole käytetty mitään erityisiä lähteitä, pikemmin ne ovat tuokiokuvia, jotka perustuvat siihen, mitä itse olen nähnyt ja kuullut._

_Tapaamiani on niin paljon, että valinta tavallaan on ollut vaikea, mutta koska meidän aikaamme niin monessa suhteessa moititaan aineelliseksi ja kaiken epäitsekkään työn ylenkatsovaksi, olen tahtonut tällä kertaa enimmäkseen puhua sellaisista henkilöistä, jotka ovat antautuneet uusien elämänarvojen palvelukseen ja niiden hyväksi kaikkensa uhranneet._

_Jos nämä pienet kuvaukset voisivat hiukkasenkin lukijaa lämmittää ja antaa hänelle vain murusen siitä rohkaisevasta tunteesta ja iloisesta tulevaisuuden uskosta, jota kyseessä olevat henkilöt minulle ovat antaneet, ei niitä silloin suotta olisi pantu paperille._

_Helsingissä, marraskuussa 1920._

_*Maikki Friberg.*_

SISÄLLYS:

Eva Ingman ......................................... 1 Anna Berendsen ..................................... 17 Vaikutelmani Virosta ............................... 26 Hector Denis ....................................... 45 Alexander Herzenin tyttären luona .................. 57 Catherine Breschkovski ............................. 74 Kuuluisuuksien kesken .............................. 89 Personallisia muistoja Gina Krogista ............... 103 Professori Georg v. Gizucki ........................ 130 Ystäväni Auguste Fickert ........................... 138 Charlotte Schröder ................................. 155 Liebknechtin puolisot .............................. 164 Ann Margret Holmgrén ............................... 175 Bertha v. Suttner .................................. 186

(55 kuvaa)

EVA INGMAN.

Jouluk. 30 p:nä 1914 oli Helsingin päivälehdissä nimi *Eva Ingman* mustan kehyksen ympäröimänä. Ken ei ennestään tuntenut tuota nimeä, ei luultavasti kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ken taas tunsi, säpsähti ja luki tarkalleen kaikki mitä siinä seisoi. Ja siinä kerrottiin, että Eva Vilhelmina Ingman kuoli Dresdenissä jouluk. 18 p. 1914.

Se tuli kuin salama selkeältä taivaalta, eihän sitä edes ollut kuullut hänen olleen sairaana. Ja siksi olikin niin vaikea käsittää, että Eva Ingman, joka tuntui ikuisesti nuorelta, iloiselta ja elämänhaluiselta, jota niin monet siteet liittivät elämään, jolla oli hiin paljon ystäviä, että hän oli mennyt pois. Eva Ingmanin kuva nousi silloin kauniina ja elävänä kaikkien hänen ystäviensä silmien eteen, ja he sanoivat varmaan kaikki kuten minäkin: »Eva oli monessa suhteessa poikkeusihminen, hän oli sekä sisällisesti että ulkonaisesti rotuihminen ja harvinaisuus».

[Kuva: Eva Ingman kesällä 1908.]

Eva Ingmanilla oli lämmin ja uskollinen suomalainen sydän ja suuren maailman naisen käytös ja esiintyminen. Hän oli kuollessaan 60-vuotias, mutta teki sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut parikymmentä vuotta omaa ikäänsä nuorempi. Hän oli notkea ja kevyt kuin keijukainen, jaksoi astua pitkiä matkoja, maalata tuntikausia kun oli kiireitä töitä, kiertää maita ja mantereita ja sitten taas seurustella ja huvitella. -- Hän oli aivan kuin syntynyt kieliniekaksi. Toistakymmentä kieltä hän jo hallitsi ja yhä hän harjoitteli uusia. Häntä huvitti lukea maailmankirjallisuuden mestariteoksia alkukielellä: Shakespearin draamoja englannin kielellä, Danten Divina Commediaa italian kielellä, Cervantesin Don Quixotia espanjan kielellä, Virgiliuksen Aeneidia latinaksi, Dostojevskin Raskolnikovia venäjäksi j. n. e. Iltasin, kun hänen sisarensa *Anna Ingman* musiikkiarvostelujensa takia oli konserteissa tai oopperassa, istui Eva kotosalla, jottei vanhan tädin tarvinnut olla yksin, ja silloin hänen paras huvinsa oli syventyä eri maiden klassilliseen kirjallisuuteen.

Ja mitä hän kerran oli lukenut, sen hän osasi. Hänellä oli nimittäin aivan kadehdittavan hyvä muisti. Yhtäkkiä, hänen kanssaan keskustellessa, kun jokunen sana tai ajatus antoi aihetta siihen, saattoi hän toistaa kohtia Kalevalasta, Ibsenin Per Gyntistä, Holbergin tai Molière'in komedioista y. m., puhumattakaan saksalaisista kirjailijoista, joiden henkisten muistomerkkien ympäröimänä hän eli. En ole koskaan tavannut henkilöä, joka niin kevyesti ja vaivatta olisi sirotellut ympärilleen sekä vakavia että hauskoja otteita eri kirjailijoiden teoksista, niin paljon lystikkäitä kaskuja ja sanasutkauksia. -- Yhtä kevyesti tuntui hän kirjoittaneenkin. Vaikka kirjalliset työt eivät kuuluneet hänen varsinaiseen elämäntehtäväänsä, oli hän aina ystäviensä pyynnöstä valmis tarttumaan kynään ja antamaan avustusta heidän toimittamiinsa julkaisuihin ja lehtiin. Ne koskivat silloin enimmäkseen taidetta ja kirjallisuutta, ja samassa kun ne kertoivat hänen harvinaisesta lukeneisuudestaan ja hyvistä tiedoistaan, olivat ne aina muodollisesti erittäin hienot ja hiotut.

Eva Ingmanissa ei ollut rahtuakaan kunnianhimoa ja halua tulla huomatuksi ja kuuluisaksi. Hän rakasti kulttuuria sen itsensä takia, eikä käyttänyt kielitietojaan ja maalaustaitoaan hankkiakseen itselleen tunnettua nimeä ja suurta mainetta, johon kiusaukseen niin monet muut hänen sijassaan varmaankin olisivat langenneet. Mutta sensijaan hän oli aivan ruhtinaallisen antelias ja aina valmis muita ilahuttamaan. Kukapa on antanut ystävilleen sellaisia suurenmoisia lahjoja kuin Eva Ingman, jäljentäessään heille heidän lempitaulujaan Dresdenin taulukokoelmista; ja heidän muotokuviaan hän oli yhtä valmis maalaamaan.

Ei mikään todista hänen rajatonta hyväntahtoisuuttaan ja anteliaisuuttaan paremmin kuin seuraava, hänen serkkujensa kertoma tapaus. Eva Ingman oli eräänä kesänä kotimaassa käydessään oleskellut Ruovedellä ja maalannut siellä muun muassa erään pienen tytön muotokuvan. Lapsukainen oli ollut varsin levoton ja vaivalloinen, mutta lopulta oli Eva kuitenkin saanut hänen pienen naamansa kankaalle kiinnitettyä. Ja niin onnistunut kuva siitä tulikin, että hän ilolla ajatteli sen ottamista mukaansa Dresdeniin. Ennen lähtöään pyysi hän pikku tytön äitiä pesemään itselleen puseron, ja kun sitten oli kysymys maksusta ja Eva tahtoi tietää mitä hän oli velkaa siitä, vastasi pesijä: "No kymmenen penniä, mutta kyllä minä olen yhtä tyytyväinen, jos te annatte tuon tytöstäni maalaamanne kuvan." Eva purskahti sydämelliseen nauruun. Häntä huvitti niin sanomattomasti tuo ajatus, ettei luonnon ihminen arvioinut hänen työtään sen kalliimmaksi, ja seuraus oli, että äiti sai kuvan.

* * * * *

Eva Ingman oli Helsingin lapsia ja hänen vanhempansa olivat lääketieteen professori *Erik Alexander Ingman* ja *Eva Perander*. Eva syntyi siihen aikaan vuotta, kun Suomen luonto on kaikkein ihanimmillaan ja päivä pisin, kesäk. 22 p. 1853, mutta syvä suru vallitsi silloin hänen kodissaan, sillä hengellään oli äidin täytynyt maksaa pienokaisensa maailmaan tulo. Mustilla silkkinauhoilla oli hänen ristikolttinsa koristeltu ja samassa huoneessa hänet kastettiin, missä äiti lepäsi kirstussaan.

"Kukapa olisi silloin voinut aavistaa", lisäsi Eva hymyillen, kertoessaan tästä kerran minulle, "että siitä pienestä rääpästä tuli näin iloinen ihminen".

Mutta ei siinä kyllin, ettei Eva tiennyt mitään äidistään, hämäräksi hänen muistonsa isästäkin jäi, sillä tämä kuoli, kun Eva oli päässyt viiden vuoden vanhaksi. Hän ja hänen kahta vuotta vanhempi sisarensa Anna joutuivat silloin kahden tädin, *Amalia* ja *Sophie Louise Peranderin*, huostaan, ja *Elias Lönnrot* rupesi heidän holhoojakseen. Hänen ehdotuksestaan he tulivat viettämään suurimman osan lapsuuttaan maalla, Pellin tilalla Karjalohjan pitäjässä.

[Kuva: Anna ja Eva Ingman kasvavina.]

Maalla oleskeleminen on yleensäkin onnellisinta lapsille, mutta varsinkin sillä oli suuri merkitys Evalle, joka sitten joutui niin kauas isänmaastaan. Siellä Karjalohjan hiljaisuudessa vastaanotti hän niin voimakkaan vaikutuksen Suomen luonnosta ja sen kauneudesta, ettei mikään, ei vuodet, ei etäisyys, eikä monet muut myöhemmät kauneusvaikutelmat sitä koskaan voinut haihduttaa.

Amalia täti, joka oli hyvin johdonmukainen, tarmokas ja jäntevä, huolehti etupäässä pikku Ingmanien hoidosta ja kasvatuksesta, hänen sisarensa Sophie Louise heidän opetuksestaan. Hän luki heidän kanssaan tavallisia kouluaineita, eritoten ranskaa, jossa hän oli varsin taitava, ja valmisti heidät niin hyvin, että kun sitten tuli aika lähteä kouluun, pääsivät he ruotsalaisen tyttökoulun yläluokille. -- Amalia täti seurasi tietysti holhokkejaan Helsinkiin ja järjesti heille täällä koulukortteerin, jonne myöskin vastaanotti heidän serkkunsa, *Fanny* ja *Waldemar Churbergin*.

Koulussa tulivat Ingmanin tytöt piankin sangen huomatuiksi ja suosituiksi lahjakkuutensa, herttaisuutensa ja sievyytensä takia, ja Eva oli sitä paitsi jo silloin niin "sukkela suustaan".

Vielä koulunsa suoritettuaankin jäivät he pääkaupunkiin, Anna soitannollisia taipumuksiaan kehittämään, Eva piirustamaan ja maalaamaan. He saivat parhaat opettajat, mitä siihen aikaan oli saatavissa, ja liikkuivat Helsingin ensimäisissä seurapiireissä. Ei ollut sitä kutsua ja juhlaa Willebrandtien, Tengströmien, Palménien, Castrénien y. m. silloista intelligenssia edustavien perheissä, missä Ingmanin tytöt eivät olisi olleet mukana, ja isän hyvien ystävien J. W. Snellmanin, C. G. Borgin ja Elias Lönnrotin luona he olivat aivan kuin kotonaan. -- Ne olivat onnellisia, huolettomia, sisältörikkaita vuosia; oli paljon isänmaallista innostusta, paljon harrastuksia, paljon ystäviä ja ihailijoita.

Niin, ehkäpä noita viimemainituita oli liiaksikin Amalia tädin mielestä, sillä hän päätti matkustaa holhokkiensa kera Dresdeniin, jotta he olisivat tilaisuudessa oikein todenteolla jatkamaan opintojaan, Anna soittamaan ja Eva maalaamaan. Eva oli silloin kahdeksantoista vuotias, Anna kahdenkymmenen ja molemmat niin lupaavat, miellyttävät ja suloiset, että eräs henkilö, joka näki heidät näihin aikoihin, vertasi heitä kahteen ruusunnuppuun.

[Kuva: Eva Ingman. Anna Ingman. Dresdeniin matkustaessaan.]

[Kuva: Amalia Perander Eva Ingmanin maalaaman taulun mukaan.]

Tarmokkaasti he Dresdeniin asetuttuaan tarttuivat työhön, edistyivät nopeasti ja nauttivat sanomattomasti kaikesta siitä uudesta ja kauniista, joka siellä tulvi heitä vastaan. Ei silloin vielä ollut kysymystäkään siitä, että he jäisivät sinne ainaiseksi. Se oli vain opintomatka, ja parin vuoden päästä he palasivat jälleen kotimaahan, pää täynnä tuumia. Anna oli valmistautunut soitto-opettajaksi, Evan erikoisala oli muotokuvamaalaus, ja molemmat toivoivat saavansa kotimaassa työtä ja toimeentulonsa, ja siinä sivussa he myöskin tahtoivat itse vielä paljon edistyä.

Mutta kuten monille muillekin, jotka jo kauan ovat oleskelleet suuressa maailmassa, tuotti kotiintulo Ingmaneillekin pettymystä. He olivat jo niin kauan liikkuneet väljemmillä vesillä, että nyt tuntui aivan siltä kuin olisivat tulleet suletuiksi pieneen lammikkoon. Ansiotyöhön ei ollut paljoakaan tilaisuutta ja edistymiseen vielä vähemmin. Monet olivat sitä mieltä, ettei sellaisten ollut tarvis hankkia itselleen työtä ja tuloja, joilla oli varoja oleskella niin pitkät ajat ulkomailla. Ja kaikki tämä kypsytti heissä päätöksen lähteä uudelleen Dresdeniin, ja sinne he sitten jäivät. Anna rupesi antamaan soittotunteja, sillä oppilaista ei ollut koskaan puutetta, ja sitäpaitsi hänestä aikaa myöten tuli suurien amerikalaisten ja europalaisten musiikkilehtien kirjeenvaihtaja. Eva maalasi ahkerasti itse, muun muassa von *Oerin*, *Suchodolskin* ja *Karl Bantzerin* johdolla, ja rupesi samalla saamaan sekä muotokuvatilauksia että oppilaita. Välistä hän taas jätti Dresdenin pitkäksi aikaa ja matkusti toisiin suuriin taidekeskuksiin, kuten Müncheniin, Firenzeen, Roomaan ja Lontooseen j. n. e. ja syventyi sikäläisiin suuriin kokoelmiin sekä jäljensi niistä monet taideteokset. Näillä matkoillaan hän aina teki intressantteja tuttavuuksia, joutui asumaan huomattujen henkilöiden luo, kuten esim. taiteilija Prellerin perheeseen, Weimarissa maalaustaidetta tutkiessaan, ja solmi läpi elämän kestäviä ystävyysliittoja.

[Kuva: Eva Ingman maalaa J. W. Snellmanin kuvaa Hypotekiyhdistystä varten v. 1908.]

Siinäkin suhteessa Eva Ingman erosi nimittäin niin kauniisti muista, ettei hän milloinkaan jättänyt kirjettä vastaamatta ja pyyntöä täyttämättä, kun hänen puoleensa vain kerran kääntyi. Ja tällä tavalla ylläpiti hän vuorovaikutusta ja tuttavuutta niiden monien kanssa, joita hän elämänsä varrella oli tavannut. Ellei olisi tiennyt miten paljon hänellä oli tuttavia, olisi voinut luulla olevansa aivan erityisesti hänen mielessään ja ajatustensa esineenä, niin herttaisesti hän aina kirjoitti ja muisti lähettää sekä joulu-että uudenvuoden toivotuksia.

[Kuva: Ingmanien salonki Dresdenissä.]

En oikeastaan ymmärrä, mitenkä Eva Ingman ehti niin paljon enemmän kuin muut ihmiset, ehti maalata, kirjoittaa, lukea, matkustella, seurustella, hoitaa kotiaan, olla erinomainen emäntä j. n. e., mutta luulen, että se riippui hänen myötäsyntyneestä työkyvystään ja liikkuvaisuudestaan. Hänessä ei havainnut hituistakaan suomalaista hitautta; kevyesti, aivan kuin leikkien, hän antautui toimesta toimeen, osoittamatta minkäänmoista kiirettä, hätiköimistä tai väsymystä.

Ja kuitenkin olivat jo hänen seurusteluvelvollisuutensa niin suuret, että moni olisi nääntynyt niiden alle. Ingmanien taiteellinen koti Dresdenissä muodostui nimittäin aikojen kuluessa tyyssijaksi, jonne kaikki suomalaiset, kaikki skandinaavit ja yleensä Dresdenissä asuvat muukalaiset mielellään pistäytyivät. Runoilija kreivi Snoilsky puolisoineen esim. oli kahdeksankymmenluvulla jokapäiväinen vieras heidän kodissaan, niinikään runoilija Erkko, joka samaan aikaan oleskeli siellä. Ja samalla tavalla voisi mainita niin lukemattomia muita. Ken oli ennestään tuttu, meni sentähden, ken ei ollut, meni neuvoja ja opastusta saamaan, tai vain siksi, että vieraalla pohjalla ollessa oli niin hauskaa tavata herttaisia, sivistyneitä, ystävällisiä ihmisiä ja kodin, joka oli niin sopusuhtainen ja kaunis. Dresdenissä oleskeleminen ja Ingmanien luona käyminen, ne kuuluivat ihan yhteen.

Pari vuotta ennen Evaa kuoli heidän tätinsä Amalia Perander, joka kaikkina näinä vuosina oli ollut heidän kanssaan. Hän oli jo silloin 90-vuotias ja viime aikoina sivullisen silmissä jotenkin vaativainen, hän kun tahtoi, että kaikki talossa piti järjestettämän juuri hänen tahtonsa mukaan. Mutta aivan ihmeellisen kauniisti ja kärsivällisesti molemmat sisaret siihen alistuivat ja hoitivat häntä mitä epäitsekkäimmin aivan loppuun asti.

[Kuva: Eva Ingmanin maalaamia tauluja (alkuperäisiä), joita hänen kuoltuaan oli näytteillä Naisten Äänen toimistossa.]

"En minä tahtoisi tulla vanhaksi", sanoi Eva kerran, johon kyllä ehkä vaikutti se, että hän oli läheltä nähnyt, miten vaivaloinen ja puolinainen oikein vanhan ihmisen elämä oli. "No, kauanko sinä tahtoisit elää?" kysyi toinen. "Noin kuudenkymmenen-vuotiaaksi", oli vastaus.

[Kuva: Eva Ingmanin maalaamia tauluja (jäljennöksiä) joita hänen kuoltuaan oli näytteillä N. Ä:n toimistossa.]

Ihmeellisesti tämä toivo sitten toteutuikin. Hän meni pois silloin, kun vielä oli täysissä voimissa ja työkyky murtumaton, kun kaikki ystävät ja ennen kaikkea hänen ainoa armas sisarensa niin mielellään olisivat tahtoneet pitää hänet täällä. Mutta se, että hän itse oli toivonut pääsevänsä pois, ennenkuin oli loppuun kulunut, lievensi hieman sitä katkeruutta ja surua, jota tämä kuolinsanoma niin laajoissa piireissä herätti sekä hänen uudessa kotimaassaan että täällä meillä.

ANNA BERENDSEN.

Routavuosina, jolloin oli hyvin tärkeätä, että Suomen vanhurskas asia saatiin Europan tietoisuuteen ja että sillä oli sanomalehtimaailmassa ystäviä ja puoltajia, jotka tunsivat sen ahdinkotilan, oli eräs tanskalainen muita innokkaammin ottanut meitä tässä suhteessa auttaakseen.

Tämä henkilö oli *Ivar Berendsen* Köpenhaminassa.

Hän tunsi Suomen asiat perinpohjin ja osasi kirjoittaa niistä sekä pirteästi että vakuuttavasti, eikä suinkaan vain oman maansa lehtiin, vaan hän sirotteli tietoja Suomesta siihen aikaan yltympäri Europaa.

Mutta mikä juuri teki Ivar Berendsenistä niin uskollisen ja lämpimän Suomen ystävän? Miksi juuri hän heittäytyi taisteluun meidän oikeuksiemme puolesta? Kyllä se suureksi osaksi oli hänen suomalaisen puolisonsa ansio. Ken lähemmälti oppi tuntemaan *Anna Berendsen'in*, o. s. Levonius, hän sen hyvin ymmärsi.

Tutustuin Anna Berendseniin tuona meidän historiassamme niin kohtalokkaana vuotena 1899. Koko elämä kävi silloin Suomen politiikan merkeissä ja siitä mekin yhtenään puhuimme. Hän näytti minulle erästä nahkakantista salkkua, joka oli täynnä Suomen kysymystä koskevia tietoja: asiakirjoja, lentolehtisiä ja sanomalehtikirjoituksia. Sitä kutsuttiin "musteriksi" ja se paisui viikko viikolta, sillä meillä tapahtui yhtämittaa sellaista, joka taas pani mielet liikkeelle ja kynät käymään.

[Kuva: Anna Berendsen.]

Berendseneillä oli miltei kaikki Suomen politiikkaa koskevat langat käsissään, he tiesivät kaikki taistelusuunnitelmat ja kaikki uutiset. He olivat tavallaan keskushenkilöt tuossa Suomen hyväksi toimeenpannussa kansainvälisessä adressipuuhassakin, jota erityinen lähetystö sitten meni tsaarille viemään. Eräs lähetystön jäseniä oli tanskalainen, tri *Norman-Hansen*, ja hänen tehtäväkseen tuli Pietarista sähköttää kaikki sitä koskevat uutiset ja käänteet Berendsenille. Mutta tiedot piti panna sellaiseen muotoon, ettei ne herättäisi mitään epäilyksiä venäläisissä sähkövirkailijoissa y. m. urkkijoissa. Siksi ne lähetettiin Köpenhaminan tullivirastoon, jonka päällikkönä Berendsen toimi ja kulkivat pelkkinä tavarauutisina.

[Kuva: Senaattori Trarieux.]

[Kuva: Prof. Van der Vlugt.]

Kun siis esim. ranskalainen senaattori *Trarieux*, joka oli lähetystön puheenjohtaja, oli saapunut, sähkötettiin, että "hyvä ranskalainen viini on tullut perille", kun hollantilainen professori ja lakimies *Van der Vlugt* saapui, puhuttiin Hollannin sillilähetyksestä ja italialainen prof. *Brusa* kulki makaroonien nimellä. Ja kun heikko tsaari, neuvonantajiensa toimenpiteiden johdosta, ei vastaanottanut lähetystöä, eikä siis tämä taiteellinen adressi, jossa eri maiden merkkihenkilöt mitä kohteliaimmassa muodossa puhuivat Suomen puolesta, koskaan joutunut hänen käsiinsä, tuli taaskin Köpenhaminan tullivirastoon sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että "koko lasti kaatui ennen perille pääsöään". Sieltä uutinen sitten levisi oikeassa muodossa Europan sanomalehtiin.

[Kuva: Prof. Brusa. Tri Norman-Hansen.]

Näinä raskaina surun vuosina kuului ihan asiaan, että jokainen suomalainen, ken oli hiukankin innostunut maansa politiikasta, kävi Berendseneillä Köpenhaminassa ollessaan, oli hän sitten ennestään talossa tuttu tai ei. Ja samaa tapaa jatkettiin sittenkin, vaikka olosuhteet meillä hiukan valkenivat. Ja aina suomalaiset olivat siellä tervetulleet. Oli päivälliskutsut tai muut merkkitilaisuudet, aina suomalaisille annettiin siellä kunniasija ja kohdeltiin rakkaimpina vieraina. Sillä vaikkakin talon emäntä oli eläytynyt uusiin oloihinsa, ei ne silti olleet heikontaneet hänen rakkauttaan isänmaahan.

Päinvastoin! Suomella oli ensi sija hänen sydämessään, sen suruja hän kantoi, sen menestyksistä hän iloitsi. Miten onnellinen hän esim. oli sen johdosta, että Suomen naiset olivat saaneet valtiollisen äänioikeuden, sen muistaa jokainen meikäläinen, ken oli mukana Kansainvälisessä äänioikeuskongressissa Köpenhaminassa 1906, jonka järjestämisessä Anna Berendsenkin oli ollut mukana ja tapansa mukaan ottanut paljon käytännöllisiä tehtäviä suorittaakseen. Sen sijaan että siteet vähitellen olisivat käyneet höllemmiksi, tulivat ne vuosien kuluessa yhä lujemmin solmituiksi.

Ani harva suomalainen nainen on vieraalle pohjalle jouduttuaan ollut tilaisuudessa toimia niin paljon maansa hyväksi kuin Anna Berendsen. Oli aikoja, jolloin suomalaisten auttaminen oli hänen päätehtävänsä, jolloin hän kokonaan eli Suomen asioita edistääkseen. -- Myöskin hänen puolisollaan oli jonkun verran harrastusta Suomen asioihin jo siihen aikaan kun he tutustuivat, mutta luultavasti se ilman Anna rouvaa olisi ajan mittaan sammunut.

[Kuva: Ivar Berendsen]

Anna Berendsen kertoi heidän tutustumisestaan, että hän eräässä meikäläisessä rannikkolaivassa oli nähnyt tumman, vilkkaan miehen, joka sujuvalla ranskankielellä hyvin innokkaasti keskusteli muutamien venäläisten kanssa. Hänen ensi ajatuksensa oli, että mies oli ranskalainen, mutta pian hän muutti mieltä, kun tämä kääntyi hänen ja hänen matkatoverinsa puoleen ja tällä kertaa jotenkin selvällä ruotsinkielellä rupesi kyselemään heiltä monenmoisia asioita, muun muassa suomenkielen rakenteesta, taivutustavoista y. m. Hän oli omin päin hiukkasen lukenut suomalaista kielioppia ja vastaanotti siksi heidän tiedonantonsa hieman kriitillisesti. Ivar Berendsen on nimittäin erinomainen kielinero, eli kuten hän itse paljoa vaatimattomammin sanoo "on hänen aivonsa todellinen romukamari kaikenlaisia kieliä varten".