Chapter 5

Maantie kulki kotiportilta metsän reunaan, mutta juuri kun pikku-veljen piti poiketa astumaan pitkin metsäpolkua, pyörähti vaunu esiin tien mutkauksessa. Pikku-veli loi katseensa sinne päin, ja sitten hän ei enää voinutkaan kääntää niitä pois. Vaunussa istui tyttö, vai liekö ollut haltiatar, jolla oli suuret siniset silmät ja kädessä kimppu _Veronica_ kukkia. Hän katsoi pikku-veljeen ja hymyili, ja samassa tuokiossa hän oli jo kadonnut näkyvistä.

Pikku-veli seisoi kuin lumottu ja katseli katoavaa vaunua. Ei hän tiennyt, oliko tuo kaikki ollut unta, vai oliko hän todellakin äsken nähnyt tytön, joka oli niin lumoavan kaunis, ja jolla oli suuret siniset silmät, yhtä siniset kuin _Veronica_ kukat hänen kädessään.

Verkalleen läksi pikku-veli astumaan metsään, suuntasi kulkunsa pohjoiseen päin siintäviä saloja kohti, missä oli outoja seutuja, kontion kotipaikkoja. Hän kulki ja kulki mietteissään, eikä lopulta enää tiennyt, missä hän olikaan. Oli kuin outo voima olisi häntä johtanut aina vain tuonne tiheimpään kuusikkoon, josta ei mitään tietä vienyt ulos. Elokuun kuutamo alkoi välkkyä, ja yö kävi kolkoksi. No, mitäpä siitä! Eihän tämä ollut ensi kerta, kun pikku-veli sai kuusen alle yöpyä. Sen musta varjohan ikäänkuin pyysi häntä syliinsä.

Pikku-veli laskeutui ikivanhan kuusen suojaan ja katseli, kuinka kuun säteet värähdellen väikkyivät sen oksien lomitse, luoden kummia kuvia sammaleiselle maalle. Ei arvannut pikku-veli, että tämä oli Tapion uhrikuusi, jonka siimeksessä salon sinipiiat öisin karkeloivat.

Hän nojasi kuusen runkoon ja koetti sulkea silmänsä. Mutta outo tunnelma oli saanut hänet valtaansa, eikä tullut uni hänen silmiinsä. Tuulen hyminä kävi läpi salomaan, ja kun kuusen oksat alkoivat hiljaa liikahdella, hiipivät salon sinipiiat kuusen alle. Eivät säikähtäneet pikku-veljeä, hymyilivät hänelle vain ja kiersivät valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa. Sinipiioista suloisin, jolla oli suuret, kysyvät sinisilmät, katseli kauvan pikku-veljen silmiin. Hän kantoi vienoja _Veronica_ kukkia pikku-veljen peitteeksi, ja kukkaset levisivät ylt'ympäri, niin että koko maa kuusen alla oli sinisenä _Veronica_ kukista. Pikku-veli vain katseli sinipiikasta eikä arvannut, kuinka vaarallista on katsella sinipiikasten silmiin. Ikipäiviksi ne katseillaan kietovat ihmislapsen.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun pikku-veli heräsi. Hänen jäseniään poltti ja päätä kivisti. Melkein tiedotonna hän kulki eteenpäin, ei tiennyt minne, ei kysynyt kunne. Poissa olivat salon sinipiikaset, mutta niitä pikku-veli yhä vielä etsi, ei välittänyt enää metsäriistasta, ei kysynyt kontion kotia. Hän kulki ja kulki eikä huomannut mitään, ennenkuin hän seisoi melkein kotiportilla. Hän katsoi oudoksuen taloa, ei tuntenut enää kotiaan. Vasta kun äiti astui portaille ja huusi pikku-veljeä nimeltä, hän tiesi olevansa kotona.

Äiti saattoi pikku-veljen sisään ja pani vuoteelle lepäämään, sillä sairas oli nyt pikku-veli. Paljon hän houraili kuumeessaan ja pyyteli tuskallisesti sinipiikasta luokseen. Joskus hän sitten makasi hiljaa ja hymyili, eikä äiti aavistanut että sinipiikanen silloin oli kuullut pikku-veljen pyynnön ja tullut häntä tuudittamaan lepoon.

Kun pikku-veli vihdoin parani, oli hänen silmiinsä jäänyt outo ilme. Joskus aivan aavistamatta ne saattoivat tummeta, ja silloin ne iskivät tulta ja salamoita. Niissä oli semmoisina hetkinä jotain melkein peloittavata. Eikö se enää ollutkaan reipas, hyväluontoinen pikku-veli? Kuuma pohjalaisverikö se kiehui pikku-veljenkin suonissa, vai mikä se pani nuo kirkkaat silmät noin tummenemaan ja salamoimaan? -- Ei arvannut kukaan, että metsän sinipiikanen ei päästänyt pikku-veljeä lumouksestaan.

Tuli sitten kevät, ja pikku-veljestä piti tehtämän ylioppilas. Hän oli silloin jo lähemmä 20-vuotias, sillä kovin hitaasti olivat käyneet pikku-veljen luvut. Silloin sattui pieneen kaupunkiin, jossa pikku-veljen koulu oli, tulemaan tyttö, jolla oli suuret, kysyvät sinisilmät. Jo ensi kerran, kun pikkuveli tytön näki, hän säpsähti kuin sähkön iskemänä. Missä hän oli ennen nähnyt nuo samat silmät, niin syvät, niin salaperäiset ja siniset? Oliko se sama tyttö, joka silloin kerran oli vaunussa ajanut hänen ohitseen, vai oliko se metsän sinipiikanen, joka oli ihmiseksi muuttautunut voidakseen lempiä pikku-veljeä?

Mutta ei osaa salon sinipiikanen lempiä, eikä osannut sinisilmäinen tyttökään. Hän katsoi kummeksuen ja kylmästi pikku-veljeen, kun pikku-veljen ruskeat silmät hehkuen ja salamoiden kertoivat lemmestä. Ja kun pikku-veli vihdoin ei jaksanut vaieta, vaan kertoi tytölle tuskansa ja toiveensa, purki koko sydämensä ja pyysi häntä omakseen, silloin sinisilmäinen tyttö toden teolla loukkaantui. Hän ei ikimaailmassa aikonut ruveta odottelemaan, kunnes pikku-veljestä koituisi mies. Sehän olisikin ollut perin järjetöntä, ja sinisilmäinen tyttö oli hyvin järkevä ja ymmärtäväinen. Hän meni kihloihin vanhan, rikkaan lehtorin kanssa, joka oli pikku-veljen opettaja.

Pikku-veljen mieli kuohui ja hyrskyi. Siinä oli harmia, siinä oli surua, ensi lemmen surua, ja ennen kaikkea siinä oli katkeruutta ja inhoa. Se oli ilettävä juttu tuo, kun pikku-veljen sinisilmäinen impi rupesi vanhan miehen omaksi. Pikku-veli liittyi iloisiin tovereihin, joitten seurassa surun piti haihtua. Usein hän palasi kotiin vasta aamuyöstä tilassa semmoisessa, että hän jälestäpäin punastui häpeästä tuota muistellessaan.

Ja sitten tietysti koko kaupunki joutui kuohuksiin pikku-veljen hurjistelujen tähden. Ei ollut niitä kahvikutsuja, joissa tuo asia ei olisi ollut puheenaineena, ja sinisilmäinen tyttö itki siniset silmänsä punaisiksi, kun pahat ihmiset hänenkin nimeään sekoittivat noihin juttuihin. Hänhän oli viaton, aivan viaton.

Ja pikku-veli käyttäytyi niin sanomattoman poikamaisesti. Ei ollut kumma, että kaupungissa nousi vallan hirveä myrsky. Ylimääräinen professori syöksyi suin päin Helsingistä pikku kaupunkiin ja sai vihdoinkin auktoriteetillaan myrskyn hiukan tyyntymään ja pikku-veljen onnellisesti ylioppilaaksi.

Sitten lyöttivät molemmat professorit päänsä yhteen ja tuumivat huolissaan, mitä ihmettä pikku-veljelle olisi tehtävä. Vakinainen professori, joka oli lakimies, arveli että lakitiede kumminkin oli ainoa tässä maailmassa, joka oli omiaan kehittämään ihmisen parhaat puolet, mutta ylimääräinen professori, joka oli kielimies, sanoi että kokemus selvään on osoittanut, että kielitieteet enemmän kuin mitkään muut laajensivat näköpiiriä ja teroittivat ajatuskykyä.

Pikku-veli puolestaan myöntyi molempiin. Hän taipui omituisen nöyrästi kaikkiin suurten veljien tuumiin. Tuntui melkein siltä kuin hän ei olisi tajunnut, mistä oli kysymyskään. Ja mitäpä hän nyt oikeastaan olisi ymmärtänytkään sellaisia syviä asioita. Hänhän oli vain pikku-veli.

Asia päättyi vihdoin siten, että vanhempi professori, joka oli vakinainen, sai tahtonsa täytetyksi, ja pikku-veli pantiin lukemaan lakitiedettä. Hän asettui yhdessä ylimääräisen professorin kanssa vakinaisen luo asumaan, sillä tämä oli naimisissa, mutta ylimääräinen professori oli poikamies. Erittäin säännöllisesti kävi sitten pikku-veli luennoilla, ja huoneessaan hänellä oli paksuja lakikirjoja pöytä täynnä. Hänessä itsessään vain ei ruvennut näkymään merkkejä lakitieteen vaikutuksista.

Ylimääräisen professorin kävi niin sääli pikku-veljeä, jolla näkyi olevan niin vaikea päästä eteenpäin maailmassa. Ja sydämensä syvyydessä hän oli vakuutettu siitä, että jos hän olisi saanut tahtonsa täytetyksi ja pikkuveli olisi antautunut kielitieteen alalle, olisivat asiat toisin. Hän tunsi selvään että hän ja pikku-veli kärsivät yhteistä marttyyriutta tuossa asiassa, ja se enensi hänen myötätuntoisuuttaan. Tuon tuostakin hän meni pikku-veljen huoneeseen, taputti poikaa olkapäälle ja puheli hänelle ystävällisiä sanoja.

"Sano, pikku-veli, suoraan, kiusaako lakitiede sinua. Mitähän jos heittäisit lakikirjat nurkkaan ja rupeisit kielimieheksi. Minusta tuntuu kuin sinulla olisi selvä taipumus fonetiikkaan". Niin puheli ylimääräinen professori pikku-veljelle.

"Ei, ei", vastasi pikku-veli, "en luule että minusta on kielimieheksi. Pelkään ettei minusta ole mihinkään".

Pikku-veljen silmissä oli kovin surumielinen ilme. Hän ei kehdannut tunnustaa, kuinka kipeästi hän kaipasi metsiään, joissa sinipiiat karkeloivat.

Mutta ylimääräisen professorin ystävyys liikutti pikku-veljeä niin sanomattomasti. Hänessä piili niin suuri määrä hellyyttä, jonka piti päästä puhkeamaan, ja muuta esinettä hellyydelleen hän ei nyt löytänyt kuin toisen suuren veljensä.

Veljesten elämä kehittyi nyt seuraavana parina vuotena siihen suuntaan, että pikkuveli lueskeli kuten ennenkin lakitiedettä, piirteli kuvia muistiinpanovihkoihinsa ja tuumaili, millä hän voisi hiukan ilahduttaa ylimääräistä professoria, sillä luvuillaan hän ei, herra paratkoon, kenellekään iloa tuottanut. Ylimääräisen professorin huoneessa alkoi tapahtua kaikenlaisia muutoksia aivan huomaamatta. Huonekalut muuttivat paikkaa, niin että ne muodostivat taiteellisia, aistikkaita ryhmiä, ja jos pikku-veljen huoneeseen tuotiin joku mukava tuoli, kaunis matto tai pehmeä patja, muutti se hyvin nopeasti ylimääräisen professorin huoneeseen. Se oli vallan liikuttavaa tuo pikku-veljen huolenpito suuresta veljestä.

Mutta pikku-veli itse ei näkynyt saavan takaisin entistä reippauttaan. Ei ollut hänestä Helsingissä eläjäksi.

Tuli sitten taas kevät, ja tuntui siltä kuin pikku-velikin olisi hiukan alkanut elpyä eloon. Eräänä päivänä hän oli lähtenyt kotoa aikaisin aamulla, kierrellyt Alppilan seudut, ja minne lie sitten mennytkään, sillä häntä ei kuulunut kotiin aamiaiselle eikä vielä päivällisellekään. Iltapäivällä, kun jo alkoi hämärtää, tuli vakinaisen professorin rouva pikku-veljen vastaan portaissa ja ihmetteli, kuinka pikku-veljen silmät säkenöivät ja salamoivat. Hän kantoi suurta vakkaa, joka näytti kovin raskaalta, ja meni nopeasti huoneeseensa.

Professorin rouva meni kaupungille ihmetellen, että mitähän kummia se pikkuveli nyt puuhaili. Vielä suuremmaksi kasvoi hänen hämmästyksensä, kun hän kotiin tullessaan kuuli palvelijalta, että "nuori herra" ei päästä ketään huoneeseensa eikä luvannut tulla iltasta syömään.

Pikku-veli istui lukon takana huoneessaan ja pyysi saada olla rauhassa, kun veljekset pyrkivät sisään.

"Antaa pojan olla rauhassa", puheli ylimääräinen professori, ja hänen äänensä ilmaisi jotakuinkin hänen sydämensä ajatukset, jotka sillä hetkellä kuuluivat näin: "Siinä nyt näette, millaiseen epätoivoon poika parka on joutunut, kun häntä pidetään sopimattomalla alalla".

Ja pikku-veli sai olla rauhassa koko illan ja koko yön, eikä tullut unta hänen silmiinsä sinä yönä. Mutta epätoivoiselta hän ei tosiaankaan näyttänyt. Päinvastoin näytti siltä kuin hänen olentonsa olisi uhkunut voimaa ja nuoruutta yhä enemmän ja enemmän hetki hetkeltä. Poissa oli epävarma, uneksiva ilme ja alakuloinen katse. Silmät loistivat ja posket punottivat ja pää oli pystyssä. Nyt hänen vihdoinkin piti päästä selvyyteen kaikesta, koko elämästään. Hänen täytyi päästä tuosta raskaasta, toivottomasta tunteesta, joka teki olon aivan sietämättömäksi. Hänen mieleensä oli kertynyt semmoinen ääretön paljous tunteita ja kuvia, että sydän oli vallan pakahtua niiden painosta. Hänen täytyi saada teossa tuoda ilmi, mitä mielessä paloi, muutoin ei hän jaksanut elää. Nyt täytyi vihdoinkin särkyä sinipiikojen lumous, nyt hän oli heidän herransa! Nyt hänen piti näyttää, mihin hän kelpasi! Jääköön jo vihdoinkin lakitiede ja kaiken maailman tieteet kunnollisempien työntekijäin osalle. Pikku-veli tiesi nyt, mitä hän tahtoi.

Suuri vakka keskellä lattiata oli täynnä harmaata savea, ja sitä pikku-veli nyt muovaeli ja puserteli, niinkuin ennen muinoin savipalloja salomaan lammen rannalla. Pehmeä savi totteli notkeana pikku-veljen tahtoa, ja muodottomasta möhkäleestä syntyi vähitellen luonnos, tosin karkea ja epätäydellinen, mutta täynnä ilmettä ja uhkuvaa nuoruutta. Se oli metsän sinipiikanen, joka houkutellen ojensi käsivartensa, kietoakseen niillä ihmislapsen.

Pikku-veli teki työtään väsymättä, uupumatta, huomaamatta ajan lentoa. Ja jota enemmän hän teki, sitä tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi hän kävi. Nyt hän oli varma tehtävästään, tunsi elävänsä omassa maailmassaan.

"Laskeppas sisään, pikku-veli!" kuului ylimääräisen professorin ääni aamulla oven takana.

Pikku-veli avasi oven, ja suuri veli jäi hämmästyneenä seisomaan kynnykselle. Hän oli kyllä ollut koko lailla levoton, kun pikkuveli noin merkillisellä tavalla sulkeutui huoneeseensa, mutta näin kauheata hän ei ollut aavistanut. Oliko poika parka täydellisesti menettänyt järkensä?

Huoneessa oli mitä hirvein sekasorto, huonekalut työnnetyt hujan hajan seinille, lattia täynnä savea ja pikku-veli itse kaiken hämmennyksen keskellä, kädet ja vaatteet tahraantuneina savesta, kasvot kalpeina valvonnasta ja silmät hehkuen kuin kuumeessa.

"Mitä -- mitä tämä merkitsee?" sai suuri-veli vaivoin sanotuksi.

"Tuota!" vastasi pikku-veli itsetietoisesti ja osoitti luonnosta pöydällä.

Professori katsoi siihen ääneti, mutta tuntui kuin hän ei olisi siitä paljoa viisastunut. Hän astui lähemmäksi luonnosta ja katsoi vuoroin siihen, vuoroin pikku-veljeen. Vihdoin alkoi hänelle selvitä, että pikku-veli ei mitenkään ollut järjeltään pilalla, ja luonnoksen omituinen kauneus vaikutti vastustamattomasti professoriin.

"Pikku-veli", virkkoi hän vihdoin vakavana ja miettivänä, "kenties olet tehnyt miehen työn".

Pikku-veli oli riemua täynnä. Tuo oli jo aivan tarpeeksi tunnustusta hänelle. Tiesihän hän että rakkain veli ymmärtää häntä!

Ulos, ulos hänen nyt piti päästä luontoon. Tämä kaupungin ilma oli vallan tukahduttaa hänet.

Hän siisti itsensä nopeasti ja läksi ulos. Parin tunnin verran hän kierteli Eläintarhan ja Alppilan seutuja, mutta vihdoin alkoi väsymys tuntua vallan näännyttävältä, ja hänen piti lähteä astumaan kotiin päin.

Kun hän oli astumaisillaan huoneeseensa, kuuli hän sieltä oudon äänen, joka sanoi:

"Sehän olisi rikos, ellei tuollaista lahjaa kehitettäisi!"

Pikku-veli avasi hiukan epäröiden oven, ja siinä seisoivat molemmat professorit ja vieras herra, jonka hän tunsi eteväksi kuvanveistäjäksi, hänen sinipiikansa ympärillä. Vakinainen professori näytti olevan kuin ilmeinen kysymysmerkki, mutta ylimääräinen professori hymyili tyytyväisenä ja tarttui pikku-veljen käteen sanoen:

"Tässähän se vihdoin tulee itse mestarikin, jota olemme odotelleet. Tuleppa niin esittelen sinut".

Pikku-veljellä ei ollut aikaa aristella, kun professori esitteli hänet kuvanveistäjälle, joka tarttui hänen käteensä kysyen:

"Ettekö tästälähin suostuisi rupeamaan minun työtoverikseni ja jättämään lakitieteenne?"

Lakitieteen professori puuttui nyt puheeseen, huoahtaen puoleksi leikillisesti:

"Minun ei onnistunut tehdä pikku-veljestä suurta omalla alallani, se on valitettavasti perin totta, mutta ehkä se onnistuu teille paremmin".

Kuvanveistäjä puristi pikku-veljen kättä vastatessaan vakavasti:

"Elleivät kaikki merkit petä, tulee pikku-veljestä kerran suuri-veli".

ELÄMÄN LEIKKI

"Annikki, armahin lapsi, lopeta jo leikkisi ja joudu levolle!"

Äiti veti punaposkisen Annikin puoleksi hyväillen, puoleksi pakolla pois leikkikentältä.

"Voi, äiti, anna minun vielä leikkiä edes pieni hetkinen vain! Anna minun leikkiä!" valitteli Annikki.

"Aina vain Annikkini tahtoo leikkiä," sanoi äiti ja hymyili, mutta hymy oli surunsekainen.

"Miks'et antaisi minun leikkiä, äiti? Enhän pyydä mitään muuta," puheli Annikki.

"Ei ole elämä leikkiä, Annikkini," vastasi äiti.

Mutta ei tyytynyt tuohon Annikki tyttönen, yhä vain valitteli:

"En välitä siitä, mitä elämä on, leikkiä vain tahdon!"

Mutta äiti vei Annikin levolle ja puheli tyynnyttävästi tyttöselle:

"Nuku rauhassa Annikkini, sydänkäpyseni. Huomenna täytät viisitoista vuotta, ja silloin ovat lapsen leikit lopussa. Nuku ainoinen Annikkini!"

Ja Annikki nukkui ja uneksi.

Hän liiteli kauvas, kauvas kukkaisella kentällä naurusuiden toverien kanssa. Leikkiä, huimaavaa leikkiä heidän piti yhdessä aloittaa. Mutta äkkiä ne hävisivät Annikin toverit, kukin rientäen omalle suunnalleen. Ei tullut leikistä mitään. Annikki jäi yksin.

Kenttä kasvoi kasvamistaan niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ja Annikki oli yksin. -- Kammoittavaa on olla yksin. Annikki pelkäsi. Pois toverien luo hän tahtoi, mutta poissa, poissa olivat kaikki. Annikki tunsi, että tuolla laajalla kentällä hänen _täytyi_ olla yksin.

Kyyneleet alkoivat kohota Annikin silmiin, mutta samassa hän näki nuoren naisen astuvan häntä kohti yli kukkaisen kentän.

Kuka se mahtoi olla tuo nuori nainen, joka kukilla seppelöitynä ja suu hymyssä lähestyi Annikkia? Hän näytti niin tutulta, että Annikki ensin luuli häntä äidikseen, mutta ei se kumminkaan ollut äiti. Hän ojensi kätensä Annikille.

"Kuka olet?" puhkesi Annikki kysymään.

"Elämäsi olen, Annikki ainoiseni", vastasi hymyilevä tyttö.

"Elämänikö olet? Kuinka kaunis olet, ja kuinka sinua rakastan!"

Annikki tarttui tytön käteen, ja hänestä tuntui kuin Elämän vertaista ei löytyisi muuta.

Elämä hymyili: "Mitä pyydät, Annikkini, minulta lahjaksi syntymäpäivänäsi, nyt kun lapsuutesi loppuu ja minä tulen ylimmäksi ystäväksesi?"

"Elämäni armain, mitä pyytäisin enää muuta, kun sinut saan ylimmäksi ystäväkseni!" sanoi Annikki uneksien.

"Paljon on mulla antimia sulle tarjota. Valitse mitä tahdot. Vaaditko viisautta, rakastatko rikkautta, valtaako haluat, vai lempeäkö ikävöit? Sano sananen vain, Annikkini," lausui Elämä.

"Viisautta, valtaa, rikkautta, lempeä! Mitä niillä tekisin! En välitä antimistasi, Elämä!"

Annikki nauroi ja heitti kentän kukkia Elämän helmaan.

"Etkö Elämältä mitään pyydä? Tyydytkö siihen vain, mitä pyytämättäsi annan?" kyseli Elämä.

Annikin silmät säihkyivät vallattomasti.

"En välitä suurista antimistasi, mutta yhtä sulta kumminkin pyydän, Elämä. Anna minun leikkiä!"

"Leikkiä!" Elämän katse himmeni. "Paljon pyydät Annikkini!"

"Paljonko pyydän? Enhän pyydä mitään arvokkaista lahjoistasi. Enhän tahdo muuta kuin leikkiä vain!" puolustihe Annikki.

"Yksinkö leikkiä tahtoisit, Annikkini?" kyseli Elämä.

Annikki nauroi: "Kuka yksin leikkiä viitsisi! Anna entiset leikkitoverini minulle takaisin."

"Yksin on elämän kenttä kuljettava. Ei ole mulla vallassani antaa sulle leikkitovereja. Kullakin on oma tiensä astuttavana, oma työnsä tehtävänä. Luovu leikin unelmista, Annikkini!" pyyteli Elämä.

"En tahdo luopua leikistä enkä tahdo olla yksin!" valitteli Annikki. "Sinun kanssasi, Elämä, tahdon leikkiä, koska muut eivät rupea tovereikseni."

"Annikki ainoiseni, elä pyydä leikkiä Elämän kanssa. Se leikki on leikeistä turmiollisin", varoitteli Elämä.

Mutta juuri sitä Annikki pyysi, sitä ainoata hartaasti anoi.

"Oi Annikkini, miksi minun kanssani pyydät leikkiä?" kyseli Elämä.

"Siksi että rakastan sinua", sanoi Annikki. "Oi suostu, Elämä, pyyntööni!" Ja Annikin katse oli hellä ja hilpeä, mutta vaiti oli Elämä, kunnes vihdoin synkkänä virkkoi:

"Ehdolla suostun."

"Sano ehtosi Elämä."

Mustaksi oli himmentynyt Elämän katse, ja hymy oli paennut kauvaksi hänen lausuessaan:

"Viisitoista vuotta olet nyt lapsena leikkinyt, viisitoista vuotta vielä saat minun kanssani leikkiä, mutta sitten -- -- --"

"Mitä sitten?"

"Sitten minä vuorostani tahdon leikkiä sinun kanssasi, Annikkini. Suostutko ehtooni?"

Annikki nauroi heleimmän naurunsa. "Sinä viehättävä, suloinen Elämäni! Tietysti suostun. Sehän on vain leikin jatkoa ikuisesti!"

"Se on siis suostuttu", sanoi Elämä.

Nuo sanat vielä kaikuivat Annikin korvissa, kun hän aamulla hymyhuulin heräsi vastaanottamaan äidin onnittelusuudelmaa. Annikki oli nyt viisitoista vuotias.

Ja sitten se alkoi se leikki Elämän kanssa.

Viehättävä on leikki Elämän kanssa, sillä Elämä on niin kekseliäs leikkitoveri.

Aluksi Annikki tyytyi lasten leikkeihin, nautti Elämän ilot yksinkertaisina ja ilman höysteitä, mutta sitten hän vaati enempää. Ja Elämä antoi enemmän.

Aatteiden leikki on hupainen leikki.

Mutta sille, joka aatteille sydänverensä antaa, sille ne tuottavat tuskia vain. Sitä ei Annikki tahtonut. Annikki tahtoi leikkiä.

Paljon toi aika aatteita, joiden kanssa oli kaunis leikkiä. Pois oli poistuva entisten aikojen ahtaus, uusi aika tarjosi yhdenvertaisuutta ja veljeyttä koko ihmiskunnalle. Se tasottaisi hyvän, poistaisi kurjuuden, ja sen kanssa saapuisi ikuinen rauha, ikuinen onni. Niin sanoivat innokkaat aatteiden ajajat, ja niin sanoi Annikki. Mutta voi niitä, jotka eivät ymmärtäneet leikkiä, jotka tahtoivat teossa aatteensa toteuttaa! Voi niitä, jotka onnensa uhrasivat aatteensa hyväksi ja rupesivat itse sorrettujen vertaisiksi! -- Annikki näki heidän sortuvan epätasaisessa taistelussa ja vetäytyi väristen pois, sillä tuohan ei ollut leikkiä enää.

Ei tahtonut Annikki häiritä sopusointua ympärillään, eikä särkeä aatteen kirkasta kuorta tunkeakseen ytimeen asti. Hän antoi herttaiset hymynsä, sulosointuiset sanansa kauniille aatteelleen ja sai hymyjä ja hellyyttä palkakseen. Annikki imi hunajan aatteestaan, ei huolinut karvaasta pohjanesteestä. Annikki leikki aatteiden leikkiä.

Mutta suloisempi aatteiden leikkiä on lemmen leikki. Annikki aavisti sen ja pyysi Elämältä lempeä.

"Annikki armahin", varoitteli Elämä, "elä leiki lemmellä. Lempi on antimistani jaloin. Ei sovi ihmislapsen sillä leikkiä. Kamala on lemmen kosto."

Ei välittänyt Annikki Elämän varoituksista, sillä lemmellä tahtoi Annikki leikkiä.

Ja sitten se alkoi se Annikin uusi leikki, lemmen leikki. Ja se oli kaikista leikeistä viehättävin.

Kun tummat silmät säihkyivät lempeä, ja voimakkaat käsivarret puristivat Annikkia vasten sykkivää sydäntä, silloin ymmärsi Annikki, että lemmen leikin vertaista ei ole elämässä muuta.

Entä sitten, vaikka se ei ollutkaan leikkiä sille toiselle! Entä sitten, vaikka se olikin täyttä totta sille toiselle. Olihan se Annikille hurmaavaa leikkiä!

Kun toinen pyysi omakseen, täydellisesti, kokonaan, tahtoen muuttaa leikin todeksi, silloin Annikki hymyili suloisimman hymynsä ja sanoi: "Armas, sehän oli leikkiä vain".

Ja se mikä oli parasta ja hienointa siinä toisessa, se kuoli, sillä se toinen ei ollut ymmärtänyt leikkiä. Mutta Annikki ymmärsi, ja Annikki jatkoi lemmen leikkiä uuden ystävän kanssa.

Mutta lemmenkin leikki kyllästyttää.

"Oi Elämä, anna jotain uutta", pyyteli Annikki.

"Kaikkien antimieni kanssa olet jo leikkinyt Annikkini," sanoi Elämä, "kaikki iloni olet iloinnut, ei ole mulla muuta jälellä kuin murhe."

"No, anna sitten murhe, en ole sitä vielä koskaan kokenut," sanoi Annikki.

"Annikki ainoiseni, kamala on lemmen kosto, mutta monta vertaa kamalampi on murheen kosto. Voi sitä ihmislasta, joka murheella leikkii!"

Mutta Annikki tahtoi leikkiä murheella, ei pelännyt sen kostoa.

Ja Elämä antoi Annikin aavistaa, millaista oli murhe ja epätoivo. Kun nälkä kaatoi kansaa ja taudit raivosivat, tulivat kamalat viestit Annikin kuuluville. Ja Annikki pukeutui surupukuun ja itki säälin kyyneleitä. Kaunis oli ollut hymyilevä Annikki, mutta kauniimpi vielä ja armaampi oli kyynelsilmäinen Annikki! Ja kärsivien tähden hän tästälähin tahtoi ilonsakin iloita. Kun loistavissa huveissa kurjille apua keräiltiin, leijaili Annikki mustassa murhepuvussa tanssin pyörteessä ja itki kirkkaimmat kyyneleensä kertoessaan kansan kärsimyksistä. Laupeuden enkeliksi nimitettiin kaunista Annikkia, joka murehti murehtivien kanssa. Ja päilyvässä shampanjassa joi innostunut nuoriso Annikin maljan, kun Annikki leikki murheen leikkiä.

Mutta se leikki väsytti nopeammin kuin lemmen leikki.

"Anna uutta, Elämä," pyyteli Annikki.

"Saat alkaa kaikki uutena uudestaan," lupasi Elämä. "Huomenna, Annikkini, leikkiaikasi loppuu ja minun vuoroni alkaa."

"Se on hyvä," sanoi Annikki väsyneesti. "En jaksa enää keksiä uusia leikkejä, mutta sinä Elämäni varmaan niitä keksit entistä ehompia."

Ja Annikki heräsi aamulla 30-vuotisena. Sama loiste oli silmissä kuin viisitoista vuotta sitten ja huulilla entinen hymy. Leikissä ei himmene silmien säihky, ei kalpene poskien puna, eikä tule tuskalliseksi hilpeä hymy.

Ja sitten se alkoi Elämän leikki.