Chapter 3

Heikki vaipui yhä enemmän ja enemmän synkkämielisyyteen, ja uskollisena vaimona koetti Alma rouva pienillä neulanpistoilla pitää hänen sisällistä olentoaan kuohuksissa. Ja se onnistui.

Ihme kyllä ei sekään Heikkiä tyynnyttänyt, että hän taas tapasi Anna Kallion, joka oli muuttunut niin omituisen hiljaiseksi ja rauhalliseksi. Päinvastoin Heikki kävi vielä entistä rauhattomammaksi. Hänestä tuntui aivan kuin hänen olisi pitänyt selittää jotain Anna Kalliolle. Mutta mitä se oli, jota hänen piti selittää, sitä hän ei ymmärtänyt. Mutta oli vain niin paljon mustaa ja synkkää, jota hänen piti selittää sekä itselleen että Anna Kalliolle ja sitten muille myös.

Alma rouva kohenteli kuohua ja vihdoin sen täytyi päästä puhkeamaan ilmoille.

Heikki turvautui kynään ja paperiin, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, jolle hän olisi voinut sydäntään purkaa. Ja se huojensi merkillisen paljon hänen mieltään.

Ensin hän oli ruvennut kirjoittamaan huojentaakseen omaa mieltään, mutta sitten hänestä tuntui siltä kuin hänen pitäisi huojentaa muittenkin mieltä, Anna Kallion ja muitten. Silloin hän rupesi rakentelemaan noita omituisia teoriiojaan, jotka viehättivät ja tyynnyttivät niin monen huolia ja saattoivat ihmisiä uskomaan kohtalon viisaaseen johtoon.

Joskus häntä vielä kohtasi toivottomuuden ja väsymyksen puuska, ja hän oli heittää kynänsä nurkkaan ja väkisinkin ruveta nukkumaan, nukkumaan pois kaikesta, mutta silloin oli Alma rouva aina vieressä pitämässä huolta siitä, että haavat eivät päässeet menemään umpeen.

Ja niin Heikki Soinista kehittyi vallan väkisin tuo hieno, syvämielinen kirjailija, jota niin paljon ihaellaan ja jonka rouvaa niin paljon moititaan.

Ja kumminkin se on aivan Alma rouvan ansio, että Heikki Soinista tuli semmoinen mies.

TUNNELMIA

Eräs tuttu lääkäri tunnusti minulle, että tunnelmakirjallisuus on tehnyt arvaamattoman paljon hyötyä kärsivälle ihmiskunnalle. Erittäinkin on sen siunaustatuottavat ominaisuudet olleet avuksi sellaisille sairaille, joita vaivaa onnettomuus. Hän sanoi aina määräävänsä niin ja niin monta sivua tunnelmia unettomille potilailleen ja vakuutti että kymmentä sivua enempää hysteerisimmätkään eivät kestä vaipumatta virkistävään uneen.

Morfiinilla, opiumilla, y. m. nukutusaineilla on se perin turmiollinen puoli, että annoksia yhä pitää lisätä, kun potilas pääsee niihin tottumaan, muutoin ne eivät vaikuta, mutta tunnelmilla on aivan päinvastainen ominaisuus. Sairas, joka alussa verrattain hyvin kestää kymmenen sivua, ei kuukauden perästä enää mitenkään siedä enempää kuin puoli sivua, ennenkuin hän on sikeässä unessa.

Minä innostuin tuota kuullessani kovasti, sillä tuossahan avautui laaja ala filantroopiselle toiminnalle, joka vielä voisi tuottaa mitä hämmästyttävimpiä tuloksia. Päätin heti kirjoittaa Kalle serkulleni, joka on tunnettu tunnelmakirjailija, ja kysyä hänen neuvojaan, miten varmimmin ja perinpohjaisimmin voi valmistua tunnelmakirjailijaksi. Se aika ei ehkä enää ole kaukana, jolloin perustetaan erityinen tunnelma-akatemia, jossa jokainen asianharrastaja voi saada perusteellisen valmistuksen, mutta tuota aikaa odotellessa lienee varsin paikallaan, että julkaisen Kalle serkkuni vastauksen kokonaisuudessaan. Ehkä se sisältää edes jonkun hyvän siemenen, joka kerran on tuottava runsaan sadon. Tällainen oli hänen vastauksensa:

"Kun yliopistolukuni professorien ilkeyden tähden eivät onnistuneet, päätin halveksia heitä ja ruveta kirjailijaksi. Mutta siihen tarvitsin välttämättömästi tunnelmia. Tietysti myöskin oikokirjoitusta, mutta sitähän minä kyllä osasin. Mutta tunnelmat, mistä minä ne ottaisin? Tiesin että ilman niitä en pääse mihinkään, sillä ihmisen, ja varsinkin kirjailijan, tulee aina perustaa työnsä ja elämänsä tunnelmiin, jos hän tahtoo jotain saavuttaa. Todellinen elämä on sellainen inhoittavan ikävä valtamaantie, jota kaikki kulkevat ja joka siis ei kelpaa mihinkään.

Minulla sattui olemaan hyvä ystävä, joka oli tunnelmakirjailija. Päätin kysyä neuvoa häneltä. Tullessani hänen luokseen, sattuikin niin onnellisesti, että hän juuri oli tunnelman vallassa, päättäen siitä, että hän käveli pitkillä askeleilla huoneessaan, tuijotti kattoon ja lausui korkealla äänellä vasta mustepullosta lähtenyttä sonettia. Sanoin hänelle asiani ja hän neuvoi inspiratsioonilla näin: "Ah, ystäväni, mene korpeen, synkkään korpeen. Istu yksinäiselle kivelle ja kuuntele kotikuusen kuiskehia. Anna notkean vartalosi kuvastua siniaaltoihin, luo silmäsi taivaan tähtiin ja anna tuskasi sulaa kaihon kyyneliin. Silloin luonnon pyhät tunnelmat sinut vastustamatta saavuttavat!"

No niin, olihan se helppo antaa se neuvo, mutta entäs sen käytäntöön pano! Sinä, joka olet helsinkiläinen niinkuin minä ja aiot kirjailijaksi, sinä ymmärrät asemani. Mistä minä nyt otin sen synkän korven ja yksinäisen kiven, puhumattakaan notkeasta vartalosta? Esplanaadeissa ei ole ainoatakaan kunnollista kiveä, ja jos sinne saisikin jonkun kannetuksi, niin on tuskin luultavata, että poliisi antaisi kenenkään rauhassa sulattaa siinä tuskiaan kaihon kyyneliin.

Onneksi minulla oli toinenkin tunnelmakirjailijaystävä sitä synkkää, syvää laatua. Arvelin että hän varmaan voi helpommin tunkea tilani ytimeen, ja päätin kysyä häneltä neuvoa.

Hän otti ja pani otsansa syvään poimuun, että se oli kuin synkkä pilvi, ja hänen silmänsä tuijottivat minuun, että kun ne leimahtivat, niin se oli kuin pitkäisen tuli, ja hän puhui näin sanoen: "Haa -- ettäs olet luokseni tullut minulta neuvoja kysymään, niin sinulle sanoa tahdon -- sinun pitää nousta itsessäsi niinkuin synkkä metsä, että sinä sen varjojen alle vaipuisit. Ota uni päällesi ja näe unta -- pitkät hiukset liekehtien liehuen takana -- ja kädet suonenvetoisesti väännettyinä! Haa -- syvenny sydämesi tummanpunaiseen verisuoneen, ihminen, ja anna sydämesi tulvan sanoissa kohista!"

Minä tunsin jo aivan tunnelmien esimakua. Päätin seurata hänen neuvojaan, s. o. syventyä sydämeni tummanpunaiseen verisuoneen ja nousta itsessäni kuin synkkä metsä.

Mutta nyt jouduin toiseen pulaan. En kuolemaksenikaan tiennyt, kuinka tuo kaikki oli tapahtuva. Tukkani kyllä kasvatin pitkäksi, niin että se liehui sangen hyvin tuulessa, ja käsiäni vääntelin niin suonenvetoisesti, että vasen kerran innostuksen hetkenä meni sijoiltaan, mutta siitä ei ollut pienintäkään apua. Ainoa seuraus oli epämiellyttävän runsas lääkärin lasku, joka ei mitenkään ollut omiaan herättämään minussa tunnelmia, ei ainakaan sellaisia, joita olisi viitsinyt suuremmalle yleisölle kertoa.

Kaikki oli siis turhaa! Tunnelmat eivät ottaneet tullakseen, ja koko kirjallinen urani näytti hämärältä.

Tahdoin vielä tehdä viimeisen ponnistukseni ja kysyin kolmannelta ystävältä, joka aina oli näyttäytynyt varsin käytännölliseksi mieheksi, eikö hän ymmärtäisi mitään neuvoa. Hän tuumaili kauvan aikaa, selaili Brockhausia ja muita paksuja kirjoja ja pudisteli päätään. Vihdoin hän nähtävästi löysi jotain ja virkkoi: "Auttaisikohan se keino, jota Ellen Key suosittaa niille, jotka tahtovat uskoa istuvansa viheriäisessä laaksossa, se nimittäin, että asettuu huppuun viheriäisen vaatteen alle. Arvelen että jos tarpeeksi kauvan istuu siinä, voisi ehkä saada syntymään viheriäisen laaksotunnelman."

Tuohan nyt kerrankin oli järkevää puhetta! Se ystäväni on aina niin merkillisen käytännöllinen. Päätin heti koettaa sitä keinoa, ja riensin melkein juosten kotiini.

Minulla ei ollut mitään vihreätä vaatetta kotona, mutta sama se! Jos kerran vihreä vaate voi saada aikaan kesäisiä laaksotunnelmia, niin totta vissiin lakanan silloin piti voida synnyttää valkoisia talvitunnelmia. Sen sanoi selvä järki. Ja minulle tietysti oli samantekevä, mikä tunnelma syntyi, kunhan se vain oli tunnelma.

Vedin kiihkeästi lakanan sängystäni ja aloin valmistautua vastaanottamaan tunnelmaa. Asetin paperia ja kynän pöydälleni ja avasin mustepullon. Minä tiesin tarkkaan, kuinka äärettömän tärkeä värien sopusointu on tunnelmille, ja siitä syystä en tahtonut panna alttiiksi talvitunnelmani onnistumista muutamien kurjien vaateriepujen tähden. Vaikka huoneeni olikin hiukan kylmähkö (+ 10° C), riisuin siis päältäni kaikki värilliset vaatteet ja istauduin sitten lumivalkeassa -- hm -- iltapuvussa -- tuolilleni.

Mutta sitten johtui mieleeni, että olisi edullisempaa yksin tein koettaa saada syntymään tunturitunnelmaa, koska talviset laaksotunnelmat eivät juuri ole minkään arvoisia. Siinä tarkoituksessa nousin kirjoituspöydälleni, työnsin paperit hiukan syrjään ja kävin istumaan. Jalat vedin alleni kiinalaiseen tapaan, sillä arvelin että tuo minulle hieman outo asento ehkä edistäisi tunnelmien syntymistä. Sitten vedin lakanan pääni yli. Koetin ajatella Utsjokea.

Se oli kerrassaan ihmeellistä, mitä nyt sain kokea. Ei viipynyt kovinkaan kauvan, ennenkuin talvitunnelma oli minut vallannut siihen määrin, että hampaat kalisivat suussani. Ja tunnelma yltyi vain yltymistään. Palvelustyttö keittiössä taitteli päreitä, mutta minä olin vakuutettu, että revontulet ne nyt noin alkoivat risahdella.

Kun aloin aivastella kovin kiihkeästi, niin että kirjoituspöytä huojui peloittavasti allani, arvelin että nyt oli aika laskeutua alas tuolille, tarttua kynään ja sydämeni tulvan sanoissa kohista antaa. Olen aivan vakuutettu, että silloin olisin voinut panna paperille semmoisen talvitunnelman, että moista ei oltu ennen kuultu, mutta ikävä sattuma sen sillä kertaa esti.

Ensikertalainen kun olin, en ollut huomannut lukita oveani sisäpuolelta, joka on aivan välttämätöntä aina, kun tahtoo antautua tunnelmille. Talon tytär Hilma, jonka kanssa minä olin harjoitellut duettolaulua, sattui koputtamaan oveeni, ja tunnelmien vallassa kun olin, tulin ajattelemattomasti huutaneeksi: "sisään!"

Sitä pitää olla nainen, ennenkuin nostaa sellaisen elämän aivan tyhjästä. Luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan, ja kun minä yritin hiukan selittää asemaa, mutta erehdyksessä tulin potkaisseeksi mustepullon ja muutamia kirjoja y. m. pöydältä lattialle, niin hän kirkuen syöksyi pois ja juoksi suoraa päätä hakemaan lääkäriä.

Minun ei oikeastaan tekisi mieli kertoa, kuinka tuo ikävä kohtaus loppui, sillä sen muisto herättää vieläkin minussa katkeruutta, mutta voinhan sen nyt kumminkin sanoa, osoittaakseni kuinka äärettömän varovaisia kirjailijoiden täytyy olla tunnelmien hetkinä.

Juuri kun minä kokoelin mustepulloni sirpaleita ja turmelin lakanani ja muut valkoiset tamineeni ikipäiviksi musteella, jota hetkinen sitten olin luullut tulevani käyttämään vallan toiseen tarkoitukseen, kuulin kiireellisiä askeleita oveni takana. Sitten kuulin Hilman rukoilevalla äänellä sanovan:

"Oi, koettakaa ensin hellyyttä, ennenkuin ryhdytte ankarampiin keinoihin!"

Ennenkuin ennätin ajatella, mitä tuo mahtoi tarkoittaa, syöksyi huoneeseeni rotevarakenteinen lääkäri sekä talon isäntä ja emäntä. Hilma jäi oven taakse.

Ilman minkäänlaisia anteeksipyyntöjä tai selityksiä, aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, lääkäri astui suoraa päätä luokseni ja tarttui kuin rautakouralla vasempaan käsivarteeni. Oliko ihme että vereni joutui kuohuksiin, vaikka olinkin juuri ollut talvitunnelman lumouksen alaisena. Olkoon se minulle anteeksi annettu, että huolimatta naisväen läsnäolosta, sivalsin jotenkin tuntuvasti oikealla kädelläni tohtoria poskelle, niin että suuri musta läntti siinä kohden osoitti, mihin viimeiset tipat mustepullostani noin aivan aavistamattani joutuivat. Samassa tuokiossa syöksyi isäntä esiin ja tarttui oikeaan käsivarteeni. Rouva siunasi itseään, ja minä tein jotain päinvastaista.

Mutta minkä minä taisin ylivoimaa vastaan? Ennenkuin tiesinkään makasin sängyssäni liikkumattomana. Isäntä piteli kiinni jaloista, tohtori käsistä, ja rouva kantoi suuren jääpussin pääni päälle. Tuo kaikki tapahtui tietysti täydellisesti vastoin minun tahtoani, jonka kyllä koetin heille ilmaista sekä sanoilla että, mikäli mahdollista, töillä.

En ymmärrä kuinka kaikki olisi päättynyt, ellen minä vihdoinkin olisi käsittänyt asemaa. Koko perhe sekä lääkäri olivat nähtävästi saaneet lievemmän hulluuden kohtauksen (sellaistahan kuuluu joskus tapahtuvan) ja luulottelivat minua jonkunmoiseksi vainoojaksi, jota oli pidettävä kiinni. Heitä täytyi kohdella varovasti. Rupesin puhumaan heille tyynnyttävästi, melkein hellästi, ja vaikutus oli silminnähtävä. Tohtori mutisi jotain, että pahin raivopuuska nyt oli ohi (hän nähtävästi itse hiukan aavisti asian laidan), ja isäntä ja rouva huokasivat kuin helpoituksesta.

Huoneestani en kumminkaan saanut heitä poistumaan ennenkuin olin nukkuvinani, jolloin he hiljaa hiipivät toiseen huoneeseen, ja minä kuulin kuinka tohtori määräsi, että jonkun piti vahtia oveni takana ja heti hyökätä sisään, jos pienintäkään risahdusta kuuluisi huoneesta.

Asemani oli tietysti hyvin kiusallinen, mutta koettelin pysyä niin hiljaa kuin suinkin. Vasta seuraavana aamuna näytti perhe tyyntyneen ja rupeavan selviämään edellisen päivän puuskasta. Minä sanoin heille, että paras kai oli olla aivan virkkamatta mitään eilispäivän ikävyyksistä, johon he myöntyivät, osoittamatta kumminkaan mitään erityistä kiitollisuutta. Päästäkseni tohtorista, oli minun lisäksi suorittaminen melkoinen summa muka "lääkäripalkkiota".

Koetin unohtaa kaikki nuo ikävyydet, niin pian kuin suinkin saatoin, sillä pääasianhan kumminkin olin saavuttanut: Tiesin kuinka tunnelmat saadaan syntymään, ja siitä päivästä saakka olen sen tietänyt, ja kirjailijaurani on ollut taattu.

Hyvin pian sitä tottuu niin paljon, ettei tarvitse käyttää mitään vaatetta, vaan värilliset lasisilmät riittävät. Kun niiden läpi katselee ilmiöitä, saa syntymään vallan merkillisiä tunnelmia. Lasisilmien väri on tietysti aina sovitettava sen mukaan, millaisen tunnelman kulloinkin tahtoo syntymään.

Ilahduttavana ajan merkkinä on mainittava, että kirjallisuus meillä yhä enemmän ja enemmän alkaa muodostua tunnelmakirjallisuudeksi. Se on jo käytännöllisistäkin syistä suuri edistysaskel.

Muullaisessa kirjallisuudessa ei näet koskaan edeltäkäsin voi tarkalleen määrätä, kuinka pitkäksi kirjoitus kulloinkin venyy, mutta tunnelmakirjallisuudessa voi.

Minä esimerkiksi päätän, että nyt kirjoitan viisi sivua tunnelmaa. Kun nuo viisi sivua ovat täynnä, panen pisteen. Jos sattuisi niin, että lause jää kesken, niin se ei tee ollenkaan mitään. Silloin panen yhden pisteen asemesta kolme pistettä, ja se vain kohottaa tunnelmaa.

Ajatelkaappa mikä paperin säästö se jo on, kun ei koskaan mene tuumankaan vertaa hukkaan, puhumattakaan muista eduista.

Pisteiden oikea käyttäminen on hyvin tärkeä puoli tunnelmissa. Jos ei löydä sopivata sanaa, niin on aina aukon kohdalle asetettava vähintäin kolme, korkeintain kahdeksan pistettä. Ja jos käsi väsyy liiasta ponnistamisesta, kuten varsin usein tapahtuu, kun on levereerattava tunnelmia useammalle kustantajalle, niin on myöskin aina levähtäessä piirrettävä joitakuita pisteitä sinne tänne sanojen väliin. Se on vallan ihmeellistä, kuinka valtavasti pisteet kohottavat tunnelmia! Joskus voi vaihteeksi käyttää ajatusviivojakin, varsinkin ellei satu keksimään sopivia ajatuksia, ja pari huutomerkkiä siellä täällä ei myöskään vahingoita.

Hyvin tärkeätä tunnelmissa on myöskin se, että sama asia sanotaan tarpeeksi monta kertaa ja jokseenkin samoilla sanoilla. Sillä on myöskin vallan merkillinen voima kohottaa tunnelmia. Jos esim. tahtoo saada ikävä-tunnelmaa liikuttamaan lukijaa kyyneliin asti, voi sen sanoa näin: "Hän istui itsekseen ja ikävöi.... Niin -- -- itsekseen hän -- -- -- istui -- ja ... ikävöi! Ikävöi ... ikävöi ..... alati itsekseen ... ikä ... vöi..." Jos kirjailija tietää, että lukijakunta on hyvin blaseerattu, voi hän toistaa vielä useampia kertoja sanottavansa. Silloin on vaikutus varma.

Ensi vuodeksi olen tehnyt kontrahdin erään tunnetun sanomalehden kanssa, sitoutuen sille kirjoittamaan joka viikko 95 cm tunnelmia à 30 p. cm, joka tekee Smk. 28: 50 viikossa, Smk. 114: -- kuukaudessa ja summa summarum Smk 1368: -- vuodessa. Jos mahdollisesti näissä lyhykäisissä ohjeissani olisin unohtanut mainita jotain seikkoja, joita tunnelmakirjoittajan on tärkeä tietää, voi jokainen helposti tulevista tunnelmistani saada selville, mitä hän ehkä vielä haluaisi oppia."

NAURETTAVA JUTTU

Pappilassa se alkoi se juttu, jolle koko kirkonkylä nauroi.

Asian laita oli nimittäin se, että rovastilla oli apulainen, kömpelö, talonpoikainen, valkotukkainen pastori Rantala, joka oli niin omituisen nälkäisen ja kuihtuneen näköinen, että Ailin, rovastin ainoan tyttären, oli käynyt häntä kovin sääli ensin. Mutta sitten rupesivat kaikki pitäjän herrasväet huhuamaan, että Aili oli kihloissa pastorin kanssa. Herranen aika, kuinka se harmitti Ailia, ja hän päätti näyttää kaikille, että kyllä hän ei ole kihloissa pastorin kanssa eikä ikinä tule. Ja hän näytti.

Mutta ei se ollut se se naurettava juttu.

Se alkoi vasta sen jälestä kun Agnes tuli pappilaan. Agnes oli 17-vuotias ja kaunis kuin päivä. Hän oli äskettäin ensimäisen kerran esiintynyt laulajattarena ja hurmannut pääkaupungin yleisön. Nyt hän oli tullut rauhaisaan maapappilaan levähtämään muutamiksi viikoiksi, ennenkuin hän läksi Pariisiin lauluopintojaan jatkamaan. Vanha rovasti oli näet hänen enonsa, ja paitsi sitä oli Aili hänen entinen koulutoverinsa ja "paras ystävänsä".

Agnesin kävi myöskin ensin sääli pastoria, ja hän koetti olla hyvin ystävällinen pastori raukalle, joka aina oli yksin. Mutta kun Aili aina nauroi ja tirskui hänelle, rupesi Agnesiakin naurattamaan. Pastori saattoikin olla niin sanomattoman koomillinen. Näkyi niin perin selvään, että hän ei ollut tottunut liikkumaan salongeissa, ja että hän ylimalkaan piti koko maailmaa suurena talonpoikaispirttinä, jossa ei kukaan katsonut karsaasti, vaikka hän liikkui ja käyttäytyi omalla alkuperäisellä tavallaan. Agnes ja Aili kulkivat aamusta iltaan vavistuksessa, että pastori jonakin päivänä sylkisi uudelle salinmatolle, tai tekisi jotain muuta yhtä hirveätä.

Mutta sitä pastori ei tehnyt, sillä yht'äkkiä tapahtui hänessä kääntymys. En nyt tarkoita kääntymystä maallisista asioista hengellisiin, vaan päinvastoin. Pastori oli tähän asti ollut harras pappi ja toimittanut virkansa nuhteettomasti välittämättä tämän maailman turhuudesta. Mutta nyt kaikki tuo vanha elämä ikäänkuin katosi, ja hänelle avautui uusi, tuntematon, omituinen maailma, joka saattoi hänet vallan ymmälle.

Pastori näet rakastui.

Siitähän ei olisi muuta kuin hyvää sanottavaa, jos hän olisi rakastunut esimerkiksi rusthollari Penttilän pitkään Miinaan, joka jo kauvan oli luonut lempeitä silmäyksiä pikku pastoriin. Mutta niin ei valitettavasti ollut asian laita.

Sehän se oli sen naurettavan jutun alku, että pastori rakastui Agnesiin.

Agnes huomasi sen, ja Aili huomasi sen, ja kaikki pitäjän herrasväet huomasivat sen. Ja Agnes ja Aili nauroivat sille niin, että kyyneleet vierivät pitkin poskia, niinkuin ainoastaan 17-vuotiaat osaavat nauraa.

Pastorilla itselläänkin oli jonkunmoinen hämärä aavistus siitä, kuinka sanomattoman naurettavaa se mahtoi olla, että hän, mökin poika, jonka armeliaat rouvat olivat arpajaisten ja soitannollisten iltamain avulla papiksi asti kasvattaneet, ja joka ei ylioppilasajallaan ollenkaan päässyt tutustumaan Helsingin yleisöön, rakastui tuohon pääkaupungin hienoston hemmoteltuun kukkaan, joka kerran oli tuleva voittamaan koko maailman taiteellaan. Eikä se edes ollut tuollaista platonillista rakkautta, joka tyytyi ihailemaan etäältä vain. Ei, se oli -- niin, ei pastori ollenkaan voinut selittää, mitä se oli, sillä hän ei ollut eläissään lukenut ainoatakaan uudenaikaista psykologillista romaania, eikä siis tiennyt mitään rakkauden luonteesta ja ilmestysmuodoista.

Kyllähän hänkin tietysti oli ajatellut, että hän kerran tulevaisuudessa, päästyään pitäjänapulaiseksi tai kappalaiseksi, hankkisi oman kodin ja menisi kristilliseen avioliittoon Penttilän Miinan tai jonkun toisen hyvän tytön kanssa, mutta tämä hänen tunteensa Agnesiin oli jotain muuta, jotain uutta, selittämätöntä, jolla ei ollut mitään tekemistä ulkonaisten muotojen ja yleensä maailman tapojen kanssa.

Tähän saakka pastorin sisäinen olento oli ollut yhtä surkastunut kuin ulkonainenkin, mutta nyt tuntui kuin elämän kevät yht'äkkiä olisi hänellekin alkanut. Se oli niin huumaava se tunne. Siinä oli tuskaa, oli riemua, ääretöntä riemua. Hän eli, eli, eli ja oli nuori. Hän näki päivän paistavan, tunsi kukkain tuoksun, kuuli tuhansia säveliä luonnossa. -- Tuo tunne otti hänet kokonaan valtaansa, vei koko hänen olentonsa.

-- -- -- -- -- --

Pastori oli kyllä, herra paratkoon, ollut kömpelö ja tottumaton käyttäytymään ennenkin, mutta nyt häneltä meni viimeinenkin itsensä hallitsemisen hiukkanen.

Mutta olikos se kummaa? Mistä hän saattoi aavistaa että maailmassa löytyi tuommoinen Agnes, tuommoinen keväinen keijukainen, nurmen heinä hieno ja hento -- tuommoinen laululintunen, joka joskus viserteli kuin leivo päiväpaisteessa, ja joskus taas yksin lauleli sellaisia omituisia, tuttuja, surunvoittoisia säveliä, jotka palauttivat pastorin mieleen kauvan unohdettuja aikoja. Noita samoja säveliähän ennen muinoin, äärettömän kauvan aikaa sitten, äiti poloinen oli hyräillyt pikku pojalleen salomaan mökissä.

-- -- -- -- -- --

Ja pastori rakasti Agnesia. Eikä ainoastaan rakastanut, vaan toivoi omakseen koko sielullaan, kaikilla ennen tukahdetuilla tunteillaan, jotka elämän ajalla olivat häneen kertyneet ja nyt vasta puhkesivat esiin, täyttäen koko hänen olentonsa.

-- -- -- -- -- --

Tietysti pastori ei voinut keltään peittää sydämensä tilaa, ja se oli loppumattomana ilon lähteenä pitäjän nuorisolle sinä kesänä. Eihän sitä tarvinnut muuta kuin mainita Agnesin nimi, niin pastori lensi tulipunaiseksi, ja paitsi sitä hän niin epäluuloa herättävällä tavalla alkoi käyttää parasta pukuaan arkipäivinä sekä hankki itselleen vaalean ruskeat kesäkengät ja punaisen kaulahuivin, koska Agnes kerran oli tullut maininneeksi rakastavansa lämmintä punaista väriä.

Pastori ei koskaan ennen ollut ottanut osaa pitäjän nuorison huvituksiin, mutta nyt hän oli ensimäinen ja viimeinen kaikilla kalastusretkillä, lawn-tennis kentällä, kävelymatkoilla y. m. Ja koko ajan hänen katseensa lakkaamatta seurasivat Agnesia, niin että tyttö parka olisi vallan hermostunut, ellei se olisi ollut samalla niin sanomattoman naurettavaa.

Olisi synti sanoa, että pitäjän nuoriso osoitti mitään ylenmääräistä hienotuntoisuutta viittaillessaan pastorin sydämen tilaan. Mutta pastoria nuo suorat ja epäsuorat viittaukset eivät ollenkaan kiusanneet. Päinvastoin. Siinä oli jotain suloista, että ihmiset yhdistivät hänen ja Agnesin nimen. Se ikäänkuin antoi hänelle toivon aihetta. -- -- -- Ehkei se ollut niin aivan mahdotonta. Olihan suurempiakin ihmeitä tapahtunut. Agnes oli tosin niin hento ja hieno, ja kaikki häntä ihailivat. Hänestä toivottiin niin paljon. -- -- Mutta olihan pastorikin nuori ja työkykyinen ja -- niin, työtä hän tekisi tästälähin kuin karhu. -- Eihän se piispanistuinkaan mikään maailman mahdottomuus ollut -- --

Pitäjän leijona, kunnanlääkäri Björkman, oli varsinkin ottanut erityistehtäväkseen pitäjän neitosten ja etupäässä Agnesin huvittamisen pastorin kustannuksella. Kuinka verrattomasti hän osasi yllyttää pastoria näyttämään rakkauttaan mitä hullunkurisimmalla tavalla! Pastori piti kaunista tohtoria suurena auktoriteettina kaikissa ulkonaista esiintymistä koskevissa asioissa, ja se oli varmaan kokonaan tohtorin ansioksi luettava, että pastori yht'äkkiä rupesi esiintymään mitä merkillisimmissä kaulakoristuksissa, joissa punainen väri aina loisti ylinnä. Eräänä päivänä sanoi tohtori Agnesille:

"Kyllä te, neiti Agnes, olette hyvin sydämetön, kun ette koskaan ole edes huomaavinanne pastorin komeutta, vaikka hän kohta on uhrannut koko vuosipalkkansa punaisiin kravatteihin."

Agnes nauroi niin että valkoiset hampaat kiiluivat, ja kun pastori samassa astui sisään, kääntyi 17-vuotias keijukainen heti häneen huudahtaen:

"Voi kuinka pastorin uusi punainen kaulahuivi on ihana!"