Chapter 2

Jos ihminen tahtoo harrastaa jotain -- sanokaamme esim. suomalaisuutta -- niin sitä ei suinkaan ole käsitettävä niin, että hänen itse pitäisi puhua suomea, edistää voimiensa mukaan suomalaista taidetta, kirjallisuutta, teollisuutta y. m. Se olisi perin orjuuttavaa ja ikävää. Hän saa kotikielekseen valita, minkä ikinä tahtoo. Erittäin ansiokasta on, jos suomenkielen harrastaja kotikielekseen ottaa joko ranskan tai saksan tai englanninkielen, mutta noiden puutteessa kyllä ruotsinkielikin soveltuu. Tuttavapiirissään hänellä tietysti ei myöskään ole mitään velvollisuuksia kieleen nähden. Eikä hänen itsensäkään ole pakko oppia suomea, sillä sehän on niin perin vaikeata kieltä. Pääasia on että hän aina ja joka paikassa puhuu siitä, kuinka äärettömän tärkeätä ja välttämätöntä se on isänmaan edulle, että koetetaan kaikkialla puhua suomea sekä edistää suomalaista taidetta, kirjallisuutta, teollisuutta j. n. e. Varsinkin juhlapuheissa tulee tarkkaan teroittaa noita asioita kuulijakunnan sydämeen. Se on suomalaisuuden harrastamista.

Raittiutta voi harrastaa siten, että aina koettaa selvittää kuinka turmiollista alkoholin nautinto on muille. Se ei tietysti mitenkään estä itse harrastajaa hyvässä seurassa juomasta pari lasia, vaikka tosin jonkunmoinen kohtuus on suotava. --

Mutta nyt minä taas jouduin pois Lienu Oksasesta.

Lienu harrasti erisin isänmaallisuutta ja kansallisuutta. Se sopi niin hyvin siksi että hän puhui leveätä Savon murretta, eikä oikein osannut perehtyä kirjakielen suulliseen käytäntöön. Hän kyllä vakavasti koetti oppia ruotsiakin, mutta se oli niin merkillistä, että hänen kielensä aina käännähti puhumaan sellaista Kuopion takana kehittynyttä ruotsia, joka, kuten tunnettu, hiukkasen eroaa esim. Tukholman ruotsista. Nuo syyt kaikki vaikuttivat sen että Lienu innokkaasti harrasti kansallisuutta. Ihmisen pitäisi aina antaa olosuhteiden määrätä harrastuksiaan, eikä ruveta omin päin puskemaan sinne tänne, niin kaikki kävisi hyvin, kuten Lienu Oksasellekin.

Kun Lienu esim. lausui runon Savon murteella tai piti jatkoopiston konventissa "puhheen isänmoalle", niin se oli siinä määrin kansallista, että kenen tahansa saattoi käydä kateiksi.

Isänmaallis-kansallista harrastusta seurasi luonnollisena liitteenä raittiusharrastus esitelmineen, teeiltamineen, paketti-iltoineen y. m., y. m.

Mutta kaikki harrastukset käyvät ajan pitkään yksitoikkoisiksi, ellei hanki niissä tarpeellista vaihtelua. Nainen, jonka sallimus on määrännyt kehittymään eteväksi, vaatii monipuolisempaa työtä, laajempia näköaloja.

Ensi aluksi Lienu päätti ruveta harrastamaan lastenkasvatuksen parantamista ja piti siinä tarkoituksessa sarjan esitelmiä kansankodissa, siten tarkoin seuraten luonnon viisasta järjestelmää, joka on säätänyt, että kaikki lastenkasvatusesitelmät ovat etevien lapsettomien naisten hoitoon jätettävät. Vai onko joku ehkä kuullut jonkun äidin pitävän esitelmää lastenkasvatuksesta? Ei ikinä. Tuskin he kykenevät lapsiaan kasvattamaankaan, vielä sitten esitelmiä pitämään. Työn jako on siinä kuten muuallakin maailmassa ainoa oikea. Toiset synnyttävät lapsia ja hoitavat niitä. Toiset synnyttävät teoriioja lapsista ja kehittävät niitä.

Kun Lienun esitelmäsarja loppui, hän perusti lastenkasvatusyhdistyksen, hankki sille valtioavun ja tuli itse yksimielisesti valituksi sen ensimäiseksi kunniajäseneksi sekä rupesi sitten harrastamaan muita aatteita.

Hän päätti ensi aluksi uhrata koko elämänsä naisasialle. Siksi hän leikkuutti tukkansa lyhyeksi, halveksi kaikkia miehiä ja ryhtyi suorittamaan ylioppilastutkintoa. Mutta se matematiikka rupesi niin pahasti kangertelemaan. Ja kun hän tarkkaan mietti asiata, niin olihan sulaa hulluutta uhrata kallista aikaa tuollaisen mitättömän tutkinnon suorittamiseen, kun hänellä itse asiassa jo oli paljoa suuremmat tiedot kuin siihen vaaditaan. Paljoa parempi oli tietysti heti suorittaa neljä laudaturia ja yksi cum laude sekä pyytää dispanssi ylioppilastutkinnosta ja tulla suoraa päätä maisteriksi.

Niin hän päätti tehdäkin ja rupesi siinä tarkoituksessa kuuntelemaan luentoja yliopistossa.

Mutta senhän koko maailma tietää, että professorit meidän yliopistossa ovat _niin_ omituisia. Vaativat kaikenlaisia detaljitietoja sen sijaan että heidän tietysti pitäisi tyytyä siihen, että nuoret tiedemies-alut osaavat tuollaisia ylimalkaisia yleiskatsauksia ja johtavia aatteita. Se on suorastaan intelligenssin ja luontaisen orginaliteetin surmaamista tuo laudaturien lukeminen täällä meillä.

Sen huomasi Lienu Oksanen sangen pian ja käsitti, kuinka lievimmin sanoen mieletöntä olisi ruveta täällä meidän yliopistossa tutkintoja jauhamaan. Monta vertaa viisaampaa oli tietysti mennä jonnekin ulkomaille, jossa ei olla niin ahdasmielisiä, ja tulla suorastaan tohtoriksi. Siihen menisi vuosi, tai korkeintaan puolitoista.

Sitten voisi aina nimikortteihinsa painattaa _D:r Phil._ nimen jälkeen. Se olisi toista kuin ylioppilaslakki ja laakeriseppele! Ja paitsi sitä, jos isänmaalliselta kannalta katsoi asiata, niin se oli suorastaan hänen velvollisuutensa menetellä siten. Suomi on niin köyhä maa, että sillä todellakaan ei ole varaa kätkeä kynttilöitään vakan alle, vaan niiden on sallittava loistaa niin kirkkaasti kuin suinkin.

Kaikista noista syistä Lienu piti velvollisuutenaan lähteä ulkomaille. Ja hän läksi.

Puolen vuoden perästä hän palasi, ja hänen nimikorteissaan oli _Lienu Oksanen, D:r Phil. Helsingfors, Finlande_. Siitä päättäen hän oli tohtori. Ja miks'ei olisi ollut? Pääsee sitä Amerikassa tohtoriksi kuudessa viikossakin, jos on oikein etevä. Ja siitä lähtien hän on ollut lähinnä tärkein henkilö Helsingissä. Tärkein on tietysti hänen henkinen kaksoisveljensä, jonka toimena on "edustaminen" kaikissa juhlallisimmissa tilaisuuksissa.

Minun mielestäni nuo molemmat olisivat voineet mennä naimisiin, mutta niin ei käynyt. Sehän on tunnettu, että etevien miesten rouvat tavallisesti ovat hiukan niin ja näin, mitä etevyyteen tulee, ja se se kai oli syynä siihen, että tuo mainittu miehinen edustaja ei tullut ajatelleeksi Lienua, vaan valitsi toisen.

Mutta Lienu valitsi myöskin toisen. Tapahtui nimittäin niin, että kun tohtori Lienu Oksanen täytti 40 vuotta, hän innostui ja kirjoitti kirjan sekä piti esitelmiä siitä kuinka rakkaus, erootillinen rakkaus, kumminkin on elämän keskipisteenä, ja selitti että ainakin naisille se "suuri rakkaus" useimmiten tulee vasta sitten, kun he ovat 40 vuotta täyttäneet.

Tuollaista esitelmää kuunteli kerran vasta tullut ylioppilas Mikko Pitkänen, ja eihän se ollut ihme, että hän siitä ihastui iki hyviksi ja sai vamman sydämeensä. Vuoden verran hän suri nuoruuttaan, joka esti häntä uskaltamasta suoraan lausua sydämensä hehkun Lienu tohtorille, mutta hän seurasi uskollisesti koko ajan ihannettaan totellen hänen pienimpiä viittauksiaankin. Ja tohtori heltyi hänen uskollisuudestaan, otti vuoden lopulla hänet omakseen ja painatti nimikortteihinsa "_Lienu, Oksanen-Pitkänen, D:r Phil._"

Nyt oli viimeinen rauhallinen satama saavutettu. Tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen tunsi, että hän nyt saattoi levätä laakereillaan ja harrastaa suurella varmuudella mitä ikinä hän tahtoi, sillä hänen asemansa oli täysin vakaantunut. Ei koko Suomessa enää ole ainoatakaan, joka ei myöntäisi, että tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen on etevä nainen.

KUINKA HÄNESTÄ TULI KIRJAILIJA

Koko maailma moittii Alma rouvaa ja kiittää hänen miestään, tunnettua kirjailijaa Heikki Soinia. Ja kumminkin on asian laita se, että Heikki Soini ei ikinä olisi, tullut siksi, mikä hän nyt on, ellei hänellä olisi ollut rouvana juuri Alma rouva. Josta syystä meidän siis tulisi olla kiitollisia Alma rouvalle eikä moittia häntä.

Onhan se totta että Alma rouva on tavallista typerämpi ja keskinkertaista pintapuolisempi, ja eihän sitä voi kieltää, että hän on, suoraan sanoen, hiukan raaka, mutta se ei ollenkaan vähennä hänen ansioitaan siinä asiassa, että Suomi sai hyvän kirjailijan.

Se on niin, että kaikki on parasta, mikä tapahtuu, vaikka ihmiset ovat itsepäisiä eivätkä ota uskoakseen sitä, vaan koettavat niskotella kohtaloa vastaan.

Tällä tavalla se tapahtui se heidän yhtymisensä, tarkoitan Heikki Soinia ja Alma rouvaa.

Heikki Soini oli pienestä pitäen ollut lahjakas poika ja samalla tavattoman tunteellinen. Mutta juuri tuo tunteellisuus esti häntä etenemästä tässä maailmassa. Kaikki asiat näet häneen koskivat, ja hän tuntui pitävän itseään vastuunalaisena koko maailman mustuudesta.

Monien mutkien perästä hänestä tuli ylioppilas, ja vaikka hänen menestyksensä yliopistossa ei ollut kovinkaan loistava, oli se sitä loistavampi naismaailmassa.

Semmoisia uneksivia, surumielisiä silmiä ei ollut kellään koko Helsingissä, ja entäs tuo puolipitkä tumma ja kihara tukka ja mustat viikset! Helsingin naismaailma oli lumottu.

Ja Heikki viihtyi niin merkillisen hyvin tuossa maailmassa. Hän oli rikas poika eikä tarvinnut kiirehtiä virkatutkintoaan. Entä sitten, vaikka hän kuluttikin suurimman osan ajastaan naisseuroissa!

Hän kulki pidoista pitoihin. Naiset hymyilivät hänelle, tulevaisuus hymyili, koko maailma hymyili. Elämä tuntui loppumattomalta kevätjuhlalta vain. Hän sai rakkautta kaikkialta ja antoi rakkautta kaikille. Koko sydämellään hän tuntui ihailevan tuota viehättävää maailmaansa ja naissukupuolta yleisesti, ei ketään erityisesti. Pieni kädenpuristus, kauniiden silmien loiste, poskien punastus, saivat aina hänen verensä kuohuksiin, tulivatpa ne sitten miltä taholta tahansa.

Totta on että Anna Kallio herätti hänessä hiukan erilaista tunnetta, mutta ei se varmaankaan ollut rakkautta. Ennemmin se oli jonkunmoista kunnioitusta, tai ystävyyttä, tai mitä se nyt lienee ollut. Anna Kallio kuului naisyhdistykseen ja häneltä puuttui melkein kokonaan tuo viehättävä epävarmuus ja epäloogillisuus, joka tekee nuoret tytöt niin hurmaavan suloisiksi ja avuttomiksi. Ei Anna Kallio ollenkaan vastannut Heikin naisihannetta. Siksi hän oli aivan liian itsenäinen. Mutta se oli niin omituista, että joskus kun Heikki oli väsynyt ja alakuloinen, tuntui hänestä kuin elämällä olisi ollut toinenkin puoli, jota hän ei vielä ollenkaan tuntenut. Sellainen vakava, harmaa työpuoli, joka häntä hiukan peloitti. Semmoisina hetkinä hän aina kaipasi Anna Kalliota ja etsi hänen seuraansa. Siinä oli jotain äidillistä tuossa hellyydessä, jolla Anna Kallio Heikkiä tyynnytti, ja Heikin oli aina hyvä olla hänen seurassaan. Mutta tietysti se ei ollut rakkautta.

Sitten tapahtui ensimäinen käänne Heikki Soinin elämässä. Se tapahtui hyvin äkkiä. Koko tuo hymyilevä, herttainen naismaailma, joka siihen asti oli ollut Heikille elämänehtona, näytti jakautuvan kahtia. Toiselle puolelle tulivat kaikki muut naiset, toiselle puolelle vain yksi ainoa. Ja Heikin järki parka joutui tuosta niin pyörryksiin, ettei hänellä enää ollut kylliksi älyä rakastuakseen edelliseen puoleen, vaan hän rakastui jälkimäiseen. Kaikki muu katosi hänen olemuspiiristään, hävisi, peittyi sumuun. Tuo yksi ainoa olento, joka jäi jälelle, oli Alma Järvinen.

Alma Järvinen oli äskettäin palannut Sweitsistä Helsinkiin ja herätti ensi kerran huomiota "Suomalaisessa Seurassa" ylioppilastalolla. Siihen aikaan olivat Helsingin fenomaaniset tytöt ylimalkaan tuollaisia herttaisia, pieniä, tyttökoulun läpikäyneitä, joilla oli varsin paljon sekä sydäntä että järkeä, mutta ulkonaista suloa hiukan niukemmalta. Eihän se tietysti ollut mikään vika, mutta miehet ovat Aatamin ajoista saakka olleet hieman omituisia noita asioita arvostellessaan.

Siitä syystä Alma Järvinenkin heti paikalla sai aikaan mullistuksia ylioppilasmaailmassa, kun hän muodikkaassa vaaleassa silkkihameessa ja tukka kammattuna eri lailla kuin kellään muulla koko Helsingissä, leijaili Suomalaisessa Seurassa, jonne hänen tähtensä sinä iltana oli saapunut pari tunnettua sveessiäkin.

Se tuli suorastaan kunnia-asiaksi suomenmielisille ylioppilaille estää svekomaaneja anastamasta Alma Järvistä omaan piiriinsä.

Siltä kannalta Heikki Soinikin asian ensin otti, kun hän perin huomattavalla tavalla koetti suositella tuota uutta tähteä. Mutta varsin pian hän oli itse auttamattomasti kiinni, sillä uutuuden viehätystä ei hänkään voinut vastustaa.

Alma Järvinen näytti myöskin melkein heti rakastuvan Heikkiin, ja Heikki oli onnen kukkuloilla.

Omituista kyllä hänessä tuntui ensin hiukan kuin omantunnonvaivoja joka kerta, kun hän sattui muistamaan Anna Kalliota, vaikk'ei hän ikimaailmassa ollut Annaa hakkaillut. Eihän sitä nyt kukaan ihminen voinut mielistelemiseksi selittää, että hän vakavina hetkinä haki myötätuntoisuutta Anna Kalliolta.

Saattoihan se olla mahdollista että Anna Kallio rakasti Heikkiä -- Heikillä oli epämiellyttävä aavistus siitä, että se oli _hyvin_ mahdollista -- mutta Anna Kallio oli niin voimakas ja itsenäinen, että tuommoinen pikku pettymys ei varmaankaan kovin paljoa tulisi häntä rasittamaan, kun taaskin hento, sinisilmäinen Alma Järvinen varmaan sortuisi maan tasalle, jos häntä sydänsuru kohtaisi. -- Niin laski Heikki ja laski väärin, kuten miehet tavallisesti aina laskevat väärin, kun on naisista kysymys.

Sillä kannalla olivat asiat, kun kohtalo itse tarttui ratkaisevasti ohjaksiin ja ohjasi kaikki oikealle tolalle, kuten kohtalo aina tekee, vaikk'eivät ihmiset sitä myönnä.

Jos Heikin ja Anna Kallion hyvät ystävät olisivat saaneet päättää noissa asioissa, olisi Heikistä ja Anna Kalliosta tullut pari. Ja jos heistä olisi tullut pari, olisivat he tulleet niin onnellisiksi, että he täydellisesti olisivat vaipuneet omaan onneensa, eikä kellään muulla ihmisellä olisi sen perästä ollut mitään iloa eikä hyötyä heistä. He olisivat löytäneet, tai luulleet löytävänsä toisissaan vallan pohjattomia aarteita, joita nauttiessa ja ihaillessa he olisivat kuluttaneet kalliin aikansa välittämättä mitään koko muusta maailmasta. Toisin sanoen, heidän oma onnensa olisi kokonaan niellyt heidät.

Alma Järvinen taas olisi siinä tapauksessa merkillisen pian hakenut ja löytänyt lohdutusta muualta. Hän olisi mennyt naimisiin jonkun pullean pankintirehtöörin tai senaattorialun kanssa, joutunut suotuisaan maaperään, kukoistanut ja rehoittanut, eikä hänestäkään olisi ollut sen enempää hyötyä eikä iloa muualla maailmassa kuin mahdollisesti suuremmissa arpajaistoimikunnissa ja juhlapäivällisissä.

Mutta kohtalo tiesi kuinka asiat olivat järjestettävät.

Se pani Heikki Soinin ja Alma Järvisen kihlautumaan ja menemään naimisiin.

Ensin Heikki kumminkin hät'hätää suoritti maisteritutkinnon, sillä eihän hän nyt ylioppilaana voinut Alma Järvisen mieheksi ruveta.

Sitten he menivät naimisiin, ja Heikki oli niin onnellinen, kuin ihminen olla voi. Ei sekään voinut häiritä hänen onneaan, että Anna Kallio yht'äkkiä näytti käyvän kymmenen vuotta vanhemmaksi, aivan kuin joku kalvava sisällinen tauti olisi häntä rasittanut. Hän matkusti pian sen jälkeen ulkomaille, ja Heikki kuuli että hän aikoi valmistautua sairaanhoitajaksi. Anna Kallio oli aina ollut niin voimakas ja itsenäinen, senhän Heikki tiesi jo ennestään.

Heikki eli kuin taivaassa, niin kauvan kuin hänen ja Alma rouvan väli pysyi semmoisena kuin se oli ollut ensimäisestä päivästä alkaen, s. o. niin kauvan kuin Alma hymyili kauniisti, pukeutui aistikkaasti ja laverteli lapsellisesti suuresta rakkaudestaan. Mutta eihän sitä ijankaiken jaksa hymyillä kauniisti, pukeutua aistikkaasti ja puhua yksinomaan rakkaudesta, kun on kahdenkesken eikä ole ketään muita näkemässä eikä kuulemassa.

Heikki teki sen omituisen huomion, että ihmisessä on kaksi puolta, ulkonainen ja sisäinen, jotka eivät aina ole vallan sopusoinnussa keskenään.

Heikki oli tutustunut ulkonaiseen Alma Järviseen, joka oli hyvin miellyttävä ja harmoonillinen ja hyvin kasvatettu olento, mutta nyt hän sai myöskin tutustua sisäiseen Alma Järviseen, joka kovaäänisesti tiuski palvelustytölle keittiössä ja kertoi juorujuttuja tuttavistaan, joille hän juuri äsken oli hymyillyt mitä sydämellisimmin. Heikki koetti ajatella, että se oli jotain satunnaista hermostumista, mutta väliin se sattui niin kipeästi johonkin arkaan paikkaan.

Niinpä kerrankin kun hän ja Alma rouva olivat kävelemässä, tuli heitä vastaan Anna Kallion äiti köyryselkäisenä ja kalpeana. He seisahtuivat kysymään kuinka täti jaksoi ja oliko Annasta kuulunut mitään. Ja Alma rouva sanoi ystävällisesti, että hän oli _niin_ paljon ikävöinyt Annaa, joka aina oli niin järkevä ja viisas, ja sitten hän pyysi vanhaa rouvaa käymään heidän "yksinkertaisessa kodissaan".

Heikin sydän lämpeni kiitollisuudesta. Kyllä hän oli hyvä, tuo hänen Almansa kumminkin, joka tahtoi ikäänkuin Heikin velkaa maksaa olemalla ystävällinen Annan äidille.

Mutta Heikki oli tuskin ajatellut ajatustaan loppuun, kun sisäinen Alma rouva pilkallisesti hymähtäen virkkoi, että vieläpä käy tuokin eukko ylpeänä ja pää pystyssä, vaikka tyttären poislähdöstä ja ulkomailla olosta onkin hyvin kirjavia huhuja liikkeellä.

Tuo koski Heikkiin kuin puukon pisto. Hän puhdas, jalomielinen Anna ystävänsä, joka ei rumaa sanaa sanonut kenestäkään! Hänenkö maineensa nyt oli Alma rouvan ja hänen kaltaistensa käsissä -- --. Mutta ei, ei, ei se ollut hänen vaimonsa, hänen Almansa, joka noin ajatteli ja puhui. Tuohon kaikkeen oli joku satunnainen syy, joka kerran oli poistuva ja kaikki muuttuva entiselleen taas.

Heikki oli joutunut jonkunmoiseen kummalliseen huumaustilaan, joka oli vallan tukahduttaa hänet. Lääkärit sanoivat että Heikki Soini oli hermostunut.

Liekö se sitten ollut hermostumista vai mitä, mutta kamalaa se oli se tila. Häntä kiusasi yöt, päivät, ja varsinkin öillä, se ajatus, että hänellä oli kaksi vaimoa: Alma Järvinen, jota hän rakasti ja Alma Järvinen, jota hän melkein inhosi. Ja entäs, jos tuo jälkimäinen olisi voimakkaampi ja surmaisi hänen armaansa, hänen oman vaimonsa -- -- Hän aavisti, hän tunsi, että niin kävisi, ja hän itki tuskasta -- --

Kyllä kai hän mahtoi olla hermostunut. Hän ajatteli aivan liian paljon vaimoaan ja antoi kaikkien pikku seikkojen vaivata mieltään. Tuo hänen ijankaikkinen tunteellisuutensa, jolle hänen toverinsa aina ennen olivat nauraneet, oli vallan viedä häneltä koko miehuuden -- -- Alma oli nyt sellainen ajattelematon -- -- "Ajattelisit joskus omiakin syntejäsi", oli Alma hänelle kerran sanonut, kun hän moitti Almaa jostakin.

Siinäpä se oli. Itsessään hänessä mahtoi olla syy, hermoissa, missä lieneekään. Ja hän rupesi ajattelemaan "omia syntejään".

Silloin hänelle selveni se merkillinen seikka, että hänessä itsessäänkin oli kaksi puolta, kaksi eri olentoa, ulkonainen ja sisäinen Heikki Soini. Edellinen oli hänelle tuttu, jälkimäinen tuiki tuntematon. Ja tuo jälkimäinen vieras olento häntä suorastaan peloitti kummallisilla kysymyksillään, loppumattomalla kaipauksellaan ja kiihoittuneilla tunteillaan. Se oli ulkonainen Heikki Soini, joka koko sydämellään rakasti ulkonaista Alma Järvistä, mutta sisäinen Heikki Soini inhosi sisäistä Alma Järvistä ja kaipasi rakkautta niin että oli nääntyä. Vähitellen rupesi sisäinen Heikki Soini inhoamaan vielä enemmän ulkonaista Heikki Soinia ja sai tuon tuostakin sellaisia toivottomuuden puuskia, että sydän oli murtua tuskasta.

Voihan sitä mies tulla hulluksi vähemmästäkin, ja Heikki jo epäili olevansakin. Lääkärit määräsivät arsenikkia ja rautaa ja käskivät hänet kesäksi Hankoon kylpemään.

Kylpymatka ja arsenikki ja rautako lienevät vaikuttaneet, vai mikä siihen mahtoi olla syynä, mutta totta on, että syksymmällä Heikki alkoi tyyntyä. Sisäinen ja ulkonainen Heikki Soini olivat nähtävästi tehneet kompromissin.

Lapsellistahan se oli tuo tuommoinen tuumaileminen ja tunnelmille antautuminen. Aika miehen täytyi voida vapautua sairaasta tunteellisuudesta. Menköön maailma menojaan! Kylläpähän aika selvittää asiat!

Heikki päätti ruveta tutkimaan lakitiedettä ja ottamaan osaa kunnalliseen elämään. Hän pyrki jäseneksi "Suomalaiseen Klubiin", koetti saada silmiensä surumielisen uneksivan ilmeen muuttumaan valppaaksi ja vakavaksi ja pääsi kamreeriksi vankkaan pankkiin.

Kaikkien luonnonlakien mukaan sisäisen Heikki Soinin olisi nyt pitänyt nukahtaa yhä sikeämpään ja sikeämpään uneen, kunnes herra kamreeri Soinista olisi kehittynyt täysin mallikelpoinen yhteiskunnan pylväs, joka vakavasti ja varmasti olisi kohonnut ylöspäin yhteiskunnallisella asema-asteikolla.

Ja niin olisi luultavasti käynytkin, ellei kohtalo olisi antanut Heikille Alma rouvaa puolisoksi.

Jos Alma rouvalla olisi ollut hiukkaisenkaan sellaisia tarpeettomia koruominaisuuksia kuin esim. hienotuntoisuutta ja ymmärtämiskykyä, olisi hän luultavasti jättänyt Heikin rauhassa kehittymään oman luontonsa mukaan, koettaen ymmärtää niin paljon kuin taisi ja antaa anteeksi sen mitä ei käsittänyt, mutta noista yllämainituista ominaisuuksista ei Alma rouvalla, Luojan kiitos, ollut aavistustakaan.

Hän ei siis jättänyt Heikkiä rauhaan, vaan otti hellänä aviopuolisona osaa kaikkiin pienimpiinkin yksityisseikkoihin, jotka vain koskivat Heikkiä. Toisin sanoen, hän esti Heikkiä nukkumasta.

Kun Heikki oli nääntyä alakuloisuuteensa, piti Alma rouva velvollisuutenaan olla joka hetki hänen läheisyydessään esittäen milloin kylmiä kääreitä, milloin kiniiniä tuskan lievittämiseksi, sillä Alma rouva oli vakuutettu, että Heikissä oli influensa. Ja Heikki ei edes osannut olla kiitollinen, vaikka hänellä kyllä olisi ollut syytä siihen.

Kun. on kotona tuollainen Alma rouva, niin mies muistaa joka hetki olevansa köysissä, ja se tunne on erinomaisen terveellinen, sillä se pitää valveilla.

Kaikkeen tosin tottuu tässä maailmassa, mutta kohtalo on säätänyt niin viisaasti, että muutamiin seikkoihin tottuminen vaatii kokonaisen ihmisiän. Kun esimerkiksi vaimo ei koskaan käsitä ainoatakaan miehensä ajatusta, tai käsittää ne vallan väärin ja sitten miehensä kuullen kertoo niitä vieraille omina ajatuksinaan, ymmärtämättä ollenkaan, mistä oikeastaan on kysymys, niin tuohon on miehen hyvin vaikea tottua.

Tapahtui esim. kerran että Heikki lukiessaan Björnsonia innostui ja rupesi puhumaan Alma rouvalle siitä. Kenellepä hän muillekaan olisi sydäntään avannut, ja joskus sitä tulee sellaisia hetkiä, että täytyy puhua. "Se on totta, niin surkean totta", huudahti hän, "että pelko, alituinen pelko on juurtunut kaikkeen. Ja elämä muuttuu silloin jonkunmoiseksi portailla elämiseksi, eikä enää omissa suojissa. Sinne ei uskalleta päästää ketään. -- Me emme _uskalla_ elää omaa elämäämme. Kuinka oikeassa Björnson on!" Miten lienevätkään nuo sanat niin niin syvästi vaikuttaneet Alma rouvaan, mutta varma on, että hän seuraavana päivänä, kun oli Heikin syntymäpäivä, ja suuri joukko ystäviä oli tullut onnittelemaan, rupesi puhumaan Helsingin vuokraoloista ja virkkoi:

"Se on niin totta mitä minä eilen sanoin Heikille, kun luimme Björnsonia, että kyllä se on oikein mitä Björnson sanoo siitä, että kohta täytyy ruveta portailla elämään, kun ei enää uskalla ajatellakaan huoneiden vuokraamista. Niitä ei suorastaan _uskalla_ enää ajatellakaan niitä vuokria".

Heikki punastui ja näytti onnettomalta, mutta Alma rouva kertoi tyynesti kuinka hän ja Heikki molemmat ihailevat Björnsonia, ja mitä nerokkaita ajatuksia sanottu runoilija tuon tuostakin tuo esiin.

Tuommoisia kohtauksia sattui alituiseen, mutta Heikki ei ottanut niihin tottuakseen.

Paitsi sitä oli hänen myöskin perin vaikea tottua sellaiseen kehnouteen, joka ei milloinkaan voinut kohoutua jokapäiväisyyttä ylemmäksi. Heikki oli hyvin konstikas olento.

Eikä hän edes ymmärtänyt sitä, että kaikki nuo ovat erinomaisen hyödyllisiä seikkoja, joita kohtalo kaikkiviisaudessaan käyttää välikappaleinaan pitääkseen uneliaita ihmislapsia valveilla. Se se juuri Heikinkin piti hereillä, se kotihelvetti.

Heikki itse koetti vakavasti saada rauhaa ja päästä nukahtamaan. Siinä tarkoituksessa hän jo yritteli hiukan juomaankin, jos siitä olisi apua. Mutta siinä hänellä oli luonto vastassa. Esteetillinen tunne oli hänessä, kuten monessa muussa kulttuuri-ihmisessä kehittynyt niin paljon, että juominen tuntui hänestä ilettävältä. Se ei koskaan voinut kehittyä hänessä intohimoksi eikä mitenkään auttanut häntä nukkumaan.