Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed Proofreaders.

Tien ohesta tempomia

Aino Malmberg

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1901

SISÄLLYS:

Siv. Jumalan kuva.....................1 Meri.............................11 Edistystä........................17 Etevä nainen.....................35 Kuinka hänestä tuli kirjailija...49 Tunnelmia........................69 Naurettava juttu.................85 Täydellinen......................103 Pikku-veli.......................117 Elämän leikki....................137

JUMALAN KUVA

MERI

Kuka laskee mereni laajuuden, kuka käsittää sen pohjattomat syvyydet, kuka aavistaa mitä aarteita se sylissään säilyttelee?

Paljon piilee mereni povessa, piilee pahaa, piilee parhainta.

Jos mereni syntysanat mulle selviäisi, jos sen syvyyksien salaisuudet mulle mainittaisi, hyvän silloin ilmoille nostaisin, painaisin pahan pohjamutaan. Hopealle silloin hohteleisivat ulappojen aallot, kullalle kuumottaisivat mereni mainingit.

Moitit mertani kylmäksi, valitat viluisiksi siintäviä selkiä.

Ei ole kylmä mun mahtava mereni, vaan viileä se on ja puhdas. Pois haihtuu polttava hehku sen aaltojen hyväilyssä ja puhdistuu mainen mustuus.

Ei ole konsaan kylmä mun mahtava mereni, se on lämpimäin virtojen meri.

Kun sen virtojen vetrehet vedet hellien hyväilevät rantamaita, silloin kukkaset elpyvät eloon ja nurmen nukka vihannoi. Ei polta poroksi, ei tuota tuhoa mun mereni lauhkea lämpö, se vain sulattaa jään ja haihduttaa hyisen hallan. Eloa ja voimaa se henkii, karuille kallioillekin se kukkia kasvattaa.

Luulet joskus tyyneksi merta, tyyneksi kuin kuollut. Voi ihmislapsi, lyhytnäköinen ihmislapsi, joka et jaksa pintaakaan oppia, vielä vähemmin syvyyksiin syventyä!

Etkö käsitä mereni mahtia, sen elonvoimien valtavuutta, jotka panevat virrat väsymättä vyörymään ja pakoittavat pinnan hiljaa huokuen heilumaan, vaikka vaahtopäät hyrskyt olisivatkin lepoon laskeutuneet? Kuollut vain voi liikkumatta levätä, mutta mereni uhkuu eloa, eikä väsy sen voima konsanaan.

Kavalaksi kuulin mertani mainittavan, viekkaaksi sanottavan voimakasta. Liian mahtava on mereni ollakseen kavala, liian voimakas ollakseen viekas.

Mutta elä leiki sen kanssa, elä yllytä voimakasta vihaan, sillä vaarallinen on mereni viha. Monta on karia meressä, paljon on kallioita aaltojen alla. Varo purttasi, varo henkeäsi! Elä koske mereni salakareihin, joita se ei tahdo ihmisten ilmoille paljastaa! Pirstaleiksi purtesi pusertuu, henkesi heität mereni syleilyssä.

Mutta ellet pelkää purttasi, etkä elämääsi sääli, jos uskallat ne uhrata mereni salaisuuksia selvitelläksesi, silloin pue purtesi purjeisiin, lähde uurtamaan ulapoita!

Lemmellä meri lempesi palkitsee, jos kaikkesi sille kannat, jos onnesi sille uskot. Eikä koskaan luovu meri omastaan, jonka sydämen se kerran on sitonut.

Oi mereni, mereni, maireheni, kuinka aina sinua kaipaan, sinä yksinäisen ystävä, sinä lemmettömän lohduttaja! En löydä lepoa lehdoissa, ei katoa metsissä mieleni kaiho. Sinä mereni, sinä vapaa, viileä mereni, sinä yksin voit tyynnyttää tuskat, laulaa lepoon maiset murheet. Yksinäisyyden ydinsalaisuutta sinä mulle opetat, siitä neuvot onnea etsimään.

EDISTYSTÄ

Näin unta. Laaja kenttä oli edessäni ja voimakkaan musiikin soidessa marssi esiin loistava sotajoukko. Siinä oli jalkaväkeä, siinä oli ratsuväkeä, siinä oli tykkiväkeä ja jos jotakin. Loppumaton ihmisjoukko oli kokoontunut kentän ympärille, ja naisilla oli kyyneleet silmissä.

Minä ymmärsin, että sotilaat olivat lähdössä sotaan, ja heidän omaisensa olivat tulleet sanomaan viimeiset jäähyväisensä heille.

Komea kenraali ratsasti rivien ohi, jotka hurrasivat innoissaan. Näin kuinka hän seisahtui joukkojen eteen ja alkoi puhua. Kuulin hänen sanovan:

"Isänmaan jalot pojat! Te olette nyt lähdössä täyttämään suurinta, pyhintä velvollisuuttanne, saattamaan surmaa isänmaan vihollisille -- --"

Samassa kajahti kirkas ääni väkijoukosta:

_"Ei sinun pidä tappaman!"_

Minä näin kuinka ihmiset rupesivat liikahtelemaan levottomasti, mutta kenraalin silmät säihkyivät ja hänen äänensä oli kuin ukkosen jyrinä:

"Vaiti kaikki mielettömät intoilijat!"

Äänetön hiljaisuus seurasi, ja kenraali jatkoi kiihkeästi:

"Vai semmoista tahdotaan uskotella isänmaan jaloimmille pojille! Tuo käsky on olemassa ja se koskee murhaa, mutta tietysti ei sotaa. Sota on itse Jumalan asettama, ja maailman suurimmat henget, kirjailijat ja taiteilijat, ovat sitä teoksissaan ylistäneet. Kansat pystyttävät kilvan muistopatsaita sotasankareilleen. Eikö siinä ole kyllin todistusta sodan pyhyydestä? Niin, pojat, tuollainen käsky 'ei sinun pidä tappaman' on olemassa muita varten, mutta teille minä annan paljoa suuremman ja tärkeämmän käskyn, ja se on: 'Surmatkaa vihollisianne!' Jos sen käskyn täytätte, on isänmaa teille sankarin nimen antava ja vihreällä voitonseppeleellä teitä tervehtivä!"

Ääretön hurraa-huuto seurasi kenraalin sanoja, ja minä kuulin kuinka joku takanani hiljakseen nauraa hytkähteli. Käännyin ympäri ja näin, että se oli ystäväni Mefisto, joka ihastuneena hieroi käsiään. Hän tarttui ystävällisesti käsivarteeni ja huudahti innoissaan:

"Eikös se ole mainiota! niin innostuttavaa, mieltä ylentävää! Kuunnellaanpa jatkoa."

Kenraali puhui taas:

"Jokainen järkevä ihminen käsittää sen päivänselvän asian, että eri aloilla on eri vaatimukset, eri käskyt, eri mittakaavat. Kyllä tiedän että äsköinen intoilija on valmis teille huutamaan myöskin: 'ei sinun pidä valehteleman', ja siinä hän on oikeassa, mikäli koskee omia päälliköitänne. Se joka päälliköilleen valehtelee, on kuoleman ansainnut, mutta muistakaa myöskin, mitä teille sanon tällä juhlallisella eron hetkellä: Jos voitte valheella, vaikkapa valalla vahvistetulla, vihollisen harhaan houkutella, niin se on luettava teille suuremmaksi ansioksi kuin kirkkain totuus."

Taas räjähti hurraa-huuto ilmoille, ja Mefisto takanani huusi liikutettuna: "Eläköön!"

Yhä enemmän ja enemmän innostui kenraali, ja yhä useammin keskeyttivät joukkojen riemuhuudot hänen puheensa.

"Teidän kädessänne, pojat", huusi hän, "on nyt isänmaan onni ja maine! Kansamme kunnian kilpi kiiltää silloin vasta täydessä loistossaan, kun se tuhatkertaisesti on huuhdottu ja pesty vihollisen verellä!"

Sotilaiden silmät hehkuivat ja posket punottivat. He olivat valmiit siinä silmänräpäyksessä surmaamaan vaikka kenen.

Mutta kenraali hiljensi ääntään ja sanoi, että he kumminkaan eivät saa unohtaa viimeistä velvollisuuttaan. joka oli avun anominen ylhäältä.

Heti sen jälkeen komea kenraali ratsasti syrjään, ja minä näin kuinka kunnia-arvoisa piispa, kiiltävä kultaristi rinnassa, astui rintaman eteen. Kaikki lankesivat polvilleen, ja piispa rukoili korkealla äänellä voittoa tälle joukolle ja surmaa viholliselle. Hän vakuutti, että Kaikkivaltias itse ylhäällä katselee, kuinka he täyttävät velvollisuutensa hallitsijaansa ja isänmaata kohtaan.

Musiikki soitti sitten virren, johon kaikki yhtyivät, ja lopuksi vielä kajahutettiin kansallishymni. Liikutettuina ja innostuneina alkoivat ryhdikkäät joukot reippaan musiikin kaikuessa marssia pois hakemaan vihollista ja voittamaan tai kuolemaan.

Mefisto nykäsi minua käsivarresta ja kysyi:

"Emmekö nyt lähde katsomaan vastapuolueen joukkojen lähtöä? Minusta tämä todellakin on niin jalostavaa ja innostavaa, että voisimme nähdä saman näytöksen vielä kerran uudistuvan. Paitsi sitä vastapuolueella on aivan toisenlainen ja vielä parempi musiikki, vaikka muu komento onkin jokseenkin sama. Lähdetäänkö?"

"Ei. Sain tuosta jo kylläkseni", vastasin kylmästi.

"Hm -- hiukan blaseerattu -- kuten nykyajan ihmiset ovat. No, katsellaan sitten seurauksia. Onhan niilläkin viehätyksensä. -- Heidän hartaat rukouksensa kuullaan" -- Mefisto koetti näyttää hurskaalta ja puhui samalla äänellä kuin äskeinen piispa. -- "Vihollinen saa surmansa -- kummankin puolueen vihollinen. Satoja ja tuhansia jää tappelutantereelle isänmaan maineen ja kunnian tähden."

Mefisto pudisteli punaista vaippaansa, ja minä näin edessäni verisen kentän täynnä silvottuja ruumiita, ja kuolevien tuskanhuudot täyttivät ilman. Käännyin kauhulla pois, mutta Mefisto lohdutti minua sanoen:

"Murheella ja kauhulla ei sovi heitä surra. Heille pystytetään muistopatsaita ja heistä kirjoitetaan innostavia runoja, sillä isänmaan kunniahan vaati heidän verensä."

Mefisto poisti kamalan näyn potkaisemalla kerran kaviollaan maahan, ja me seisoimme taas tyhjällä kentällä.

"Milloinka maailma edistyy, Mefisto?" kysyin.

"Hm -- sanoppas muuta", virkkoi Mefisto huoahtaen, "paljon, paljon on vielä tekemistä. Se on se systeemin puute, joka on edistyksen esteenä. Kun on järjestystä, musiikkia, puheita y. m. s., niin kaikki käy kuin voideltuna, kuten äsken näit. Mutta missä ei ole systeemiä, siellä ei ole edistystä. Se se oli minunkin erehdykseni, se systeemin laiminlyöminen".

Mefisto huokasi syvään ja näytti huolestuneelta, enkä minä oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

"Jos olisin alusta alkaen johtanut kaikki tarkkaan systeemiin, olisi minun nyt helpompi olla," sanoi hän, "mutta nyt kertyy huolia pääni päälle, niin että hiukseni käyvät harmaiksi. Ei se riitä ollenkaan, että ihmiset uskovat tappamisen oikeuteen. Sekin perustus alkaa peloittavasti huojua. Mutta jos uhraisin sodan, ehkä silloin helpommin voisin toteuttaa toisen unelmani. Ja se olisi varmaan mielestäsi edistys, suuri edistys!"

"En ymmärrä sinua, Mefisto," sanoin.

"Lähdeppäs katsomaan, niin ymmärrät," virkkoi Mefisto.

Hän pudisteli taas punaista vaippaansa, ja äskeinen tyhjä kenttä täyttyi uudelleen väellä.

Hyvin harjoitettu joukko marssi esiin. Ei se näyttänyt oikein sotajoukoltakaan, pikemmin voimistelujoukolta. Kaikki olivat puetut sinisiin, ruumista myöten käypiin pukuihin, ja jokaisella oli vaatemytty kainalossa. Yht'äkkiä kuului johtajan ääni, joka komensi: _"Pu--keu--tu--kaa!"_ Salaman nopeudella kukin veti esiin vaatemyttynsä, eikä viipynyt viittä minuuttiakaan, ennenkuin joukko oli aivan toisen näköinen kuin äsken. Siinä oli silkkiin puettuja naisia, ryysyisiä kerjäläisiä, silinterihattuisia herroja, palvelijoita -- kaikki sekaisin, vierekkäin, mutta kumminkin suorissa riveissä, hyvässä järjestyksessä ja tarkkaan totellen komentosanoja. Kaikilla oli tavattoman hyvin hoidetut kapeat kädet ja nopeaan liikkuvat sormet.

Taas kuului komentajan ääni: "Taskuvarkaat asentoon!" Ja suorissa riveissä marssi joukko kentän oikealle laidalle.

Heidän jälkeensä seurasi toinen joukko. Siinä oli jättiläisen kokoisia miehiä tummissa puvuissa. Kädessä heillä oli rautatangot ja vyöllä riippui hohtimia, tiirikoita ja avaimia. Komentajan ääni kuului taas: "Murtovarkaat asentoon!" Ja joukko asettui kentän vasemmalle puolelle.

Nyt ratsasti tömisten esiin loistava joukko komeilla korskuvilla ratsuilla. Miehillä oli mustat naamarit silmillä, heiluvat vihreät höyhentupsut leveälierisissä hatuissa ja suopungit käsivarrella. Komentajan ääni kajahti jälleen: "Maantierosvot asentoon!" Ja komea joukko ohjasi uljaat ratsunsa keskelle kenttää.

Joukkojen keskelle oli kohotettu korkea puhujalava, ja sen luokse ratsasti maantierosvojen loistavaan univormuun puettu upseeri. Notkeasti hän hypähti ratsultaan, jota yksi taskuvarkaista jäi pitelemään, ja nousi sitten puhujalavalle.

"Isänmaan ylpeys, jalot varkaat!" niin kuulin hänen alkavan. "Ilolla tervehdin teitä tällä samalla kentällä, jolla ennen muinoin noina julmina raakalaisuuden aikoina esi-isäimme sotajoukot kokoontuivat. Me tuskin voimme ymmärtääkään, että on ollut sellainenkin aika, jolloin ihmiset pitivät oikeutenaan surmata toisiaan, ja jolloin valtio ylläpiti suunnattomia sotajoukkoja, joita varta vasten opetettiin ja kasvatettiin murhaajiksi. Onneksi ne ajat ovat olleet ja menneet. Siihen aikaan olivat ihmiset liian ahdasmielisiä täysin käsittääkseen ja tunnustaakseen varkauden ylevää ammattia. Tosin ovat nimet semmoiset kuin Rinaldo Rinaldini, Robin Hood y. m. loistavina tähtinä tuossa pimeyden yössä, ja tapahtumat sellaiset kuin Panamayhtiön toiminta ynnä useat muut samanlaatuiset seikat todistuksena siitä, että silloinkin eli suuria sieluja, jotka ymmärsivät varkauden ylevän aatteen. Löytyi silloinkin henkilöitä, hallitsijoista kerjäläisiin asti, jotka innolla harjoittivat varkauden ammattia, mutta usein, oi kovin usein saivat he, ellei heidän yhteiskunnallinen asemansa ollut kyllin korkea suojelemaan heitä, kolkoissa vankilakomeroissa marttyyreinä maksaa uljuutensa".

Minä kuulin kuinka puhujan ääni värisi liikutuksesta ja näin kuinka kauniit naiset nostivat nenäliinat silmilleen. Mefisto huokasi osanottavasti selkäni takana.

Puhuja siirtyi sitten selittämään varkauden etuja tieteelliseltä kannalta katsoen. Hän osoitti oppineessa ja tarkassa laskussa, kuinka varkaus kansantaloudellisessa suhteessa oli saanut aikaan hämmästyttäviä tuloksia. "Niillä varoilla", selitti hän, "jotka meidän varkaat toivat kotiin viime sodasta, ylläpidetään tätä nykyä 20,000 kirkkoa ja koulua!"

Innokkailla suosionosoituksilla palkitsivat joukot tuon lauseen, ja puhuja jatkoi sitten, selittäen varkauden merkitystä esteetilliseltä ja moraliselta kannalta. "Ei mikään ammatti", vakuutti puhuja, "ole niin omiaan kehittämään ihmisen parhaimpia puolia, uljuutta, rohkeutta, kekseliäisyyttä, näppäryyttä, päättäväisyyttä, j. n. e. puhumattakaan siitä kuinka suuri vastuunalaisuus, mutta samalla jalo tehtävä varkailla on omaisuuden oikeassa tasoittamisessa. Muistakaa aina", lopetti hän, "että varastaessanne rikkailta, jaatte osan saaliista köyhille!"

Liikutettuina hurrasivat joukot, ja upseeri luki vielä hymnin, jonka kansan suurin runoilija oli kirjoittanut varasarmeijan ylistykseksi.

"Eikö tuo olisi suuremmoinen edistys?" kysyi Mefisto innoissaan. "Mutta arveleppas, jos tuo olisi ollut rinnan sota-armeijan kanssa! Ystävinä ja auttaen toinen toistaan ja siten toteuttaen veljeyden suurta aatetta!" Mefisto saneli tavattoman suurella ponnella ja vakuutuksella. Mutta sitten hän lisäsi synkästi: "Pelkään että se on liian myöhäistä!"

"Ei minusta sinulla ole syytä valittaa varkaiden puutetta nytkään, vaikk'ei meillä tosin ole varsinaista varasarmeijaa," virkoin minä.

"Ei, se on totta", myönsi Mefisto, "mutta niiden lukumäärä on vähenemässä. Kohta voi tulla se aika, jolloin ainoastaan kaikkein ylhäisimmät uskaltavat varastaa, ja keskisääty ja kansa on pakoitettu luopumaan tuosta toimesta kokonaan. Toista olisi, jos heillekin pystytettäisi muistopatsaita, jos heillekin musiikki soittaisi, puheita pidettäisi ja ylistysrunoja kirjoitettaisi kuten tappajille. Mutta sanoinhan jo, että se systeemin puute se oli minun erehdykseni".

"Eivätkö muut paheet sinua huolestuta, Mefisto? Kuinka on valheen, petoksen, vihan, kateuden y. m. laita? Taitavat olla vähenemässä nekin".

"Ei ole hätää vielä!" huudahti Mefisto innoissaan. "Tuo henkisempi puoli työalastani kehittyy varsin tyydyttävästi. Ihmiset ovat näet aina suosineet henkisyyttä ja idealisuutta. Se on hyvin kaunis puoli heissä". -- Mefisto oli merkillisen arvokkaan ja ylevämielisen näköinen. Sitten hän jatkoi: "Isänmaanrakkauden nimessä kansa vihaa kansaa. Oikeuden ja totuuden nimessä veli sortaa veljeä. Kunnia ja arvo vaatii että vahvempi musertaa heikompia, joita hän on luvannut suojella ja joiden oikeudet hän on valallaan vahvistanut. Katsoppas, ystäväni, tuota kaikkea sanotaan korkeammassa kielessä politiikaksi. Siinä on systeemiä, ja minä olen sen itse järjestänyt".

Mefisto kaapi tyytyväisenä kaviollaan maata ja hymyili muistellessaan voittojaan tuolla henkisellä työalalla. Sitten hän lisäsi huoahtaen nöyrästi:

"Mutta kiittämättömyyttä saan tietysti osakseni parhaimmilta palvelijoiltanikin. Koska he minulle myöntäisivät kunnian työstään? Ei, _toisen_ nimessä he käskyni täyttävät!"

"Kestääkö valtasi kauvan vielä, Mefisto?" kysyin.

Tuo kysymys ei mahtanut oikein miellyttää Mefistoa, sillä hän tiuskasi kovalla äänellä: "Kestää! Uskallatko sinäkin epäillä sitä?" Sitten hän vähän ajan perästä jatkoi tyynemmin: "Kerran se aika tulee jolloin _kaikki_ uskovat että valtani kestää, ja silloin se kestää. Kurjat optimistit, jotka aina toivovat paremman ajan koittavan ja heikontavat toivollaan valtaani, ne sortuvat. Silloin ihmiset luottavat järkeensä vain ja usko, toivo ja rakkaus ovat kuolleet. Silloin on valtani vankka. Ei mikään sitä silloin enää voi järkähyttää. Tuleva aika on oleva minun, minun, _minun_!"

Mefisto kasvoi jättiläisen kokoiseksi, ja minusta näytti kuin hän olisi voinut sulkea koko maailman veripunaiseen vaippaansa. Vereni jähmettyi. Eikö siis enää ollut pelastusta missään?

Mefisto pudisteli vaippaansa, ja auringon valo sammui. Minä kuulin kuinka hän nauroi kamalasti, huutaen: "Nyt on valo mennyt, nyt alkaa minun valtani!"

Minä tunsin tuskan hien otsallani ja huusin: "Sanoithan äsken että valtasi alkaa vasta kun usko, toivo ja rakkaus ovat kuolleet -- --"

"Niin, mutta ne ovat jo kuolleet! Ne sammuivat kuin auringon valo äsken sammui. Katso ihmiskuntaa! Missä luulet löytäväsi uskoa, toivoa ja rakkautta? Katso omaa kansaasi! Pimeässä yössä se toivotonna vaeltaa, ja valta on minun, minun, minun!"

Tuska oli tukahduttaa minut. Minä vaivuin maahan.

"Onko valo iäksi mennyt -- onko voittanut pimeys?"

"Pimeys -- pimeys -- pimeys --" vastasi kaiku ympärilläni.

Minä makasin maassa ja tunsin sen vaipuvan allani syvemmälle, yhä syvemmälle. Epätoivon voimalla nousin ylös maasta.

"Valon täytyy löytyä jostain. Ei ole pimeys voittanut valoa! -- Valoa, valoa kohti!"

Minä syöksyin eteenpäin pimeässä ja kompastuin alituiseen. Olin nääntyä väsymyksestä, mutta jota enemmän riensin, sitä varmemmaksi kävi tieto rinnassani, että valon täytyi löytyä jostain. Olin vaipua maahan taas, mutta en uskaltanut antaa valtaa väsymykselle, ettei epätoivo taas minua masentaisi. Vihdoin tunsin, että nyt olivat voimani lopussa, nyt en jaksanut enää. Enkö koskaan saisi valoa nähdä?

Silloin huomasin etäällä heikon säteen. Sitä kohti suuntasin kulkuni, ja se kasvoi kasvamistaan yhä kirkkaammaksi. Hyvin, hyvin etäältä kuulin hiljaista laulua. Kohta eroitin sanatkin:

"Valo ei katoo! Valo on ikuinen!"

Se kasvoi yhä voimakkaammaksi, ja samalla valo kirkastui hohtavaksi päiväpaisteeksi. Laulu oli muuttunut äärettömäksi riemuhymniksi, ja sen kaikuessa heräsin unestani.

Aamuaurinko loisti heloittavana huoneeseeni ja ulkona lauloivat linnut tuhansin sävelin.

Äskeinen hymni oli valanut lämpöä ja toivoa nääntyvään, toivottomaan mieleeni, ja minä tunsin kuinka sen säveleet paisuivat yhä valtavammiksi rinnassani. Pois haihtuu kerran pimeys, mutta

"Valo ei katoo! Valo on ikuinen!"

ETEVÄ NAINEN

Tässä tuonoin näin "Päivälehdessä", että "tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen piti sunnuntaina erinomaisen valaisevan esitelmän lastenhoidosta uusimpien lääketieteellisten tutkimuksien mukaan". Seuraavana päivänä huomasin "Suomettaressa", että "Hamburger Nachrichten", "Daily Telegraph" ja "Le Temps" ovat erittäin kiittävästi arvostelleet tohtori Lienu Oksasen-Pitkäsen uusinta teosta "Raittiusliikkeestä Raamatun valossa". Ja sitten seuraavana päivänä sattuivat silmäni heti ilmoitukseen, jossa kehoitetaan yleisöä miehissä saapumaan iltamaan, jossa tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen tunnetulla taidollaan tulee lausumaan oman sepittämänsä "Hymnin taiteille". -- Sitä ennen olin jo monta monituista kertaa nähnyt sanomalehdissä, kuinka tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen oli "harvinaisella kyvyllään" pitänyt puheen siinä ja siinä juhlassa, tai "kiitettävällä innolla" ruvennut puuhaamaan sitä tai sitä hyvää asiata. Mutta joka ikinen kerta oli sattunut niin hullusti, että minä en ollut läsnä noissa tilaisuuksissa, enkä siis koskaan ollut nähnyt tohtori Lienu Oksasta-Pitkästä, jota kohtaan ihailuni oli päivä päivältä kasvamassa.

Uteliaisuuteni kasvoi samassa määrässä, enkä mitenkään ilennyt näyttää tietämättömyyttäni, kysymällä _kuka_ on tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen, sillä tiesin varsin hyvin että Helsingissä _ei saa_ olla tietämätön tuommoisista asioista.

Enin minua vaivasi se kysymys: Onko tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen mies vai nainen? Lienu nimi näytti viittaavan siihen suuntaan, että hän oli nainen, mutta minä tunnen kaksi Aino nimistä miestä ja yhden Lyyli nimisen ja ainakin puolikymmentä Tyyne nimistä, miks'ei niitä siis voisi olla Lienu nimisiäkin miehiä? Lienuna hän varsin hyvin saattoi olla kumpi tahansa. Tuo kaksoisnimi Oksanen-Pitkänen myöskin ensin pani minut arvelemaan, että se ehkä oli joku rouva, omaa sukua Oksanen ja naimisissa Pitkäsen kanssa. Tiesin että suurilla naisilla on tapana säilyttää molemmat nimet. Mutta sitten muistin Wetterhoff-Aspin ja ymmärsin että suurilla miehilläkin oli sama tapa. Kaksoisnimi ei siis antanut mitään ohjetta minulle.

Kun näin että hän oli pitänyt esitelmän lastenhoidosta lääketieteen uusimpien tutkimusten mukaan, päätin että hän oli lääketieteen tohtori. Semmoisena hän myöskin saattoi olla yhtä hyvin nainen kuin mies.

Mutta kun sitten huomasin että hän kirjoitti kirjoja raittiudesta Raamatun valossa, selvisi minulle, että hän olikin teoloogi ja varmaan mies.

Uteliaisuuteni oli noussut korkeimmilleen, ja minä päätin ettei mikään este enää saisi estää minua omin silmin näkemästä, kuka tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen oli.

Otin sanomalehden käsiini ja katsoin missä tohtori Lienu sinä iltana esiintyi. Näin että hänen piti kertoa satu ylioppilastalolla kello 1/2 8.

Vilkaisin kelloani. Se oli 7. Syöksyin sitten suoraa päätä ylioppilastalolle ja istauduin odottamaan. En voinut ollenkaan kuulla niitä laulu- ja soittonumeroita, jotka olivat Lienu-tohtorin esiintymisen edellä, sillä sydämeni tykki niin rajusti odotuksen kiihkossa.

Vihdoin koitti se hetki, jolloin odotettu tohtori astui estraadille. Silloin minä näin että tohtori Lienu oli nainen. Paitsi sitä hän oli harmaa, iho harmaa, silmät harmaat, puku harmaa, sielu har-- niin, sitä minä en tietysti nähnyt, aavistin vain. Nyt en tietysti tarkoita että hän oli harmaa vanhuuttaan, päin vastoin, hän oli nuoruuttaan harmaa. Etevät miehet ja naiset ovat hyvin usein nuoruuttaan harmaita, ja tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen oli etevä. Nuori hän oli epäilemättä myöskin, vaikka oli mahdoton tarkoin määrätä hänen ikäänsä. Hän oli näet sitä tyyppiä, joka 18-vuotisesta 60-vuotiseksi asti näyttää 30-vuotiselta.

Mutta ennen kaikkia hän oli etevä. Sen kuulin niin usein, että minun oli pakko sitä uskoa. Aina kun joku puhuu tohtori Lienu Oksasesta-Pitkäsestä, sanotaan hänestä että hän on etevä nainen. Ei juuri mitään muuta, eikä hänestä luultavasti voi muuta sanoakaan, mutta onhan sitä siinäkin. Hän on etevä, ja sillä hyvä.

Minä tutustuin häneen kohta persoonallisesti, ja hämmästykseni oli sanomaton, kun sain selville, että olimme oikeastaan vanhat tutut lapsuuden ajoilta, jolloin hän Oksalan Lienuna eleli eräässä pitäjässä Kuopion takana. Silloin ei kukaan tietysti voinut aavistaa, että hänestä tulisi etevä. Ennemmin olisi luullut hänestä tulevan jotain muuta, sillä hänellä oli varsin paljon luonnonlahjoja. Ei sitä eteväksikään pääse aivan ilman luonnonlahjoja, vaikka se tosin on etupäässä kohtalo, joka etevyyden määrää.

Mutta Oksalan Lienustahan minun nyt piti puhua.

Hän eleli, kuten sanoin, Kuopion takana varakkaan talon ainoana tyttärenä, ja koska hänet kansakoulussa huomattiin hyväpäiseksi, pääsi hän sieltä Kuopion tyttökouluun jatkamaan lukujaan. Siellä hän oli koulun paras oppilas, mutta eteväksi hänet havaittiin vasta Helsingin jatkoopistossa, jonne hän Kuopiosta siirtyi. Vasta jatkoopistossa hän myöskin rupesi harrastamaan.

Jokainen helsinkiläinen kyllä tietää, mitä harrastaminen merkitsee, sillä täällä kaikki ihmiset harrastavat, mutta en ole varma siitä, että maaseutulaisten kieliaisti on yhtä kehittynyt. Siitä syystä lienee paikallaan valaista harrastamiskäsitettä parilla esimerkillä.