Part 2
Olisi vaikea sanoa, sääli vaiko murhe synkistytti hänen kasvojaan, kun hän silmäili eteläistä taivasta, jonne hän edellisenä iltana oli nähnyt nuorukaisen lentokoneen häipyvän.
Samoin on mahdotonta arvata hänen tunteitaan, kun hän havaitsi juuri siltä suunnalta lähenevän lentokoneen tulet, joka kiiti nopeasti puistoa kohti ikäänkuin prinsessan ajatuksien voiman vetämänä.
Alus kaarsi palatsin kohdalla alemmaksi, niin että hänestä näytti varmalta, että se leijaili valmistautuen laskeutumaan.
Äkkiä välähti sen keulasta voimakas, alaspäin suunnattu valosuihku. Se valaisi lyhyen tuokion lentoasemaa, että ptarthilaiset vahtisotilaat näkyivät selvästi ja heidän upeiden varustustensa jalokivet välkkyivät ja liekehtivät.
Sitten huikaiseva juova alkoi liikkua, hipoi kiiltäviä kupukattoja ja siroja minaretteja, siirtyi pihaan, puistoon ja puutarhaan ja pysähtyi vihdoin valaisemaan ersitepenkkiä ja neitoa, joka seisoi sen vieressä kasvot käännettyinä ylöspäin lentokonetta kohti.
Valonheittäjän sädekimppu kohdistui Ptarthin Thuviaan vain hetkisen aikaa, sitten se sammui äkkiä, kuten oli syttynytkin. Alus jatkoi lentoaan hänen ylitseen kadoten palatsin alueella kasvavien korkeiden skeelpuiden taakse.
Neito seisoi jonkun aikaa paikallaan. Hän taivutti vain päänsä kumaraan ja loi silmänsä maahan mietteissään.
Kuka muu se olisi voinut olla kuin Carthoris? Hän koetti olla vihainen siitä, että tämä oli palannut tällä tavoin vakoilemaan häntä; mutta hänen oli vaikea suuttua Heliumin nuoreen prinssiin.
Mikä hullu päähänpisto oli voinut saada nuorukaisen näin polkemaan kansainvälisiä tapoja? Vähäisemmistäkin syistä oli syttynyt sota suurvaltojen välille.
Prinsessana hän oli loukkautunut ja kiukuissaan — mutta entä naisena?
Entä vahtisotilaat — mitä he tekivät? Ilmeisesti hekin olivat muukalaisen kuulumattoman käyttäytymisen johdosta ällistyneet siihen määrin, etteivät he edes olleet tiedustaneet aluksen aikomuksia. Mutta pian kävi selväksi, etteivät he aikoneet jättää tapahtumaa ilman muuta, ottamatta selkoa lentäjästä, sillä lentoasemalta alkoi kuulua moottorien surina ja solakka vahtialus sujahti nopeasti ilmaan.
Thuvia tarkkasi sitä sen kiitäessä vinhasti itää kohti. Myöskin toiset silmät tähystivät sen lentoa.
Skeelpuiden tummassa varjossa, lehväkatoksen peittämässä leveässä kujassa seisoi lentokone paikoillaan ilmassa lähes neljän metrin korkeudella maasta. Sen kannelta pidettiin vahtialuksen valonheittäjän kauas valaisevaa sädekimppua tarkasti silmällä. Varjossa olevasta lentokoneesta oli kaikki valot sammutettu. Sen kannella vallitsi haudanhiljaisuus. Sen miehistö, puoli tusinaa punaisia sotilaita, tarkasteli vahtialuksen etäisyyteen häipyviä valoja.
"Esi-isäimme henget ovat tänä iltana kanssamme", virkahti heistä yksi hiljaa.
"Kaikki käy kuin rasvattu", huomautti eräs toinen. "Vahdit menettelivät aivan kuten prinssi ennusti."
Ensiksi puhunut mies kääntyi ohjauspöydän ääressä kyyröttävän miehen puoleen.
"Nyt!" hän kuiskasi. Muuta komennusta ei kuulunut. Jokaiselle aluksessa olevalle miehelle oli ilmeisesti edeltäpäin teroitettu mieleen tämän illan tehtävät yksityiskohtaisesti ja tarkoin. Äänettömästi lipui pimeä alus synkän ja hiljaisen lehtikatoksen alta.
Itään päin katseleva Ptarthin Thuvia näki tumman täplän tummaa lehvätaustaa vasten, kun alus kohosi tukipatsailla vahvistetun puiston muurin ylitse. Hän näki häämöttävän varjon liukuvan keveästi tulipunaiselle nurmikolle.
Hän tiesi, että tällä tavoin saapuvilla ihmisillä ei voinut olla rehelliset aikomukset. Mutta sittenkään hän ei huutanut hälyttääkseen lähellä olevia vahtisotilaita eikä myöskään paennut palatsin turvaan.
Minkä tähden?
Voin mielessäni nähdä, kuinka hän kohauttaa somia olkapäitään lausuessaan naisen ikivanhan, yleismaailmallisen vastauksen: "Sentähden!"
Tuskin oli alus laskeutunut nurmikolle, kun sen kannelta hypähti neljä miestä maahan. He juoksivat neidon luokse.
Vieläkään hän ei osoittanut minkäänlaista hätäytymisen merkkiä, seisoi vain paikallaan ikäänkuin hypnotisoituna. Vai odottiko hän kenties mieluista kohtausta?
Hän ei liikahtanut, ennenkuin miehet olivat aivan likellä häntä. Silloin pilkisti lähempi kuu ympäröivien puiden takaa, valaen puistoon hopeista hohdettaan ja valaisten tulijoiden kasvot.
Ptarthin Thuvia näki edessään vain muukalaisia — dusarilaisiin varustuksiin puettuja sotilaita. Nyt hänet valtasi pelko, mutta liian myöhään!
Ennenkuin hän ennätti päästää ainoatakaan kirkaisua, oli häneen tartuttu lujin kourin. Paksu silkkivaippa kietaistiin hänen päänsä ympärille. Vankat käsivarret nostivat hänet maasta ja kantoivat hänet lentokoneen kannelle. Hän kuuli, kuinka potkurit alkoivat äkkiä surista, tunsi viiman puhaltavan ihoaan vasten ja erotti kaukaa vahtisotilaiden huutoja.
* * * * *
Etelään päin, Heliumia kohti, kiiti toinen lentoalus. Sen hytissä istui kookas punainen mies kumartuneena tarkastamaan sandaalin pehmeän anturan pohjaa. Hän mittaili tarkoilla koneilla siinä näkyvää, pienen esineen painamaa heikkoa jälkeä. Hänen vieressään olevalla paperilla oli avaimen luonnos, johon hän merkitsi mittausten tulokset.
Hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän sai puuhansa valmiiksi ja oikaisihe puhuttelemaan pöydän toisessa päässä odottavaa miestä.
"Mies on nero", hän puhkesi puhumaan. "Vain neron aivoissa on voinut kehittyä ajatus sellaisesta lukosta, jonka avaamiseen tämä on tarkoitettu. Kas tässä luonnos, Larok. Pane paras taitosi liikkeelle ja valmista metallista samanlainen avain!"
Lukkoseppä-sotilas kumarsi. "Ihminen ei ole luonut mitään", hän huomautti, "jota toinen ihminen ei saa hävitetyksi." Sitten hän poistui luonnos kädessään hytistä.
Päivän sarastaessa lähestyi pohjoisesta päin hitaasti liikkuva lentokone korkeita torneja, jotka ovat Heliumin kaksoiskaupunkien tuntomerkkeinä — punainen torni toisen ja keltainen sen sisarkaupungin.
Aluksen keulassa välkkyvät merkit osoittivat, että se kuului eräälle Heliumin valtakunnan rajamailla olevassa kaupungissa asustavalle pienylimykselle. Se lensi kaupungin ylitse niin verkkaisesti ja ilmeisen varmasti, ettei se herättänyt vähääkään epäilyksiä unisissa vahtisotilaissa. Näiden valvontavuoro oli päättymäisillään, eivätkä he ajatelleet juuri mitään muuta kuin heidän tilalleen saapuvien miesten tuloa.
Kaikilla Heliumin rajoilla vallitsi rauha, toimeton, veltostava rauha. Heliumilla ei ollut vihollisia. Ei tarvinnut pelätä mitään.
Hätäilemättä pyörsi lähin vartioalus ympäri ja lähestyi hitaasti muukalaista. Sen saavuttua hyvästi kuulomatkan päähän huikkasi kannella seisova upseeri saapuvalle lentokoneelle merkkihuudon.
Hilpeä "Kaor!" ja todennäköiseltä tuntuva selitys, että aluksen omistaja oli saapunut rajamailta muutamiksi päiviksi iloiseen Heliumiin huvittelemaan, riittivät selitykseksi. Vartioalus loittoni jälleen lähtien jatkamaan matkaansa. Muukalainen suuntautui julkiselle lentoasemalle, johon se laskeutui.
Samoihin aikoihin astui sen hyttiin sotilas.
"Työ on valmis, Vas Kor" hän sanoi, ojentaen pienen metallisen avaimen kookkaalle ylimykselle, joka oli juuri noussut silkki- ja turkisvuoteeltaan.
"Sepä hyvä!" huudahti viimeksimainittu. "Olet varmaankin saanut tehdä työtä koko yön."
Sotilas nyökkäsi päätään.
"Anna minulle nyt ne heliumilaiset merkit, jotka valmistit joku päivä sitten!" käski Vas Kor.
Tehtyään sen sotilas auttoi päällikköään vaihtamaan varustuksiensa komeiden, jalokivillä koristettujen merkkien sijalle tavallisen heliumilaissotilaan yksinkertaisimmat korut ja samanlaiset kotipaikkaa osoittavat merkit kuin aluksen keulassa oli.
Vas Kor söi aamiaistaan lentokoneessaan. Sitten hän meni lentolaiturille, astui hissiin, joka vei hänet nopeasti alas kadulle, missä hän pian sekaantui varhaisena aamuhetkenä jokapäiväisiin askareihinsa kiiruhtavien työläisten tungokseen.
Kadulla eivät hänen sotilastamineensa herättäneet sen enempää huomiota kuin housut New Yorkin pääkadulla Broadwaylla. Kaikki marsilaiset miehet ovat sotilaita lukuunottamatta niitä, jotka eivät jonkin ruumiinvamman tähden kykene kantamaan aseita. Kauppamies ja hänen apulaisensa ovat ammattiaan harjoittaessaan puettuja kalahtelevaan sota-asuun. Jo koulupoikana, kohta sen jälkeen kun hän on saapunut melkein täysikasvuisena maailmaan lumivalkeasta kuoresta, joka on ollut hänen suojanaan viiden pitkän kehitysvuoden aikana, marsilainen pitää kupeellaan riippuvaa miekkaa niin tähdellisenä, että hänestä olisi ulkosalle lähteminen aseettomana yhtä vastenmielistä kuin Maan pojasta olisi kaduilla kuljeksiminen ilman housuja.
Vas Korin määräpaikka oli suuremmassa Heliumissa, johon pienemmästä Heliumista on linnuntietä matkaa noin satakaksikymmentä kilometriä. Hän oli ohjannut aluksensa viimeksimainittuun kaupunkiin, koska lentopatrullit eivät siellä olleet niin valppaita ja epäluuloisia kuin sisarkaupungissa, jossa jeddakin palatsi sijaitsee.
Astellessaan tungoksen mukana pitkin puistomaista valtakatua hän sai nähdä, kuinka elämä alkoi sykkiä heräävässä marsilaisessa kaupungissa. Asuntoja, jotka yöksi oli nostettu korkealle ohuiden metallipatsaitten varaan, laskettiin hiljaa maahan. Rakennusten vierustalla olevien tulipunaisten nurmikkojen kukkien keskellä löivät lapset jo leikkejään, ja sievät naiset pilailivat hilpeästi naapureidensa kanssa poimiessaan kukkia huoneita somistaviin maljakkoihin.
Barsoomilaisten hauska tervehdyssana "kaor" kaikui muukalaisen korvissa yhtä mittaa ystävien ja naapurusten ryhtyessä uuden päivän tehtäviin.
Vas Kor oli laskenut maihin hyvästi menestyvien kauppiaiden asumassa kaupunginosassa. Kaikkialla hänen ympärillään oli merkkejä ylellisyydestä ja hyvinvoinnista. Orjia liikkui kaikkien talojen katoilla tuoden upeita silkkivaippoja ja kallisarvoisia turkiksia tuulettumaan auringonpaisteeseen. Jalokivistä säihkyviä naisia loikoili jo näin varhain makuuhuoneiden veistokoristeisilla parvekkeilla. Päivemmällä he vetäytyisivät taaskin huoneiden turviin orjien järjestettyä vuoteet ja järjestettyä silkkiuutimia suojaksi auringonsäteitä vastaan.
Avoimista ikkunoista helkkyi ihania, hilpeitä säveliä, sillä marsilaiset ovat osanneet saada hermonsa ilman vastenmielistä, yrmeätä tunnetta sopeutumaan äkilliseen siirtymiseen unesta valveillaoloon, mikä useimmille Maan asukkaille on niin kovin vaikeata.
Ilmassa kiiti pitkiä, keveitä lentoaluksia, jotka, liikkuen kukin omalla tasollaan, välittivät kaupungin sisäistä matkustajaliikettä lukuisten lentoasemien välillä. Korkealle taivasta kohti kohoavia lentoasemia on rakennettu isoja, ulkolinjoilla kulkevia matkustaja-aluksia varten. Rahtilaivoilla on omat asemansa, jotka eivät ole niin korkeita, viidenkymmenen metrin korkuisia ja siitä alaspäin. Myöskään eivät lentokoneet saa kohota eivätkä laskeutua tasolta toiselle paitsi määrätyillä, rajoitetuilla alueilla, joilla vaakasuora lentäminen on kielletty.
Katuja peittävän, lyhyeksi leikatun nurmikon yläpuolella liikkui lentokoneita yhtämittaisina, vastakkaisiin suuntiin kulkevina jonoina. Enimmäkseen ne lensivät melkein nurmikon pintaa hipoen, nousten silloin tällöin ilmaan joko päästäkseen edellään olevan, hitaamman lentäjä sivuitse tai risteyksien kohdalla, jossa pohjois-eteläisellä liikenteellä on etusija ja länsi-itäisen on kohottava sen ylitse.
Useiden talojen katoilla olevista yksityisten lentovajoista sukelsi lentokoneita liikkuvaan jonoon. Iloisia jäähyväishuudahduksia ja erojaiskehoituksia sekaantui moottorien surinaan ja kaupungin hiljaiseen hälyyn.
Mutta vaikkakin liike oli vilkasta ja lukemattomia tuhansia ihmisiä hyöri sinne tänne, oli kaupungin yleisvaikutelma kuitenkin ylellinen mukavuus ja miellyttävä meluttomuus.
Marsilaiset inhoavat räikeätä, epäsointuista hälinää. Ainoat kovat äänet, joita he voivat sietää, ovat sotainen taistelun pauhu, aseiden kalahdukset, mahtavien ilmahirviöiden yhteentörmäys. Ja ne ovatkin heistä mitä suloisinta musiikkia.
Kahden leveän kadun risteyksessä Vas Kor laskeutui kadun tasolta maanalaisen radan asemalle. Pienen aukon suulla hän maksoi kyydin määräpaikkaansa parilla himmeällä, soikealla heliumilaisella rahalla.
Aukon toisella puolella liikkui jono esineitä, jotka Maan asukkaista näyttäisivät jättiläiskokoisen tykin kartiokärkisiltä, kaksi ja puoli metriä pitkiltä ammuksilta. Ne kulkivat kaikki hitaasti peräkkäin samassa uurteessa. Puolitusinainen palveluskunta oli auttamassa matkustajia "vaunuihin" ja ohjaamassa niitä määräpaikkoihinsa.
Vas Kor meni tyhjälle vaunulle. Sen kärjessä oli osoittajalla varustettu taulu. Hän asetti osoittajan erään Suur-Heliumissa olevan aseman kohdalle, aukaisi kuperan kannen, astui sisään ja kävi pitkäkseen pehmoiselle alustalle. Virkailija sulki kannen, joka meni lukkoon heikosti kilahtaen, ja vaunu lähti verkkaisesti jatkamaan matkaansa.
Pian se automaattisesti kääntyi toiseen uurteeseen ja katosi hetkisen kuluttua erääseen tummasuisen putkisarjan aukkoon.
Heti kun se oli koko pituudeltaan joutunut pimeään putkeen, se lähti kiitämään vinhasti kuin pyssynkuula. Vähän aikaa kuului vinkunaa, sitten pehmeä, vaikka äkillinen pysähdys, ja vaunu kohosi hitaasti toiselle asemasillalle. Kansi avattiin, ja Vas Kor astui asemalle Suur-Heliumin keskustan uumenissa, sadankahdenkymmenenviiden kilometrin päässä siitä paikasta, jossa hän oli mennyt vaunuun.
Hän nousi jälleen kadun tasolle ja astui heti odottavaan pohja-lentokoneeseen virkkamatta sanaakaan ohjaajan paikalla istuvalle orjalle. Oli ilmeistä, että häntä ol varrottu ja mies oli saanut ohjeet ennen hänen saapumistaan.
Tuskin oli Vas Kor ehtinyt istuutua alukseen, kun se vikkelästi liittyi nopeasti kulkevaan jonoon, kääntyen ennen pitkää leveän valtakadun vilinästä vähemmän käytetylle kadulle. Pian oli vilkasliikkeinen kaupunginosa jäänyt sen taakse. Oli tultu pienien kauppojen kortteliin. Ohjaaja pysäytti erään oven eteen, joka kilvestä päättäen vei ulkolaisten silkkien myymälään.
Huone, johon Vas Kor astui, oli matala. Sen toisessa päässä oleva mies viittasi häntä tulemaan sisempään huoneeseen, näyttämättä sen enempiä tuntemisen merkkejä, ennenkuin Vas Kor oli mennyt kutsujan jälestä sisään ja sulkenut oven.
Sitten hän kääntyi vieraaseensa päin ja tervehti tätä kunnioittavasti.
"Jalosukuinen —" hän alkoi, mutta Vas Kor vaiensi hänet käden liikkeellä.
"Ei mitään muodollisuuksia!" epäsi hän. "Meidän on unohdettava kaikki muu paitsi se, että olen orjasi. Jos kaikki on suoritettu yhtä huolellisesti kuin suunniteltu, niin emme saa hukata vähääkään aikaa. Meidän olisi pikemminkin jo oltava matkalla orjamarkkinoille. Oletko valmis?"
Kauppias nyökkäsi päätään ja otti isosta kaapista esille orjan koruttomat tamineet. Vas Kor pukeutui niihin viipymättä. Sitten molemmat miehet poistuivat takaovesta, menivät kiemurtelevaa kujaa myöten toisella puolen olevalle kadulle ja astuivat heti odottavaan lentokoneeseen.
Viittä minuuttia myöhemmin kauppias talutti orjaansa julkiselle huutokauppapaikalle. Tiheään sulloutunut väkijoukko täytti aukeaman, jonka keskellä oli orjalava.
Tänään oli ihmisiä kokoontunut tavattoman runsaasti, sillä pääostajana esiintyi Heliumin prinssi Carthoris.
Myyjä toisensa jälkeen astui orjalavan vieressä olevalle korokkeelle orjan sijoittuessa lavalle. Lyhyesti ja selvästi teki kukin selkoa tarjoamansa orjan kyvyistä.
Kaikkien tehtyä tarjouksensa, kutsui Heliumin prinssin hovimestari lavalle ne orjat, jotka olivat tehneet häneen suotuisan vaikutuksen, ja lupasi niistä runsaan hinnan.
Tinkimistä ei syntynyt usein eikä ollenkaan silloin, kun lavalla oli Vas Kor. Hänen kauppias-isäntänsä hyväksyi heti ensimmäisen tarjouksen, ja niin pääsi dusarilainen ylimys Carthorisin palatsiin.
KOLMAS LUKU
Kavallus
Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Vas Kor oli saapunut Heliumin prinssin palatsiin vallitsi kaksoiskaupungeissa levoton kiihtymys, joka oli ylimmillään Carthorisin palatsissa. Oli saapunut sanoma siitä ett Ptarthin Thuvia oli ryöstetty isänsä hovista. Peitetysti oli samalla vihjattu epäiltävän, että Heliumin prinssi kenties tunsi hyvin tapahtuman ja tiesi prinsessan olinpaikan.
John Carterin, Marsin sotavaltiaan, neuvotteluhuoneessa oli koolla seurue, johon kuuluivat Tardos Mors, Heliumin jeddak, hänen poikansa Mors Kajak, Pien-Heliumin jed, Carthoris ja parikymmentä valtakunnan suurylimystä.
"Ptarthin ja Heliumin välille ei saa syttyä sotaa, poikani", puhui John Carter. "Me tiedämme hyvin, että olet viaton rikokseen, josta sinua juonittelijain ja pärjääjien puuhien johdosta syytetään. Mutta Thuvan Dihnin täytyy myös saada siitä täysi selko.
"Vain yksi ihminen voi saada hänet varmasti uskomaan, ja se olet sinä. Sinun on heti riennettävä Ptarthin hoviin ja sinne saapumisellasi ja sanoillasi saatava vakuutetuksi hänelle, että hänen epäluulonsa ovat aiheettomat. Barsoomm sotavaltiaan ja Heliumin jeddakin nimessä on sinun tarjouduttava liittoutuneiden valtioiden kaikella mahdilla auttamaan Thuvan Dihniä hänen tyttärensä löytämiseksi ja hänen ryöstäjiensä rankaisemiseksi, keitä he sitten lienevätkin.
"Mene! Tiedän, ettei minun tarvitse teroittaa mieleesi kiiruhtamisen tarpeellisuutta."
Carthoris poistui salista, rientäen palatsiinsa.
Siellä pantiin orjat heti häärimään ja laittamaan kuntoon isännän matkavalmistuksia. Useita heistä puuhaili nopean lentokoneen kimpussa, jolla Heliumin prinssi kiitäisi Ptarthiin.
Vihdoin oli kaikki valmista. Vain kaksi aseistettua orjaa oli jätetty vahtimaan. Laskeva aurinko oli alhaalla taivaanrannalla. Pian kattaisi pimeys kaikki.
Toinen vahdeista, jättiläiskokoinen mies, jonka oikeassa poskessa oli ohut, ohimosta suupieleen ulottuva arpi, lähestyi toveriaan. Hänen katseensa oli suunnattu etäisyyteen toisen pään ylitse. Siirryttyään aivan tämän viereen hän kysäisi:
"Mikähän vieras alus tuo on?"
Toinen pyörähti vikkelästi katsomaan taivaalle. Tuskin hän oli ehtinyt kääntää selkänsä jättiläiseen päin, kun tämän lyhyt miekka upposi hänen vasemman lapaluunsa alitse suoraan hänen sydämeensä.
Päästämättä äännähdystäkään orja vaipui kuolleena permannolle. Murhaaja raahasi ruumiin ripeästi lentovajan pimeään nurkkaan, rientäen sitten takaisin lentokoneen luo.
Repustaan ottamalla sukkelatekoisella avaimella hän aukaisi itsetoimivan määräkompassin oikeanpuolisen taulun peitelevyn. Hetkisen hän tarkasteli sisuskoneistoa. Sitten hän pani taulun paikoilleen, siirsi osoittajaa ja otti taulun taaskin pois nähdäkseen, miten koneosien asento oli siirron johdosta muuttunut.
Hänen huulensa kaareutuivat myhäilyyn. Pienillä hohtimilla hän nipisti poikki osoittajasta taulun läpi ulottuvan akselin. Nyt saatiin osoittajaa siirtää taululla mielin määrin sen vaikuttamatta koneistoon mitään. Toisin sanoen, itäisen pallonpuoliskon taulu oli käyttökelvoton.
Sitten hän ryhtyi käsiksi läntisen puoliskon tauluun. Ensiksi hän asetti osoittajan määrätylle kohdalle, poisti senjälkeen peitelevyn ja katkaisi pihdeillään osoittajan alapuolella olevan teräsvivun.
Sen tehtyään hän sijoitti toisenkin peitelevyn mahdollisimman nopeasti paikoilleen ja asettui uudelleen vahtiin. Kompassi näytti olevan kaikin puolin entisessä kunnossaan. Mutta osoittajien siirtäminen ei tietystikään enää saanut aikaan vastaavia liikkeitä sisuskoneistossa ja koje oli asetettu hievahtamatta osoittamaan orjan haluamaan paikkaan.
Pian saapui Carthoris vain muutamien ylimysten saattamana. Hän vilkaisi ohimennen vahdissa seisovaan orjaan. Miehen ohuet, julmat huulet ja ohimosta suupieleen ulottuva arpi herättivät hänen mielessään vastenmielisen muiston. Hän ihmetteli, mistä Saran Tal oli löytänyt tuon miehen — sitten koko asia haihtui hänen ajatuksistaan, ja seuraavalla hetkellä Heliumin prinssi puheli hilpeästi seuralaistensa kanssa, vaikkakin iloisen pinnan alla sydäntä kouristi rauhaton pelko niiden arvaamattomien vaarojen tähden, joissa Ptarthin Thuvia kenties parhaillaan oli.
Aluksi oli hänen päähänsä luonnollisesti juolahtanut, että kauniin ptarthilaisneidon ryöstäjä oli Dusarin Astok. Mutta melkein samaan aikaan kuin sanoma Thuvian katoamisesta oli myöskin saapunut tieto suurenmoisista juhlallisuuksista, joita Dusarissa oli pidetty isänsä hoviin palaavan jeddakin pojan kunniaksi.
"Se ei voinut olla hän", ajatteli Carthoris, "sillä samana yönä, jolloin Thuvia ryöstettiin, oli Astok ollut Dusarissa, mutta kuitenkin —"
Hän nousi lentokoneeseen, puhellen yhtä ja toista saattajiensa kanssa aukaistessaan kompassin ja siirtäessään osoittajan Ptarthin pääkaupungin kohdalle.
Lausuttuaan jäähyväiset hän painoi työntävän säteiden käyttönappulaa, ja lentokone kohosi keveästi ilmaan. Hänen sormensa kosketettua toista nappulaa alkoivat koneet surista, hänen käännettyään vauhtivipua pyörivät potkurit vinhasti ja Heliumin prinssi katosi Marsin kiitävien kuiden ja miljoonien tähtien valaisemaan, loistavaan yöhön.
Tuskin oli aluksen vauhti ehtinyt tasaantua, kun lentäjä kääriytyi silkki- ja turkispeitteisiinsä ja ojensihe nukkumaan ahtaalle kannelle.
Mutta hän ei heti saanut toivomaansa unta.
Sensijaan risteilivät ajatukset hurjasti hänen aivoissaan, karkoittaen unen kauaksi. Hän muisteli Ptarthin Thuvian sanoja, jotka olivat saaneet hänet puolittain uskomaan, että neito rakasti häntä. Olihan Thuvia, kun Carthoris oli kysynyt, rakastiko hän Kulan Tithiä, vastannut vain olevansa hänelle luvattu.
Nyt hän käsitti, että tässä vastauksessa oli useammankin kuin yhden selityksen vara. Se voisi tietysti merkitä sitä, ettei hän rakastanut Kulan Tithiä, joten voisi päätellä, että hän rakasti jotakuta toista.
Mutta mitä takeita oli siitä, että tämä toinen oli Heliumin Carthoris?
Kuta enemmän hän mietti asiaa, sitä varmemmalta hänestä näytti, ettei Thuvian sanoista voinut suinkaan päättää, että hän rakasti Carthorisia, eikä hänen käytöksensä myöskään antanut vähääkään aihetta sellaiseen luuloon. Ei, tosiasia oli, ettei neito rakastanut häntä. Hän rakasti jotakuta toista. Häntä ei oltukaan ryöstetty — hän oli vapaaehtoisesti paennut rakastajansa kanssa.
Näiden hupaisten ajatusten saattaessa hänen mielensä milloin epätoivon, milloin raivon valtaan Carthoris vihdoin vaipui uneen henkisesti perin uupuneena.
Kun aamu äkkiä valkeni, nukkui hän yhä. Hänen aluksensa kiiti nopeasti karun, keltaisen tasangon kohdalla. Se oli ammoin kuivuneen marsilaisen meren ikivanha pohja.
Kaukana kohosi matalia kukkuloita. Lentokoneen keula oli niitä kohti. Sen saapuessa lähemmäksi niitä olisi sen kannelta voinut nähdä mahtavan kallioniemekkeen, joka ulkoni muinaiseen isoon valtamereen, kaartuen sitten takaisinpäin ja ja sulkien sisäänsä unohdetun kaupungin entisen sataman ja sen yhä vieläkin säilyneet autiot laiturirakennukset, ammoin sitten kuolleen kansan suurenmoisen rakennustaidon valtavat muistomerkit.
Autioina ja hyljättyinä tuijottivat lukemattomat kolkot, elottomat ikkunat marmoriseinistä, ja koko synkkä kaupunki muistutti sinne tänne siroteltujen, auringon valkaisemien ihmiskallojen kokoelmaa — ikkuna-aukkojen näyttäessä tyhjiltä silmäkuopilta ja ovien irvistäviltä leukapieliltä.
Alus tuli lähemmäksi, sen vauhti hidastui — mutta tämä kaupunki ei ollut Ptarth.
Lentokone seisahtui keskusaukion kohdalle ja alkoi hitaasti painua maata kohti. Päästyään sadan metrin korkeuteen se pysähtyi, jääden liikkumattomana leijailemaan ilmaan, ja samalla hetkellä kajahti hälytysääni nukkujan korvan juuressa.
Carthoris hypähti seisoalleen, vilkaisten alaspäin ja odottaen näkevänsä elämää kuhisevan Ptarthin pääkaupungin. Hänen vierelleen olisi jo pitänyt lentopatrullin saapua.
Hän katseli ympärilleen ymmällään hämmästyksestä. Hänen allaan oli kyllä suurkaupunki, mutta se ei ollut Ptarth. Sen leveillä kaduilla ei vilissyt ihmisiä. Sen autioiden kattojen elotonta yksitoikkoisuutta eivät keskeyttäneet minkäänlaiset elonmerkit. Ei ollut upeita silkkivaippoja, ei kallisarvoisia turkiksia antamassa elämää ja väriä kylmälle marmorille ja välkkyvälle ersitelle.
Ei näkynyt vartioalusta, josta olisi huudettu tutunomainen kysymys. Suurkaupunki lepäsi hiljaisena ja tyhjänä. Hiljaista ja tyhjää oli myöskin ilma.
Mitä oli tapahtunut?