Part 8

Tasavallan hävitessä kaatuivat esi-isäni Brutuksen kanssa vapauden puolesta. Mutta ei voi torjua sitä epäilystä, että eikö se, mitä he nimittivät roomalaisen kansan vapaudeksi, itse asiassa ollut vain halua hallita itse. En kiellä, etteikö vapaus olisi kansakunnille korkein hyvä. Mutta mitä kauemmin minä elän, sitä enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että ainoastaan voimakas hallitus kykenee sen täydellisesti takaamaan kansalaisille. Olen neljänkymmenen vuoden ajan ollut valtion korkeimmissa viroissa ja pitkä kokemukseni on opettanut minulle, että kansa joutuu sorron alaiseksi aina, kun hallitus on heikko. Senpätähden kaikki ne, jotka jollakin tavoin koettavat heikentää hallitusta kuten useimmat valtiolliset puhujat, tekevät itsensä syypäiksi rumaan rikokseen. Joskin yhden tahto joskus ilmenee turmiollisella tavalla, niin tekee taas kansan myöntyminen kaiken asianratkaisun mahdottomaksi. Ennenkuin roomalaisen rauhan majesteetti valtasi maailman, eivät kansat olleet onnellisia muulloin kuin viisaitten tyrannien hallitessa.

HERMODORUS.

Minä puolestani, Lucius, luulen, ettei ole ollenkaan olemassa mitään hyvää hallitusta ja ettei sitä myöskään voida keksiä, koska kekseliäät kreikkalaisetkin, jotka kuitenkin loivat niin monta erinomaista valtiomuotoa, ovat sitä turhaan saaneet etsiä. Tässä suhteessa ovat meiltä kaikki tulevaisuuden haaveet kiellettyjä. Eräistä varmoista merkeistä voi päättää, että maailma on nykyään vaipumaisillaan tietämättömyyteen ja raakuuteen. Meille, Lucius, oli siis sallittu olla mukana sivistyksen hirvittävässä kuolinkamppauksessa. Kaikista niistä tyydytyksistä, joita äly, tiede ja hyve voivat tuottaa, ei meillä ole muuta jäljellä kuin tuo julma ilo katsella omaa kuolemaamme.

COTTA.

Varmasti ovat kansan nälänhätä ja raakalaisten rohkeus peloittavia vitsauksia. Mutta hyvä laivasto, hyvä sotajoukko ja hyvät raha-asiat...

HERMODORUS.

Mitä hyödyttää itse-imartelu? Kuoleva valtakunta tarjoaa raakalaisille helposti valloitetun saaliin. Humaltuneet villit ovat piankin hävittäneet helleenisen hengen ja latinalaisen kärsivällisyyden rakentamat kaupungit. Maanpäällä ei tule enää löytymään ei taidetta eikä filosofiaa. Jumalien kuvat kaatuvat sekä temppeleissä että ihmissieluissa. On tuleva henkinen yö ja maailman kuolema. Kuinka voisi ajatella todellakaan, että sarmaatit koskaan antautuisivat älylliseen työhön, että germaanit viljelisivät säveltaidetta ja filosofiaa, että quadit ja markomannit palvelisivat kuolemattomia jumalia? Ei! Kaikki painuu kohti perikatoaan. Tämä vanha Egypti, joka oli maailman kehto, on oleva myös sen hauta. Serapis, kuoleman jumala, on ottava vastaan kuolevaisten viimeiset kunnianosoitukset ja minä olen saava olla viimeisen jumalan viimeinen pappi.

Tällä hetkellä kohotti oviverhoa omituinen olento ja vieraat näkivät edessään pienen kyttyräselkäisen miehen, jonka kalju päälaki muodosti terävän kulman. Hän oli puettu aasialaisen tavan mukaan heleänsiniseen vaippaan ja punaisiin, tähdillä pilkuteltuihin polvihousuihin, kuten barbaarit. Heti ensi silmäyksellä tunsi Paphnutius hänet Markus Areiolaiseksi ja peljäten salaman sillä hetkellä iskevän alas, peitti hän päänsä käsillään, kalveten kauhusta. Tämän harhaoppisen pelkkä läsnäolo sai aikaan sen, mitä ei ollut saanut näissä pahojen henkien pidoissa mikään muu, ei pakanoiden herjaukset eikä filosofien kauhistuttavat hairahdukset: hänen rohkeutensa petti. Hänen teki mieli paeta, mutta katsahdettuaan Thaiksen silmään, tunsi hän itsensä taas äkkiä rauhalliseksi. Hän oli nähnyt valittunsa sieluun ja huomannut, että hän, josta pian oli tuleva pyhimys, suojeli häntä nyt jo. Hän tarttui hänen hameensa liepeeseen ja rukoili hengessä Vapahtajaansa Jesusta.

Suosion sorina oli vastaanottanut henkilön, jota nimitettiin kristittyjen Platoksi. Hermodorus puhui hänelle ensiksi:

-- Maan kuulu Markus, iloitsemme kaikki suuresti saadessamme nähdä sinut keskuudessamme, ja sen voin sanoa sinulle, että tulet varsin sopivalla hetkellä. Emme tunne kristinopista muuta, kuin mitä julkisuudessa opetetaan. Mutta tietysti ei filosofi niinkuin sinä voi ajatella samoin kuin yhteinen kansa, ja me olemme uteliaita kuulemaan mielipiteitäsi tunnustamasi uskonnon tärkeimmistä mysterioista. Meidän rakas Zenothemiksemme, joka kuten tiedät on heikko vertauskuville, pyyteli äsken kuuluisalta Paphnutiukselta selitystä juutalaisten kirjoihin. Mutta Paphnutius ei ole vastannut hänelle mitään ja sitä älkäämme hämmästykö, koska vieraamme on vihitty vaitioloon ja Jumala on sitonut hänen kielensä erämaassa. Mutta sinä, Markus, joka olet pitänyt puhetta kristittyjen synodeissa ja yksinpä jumalaisen Konstantinuksenkin neuvotteluissa, sinä voit, jos tahdot, tyydyttää uteliaisuutemme ilmaisemalla meille ne filosofiset totuudet, jotka ovat kätketyt kristittyjen taruihin. Eikö ensimäinen näistä totuuksista ole yhden ainoan Jumalan olemassaolo, johon minä puolestani vahvasti uskon?

MARKUS.

Niin, arvoisat veljet, minä uskon yhteen ainoaan Jumalaan, jota ei kukaan ole siittänyt, joka yksin on iankaikkinen ja kaikkien olioiden pohja!

NIKIAS.

Me tiedämme, Markus, että sinun Jumalasi loi maailman. Se oli varmaankin suuri käännekohta hänen elämässään. Kokonaisen iankaikkisuuden oli hän jo ollut olemassa, ennenkuin uskalsi sen päättää. Mutta ollakseni oikeudenmukainen, niin tunnustan, että hänen asemansa olikin niitä kaikkein vaikeimpia. Hänen piti olla toimettomana voidakseen pysyä täydellisenä, ja hänen piti toimia todistaakseen itselleenkin, että hän oli olemassa. Sinä vakuutat minulle, että hän päätti toimia. Tahdon uskoa sinua, joskin se täydellisen Jumalan puolelta oli anteeksiantamaton varomattomuus. Mutta sano meille, Markus, miten hän menetteli luodessaan maailman.

MARKUS.

Ne, jotka olematta kristityitä kuitenkin omistavat tietämisen perusteet kuten Hermodorus ja Zenothemis, tietävät kyllä, ettei Jumala luonut maailmaa suoraan ja välittömästi. Hän antoi elämän ainokaiselle pojalle, jonka kautta luotiin kaikki oliot.

HERMODORUS.

Puhut oikein, Markus, ja tätä poikaa on sitten erotuksetta palveltu Hermeksen, Mithran, Adoniksen, Apollon ja Jesuksen nimisenä.

MARKUS.

En olisi kristitty jos kutsuisin häntä muilla nimillä kuin Jesus, Kristus ja Vapahtaja. Hän on Jumalan todellinen poika. Mutta hän ei ole iankaikkinen, koska hänellä on ollut alku; mitä siihen taas tulee, että voisi ajatella hänen eläneen jo ennenkuin hänet siitettiin, niin on se sulaa järjettömyyttä, joka on jätettävä Nikean muuleille ja tuolle itsepäiselle aasille, joka liian kauan on hallinnut Aleksandrian kirkkoa kirotun Athanasiuksen nimellä.

Nämä sanat kuullessaan Paphnutius kalmankalpeana teki ristinmerkin ja tuskan hiki juoksi hänen otsaltaan, multa hän pitkitti itsepintaisesti ylevää vaitioloaan.

Markus jatkoi:

-- On selvää, että Nikean tyhmä uskontunnustus loukkaa ainoan Jumalan majesteettia pakottaessaan hänet jakamaan jakamattomat ominaisuutensa oman siemenensä kanssa, joka on kaikkien luotujen olioiden luomisen välittäjä. Lakkaa pilkkaamasta kristittyjen oikeaa Jumalaa, Nikias, tiedä, että hän ei tee työtä eikä kehrää enempää kuin kukkaset kedolla. Työntekijä ei ole hän, vaan hänen ainokainen poikansa, Jesus, joka luotuaan maailman sittemmin tuli työtään parantelemaan. Sillä luomistyö ei voinut olla täydellinen, ja välttämättömyyden pakosta täytyi siinä pahan sekoittua hyvään.

NIKIAS.

Mikä on hyvää ja mikä on pahaa?

Syntyi hetken vaitiolo, jolloin Hermodorus ryntäillään pöytäliinan päällä näytti pientä Korinthon metallista tehtyä aasia, joka kantoi selässään kahta koria, toinen täynnä valkeita, toinen mustia oliiveja.

-- Katsokaa näitä oliiveja, sanoi hän. Meidän silmiämme hivelee miellyttävästi noiden värien vastakohtaisuus ja me olemme mielissämme siitä, että toiset ovat vaaleita ja toiset tummia. Mutta jos ne itse olisivat ajatuksella ja tunteella lahjottuja, sanoisivat valkoiset: on hyvä, jos oliivi on valkoinen, on paha, jos se on musta, ja mustien oliivien kansa vihaisi valkoisten oliivien kansaa. Me voimme arvioida oikeammin, sillä olemme yhtä paljon niitä korkeammalla kuin jumalat ovat meitä. Ihmiselle, joka näkee olioista ainoastaan mitättömän osan, paha on pahaa, mutta Jumalalle, joka käsittää kaikki, paha on hyvää. Epäilemättä on rumuus rumaa eikä kaunista; mutta jos kaikki olisi kaunista, niin ei kokonaisuus olisi kaunista. On siis hyvä, että on olemassa pahaa, niinkuin on todistanut toinen Platomme, joka on varmasti suurempi kuin ensimäinen.

EUKRITUS.

Puhukaamme vakavammin. Paha on pahaa, ei maailmalle, jonka muuttumatonta sopusointua se ei voi hävittää, mutta pahalle ihmiselle itselleen, joka sitä tekee ja joka voisi olla sitä tekemättä.

COTTA.

Jupiterin kautta! Tuo on järkevää puhetta!

EUKRITUS.

Maailma on suuremmoisen runoilijan murhenäytelmä. Jumala, joka sen sepitti, on antanut meille jokaiselle oman roolimme näyteltäväksi. Jos hän tahtoo, että olet kerjäläinen, prinssi tai luukkajalka, niin koeta tehdä sinulle uskotusta osasta mahdollisimman hyvä.

NIKIAS.

Tietysti on oikein, että murhenäytelmässä ontuva ontuu niin kuin Hefaistos; on hyvä, että mielenvikainen raivoaa niinkuin Ajax, että sukurutsainen nainen uudistaa Phaidran rikokset, että petturi pettää, valehtelija valehtelee, murhaaja murhaa ja että näytelmän päätyttyä kaikki näyttelijät, sekä oikeamieliset kuninkaat että verenhimoiset tyrannit, sekä hurskaat neitseet että riettaat aviovaimot, sekä ylevät kansalaiset että halpamaiset murhamiehet, saavat runoilijan puolelta yhtä suuret kiitoslauseet.

EUKRITUS.

Sinä väärennät ajatukseni, Nikias, ja muutat kauniin, nuoren tytön iljettäväksi gorgoksi. Minä surkuttelen sinua, joka et tunne jumalien olemusta, et oikeutta etkä ikuisia lakeja.

ZENOTHEMIS.

Minä puolestani, ystäväiseni, uskon hyvän ja pahan tosioloisuuteen. Mutta olen vakuutettu siitä, ettei ole ainoatakaan inhimillistä tekoa, oli se sitten vaikka Judaksen suudelma, joka ei sisältäisi itsessään myös lunastuksen itua. Paha edistää ihmisten lopullista hyvää, se on kotoisin hyvästä ja on osallinen niistä ansioista, jotka tavallisesti hyvälle omistetaan. Tämän ovat kristityt mainiosti esittäneet tarussaan tuosta punatukkaisesta miehestä, joka pettääkseen mestarinsa antoi hänelle rauhansuudelman ja vahvisti tällä teollaan ihmisten pelastuksen. Sentähden ei mikään mielestäni olekaan niin väärä ja turha kuin se viha, jolla muutamat vainoavat tätä Jesuksen onnettominta apostolia, ollenkaan ajattelematta, että Iskariotin suudelma, jonka muuten Jesus itse oli jo edeltäpäin ilmoittanut, oli heidän oman oppinsa mukaan välttämätön ihmisten lunastustyölle ja että jos ei Judas olisi ottanut vastaan tuota kolmeakymmentä hopeapenninkiä sisältävää rahapussia, niin olisi taivaallinen viisaus ollut lyöty, itse Kaitselmus kavallettu, sen aikeet olisivat menneet tyhjiin ja maailma joutunut pahuuden, tietämättömyyden ja kuoleman valtaan.

MARKUS.

Taivaallinen viisaus oli kyllä edeltäpäin nähnyt, että Judas, vaikkakin hänen vapaassa vallassaan oli olla antamatta pettäjänsuudelmaa, antaisi sen kuitenkin. Täten on se käyttänyt Iskariotin rikosta peruskivenä lunastuksen ihmeelliseen rakennukseen.

ZENOTHEMIS.

Puhuin sinulle äsken, Markus, ikäänkuin olisin uskonut, että ihmisten lunastus olisi ristiinnaulitun Jesuksen työtä, koska tiedän, että sellainen on kristittyjen usko ja koetin mukautua tähän ajatukseen siten paremmin käsittääkseni niiden erehdyksen, jotka uskovat Judaksen ikuisesti tuomituksi. Mutta itse asiassa ei Jesus minun silmissäni ole muuta kuin Basilideen ja Valentinuksen edeltäjä. Mitä taas lunastusmysteriaan tulee, niin selitän teille, rakkaat ystävät, jos vain tahdotte kuulla, millä lailla se todellisuudessa maan päällä on suoritettu.

Vieraat antoivat suostumuksen merkin. Cerekselle pyhitettyjä uhreja kantavain Atenan neitseitten tavoin astui silloin sisälle kevein, näkymättömän huilun säestämin askelin kaksitoista nuorta tyttöä, jotka päänsä päällä kantoivat granaateilla ja omenoilla täytettyjä koreja. He asettivat korit pöydälle; huilu vaikeni ja Zenothemis puhui näin:

-- Kun Eunoia, Jumalan ajatus, oli luonut maailman, uskoi hän enkeleille sen johdon. Mutta nämä eivät säilyttäneetkään sitä ylevämmyyttä, joka sopii hallitsijoille. Nähdessään että ihmisten tyttäret olivat kauniita, yllättivät he heidät illoin vesilähteitten reunoilla ja sekaantuivat heihin. Näistä avioista syntyi väkivaltainen ihmisrotu, joka täytti maailman vääryydellä ja julmuudella, ja teiden pöly sai juoda viatonta verta. Tämän nähdessään tuli Eunoia äärettömän murheelliseksi.

"-- Tuon olen siis minä saanut aikaan, huokasi hän kumartuen maailman puoleen. Minun erehdykseni tähden ovat lapsiraukkani joutuneet kovan kohtalon alaisiksi. Heidän kärsimyksensä on minun syyni ja minä tahdon sen sovittaa. Itse Jumalakaan, joka ajattelee ainoastaan minun kauttani, ei voisi antaa heille enää takaisin heidän entistä puhtauttaan. Mikä on tehty, se on tehty, ja luomistyö on ainaiseksi pilalla. Mutta ainakaan en tule jättämään luotujani. Jos en voikaan tehdä heitä onnellisiksi niinkuin minä olen, voin ainakin tehdä itseni onnettomaksi niinkuin he. Koska olen tehnyt sen erehdyksen, että olen antanut heille ruumiin, joka heidät alentaa, olen ottava itsekin samanlaisen ruumiin ja elävä heidän keskellään."

Näin puhuttuaan Eunoia laskeutui maan päälle ja ruumiillistui erään argolilaisen naisen kohdussa. Hän syntyi sitten maailmaan pienenä ja hentona ja sai nimekseen Helena. Ihmisten töitä toimitellen varttui hän pian suloudessa ja kauneudessa ja tuli himotuimmaksi kaikista naisista, niinkuin hän sen oli päättänytkin, saadakseen kuolevaisessa ruumiissaan kokea kaikki häpeät ja tahrat. Ollen irstaiden ja väkivaltaisten miesten tahdoton saalis mukautui hän ryöstöön, ja aviorikokseen sovittaakseen siten kaikki aviorikokset, kaikki väkivallan työt ja vääryydet ja aiheutti kauneudellaan kokonaisten kansojen perikadon, jotta Jumala voisi antaa anteeksi maailman rikokset. Eikä koskaan taivaallinen ajatus Eunoia ollut niin ihailtava kuin näinä päivinä, jolloin hän naisen hahmossa harjoitti haureutta sekä sankarien että paimenten kera. Runoilijat aavistivat hänen jumaluutensa kuvatessaan hänet niin levolliseksi, niin ylvääksi ja kohtalokkaaksi ja omistaessaan hänelle tämän huudahduksen: "Oi, sielu, hiljainen kuin valtamerten rauha!"

Täten syöksi sääli Eunoian kurjuuteen ja kärsimykseen. Hän kuoli ja argolilaiset näyttävät vieläkin hänen hautaansa, sillä hänen täytyi aistihuumauksen jälkeen oppia tuntemaan myöskin kuolema ja syödä kaikki ne katkerat hedelmät, joita hän oli kylvänyt. Mutta erottuaan Helenan hajoavasta ruumiista pukeutui hän toiseen naishahmoon ja antautui uudestaan tihutöille alttiiksi. Näin kulkien ruumiista ruumiiseen ja jakaen kanssamme ajankuorman, hän ottaa päällensä maailman synnit. Hänen uhrauksensa ei ole joutuva hukkaan. Liittyen meihin lihan siteillä, rakastaen ja itkien yhdessä kanssamme, hän suorittaa omaansa ja meidän lunastustyötämme ja kantaa meidät kerran valkoisella rinnallaan jälleen voitetun taivaan rauhaan.

HERMODORUS.

Tuo taru ei minulle suinkaan ollut tuntematon. Muistan kuulleeni kerrottavan, että tämä jumalallinen Helena erään muodonvaihdoksensa aikana oli tietäjä Simonin luona Tiberiuksen hallituskautena. Luulin kuitenkin, että hänen alennustilansa oi ollut tahallinen ja että enkelit olivat hänet vietelleet omaan lankeemuksensa.

ZENOTHEMIS.

Hermodorus, totta on, että ihmiset, jotka eivät tarpeeksi asti ole syventyneet mysterioihin, ovat luulleet, että surullinen Eunoia ei olisi itse ehdoin tahdoin suostunut alennustilaansa. Mutta, jos asianlaita olisi niin, kuten he väittävät, ei Eunoia olisikaan se sovittava ilonainen, saastaan peitetty pyhä ehtoollinen, meidän häpeämme viinillä kostutettu leipä, se laupias lahja ja ansiokas polttouhri, jonka savu kohoaa Jumalan tykö. Jos eivät hänen syntinsä olisi tahallisia, ei niillä olisi mitään arvoa.

KALLIKRATES.

Mutta eikö tiedetä, Zenothemis, missä maassa, minkä nimisenä ja minkä ihanan muodon alla tämä aina uudestaan syntyvä Helena nykyään elää?

ZENOTHEMIS.

Täytyy olla hyvin viisas päästäkseen sellaisen salaisuuden perille, ja viisaus, Kallikrates, ei ole suotu runoilijoille, jotka elävät muotojen raa'assa maailmassa ja leikkivät niinkuin lapset tyhjällä kilinällä ja turhilla kuvilla.

KALLIKRATES.

Varo loukkaamasta jumalia, sinä jumalaton Zenothemis; runoilijat ovat heille rakkaita. Kuolemattomat itse sepittävät ensimäiset lakinsa runomittaan ja jumalien oraakkelilauseet ovat runoja. Hymnien säveleet miellyttävät taivaallisia korvia. Kuka ei tietäisi, että runoilijat ovat tietäjiä ja että mikään ei ole heille salattua? Koska olen itse runoilija ja Apollon laakerin kruunaama, tahdon ilmaista kaikille Eunoian viimeisen ruumiillistumisen. Ikuinen Helena on aivan lähellänne; hän näkee meidät ja me näemme hänet. Katsokaa tuota leposohvalla patjoihin nojautuvaa naista, joka on niin kaunis ja syvämietteinen ja jonka silmät uivat kyynelissä ja huulet suudelmissa. Se on hän. Hurmaava niinkuin ennen Priamoksen ja Aasian kukoistuksen päivinä! Eunoian nimi on nykyään Thais.

PHILINA.

Mitä sinä sanot, Kallikrates? Olisiko meidän armas Thaiksemme tuntenut Pariksen, Menelaoksen ja nuo uljas-aseiset akaoilaiset! Oliko se suurikin, Thais, tuo Troijan hevonen?

ARISTOBULOS.

Kuka puhuu hevosesta?

-- Olen juonut niinkuin traakialainen! huudahti Chereas.

Ja hän suistui pöydän alle.

Kallikrates kohotti maljansa:

-- Jos juomme niinkuin epätoivoiset, kuolemme kostamatta!

Vanha Cotta nukkui ja hänen kalju päänsä painui hiljalleen leveätä olkaa vasten.

Dorion oli jonkun aikaa jo näyttänyt hyvin levottomalta filosofimanttelissaan. Hän lähestyi horjuen Thaiksen leposohvaa:

-- Thais, minä rakastan sinua, vaikkakin minulle on arvotonta rakastaa naista.

THAIS.

Miksi et sitten äsken rakastanut minua?

DORION.

Sentähden, että olin selvä.

THAIS.

Mutta minä, ystäväraukkani, olen juonut vain silkkaa vettä, suonet siis anteeksi, etten voi sinua rakastaa.

Dorion ei tahtonut kuulla enempää ja hän luisui Drosen vierelle, joka houkutteli häntä katseellaan pois ystävättären luota. Zenothemis anasti hyljätyn paikan suudellen Thaista suulle.

THAIS.

Luulin sinua hyveellisemmäksi.

ZENOTHEMIS.

Minä olen täydellinen ja täydellisiä ei sido mikään laki.

THAIS.

Mutta etkö pelkää tahraavasi sieluasi naisen sylissä?

ZENOTHEMIS.

Ruumis voi antautua himolleen, ilman että Sielu siinä on mukana.

THAIS.

Mene pois! Minä tahdon, että minua rakastetaan sekä ruumiilla että sielulla. Kaikki filosofit ovat pukkeja!

Lamput sammuivat yksitellen. Kelmeä aamusarastus, joka verhojen liitoksista tunki sisälle, valaisi vieraitten kalmankalpeat kasvot ja pöhöttyneet silmäluomet. Aristobulos, joka yhteen puristetuin nyrkein oli kaatunut Chereaksen viereen heitti unissaan tallirenkinsä korpeille. Zenothemis puristi käsivarsissaan viinistä tylsää Philinaa, joka oli aivan lopussa. Dorion tiputteli Drosen paljaalle rinnalle viinipisaroita, jotka vierivät kuin rubiinit alas pitkin naurusta hypähtelevää rintaa ja joita filosofi huulillaan seurasi imaistakseen ne suuhunsa luisuvalta iholta. Eukritus nousi ja laskien kätensä Nikiaan olalle veti tämän mukanaan salin perälle.

-- Ystävä, sanoi hän hymyillen, jos vielä ajattelet jotakin, niin mitä ajattelet?

-- Ajattelen, että naisten rakkaudet ovat Adoniksen puutarhoja.

-- Mitä tarkoitat?

-- Etkö tiedä, Eukritus, että naiset joka vuosi istuttavat penkereilleen pieniä puutarhoja omistaen Venuksen rakastajalle myös muutamia oksia saviruukkuun. Nämä oksat viheriöitsevät vähän aikaa ja lakastuvat sitten.

-- Mitä siitä, Nikias? On hulluutta kiinnittää mieltään katoavaiseen.

-- Jos kauneus on vain varjo, niin pyyde on ainoastaan salama. Miksi olisi hulluutta himoita kauneutta? Eikö päinvastoin ole järkevää, että se, mikä katoaa, yhtyy siihen, mikä ei kestä ja että salama syö ohikulkevan varjon?

-- Nikias, minusta olet niinkuin lapsi, joka leikkii luupalasilla. Usko minua: ole vapaa. Vasta silloin voi olla oikea mies.

-- Kuinka voi olla vapaa, Eukritus, kun omistaa ruumiin?

-- Saat nähdä sen piankin, poikani. Pian olet sanova: Eukritus oli vapaa.

Vanhus puhui näin nojaten porfyri-pylvääseen ja ensimäisen aamuruskon ensi säteet valaisivat hänen otsansa. Hermodorus ja Markus olivat myös lähestyneet ja pysähtyivät hänen eteensä Nikiaan viereen, ja juomarien nauruista ja huudoista välittämättä nämä neljä keskustelivat jumalallisista asioista. Eukritus puhui niin viisaasti, että Markus sanoi hänelle:

-- Sinä olet kelvollinen tuntemaan oikean Jumalan.

Eukritus vastasi:

-- Oikea Jumala on viisaan sydämessä.

Sitten he puhuivat kuolemasta.

Minä tahdon, sanoi Eukritus, että se löytää minut itse parantamisen kamppailusta ja kuuliaisena kaikille velvollisuuksilleni. Sen edessä kohotan puhtaat käteni taivaalle ja sanon jumalille: "Jumalat, minä en ole tahrannut niitä kuvianne, jotka olitte sieluni temppeliin asettaneet, niitä olen ajatuksillani koristanut niinkuin toiset kruunuilla, nauhoilla ja seppeleillä. Olen elänyt teidän sallimuksenne mukaisesti. Olen tarpeeksi elänyt."

Näin sanoen hän kohotti kätensä taivasta kohti ja hänen kasvonsa säteilivät kirkkautta. Hetken oli hän ajatuksissaan. Sitten hän syvällä ilontunnolla jatkoi:

-- Irroita itsesi elämästä, Eukritus, niinkuin kypsä öljymarja, joka putoaa kiittäen puuta, joka sen on kantanut, ja siunaten maata, ravinnon-antajaansa!

Näin sanoen hän kiskaisi vaippansa laskoksista paljaan tikarin ja syöksi sen rintaansa.

Kun ne, jotka häntä kuuntelivat, yht'aikaa tarttuivat hänen käteensä, oli raudan kärki jo lävistänyt viisaan miehen sydämen. Eukritus oli mennyt lepoonsa. Hermodorus ja Nikias kantoivat kalpean, verisen ruumiin eräälle salin leposohvalle naisten ympärillä kimeästi kirkuessa, unessaan häiriytyneiden vieraiden öristessä ja esirippujen varjokoista tunkevain hekumanhuokausten säestäessä. Vanha Cotta herättyään keveästä sotamiehen-unestaan oli jo vainajan vieressä, hän tutki haavaa ja huusi.

-- Kutsuttakoon paikalle lääkärini Aristeus!

Nikias pudisti päätään:

-- Eukritusta ei ole enää, sanoi hän. Hän tahtoi kuolla, niinkuin toiset tahtovat rakastaa. Hän on kuten mekin totellut vain vastustamatonta mielihaluaan. Ja nyt on hän jumalien kaltainen, jotka eivät toivo mitään.

Cotta löi otsaansa:

-- Kuolla! Haluta kuolla, kun vielä voisi palvella valtiota, mikä mielettömyys!

Sillä aikaa seisoivat Paphnutius ja Thais liikkumattomina ja sanattomina toistensa vieressä, sielu tulvillaan inhoa, kauhua ja toivoa.

Äkkiä munkki tarttui näyttelijättären käteen, harppasi hänen kanssaan ylitse maassa makaavain juomarien ja parittuvien olentojen, ja kahlaten viinissä ja veressä hän kuljetti hänet ulos.

* * * * *

Päivä kohosi ruusuisena ylitse kaupungin. Pitkät pylväsrivit ylenivät kahden puolen yksinäistä tietä, jonka etäisessä päässä kohosi Aleksanterin haudan säteilevä kupu. Katukivillä virui siellä täällä repaleisia seppeleitä ja sammuneita soihtuja. Ilmassa tuntui meren raikasta tuulta. Paphnutius riuhtasi inholla yltään komean pukunsa polkien sen siekaleet jalkoihinsa.