Part 7
-- Ei ollut ollenkaan paikallaan nyt itkeä, sanoi hän koettaen hymyillä. Kyyneleet tekevät silmät punaisiksi ja pilaavat ihon, tänä yönä syödään illalliset ystävien kesken ja minä tahdon olla kaunis, sillä siellä tulee olemaan naisia, jotka vakoilevat kasvoiltani väsymystä. Nämä orjat tulevat pukemaan minua. Vetäydy syrjään, isäni, ja anna heidän tehdä tehtävänsä. He ovat taitavia ja tottuneita, mutta kyllä olenkin maksanut heistä paljon. Katsopas tuota, jolla on paksut kultasormukset ja niin valkeanhohtavat hampaat. Hänet olen ryöstänyt prokonsulin puolisolta.
Paphnutius aikoi ensin kaikin voimin vastustaa Thaiksen menoa noille illallisille. Mutta päättäen toimia varovasti, hän kysyi, keitä henkilöitä hän siellä tulisi tapaamaan.
Thais vastasi, että hän tulisi näkemään siellä juhlan isännän, vanhan laivastopäällikön Cottan, Nikiaan ja useita muita väittelynhaluisia filosofeja, runoilija Kallikrateksen, Serapiksen ylimäisen papin ja rikkaita nuorukaisia, jotka enimmästä päästä käyttivät aikansa hevosten taltuttamiseen, sekä vielä lisäksi naisia, joista ei voinut sanoa mitään ja joilla ei ollut muuta hyvettä kuin nuoruus. Silloin saaden äkkiä yliluonnollisen mielijohteen munkki huudahti:
-- Mene heidän pariinsa, Thais! Mene! Mutta minä en jätä sinua. Tulen kanssasi tuohon juhlaan ja pysyn koko ajan sanaakaan sanomatta vierelläsi.
Thais purskahti nauruun. Ja molempien mustien orjattarien hyöriessä hänen ympärillään hän huudahti:
-- Mitä tulevat he sanomaan nähdessään, että minulla on rakastajana Thebaiksen munkki?
PIDOT.
Kun Thais Paphnutiuksen seuraamana astui juhlasaliin, olivat useimmat vieraat jo siellä viruen kyynärpäänsä nojassa leposohvilla hevosenkengän muotoisen, välkkyvillä astioilla katetun pöydän ympärillä. Tämän pöydän keskellä oli hopeinen allas ja sen äärillä neljä satyyria kallistamassa leilejä, joista virtasi kastiketta muka uimavedeksi altaassa kelluville, keitetyille kaloille. Thaiksen saapuessa puhkesivat suosion huudot esiin joka taholta.
-- Terve Kariittien sisarelle!
-- Terve vaikenevalle Melpomenelle, jonka taitavat katseet kaiken tulkitsevat!
-- Terve jumalien ja ihmisten lemmikille!
-- Kaikkien tavoittamalle!
-- Hänelle, jolta tulee kärsimys ja parannus!
-- Rakotiksen helmelle!
-- Aleksandrian ruusulle!
Kärsimättömyydellä hän odotti, että ylistysten tulva lakkaisi, sitten hän sanoi Cottalle, isännälleen:
-- Lucius, tuon luoksesi erään erämaan munkin, Antinoen apotin, Paphnutiuksen; hän on hyvin suuri pyhimys, ja hänen sanansa polttavat kuin tuli.
Lucius Aurelius Cotta, laivaston päällikkö vastasi nousten seisomaan:
-- Ole tervetullut, Paphnutius, sinä, joka tunnustat kristinoppia. Minä itsekin tunnen jonkinlaista kunnioitusta tuota nyttemmin keisarillista uskontoa kohtaan. Jumalainen Konstantinus kohotti sinun uskonveljesi valtakunnan ensimäisiksi ystäviksi. Latinalainen viisaus sai siis hyväksyä Kristuksesi Pantheoniimme. Esi-isiemme periaatteitten mukaista on, että jokaisessa jumalassa on jotakin jumalallista. Mutta se sikseen. Juokaamme ja iloitkaamme niin kauan kuin vielä on tilaisuutta.
Näin puhui vanha Cotta hilpeästi. Hän oli juuri tutkinut erästä uutta kaleerivenheen mallia ja lopettanut "Karthagon historian" kuudennen kirjan. Ollen varma siitä, ettei hän ollut kuluttanut hukkaan päiväänsä, hän oli tyytyväinen sekä itseensä että jumaliin.
Paphnutius, lisäsi hän, näet täällä useita sangen rakastettavia henkilöitä: Hermodorus, Serapiksen ylimmäinen pappi, filosofit Dorion, Nikias ja Zenothemis, runoilija Kallikrates, nuori Chereas ja nuori Aristobulos, molemmat erään rakkaan nuoruuden ystäväni poikia, ja heidän vieressään Philina ja Drose, joiden kauneus on erinomainen.
Nikias tuli syleilemään Paphnutiusta ja kuiskasi hänelle korvaan:
-- Sanoinhan sinulle, veljeni, että Venus on ylen mahtava. Hänen lempeä väkivaltansa on tuonut sinut tänne vasten tahtoasikin. Kuule, olet kyllä hyvin hurskas mies, mutta ellet tunnusta, että hän on kaikkien jumalien äiti, on tappiosi varma. Tiedä, että vanhalla matemaatikolla Melanthuksella oli tapana sanoa: "En voisi ilman Venuksen apua määritellä edes kolmion ominaisuuksia."
Dorion, joka hetken ajan oli ääneti tarkastanut uutta tulijaa, puhkesi äkkiä kättentaputuksiin ja ihastuksen huutoihin:
-- Hän se on, ystäväiseni! Hänen katseensa, hänen partansa, hänen tunikkansa: hän itse ihka ilmielävänä! Tutustuin häneen teatterissa, sill'aikaa kun meidän Thaiksemme siellä näytteli notkeita käsivarsiaan. Hän oli tuimasti kiihdyksissä ja voinpa todistaa, että hän puhui sangen voimakkaasti. Hän on kunnon mies, hän on tasoittava meidän vielä maan tasalle, hänen kaunopuheisuutensa on hirmuinen. Jos Markus on kristittyjen Plato, on Paphnutius heidän Demostheneensa. Epikuros ei pienessä puutarhassaan varmasti koskaan kuullut mitään senkaltaista.
Sill'aikaa Philina ja Drose aivan söivät Thaista silmillään. Vaaleilla hiuksillaan hän kantoi kalpeita, violeteista kierrettyjä seppeleitä, joiden jokainen kukka oli kuin hento heijastus hänen silmiensä väristä, joten olisi saattanut luulla, että kukat olivat sammuneita katseita ja silmät säihkyviä kukkaisteriä. Tämän naisen erikoisuus oli juuri siinä, että kaikki hänessä eli, kaikki oli pelkkää sielua ja sopusointua. Hänen malvan värinen, hopeakutein ommeltu pukunsa kätki pitkiin laskoksiinsa omituisen, melkein surullisen sulon, jota eivät mitkään rannerenkaat tai kaulanauhat kirkastaneet; hänen ainoa häikäisevä koristuksensa olivat paljaat käsivarret. Vasten tahtoaankin täytyi molempien ystävättärien ihailla hänen pukuaan ja hiuslaitettaan, mutta he eivät virkkaneet siitä hänelle mitään.
-- Kuinka sinä olet kaunis, sanoi hänelle Philina. Et voinut olla ihanampi Aleksandriaan tullessasikaan. Ja kuitenkin sanoi äitini, joka oli nähnyt sinut silloin, että harvat naiset saattoivat tulla verratuiksi sinuun.
-- Mutta kuka on, kysyi Drose, tuo uusi armastelija, jonka tuot seuraamme? Hän on oudon ja villin näköinen. Jos olisi olemassa elefanttipaimenia, niin varmasti olisivat he juuri tuon tapaisia. Mistä oletkaan löytänyt Thais, noin kesyttömän ystävän? Kenties troglodyyttien joukosta, jotka elävät maan alla Hadeksen sauhujen tuhrimina?
Mutta Philina painaen sormensa Drosen suulle sanoi:
-- Vaikene, rakkauden mysteriain täytyy jäädä salaisuuksiksi ja on kiellettyä niitä udella. Minä kyllä puolestani sallisin mieluummin vaikka itse hehkuvan Etnan suudella huuliani kuin tuon miehen. Mutta lempeän Thaiksen, joka on kaunis ja rakastettava niinkuin jumalattaret, täytyy niinkuin jumalattarienkin kuulla kaikkien rukoukset eikä ainoastaan miellyttävien miesten kuten meidän on tapamme.
-- Varokaa te molemmat! vastasi Thais. Hän on tietäjä ja lumooja. Hän kuulee hiljaakin lausutut puheet ja yksinpä ajatuksetkin. Hän voi reväistä teiltä pois teidän sydämenne, sill'aikaa kuin nukutte, ja panna sijalle sienen ja seuraavana päivänä juodessanne vettä tukehdutte kuoliaaksi.
Hän näki heidän kalpenevan ja käänsi heille selkänsä istuutuen Paphnutiuksen viereen patjalle. Äkkiä kajahti Cottan käskevä ja hyväntahtoinen ääni yli kaiken muun puheensorinan.
-- Ystävät, istuutukaa kukin paikallenne! Orjat, kaatakaa hunajaviiniä!
Sitten sanoi isäntä kohottaen maljansa:
-- Juokaamme ensin jumalaisen Konstantinuksen ja valtakunnan suojelushengen malja. Isänmaa on asetettava kaiken yläpuolelle, yksinpä jumalienkin, sillä siihen sisältyvät ne kaikki.
Kaikki vieraat veivät täysinäisen maljan huulilleen. Ainoastaan Paphnutius ei juonut mitään, siksi että Konstantinus vainosi paraillaan Nikean oppia ja siksi että kristityn isänmaa ei ollut tästä maailmasta.
Dorion jupisi juotuaan:
-- Mitä on isänmaa? Virta, joka vierii. Sen rannat muuttuvat ja sen aallot vaihtuvat alituisesti.
-- Tiedän hyvin, Dorion, vastasi laivastonprefekti, ettet sinä pidä arvossa kansalaishyveitä ja arvelet, että viisaan on oltava erillään käytännöllisistä asioista. Minä taas päinvastoin uskon, että kunnon miehellä ei ole mitään sen toivottavampaa päämäärää kuin korkeat valtionvirat. Valtio on mainio juttu!
-- Hermodorus, Serapiksen ylimäinen pappi, ryhtyi nyt puheisiin ja sanoi:
-- Dorion kysyi äsken: Mitä on isänmaa? Minä tahtoisin siihen vastata: Isänmaan muodostavat jumalien alttarit ja esi-isien haudat. Kansalaisveljeys muodostuu yhteisistä muistoista ja yhteisistä tulevaisuudentoiveista.
Nuori Aristobulos keskeytti Hermodoruksen.
-- Kastorin kautta, olinpa tänään nähnyt kauniin hevosen! Demophonoksen oriin. Sillä on hieno pää, pienet leukaluut ja korkeat etujalat. Se kantaa kaulansa ylpeästi pystyssä niinkuin kukko ikään.
Mutta nuori Chereas pudisti päätään.
-- Se ei ole niin hyvä hevonen kuin miksi kehut. Sillä on heikot kaviot. Nilkat viettävät maahan ja eläin on piankin rampa.
He jatkoivat siinä kinasteluaan, kun Drose äkkiä päästi kimakan huudon.
-- Ai, ai, olin niellä kalan ruodon, joka oli pitempi ja terävämpi kuin tikari. Kaikeksi onneksi sain sen vedetyksi pois kurkustani ajoissa. Jumalat rakastavat minua!
-- Sanotko tosiaan, armas Droseni, että jumalat rakastavat sinua? kysyi Nikias hymyillen. Siis he olisivat yhtä onnettomia kuin ihmisetkin. Rakkaus edellyttää aina omistajassaan jonkinlaisen sisäisen kurjuuden tunnon. Sen kautta pääsee ilmi olennoissa piilevä heikkous. Rakkaus, jota jumalat tuntevat Drosea kohtaan on mahtava todistus heidän epätäydellisyydestään.
Nämä sanat suututtivat suuresti Drosea:
-- Nikias, sinä puhut hassutuksia, joilla ei ole päätä eikä perää. Tapasi mukaan et milloinkaan ymmärrä, mitä sanotaan, ja vastaat aina järjettömyyksillä.
Nikias hymyili vain:
-- Puhu, puhu, armas Droseni. Mitä ikinä sanotkin, täytyy sinulle antaa tunnustus joka kerta, kun vain avaat suusi. Hampaasi ovat niin kauniit!
Tällä hetkellä astui saliin hitain askelin ja pystyssä päin vakavan näköinen, huonosti puettu ukko silmäillen rauhallisin katsein läsnäolevia. Cotta viittasi hänelle paikan vierellään omalla leposohvallaan.
-- Eukritus, sanoi hän, ole tervetullut! Oletko tässä kuussa taas laatinut uuden filosofisen tutkielman? Se olisi, jos oikein muistan, jo yhdeksäskymmenestoinen kirjoitus, joka on valunut alas Niilin kaislasta, jota käyttelet todellisen attikalaisen kädellä.
Hivellen hopeista partaansa Eukritus vastasi:
-- Satakieli on luotu laulamaan ja minä: ylistämään kuolemattomia jumalia.
DORION.
Tervehtikäämme kunnioittaen Eukritusta, viimeistä stoalaista! Vakavana ja valkeapäisenä kohoaa hän keskellämme niinkuin haamu. Hän käy yksinäisenä halki kansan joukkojen ja puhuu sanoja, joita ei kukaan ymmärrä.
EUKRITUS.
Erehdyt, Dorion. Hyveen filosofia ei ole vielä kuollut maailmasta. Minulla on lukuisia oppilaita Aleksandriassa, Roomassa ja Konstantinopolissa. Sekä orjissa että Cesarin jälkeläisissä on vielä useita, jotka osaavat hallita itseään, elää vapaina ja nauttia olioista irroittumisessa rajatonta onnea. Monet toteuttavat itsessään Epiktetoksen ja Markus Aureliuksen oppia. Mutta jos olisikin niin, että hyve ainaiseksi olisi kadonnut maan päältä, niin mitä sen häviö liikuttaisi minun onneani, koska ei ollut minun vallassani määrätä, kestikö se vai joutuiko perikatoon? Ainoastaan hullut, Dorion, perustavat onnensa ulkopuolelle omaa voimaansa. Minä en toivo mitään, mitä eivät myös jumalat tahdo, ja toivon kaikkea sitä, mitä he tahtovat. Sen kautta teen itseni heidän kaltaisekseen ja jaan heidän erehtymättömän tyytyväisyytensä. Jos hyve häviää, myönnyn tähän häviöön, ja tämä myöntymys täyttää mieleni riemulla yhtä suurella kuin konsanaan järkeni ja rohkeuteni korkein ponnistus. Kaikissa asioissa jäljittelee minun viisauteni jumalallista viisautta ja jäljennös on varmasti oleva arvokkaampi kuin esikuva, sillä se on vaatinut enemmän huolta ja ponnistusta.
NIKIAS.
Ymmärrän. Sinä liittoudut taivaalliseen sallimukseen. Mutta jos hyve on ainoastaan ponnistusta, Eukritus, jännitystä, jonka kautta Zenon oppilaat väittävät tulevansa jumalien kaltaisiksi, niin sammakko, joka pullistaa itsensä ilmalla tullakseen härän kokoiseksi, esittää stoalaisuuden mestarinäytteen.
EUKRITUS.
Nikias, ivaat kuten tavallisesti, olet mestari pilanteossa. Mutta jos tuo härkä, josta puhut, on todellakin jumala niinkuin Apis tai tuo maan-alainen härkä, jonka ylimäisen papin näemme täällä, ja jos sammakko viisaasti ponnistellen saa itsensä sen kokoiseksi, niin eikö se todellakin ole hyveellisempi kuin härkä, ja voitko kieltäytyä ihailemasta niin ylevätahtoista elukkaa?
Neljä palvelijaa toi nyt pöydälle villisian, jossa vielä harjakset törröttivät. Paistetusta taikinasta tehdyt porsaat, jotka ympäröivät eläintä ikäänkuin pyrkien sitä imemään, osoittivat, että se oli naaras.
Zenothemis kääntyi munkkiin päin sanoen:
-- Ystävät, eräs vieras on tullut seuraamme omasta alotteestaan. Kuuluisa Paphnutius, joka muuten yksinäisyydessä viettää ihmeteltävää elämää, on nyt meidän odottamaton vieraamme.
COTTA.
Puhu paremmin Zenothemis! Saakoon hän ensimäisen kunniapaikan, koska hän on tullut kutsumatta.
ZENOTHEMIS.
Sentähden on meidän otettava hänet vastaan, rakas Lucius, aivan erikoisella ystävyydellä ja koetettava keksiä, mikä häntä eniten miellyttää. Onpa varmaa, että sellainen mies on herkempi kauniiden ajatusten tuoksulle kuin paistin kärylle. Tuotamme hänelle epäilemättä ilon, jos johdamme keskustelun siihen uskoon, jota hän tunnustaa, nim. ristiinnaulittuun Jesukseen. Minä puolestani yhdyn siihen sitä kernaammin, kun juuri tämä oppi minua erikoisesti huvittaa niiden moninaisten vertauskuvien tähden, joita se sisältää. Jos vain käsittää kirjaimen alla piilevän ajatuksen, on se täynnä totuuksia, ja minun mielestäni kristittyjen kirjat aivan tulvivat jumalallisia ilmestyksiä. Mutta en oikein voi, Paphnutius, suoda samaa arvoa juutalaisten kirjoille. Niitä ei kirjoittanut, kuten on sanottu, Jumalan henki, vaan eräs paha henki. Jahve, joka ne saneli, oli eräs niitä henkiä, jotka kansoittavat alempia ilmakerrostumia ja ovat syypäät useimpiin niistä tuskista, joita me saamme kärsiä; mutta tämä yksi voitti kaikki muut tietämättömyydessä ja raakuudessa. Sitä vastoin oli se kultasiipinen käärme, joka taivaansinisin suomuin kierteli tiedon puun ympärillä, tehty pelkästä valosta ja rakkaudesta. Sentähden oli taistelu välttämätön näiden kahden mahdin välillä, joista toinen oli valonkimmeltävä, toinen yönpimeä. Se puhkesikin jo ilmi maailman ensimäisinä päivinä. Jumala oli tuskin mennyt lepoonsa, Adam ja Eva, ensimäinen mies ja ensimäinen nainen, elivät onnellisina ja alastomina Edenin yrttitarhassa, kun Jahve heidän onnettomuudekseen tuli siihen päätökseen, että hän tahtoi hallita heitä ja kaikkia niitä sukupolvia, joita Eva kantoi mahtavissa lantioissaan. Koska hän ei omistanut sirkilää eikä lyyryä eikä tuntenut ollenkaan tiedettä, jolla käskeä, eikä taidetta, jolla vallata sydämiä, pelästytti hän noita lapsiparkoja muodottomilla näyillä, oikukkailla uhkauksilla ja ukkosen jyrinällä. Adam ja Eva tuntien hänen varjonsa yllään puristautuivat toisiinsa ja pelko teki heidän rakkautensa kaksinkertaiseksi. Käärmeen tuli heitä sääli ja hän päätti opettaa heitä, jotta omistaen tiedon he eivät enää antaisi valheiden pettää itseään. Yritys vaati aivan erikoista varovaisuutta ja tuon ensimäisen ihmisparin heikkous oli tehdä hänet aivan toivottomaksi. Hyväntahtoinen henki päätti kuitenkin yrittää. Jahven tietämättä, joka väitti näkevänsä kaikki, mutta jonka näkö itse asiassa ei ollut kovinkaan terävä, hän lähestyi noita molempia olentoja ja hurmasi heidän katseensa haarniskansa loistolla ja siipiensä välkkeellä. Sitten hän kiinnitti heidän mieliään muodostelemalla ruumiillaan heidän eteensä säännöllisiä kuvioita sellaisia kuin ympyrä, ellipsi ja kiertopyörö, joiden erinomaiset ominaisuudet kreikkalaiset myöhemmin tulivat tuntemaan. Adam jäi enemmän kuin Eva tuumimaan näitä kuvioita. Mutta kun käärme ruveten puhumaan ilmoitti korkeimmat totuudet, ne, joita ei voi todistaa, huomasi hän, että Adam, joka oli maanmullasta leivottu, oli liian raskasta ainetta käsittääkseen näitä hienoja asioita ja että taas Eva päinvastoin ollen hellempi ja herkempi omisti ne aivan helposti. Niinpä puheli hän siis yksin Evan kanssa, miehen poissa ollessa, saadakseen hänet ensin vakuutetuksi...
DORION.
Salli, Zenothemis, että keskeytän sinut tässä. Ensinnäkin olen keksinyt kertomassasi tarussa erään kohtauksen Pallas Athenen taistelusta jättiläisiä vastaan. Jahve muistuttaa paljon Typhonia ja Pallaan kuvaavat atenalaiset aina käärme vierellään. Mutta tuo, mitä viimeiseksi sanoit, sai minut äkkiä epäilemään kuvaamasi käärmeen älyä ja rehellisiä tarkoitusperiä. Jos hän todellakin olisi omistanut viisauden, niin olisiko hän uskonut sitä pikkuisen naispään haltuun, johon se ei kuitenkaan olisi mahtunut. Tahtoisin mieluummin luulla, että hän oli kuten Jahvekin tietämätön ja valheellinen ja että hän valitsi Evan vain sentähden, että oli helppoa vietellä juuri hänet ja että hän otaksui Adamin olevan älykkäämmän ja ajattelevamman.
ZENOTHEMIS.
Tiedä, Dorion, että kaikkein korkeimpiin ja puhtaimpiin totuuksiin ei päästä ajattelemisen eikä älyn kautta, vaan kylläkin tunteen tietä. Sentähden kohoavatkin naiset, jotka tavallisesti ovat vähemmän ajattelevia mutta herkkätuntoisempia kuin miehet, helpommin jumalallisten asioiden ymmärtämiseen. Heillä on ennustamisen taito, eikä suinkaan turhan tautta kuvata välistä Apollo Kitharoidosta ja Jesus Natsarealaista liehuviin naishameisiin puettuina. Sano mitä tahansa, Dorion, niin oli tietoa levittävä käärme kuitenkin viisas valitessaan karkean Adamin asemesta valontyötään varten tuon Evan, joka oli valkeampi kuin maito ja taivaan tähdet. Hän kuunteli käärmettä kuuliaisesti ja antoi johdattaa itsensä tiedon puun tykö, jonka oksat ulettuivat taivaaseen saakka ja jota jumalallinen henki varjosti niinkuin kaste. Tämä puu oli täynnä lehtiä, jotka puhuivat kaikkia tulevien ihmisten kieliä ja joiden yhteis-äänet muodostivat täydellisesti sopusointuisen yhteissäveleen. Sen täyteläisyyttä herkkyvät hedelmät ilmaisivat valituille syöjilleen metallien, kivien ja kasvien salaisuudet, sekä fyysilliset että moraaliset lait, mutta ne olivat tulen liekkiä jane, jotka pelkäsivät kärsimystä ja kuolemaa, eivät uskaltaneet viedä niitä huulilleen. Mutta Eva kuunneltuaan kuuliaisesti käärmeen opetuksia voitti turhat pelkonsa ja halusi maistaa hedelmiä, jotka antoivat tiedon Jumalasta. Mutta jotta ei Adam, jota hän rakasti, jäisi huonommaksi, tarttui hän hänen käteensä ja vei hänet tuon ihmeellisen puun luo. Siellä otti hän tulisen omenan, puraisi siitä palasen ja ojensi sen sitten toverilleen. Onnettomuudeksi Jahve, joka sattumalta käveli puutarhassa, äkkäsi heidät, ja nähdessään, että he olivat tulemaisillaan viisaiksi, joutui hän hirmuisen raivon valtaan. Mustasukkaisena oli hän juuri eniten peljättävä. Kooten kaikki voimansa sai hän aikaan sellaisen jyryn ali-ilmoissa, että nuo molemmat hennot ihmis-olennot jähmettyivät kauhusta. Hedelmä putosi miehen käsistä ja nainen heittäytyen tuon onnettoman kaulaan sanoi hänelle: "Tahdon olla tietämätön niinkuin sinäkin ja kärsiä kanssasi." Voittava Jahve piti sitten Adamin ja Evan sekä koko heidän siemenensä ainaisen kauhun ja pelon vallassa. Hänen taitonsa, joka supistui karkeiden taivaankappalten takomiseen, voitti käärmeen säveltaiteeseen ja geometriaan perustuvan voiman. Hän opetti ihmisille vääryyttä, tietämättömyyttä ja julmuutta, ja antoi pahalle vallan maailmassa. Hän vainosi Kainia ja hänen poikiaan sentähden, että he olivat toimeliaita, hän hävitti sukupuuttoon filistealaiset sentähden, että he sepittivät orfealaisia lauluja ja tarinoita Aisopoksen tyyliin. Hän oli kaiken kauneuden ja tieteen leppymätön vihollinen ja ihmisrotu sai pitkiä vuosisatoja verellään ja kyynelillään maksaa siivekkään käärmeen tappiosta. Onneksi syntyi kreikkalaisten keskuuteen eräitä henkeviä miehiä, sellaisia kuin Pythagoras ja Plato, jotka neronsa voimalla keksivät uudestaan samat kuviot ja ajatukset, joita Jahven vihollinen turhaan oli koettanut opettaa ensimäiselle naiselle. Käärmeen henki eli heissä, ja sentähden atenalaiset kunnioittivatkin käärmettä, kuten Dorion huomautti. Vihdoin uudempana aikana ilmestyi maan päälle ihmishahmossa kolme taivaallista henkeä: Jesus Galilealainen, Basilides ja Valentinus, joiden oli suotu poimia hehkuvimmat hedelmät tästä tiedon puusta, jonka juuret käyvät kautta maansydämen ja latvat päilyvät taivaan tasalla. Tämä oli minulla vain sanottavana kristittyjen puolustukseksi, joita liiankin usein syytetään juutalaisten erehdyksistä.
DORION.
Jos olen sinut oikein ymmärtänyt, Zenothemis, niin ovat siis nämä kolme erinomaista miestä Jesus, Basilides ja Valentinus saaneet ilmi salaisuuksia, joista Pythagoras, Plato ja kaikki Kreikan filosofit yksinpä jumalainen Epikuroskaan, joka sentään vapautti ihmiset kaikesta turhasta pelvosta, eivät tienneet mitään. Tekisit meille palveluksen, jos tahtoisit sanoa, millä keinoin nämä kolme kuolevaista pääsivät osallisiksi tiedoista, joita ei näiden viisasten ajatus ollut kyennyt selvittämään.
ZENOTHEMIS.
Täytyykö minun toistaa sinulle, Dorion, että tiede ja ajatus ovat vasta tiedon ensimäiset asteet ja että sisällinen hurmaus ainoastaan kohottaa ihmisen ikuisiin totuuksiin.
HERMODORUS.
Totta on, Zenothemis, että sielu elää hurmauksesta niinkuin heinäsirkka kasteesta. Mutta tarkistakaamme paremmin tämä asia: ainoastaan henki yksin on kykevä täydelliseen hurmaustilaan. Sillä ihminen on kolminainen, ollen kokoonpantu aineellisesta ruumiista, hienosyisemmästä mutta samaten aineellisesta sielusta ja kuolemattomasta hengestä. Kun henki lähdettyään ruumiista niinkuin palatsista, joka äkkiä jää hiljaiseksi ja yksinäiseksi, ja lennettyään sitten sielunsa puutarhojen läpi vajoaa Jumalaan, niin nauttii se ennenaikaisen kuoleman tai pikemmin tulevaisen elämän onnea, sillä kuolla on elää, ja tässä tilassa, joka on osuus taivaallisesta puhtaudesta, se omistaa samalla kertaa loputtoman riemun ja korkeimman mahdollisen tiedon. Se sulaa kaiken yhteyteen. Se on täydellinen.
NIKIAS.
Aivan erinomaista. Mutta totta puhuen, Hermodorus, en näe suurtakaan eroa kaiken ja ei mitään käsitteiden välillä. Itse sanat kieltäytyvät esittämästä tätä eroa. Äärettömyys muistuttaa hirvittävästi tyhjyyttä: molemmat ovat järjelle käsittämättömiä. Minun mielestäni tuo täydellisyys on kovin kalliisti ostettava: siitä on maksettava koko olemuksellaan ja omistaakseen sen on lakattava olemasta. Se on tuo kova kohtalo, josta ei edes itse Jumalakaan ole voinut pelastautua, senjälkeen kun filosofit ovat saaneet päähänsä tehdä hänet täydelliseksi. Tästä taas johtuu, että jos emme tiedä mitä on olemattomuus, emme myöskään tiedä mitä on olevaisuus. Emme tiedä mitään. Sanotaan, että ihmisille on mahdotonta olla yhtä mieltä. Minä luulisin päin vastoin, huolimatta väittelyjemme pauhinasta, että heille on mahdotonta olla lopultakin olematta yksimielisiä maatessaan haudassa vieretysten vastaväitteittensä röykkiön alla, jonka he itse ovat kasanneet ylleen niinkuin Pelionin ja Ossan.
COTTA.
Pidän paljon filosofiasta ja tutkin sitä lomahetkinäni. Mutta ainoastaan Ciceron teoksia ymmärrän täydellisesti. Orjattaret, kaatakaa hunajaviiniä!
KALLIKRATES.
Miten merkillistä! Kun olen selvä, ajattelen niitä aikoja, jolloin traagilliset runoilijat istuivat hyvien tyrannien kesteissä, ja vesi herahtaa minulle suuhun. Mutta nyt kun olen maistellut tätä kallista viiniä, jota sinä, jalo Lucius, niin runsaasti meille tarjoat, niin uneksin vain vapaussodasta ja sankarillisista taisteluista. Häpeän elää näin kunniattomassa ajassa ja mielikuvituksessani palvelen vapautta ja vuodatan vertani viimeisten roomalaisten kera Filippoin tantereella.
COTTA.