Part 3

Nikias oli juuri noussut kylvystä. Kauniit orjattaret hieroivat harjasilla hänen ruumistaan. Hän oli miellyttävän ja hilpeän näköinen mies. Hänen kasvoillaan lepäsi lempeän ivan ilme. Nähdessään munkin hän nousi ja riensi vastaan avatuin sylin:

-- Sinäkö se olet, Paphnutius, huudahti hän, sinä minun oppiveljeni ja ystäväni! Oh, tunnenhan sinut toki, vaikka totta puhuen oletkin enemmän eläimen kuin ihmisen näköinen. Tule syliini! Muistatko aikaa, jolloin yhdessä tutkimme gramatiikkaa, retoriikkaa ja filosofiaa? Jo silloin pidettiin sinua synkänluontoisena ja kesyttömänä, mutta minä rakastin sinua sinun suuren rehellisyytesi vuoksi. Meillä oli tapana sanoa, että sinä katselit maailmaa vauhkon hevosen silmillä eikä ollut siis ihme, että olit niin arka. Hyväntapaisuutta sinulta jossakin määrin puuttui, mutta anteliaisuudellasi ei ollut rajoja. Et säästellyt rahojasi etkä elämääsi. Sinussa asui omituinen haltia, harvinainen henki, joka miellytti minua sanomattomasti. Ole tervetullut, rakas Paphnutiukseni, takaisin kymmenen vuoden poissaolon jälestä. Olet siis jättänyt erämaan, luopunut tuosta kristillisestä taikauskosta ja palaat entisiin elämäntapoihisi jälleen. Olen merkitsevä tämän päivän muistiin valkealla kivellä.

"Krobyle ja Myrtale, jatkoi hän kääntyen naisten puoleen, huuhdelkaa rakkaan vieraani jalat, kädet ja parta hyvänhajuisilla vesillä."

Hymyillen alkoivat he jo lähestyä vesiammeineen, voiderasioineen ja metallipeileineen. Mutta Paphnutius pysähdytti heidät käskevällä liikkeellä ja loi katseensa maahan, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä heitä, sillä he olivat alasti. Nikias viittasi häntä käymään lepäämään patjoille tarjoten hänelle mitä erilaisimpia ruokia ja juomia, joista Paphnutius kuitenkin halveksien kieltäytyi.

-- Nikias, sanoi hän, en ole luopunut siitä opista, jota sinä väärin kutsut kristilliseksi taikauskoksi, mutta joka on totuuksien totuus. Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus.

-- Rakas Paphnutius, vastasi Nikias, joka juuri oli vetänyt ylleen hyvänhajuisen tunikan, luuletko voivasi hämmästyttää minua lausumalla noita epätaiteellisesti yhteensovitettuja sanoja, jotka eivät ole muuta kuin tyhjää lavertelua? Oletko unohtanut, että minussa itsessänikin on vähän filosofia ja luuletko todellakin tyydyttäväsi minua noilla muutamilla riekaleilla, joita oppimattomat miehet ovat reväisseet itselleen Ameliuksen purppurasta, kun eivät itse Amelius, Porphyrius ja Plato kaikessa kunniassaan voi minua tyydyttää? Viisasten miesten rakentamat järjestelmät ovat ainoastaan satuja, ihmisten parantumattoman lapsuus tilan huvituksia. Niitä täytyy pitää vain hauskutteenaan niinkuin satua Aasista, Pesuammeesta, Efeson Matroonasta ja niinkuin kaikkia muitakin miletolaisia taruja.

Ja tarttuen vierastaan käsipuoleen vei hän hänet erääseen saliin, jossa oli tuhansittain papyroskääryjä koreihin ladottuina.

-- Tämä on kirjastoni, sanoi hän, se sisältää vain mitättömän pienen osan niistä järjestelmistä, joita filosofit ovat rakennelleet maailman selitteeksi. Itse Serapeum kaikessa rikkaudessaan ei vielä sisällä niitä kaikkia. Ja valitettavasti ne ovatkin ainoastaan sairaiden sielujen unelmia.

Hän pakotti vieraansa istumaan norsunluiselle tuolille ja istuutui itsekin. Paphnutius heitti kirjoihin synkän silmäyksen ja sanoi:

-- Ne ovat poltettavat kaikki!

-- Oi, suloinen vieraani, se olisi vahinko! vastasi Nikias, sillä sairaittenkin houreet ovat usein huvittavia. Sitäpaitse, jos pitäisi hävittää maailmasta kaikki ihmisten unelmat ja kuvitelmat, kadottaisi maa muotonsa ja värinsä ja me vaipuisimme hedelmättömään tylsyyteen.

Paphnutius jatkoi ajatustaan:

-- Varmaa on, että pakanoiden opinkappaleet ovat ainoastaan turhanpäiväisiä valeita. Mutta Jumala, joka on totuus, on ilmoittanut itsensä ihmisille ihmeitten kautta. Hän on tullut lihaksi ja asunut meidän keskellämme.

Nikias vastasi:

-- Puhut aivan erinomaisesti, rakas Paphnutius, kun sanot, että hän on tullut lihaksi. Jumala, joka ajattelee, toimii, puhuu ja harhailee luonnossa niinkuin muinais-ajan Odysseus myrskyävällä merellä, on jo kokonaan ihminen. Kuinka luulet voivasi uskoa tähän uuteen Jupiteriin, kun eivät edes Atenan poikanulikat Perikleen aikana enää uskoneet vanhaan? Mutta jättäkäämme tämä. Et kai ole tullut tänne, arvaan minä, väitelläksesi kolmiyhteydestä. Millä voin palvella sinua, rakas opintotoverini?

-- Voit tehdä minulle suuren palveluksen, vastasi Antinoen apotti. Lainaa minulle tuollainen hyvänhajuinen tunikka, jollaiseen juuri itse pukeuduit. Ja tunikan lisäksi vielä kullatut sandaalit ja rasiallinen öljyä parran ja hiusten voitelemista varten. Sitten voisit vielä antaa minulle tuhat drakmaa sisältävän rahakukkaron. Näitä olen tullut sinulta pyytämään, oi Nikias, Jumalan rakkauden ja vanhan ystävyytemme nimessä.

Nikias lähetti Krobylen ja Myrtalen noutamaan hienointa tunikkaansa; se oli aasialaiseen tyyliin kirjailtu kukkasilla ja eläinten kuvilla. Molemmat naiset pitivät sitä levällään taitavasti välkytellen sen kirkkaita värejä ja odottaen, että Paphnutius heittäisi pois karvaisen kaapunsa, joka peitti hänet kiireestä kantapäähän. Mutta kun munkki selitti, että ennemmin häneltä voitaisiin viedä nahka kuin tämä puku, niin auttoivat he tunikan katumuskaavun päälle. Koska nämä molemmat naiset olivat sangen kauniita, eivät he peljänneet miehiä, vaikka olivatkin orjattaria. He rupesivat nauramaan näin oudosti koristetun munkin muodolle. Krobyle nimitti häntä rakkaaksi satraapikseen ja Myrtale veti häntä parrasta. Mutta Paphnutius rukoili Herraa eikä nähnyt heitä. Pantuaan jalkaansa kultaiset sandaalit ja kiinnitettyään kukkaron vyölleen, sanoi hän Nikiaalle, joka katseli häntä hilpein silmäyksin:

-- Oi Nikias, älköön nämä asiat, joita näet, olko pahennukseksi silmillesi. Sillä tiedä, että olen käyttävä tätä tunikkaa, tätä kukkaroa ja näitä sandaaleja pyhään tarkoitukseen.

-- Rakkahani, vastasi Nikias, en epäile sinusta mitään pahaa, sillä pidän ihmisiä yhtä kykenemättöminä tekemään pahaa kuin hyvääkin. Hyvää ja pahaa ei ole muualla kuin yleisessä mielipiteessä. Viisas ottaa teoissaan huomioon vain tavan ja tottumuksen. Minä elän niiden ennakkoluulojen mukaisesti, jotka vallitsevat Aleksandriassa. Ja siksi käyn kunniallisesta miehestä. Mene, ystäväiseni, ja elä iloisesti!

Mutta Paphnutius katsoi sopivaksi ilmoittaa isännälleen päämääränsä.

-- Sinähän tunnet, sanoi hän, tuon Thaiksen, joka näyttelee teatterissa.

-- Hän on kaunis, vastasi Nikias, ja oli aika, jolloin hän oli minulle rakas. Möin hänen vuoksensa myllyn ja kaksi viljapeltoa ja kirjoitin hänen kunniakseen kolme kirjaa inhoittavia valitusrunoja. Totta tosiaan kauneus on suurin valta tässä maailmassa ja jos olisimme siinä asemassa, että voisimme sen aina omistaa, niin välittäisimme niin vähän kuin mahdollista demiurgista, logoksesta, aiooneista ja kaikista muista filosofien haaveiluista. Mutta ihailen sinua todellakin, hyvä Paphnutius, siitä että Thebaiksen ääriltä asti saavut luokseni saadaksesi puhua Thaiksesta.

Näin sanottuaan hän huoahti ja Paphnutius katseli häntä kauhulla voimatta ollenkaan käsittää, kuinka ihminen noin rauhallisesti saattoi tunnustaa niin suuren synnin. Hän odotti vain näkevänsä siinä paikassa maan halkeavan ja Nikiaan hukkuvan liekkeihin. Mutta maa pysyi paikoillaan ja aleksandrialainen painoi vaieten käden otsalleen muistellen kaihomielisellä hymyllä kadonneen nuoruutensa kuvia. Munkki nousi ja sanoi vakavalla äänellä:

-- Tiedä siis, oi Nikias, että Jumalan avulla olen pelastava tämän Thaiksen maailman saastaisista himoista ja antava hänet morsioksi Jesukselle Kristukselle. Ja ellei Pyhä Henki luovu minusta, on Thais vielä tänäpäivänä jättävä tämän kaupungin mennäkseen luostariin.

-- Varo loukkaamasta Venusta, vastasi Nikias, hän on mahtava jumalatar. Hän on suuttuva sinuun, jos riistät häneltä hänen ihanimman papittarensa.

-- Jumala on varjeleva minua, sanoi Paphnutius. Valaiskoon hän sinunkin sydämesi, oi Nikias, ja vetäköön sinut ylös siitä kadotuksen kuilusta, johon olet vajonnut!

Ja hän lähti. Mutta Nikias kiiruhti hänen jälkeensä. Ja yllättäen hänet kynnyksellä laski hän kätensä hänen olalleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Varo loukkaamasta Venusta; hänen kostonsa on hirmuinen.

Halveksien tuollaista kevytmielistä puhetta Paphnutius meni kääntämättä päätään. Nikiaan sanat herättivät hänessä ainoastaan ylenkatsetta; mutta sitä hän ei voinut antaa anteeksi, että hänen entinen ystävänsä oli saanut osakseen Thaiksen hyväilyitä. Synti tämän naisen kanssa oli hänestä synnillisempi kuin kenen muun kanssa tahansa. Hän näki siinä aivan erikoisen ilkimielisyyden ja Nikias tuntui hänestä tämän jälkeen aivan inhoittavalta. Hän oli aina vihannut epäsiveellisyyttä, mutta eivät milloinkaan vielä olleet sen paheet näyttäneet hänestä tähän määrin kammottavilta; ei milloinkaan vielä hän ollut niin täydellä sydämellä ottanut osaa Jesuksen Kristuksen vihaan ja enkelien suruun.

Sitä suuremmalla innolla ajatteli hän vain Thaiksen riistämistä pois pakanain käsistä ja hän hehkui halusta päästä pian näkemään näyttelijätärtä saadakseen pian hänet pelastaa. Mutta voidakseen pyrkiä tämän naisen puheille täytyi hänen odottaa siksi, kunnes paahtavin helle oli ohitse. Päivä oli vielä tuskin puolessakaan ja Paphnutius käveli omia aikojaan pitkin väkirikkaita katuja. Hän oli päättänyt olla nauttimatta mitään ravintoa tänä päivänä ansaitakseen siten paremmin sen armon, jota hän Herralta anoi. Sielunsa suureksi suruksi hän ei uskaltanut astua sisälle ainoaankaan kaupungin kirkoista, sillä hän tiesi ne areiolaisten häväisemiksi, jotka täällä olivat Herran pöydän maahan kaataneet. Ja todella olivatkin nämä harhauskoiset Itä-Rooman keisarin avustuksella karkoittaneet patriarkka Atanasiuksen piispanistuimelta ja täyttivät nyt pelolla ja vapistuksella Aleksandrian kristityt.

Hän käveli siis ilman mitään varsinaista päämäärää, milloin silmät nöyrästi maahan luotuina, milloin taas katse kohotettuna korkeuksiin niinkuin hurmion tilassa ollen. Jonkun aikaa harhailtuaan joutui hän eräälle kaupungin rantakadulle. Satamassa hänen edessään lepäili lukemattomia tummakölisiä laivoja, mutta niiden takana kaartui silmän kantamattomiin aava, petollinen meri välkähdellen kaikissa taivaan ja hopean väreissä. Eräs purjealus, jonka keulassa keinui Nereidi, oli juuri nostanut ankkurinsa. Soutajat velloivat vettä laulaen. Vielä saattoi munkki vilaukselta nähdä merien valkean, vesihelmisen tyttären pakenevan hahmon: se sivuutti luotsinsa ohjaamana sen kapean väylän, joka johtaa Eunostoksen satama-aitaukseen, ja suuntasi kulkunsa ulapalle jättäen jälkeensä vaahtoavan valojuovan.

-- Minäkin, ajatteli Paphnutius, tahdoin kerran laskettaa laulaen maailman valtamerelle. Mutta pian huomasin hulluuteni eikä Nereidi saanutkaan minua mukaansa.

Näissä mietteissään istuutui hän köysikasalle ja nukahti. Nukkuessaan hän näki näyn. Hän oli kuulevinaan pasuunan kumean äänen ja kun taivas samassa muuttui verenkarvaiseksi, ymmärsi hän, että aika oli täytetty. Siinä palavasti rukoillessaan Jumalaa, näki hän suunnattoman suuren eläimen, joka tuli häntä kohti kantaen otsallaan säteilevää ristinmerkkiä, ja hän tunsi sen Silsilean sfinksiksi. Eläin tarttui häneen kiinni hampaillaan, sen laisinkaan koskematta, ja nosti hänet suussaan ilmaan aivan niinkuin kissoilla on tapana retuuttaa pentujaan. Tässä asennossa lensi Paphnutius monen valtakunnan halki, yli virtojen ja vuorien, ja saapui vihdoin autiolle paikalle, jossa ei ollut muuta kuin hirmuisia kiviröykkiöitä ja kuumaa tuhkaa. Maassa oli monessa kohden repeytymiä, joista kihosi ilmaan polttavaa höyryä. Hellävaroen laski eläin Paphnutiuksen maahan ja sanoi hänelle:

-- Katso!

Paphnutius kumartui yli kuilun reunan ja näki allaan tulisen virran, joka ryöppysi maan sisuksissa kaksinkertaisena ketjuna kiertäväin mustien kallioiden uomassa. Siellä lyijynkarvaisessa kalman valossa paholaiset vaivasivat sieluja. Sieluilla oli yhä vielä niiden ruumiiden ulkomuodot, joissa ne olivat asuneet, vieläpä eräitä vaatekappaleitakin oli jäänyt jälelle. Nämä sielut näyttivät rauhallisilta keskellä tuskiaan. Eräs heistä, suuri, valkoinen, silmät ummessa, side otsalla ja valtikas kädessä, lauloi; hänen äänensä täytti sopusoinnullaan aution rannan; hän lauloi jumalista ja sankareista. Pienet, viheriäiset pirunpoikaset pistelivät häntä huuliin ja rintaan hehkuvilla raudoilla. Ja Homeroksen varjo lauloi siitä huolimatta. Ei kaukana hänestä istui vanha, harmaa ja kaljupäinen Anaxagoras piirrellen sirkilällä kuvioita hiekkaan. Eräs paholainen kaatoi kiehuvaa öljyä hänen korvaansa voimatta silti keskeyttää viisaan miehen aprikoimista. Ja munkki näki vielä paljon muita henkilöitä, jotka tulisen virran synkällä rantamalla kaikessa rauhassa lukivat tai ajattelivat, kävelivät ja keskustelivat aivan kuin konsanaan Akatemian opettajat ja oppilaat plataanipuittensa varjossa. Ainoastaan Timokles-vanhus pysyttäytyi erillään muista pudistaen päätään niinkuin ihminen, joka epäilee. Eräs noista kadotuksen enkeleistä heilutti tulisoihtua aivan hänen silmiensä edessä, mutta Timokles ei tahtonut nähdä enkeliä eikä soihtua.

Hämmästyksestä mykkänä kääntyi Paphnutius tämän nähdessään eläimen puoleen. Se oli kadonnut ja munkki näki sfinksin paikalla verhotun naisen, joka sanoi hänelle:

-- Katso ja ymmärrä: Niin suuri on näiden uskottomien itsepäisyys, että he vielä helvetissäkin pysyvät niiden harhaluulojen vallassa, jotka elämässä heidät sokaisivat. Kuolemakaan ei ole voinut heitä oikaista erehdyksestään, sillä on itsestään selvää, ettei pelkkä kuolema riitä Jumalan näkemiseen. Ne, jotka elämässään olivat vailla totuutta, tulevat aina niin olemaan. Mitä ovatkaan nämä sieluja raastavat pahathenget muuta kuin taivaallisen oikeuden ilmestysmuotoja! Sentähden eivät nämä sielut näe eivätkä tunne niitä. Kaikkeen totuuteen mahdottomina he eivät ollenkaan havaitse omaa kadotustaan, ja itse Jumalakaan ei voi pakottaa heitä kärsimään.

-- Jumala voi kaikki, vastasi Antinoen apotti.

-- Hän ei voi tehdä järjettömiä, vastasi verhottu nainen. Rangaistakseen heitä pitäisi hänen valaista heidän sielunsa ja jos he taas omaisivat totuuden, olisivat he valittujen kaltaiset.

Täynnä levottomuutta ja kauhua kumartui Paphnutius uudestaan syvyyden yli. Nyt näki hän Nikiaan varjon, joka seisoi hymyillen ja seppel päässä tuhaksi rauenneiden myrtinkarsien alla. Hänen vieressään oli Mileton Aspasia, hieno villavaippa hartioillaan, hän näytti puhuvan yht'aikaa rakkaudesta ja filosofiasta, niin olivat hänen kasvojensa juonteet yht'aikaa sekä lempeät että ylväät. Tulisade, joka putoili heidän päälleen, oli vain kuin virkistävä kaste ja niinkuin hienoa ruohomattoa polkivat heidän jalkansa palavan maan kamaraa. Tämän nähdessään Paphnutius joutui raivoihinsa.

-- Lyö häntä, Jumalani, huudahti hän, lyö häntä! Se on Nikias! Syökse hänet itkuun, huokaukseen ja hammasten kiristykseen! Hän on tehnyt syntiä Thaiksen kanssa!

Sinä hetkenä heräsi Paphnutius erään rotevan, Herkuleen kokoisen merimiehen sylissä, joka raahasi häntä jälessään hiekalla huutaen:

-- Hiljaa, hiljaa veikkoseni! Proteuksen nimessä, sen vanhan hyljepaimenen, nukutpa sinä levottomasti. Jos en olisi pitänyt sinusta kiinni, olisit pudonnut Eunostoksen lammikkoon. Niin totta kuin äitini möi suolakalaa, olen minä pelastanut henkesi.

-- Kiitän siitä Jumalaa, vastasi Paphnutius.

Ja hän nousi ja läksi astumaan eteenpäin miettien mielessään sitä näkyä, joka oli välähtänyt halki hänen unensa.

-- Tämä näky, sanoi hän itselleen, on kaikesta päättäen pahasta kotoisin; se loukkaa taivaallista hyvyyttä kuvatessaan helvetin todellisuutta puuttuvaksi. On varmaa, että se on perkeleen lähettämä.

Näin hän päätteli siksi, että hän osasi erottaa Jumalan lähettämät unet niistä, joita langenneet enkelit saavat aikaan. Sellainen erittelykyky on varsin tarpeellinen erakolle, joka alituisesti saa elää ilmestysten ympäröimänä, sillä joka pakenee ihmisiä, hän saa olla varma joutuvansa tekemisiin henkien kanssa. Erämaat ovat aaveitten asumia. Kun pyhiinvaeltajat lähestyivät niitä linnanraunioita, joihin pyhä Antonius erakko oli hautautunut, kuulivat he huutoja, jommoisia kuulee vain juhlaöinä kaupunkien markkinatoreilla. Ja näitä huutoja päästelivät perkeleet, jotka olivat tätä pyhää miestä kiusaamassa.

Paphnutius muisteli tätä mieleen painettavaa esimerkkiä. Hän muisteli myös pyhää Johannes Egyptiläistä, jota perkele kokonaista kuusikymmentä ajastaikaa koetti loihduillaan vietellä. Mutta Johannes teki aina tyhjäksi helvetin juonet. Eräänä päivänä kuitenkin pahahenki panihe ihmisen hahmoon, astui kunnianarvoisen Johanneksen luolaan ja sanoi hänelle: "Johannes, sinun pitää pitkittämän paastoamistasi huomen-iltaan saakka." Ja Johannes, joka luuli kuulleensa enkelin äänen, totteli perkeleen käskyä ja paastosi koko seuraavan päivän aina ehtoorukoukseen asti. Se oli ainoa voitto, jonka Pimeyden ruhtinas koskaan sai pyhästä Johannes Egyptiläisestä, ja tämä voitto on sangen pieni. Sentähden ei tule ihmetellä, joskin Paphnutius heti paikalla huomasi sen ilmestyksen vääräksi, mikä hänellä unessaan oli ollut.

Siinä lempeästi soimaillessaan Jumalaa siitä, että tämä näin oli jättänyt hänet pahojen henkien valtaan, huomasi hän joutuneensa suuren väkijoukon jalkoihin. Työntäen ja vetäen häntä mukanaan riensivät kaikki ihmiset samaan suuntaan. Tottumaton kun hän taas oli kävelemään kaupungin kaduilla, heiteltiin häntä kuin elotonta esinettä toisen kulkijan tieltä toisen tielle ja sekaantuen tunikkansa laskoksiin oli hän monta kertaa vähällä kaatua. Haluten tietää, minne kaikki nämä ihmiset menivät, kysyi hän eräältä heistä syytä tähän kiireeseen.

-- Muukalainen, etkö sinä tiedä, vastasi tämä hänelle, että näytännöt alkavat ja että Thais esiintyy näyttämöllä? Kaikki nämä kansalaiset menevät teatteriin, minä niinkuin muutkin. Eikö sinun tee mielesi tulla mukaan?

Huomaten äkkiä tarkoitusperilleen sopivaksi nähdä Thaista näyttämöllä Paphnutius seurasi tuota vierasta miestä. Jo kohosi heidän edessään teatterin loistavilla naamioilla kirjailtu pääportti ja sen lukemattomilla veistokuvilla koristettu pitkä muuri-ympyrä. Liukuen virran mukana he astuivat sisälle ahtaaseen käytävään, jonka toisesta päästä säteili vastaan häikäisevästi valaistu amfiteatteri. He ottivat itselleen paikan eräällä niistä pengerriveistä, jotka portaan tavoin laskeutuivat upeasti koristettua, mutta vielä tyhjää näyttämöä kohti. Mikään esirippu ei ollut estämässä näköalaa ja lavalla näkyi multakumpu, jommoisia muinaisajan kansat rakensivat sankariensa varjoille. Tämä kumpu oli leirin keskessä. Telttojen edessä seisoi keihäspyramiideja ja tangoissa riippui laakerin oksilla ja tammen lehvillä somistettuja kultakilpiä. Kaikki siellä alhaalla oli hiljaista niinkuin unessa. Mutta katselijoiden täyttämästä puoliympyrästä kuului äänen kohua, joka muistutti mehiläiskeon surinaa. Kaikki kasvot, punaisina teatterin katossa aaltoavan purppuravaatteen heijastuksesta, olivat täynnä uteliasta odotusta kääntyneet tuota suurta, hiljaista alaa kohti, josta näkyi vain sotatelttoja ja hauta. Naiset nauroivat ja söivät sitruunia, ja varsinaiset teatterinkävijät vaihtoivat ilomielisesti ajatuksiaan riviltä toiselle.

Paphnutius rukoili Jumalaa hiljaisessa mielessään ja pidättäytyi turhista puheista, mutta hänen naapurinsa alkoi valitella teatterin rappiotilaa.

-- Ennen aikaan, sanoi hän, lausuivat etevät näyttelijät naamioituina Euripideen ja Menandroksen runoja. Nyt ei enää lausuta näytelmiä ollenkaan. Ne kuvataan elein ja niistä jumalaisista näytelmistä, joilla Bacchusta muinoin Atenassa palveltiin, olemme säilyttäneet ainoastaan sen, minkä barbaari, yksin skytalainenkin voi ymmärtää: asenteen ja liikkeen. Traagillinen naamio, jonka metallinen suutorvi suuresti vahvisti äänenkaikua, kothurnikorokkeet, jotka tekivät ihmiset vartaloltaan jumalien suuruisiksi, traagillinen ylevyys ja kauniiden säkeistöjen sulosointu, kaikki on mennyttä. Pauluksen ja Rosciuksen asemesta esiintyy nyt ilveilijöitä ja paljaskasvoisia tanssijattaria. Mitä olisivatkaan Perikleen aikuiset atenalaiset sanoneet, jos olisivat nähneet naisen näyttäytyvän lavalla? On suorastaan siivotonta, että nainen esiintyy julkisuudessa. Olemme kovin rappiolla, kun siedämme jotakin sellaista. Niin totta kuin nimeni on Dorion, on nainen miehen vihollinen ja maapiirin häpeäpilkku.

-- Puhut viisaasti, vastasi Paphnutius, nainen on meidän pahin vihollisemme. Hän viettelee iloon ja on sentähden peljättävä.

-- Ikuisten jumalien nimessä, huudahti Dorion, nainen ei tuota miehelle iloa, vaan surua, levottomuutta ja mustaa murhetta! Rakkaus on syynä kaikkein katkerimpiin tuskiimme. Kuule, muukalainen: kävin kerran nuoruudessani Troezenissa Argoliin maakunnassa ja näin siellä erään ihmeen suuren myrttipuun, jonka lehdet olivat täynnä lukemattomia neulanreikiä. Näin kertoivat troezeenit tästä myrtistä: Siihen aikaan, jolloin Phaidra-kuningatar rakasti Hippolytosta, makasi hän riutuen kaiket päivät tämän saman puun alla, joka vielä nykyäänkin on olemassa. Kuolettavassa kaihossaan veti hän vaaleista hiuksistaan irti kuituisen neulan ja pisteli sillä rikki väkevälemuisen puun lehtiä. Vähitellen tulivat kaikki lehdet täyteen reikiä. Kun hän vihdoin oli syössyt perikatoon tuon viattoman uhrinsa, jota hän vainosi sukurutsaisella rakkaudenhimolla, niin päätti hän itse päivänsä kurjasti, niinkuin tiedät. Hän sulkeutui morsiushuoneeseensa ja hirtti itsensä kultavyöstään norsunluiseen naulakkoon. Mutta jumalat tahtoivat, että myrttipuu, joka oli ollut tuon hirvittävän kurjuuden todistaja, kantaisi uusissa lehdissäänkin ijäti samat neulanpistokset. Katkaisin yhden noista lehdistä ja säilytän sitä vuoteessani pääni alla, jotta se aina varoittaisi minua antautumasta rakkauden valtaan ja vahvistaisi minua jumalaisen Epikuroksen minun mestarini opissa, joka sanoo, että himo on peljättävä. Mutta totta puhuen rakkaus on vain maksatauti eikä voi koskaan olla varma siitä, ettei sairastu.

Paphnutius kysyi:

-- Mitkä ovat sinun ilosi, Dorion?

-- Dorion vastasi surullisesti:

-- Minulla on ainoastaan yksi ilo ja myönnän, ettei sekään ole erittäin suuri; se on asioiden mietiskely. Huonovatsaisen ei kannata etsiä muita.

Käyttäen hyväkseen näitä viimeisiä sanoja päätti Paphnutius kertoa epikurolaiselle niistä henkisistä iloista, joita Jumalan sanan tutkisteleminen tuottaa. Hän alkoi:

-- Kuule totuus, Dorion, ja ota vastaan valkeus!

Näin huudahtaessaan huomasi hän, että joka taholta päät kääntyivät häntä kohti ja häntä viitattiin vaikenemaan. Suuri hiljaisuus vallitsi jo teatterissa ja pian kajahti kuuluville sankarimusiikin sävel.

Näytäntö alkoi. Nähtiin, miten sotamiehet astuivat ulos teltoistaan ja valmistautuivat lähtöön. Silloin tapahtui äkkiä peljättävä ihme ja pilvi varjosti hautakummun kukkulan. Kun pilvi haihtui, näkyi paikalla Akhilleuksen haamu, kultahaarniskaan puettuna. Ojentaen käsivartensa sotamiehiä kohti, se näytti sanovan heille: "Kuinka, te lähdette, Danaoksen lapset, te palaatte isänmaahan, jota minä en enää ole näkevä, ja jätätte hautani lepytysuhria vaille!" Ja kiirehtivät kummun ympärille Kreikan etevimmät sotapäälliköt. Akanas, Theseuksen poika, vanha Nestor, Apamemnon, valtikka kädessä, otsaripa kulmillaan, katselivat tätä ihmettä. Akhilleuksen nuori poika Pyrrhus oli polvistunut maahan. Odysseus, helposti tunnettava suippolakistaan, jonka alta aaltoili esiin kiharainen tukka, osoitti eleillään olevansa samaa mieltä kuin sankarihaamu. Hän väitteli Agamemnonin kanssa ja saattoi hyvin arvata, mitä he sanoivat:

-- Akilleus, sanoi Ithakan kuningas, ansaitsee meidän puoleltamme kaiken mahdollisen kunnioituksen, koska hän kuoli kunniakkaasti Hellaan edestä. Ja hän vaatii, että Priamoksen tytär, Polyxena-neitsyt, uhrataan hänen haudallaan. Danaiolaiset, tyydyttäkää sankarivainajan haltiat ja saakoon Peleuksen poika Hadeksessa rauhan.