Part 2
Hän kulki siis asumattomia teitä. Kun päivä laski, saattoi iltatuulen hyväilyssä huojuvain tamariskipensaiden humina hänet värisemään, ja hän peitti kaavullaan silmänsä ollakseen näkemättä luonnon ihanuutta. Käveltyään kuusi päivää saapui hän paikkaan, jonka nimi oli Silsilea. Virta kulkee tällä kohden kapean laakson pohjalla, jota kahden puolen rajoittavat graniittiset vuoriketjut. Siinä olivat egyptiläiset veistäneet epäjumalankuviaan siihen aikaan, jolloin he vielä palvelivat pahoja henkiä. Paphnutius näki siinä vieläkin suunnattoman suuren vuoreen hakatun sfinksin pään. Peläten että siinä ehkä saattoi piillä joku perkeleellinen voima, hän teki ristinmerkin ja lausui Jesuksen nimen; heti pöllähtikin yölepakko ulos eläimen toisesta korvasta ja Paphnutius ymmärsi siitä, että hän oli ajanut pakoon patsaasta pahan hengen, joka vuosisatoja oli siinä asustanut. Siitä hänen intonsa kasvoi ja hän sieppasi suuren kiven ja linkosi sen epäjumalan kasvoihin. Silloin ilmaisivat sfinksin salaperäiset piirteet niin syvää surua, että Paphnutius tuli siitä aivan liikutetuksi. Ja totta olikin, että se yli-inhimillinen tuskan-ilme, joka sillä hetkellä kuvastui näiltä kivikasvoilta, olisi voinut järkyttää kaikkein tunteettomimmankin ihmisen. Sentähden sanoi Paphnutius sfinksille:
-- Oi eläin, seuraa niiden satyyrien ja kenttaurien esimerkkiä, jotka isämme Antonius näki korvessa, tunnusta jumalaksesi Jesus Kristus, ja minä olen siunaava sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!
Näin hän sanoi, ja ruusunpunainen hohde läikähti sfinksin silmistä; eläimen raskaat silmäluomet vavahtivat ja graniittihuulet äänsivät vaivaloisesti, ikäänkuin etäisen ihmisäänen sorinalla, Jesuksen Kristuksen pyhän nimen. Ja silloin Paphnutius ojentaen oikean kätensä siunasi Silsilean sfiksin.
Tämän tehtyään hän jatkoi matkaansa ja näki laakson laajetessa edessään summattoman suuren kaupungin rauniot. Vielä pystyssä seisovia temppeleitä kannattivat pilareiksi kohoavat epäjumalain kuvat, ja Jumala salli noiden lehmänsarvilla varustettujen naisten päiden kiinnittää Paphnutiukseen katseita, jotka saattoivat hänet kalpenemaan. Hän kulki täten seitsemäntoista päivää pureskellen ravinnokseen ainoastaan raakoja ruohoja ja nukkuen yönsä palatsien raunioissa villikissojen ja faraonrottien seurassa. Paitsi niitä näki Paphnutius siellä vielä naisen hahmoja, joiden ruumis päättyi suomuiseen kalanpyrstöön, mutta hän tiesi, että nämä naiset olivat kotoisin helvetistä ja hän karkoitti heidät ristinmerkillä.
Kahdeksantenatoista päivänä keksi hän keskeltä erämaata kaukana kaikista kylistä puolittain ajohiekan peitossa olevan kurjan, palmunlehdistä rakennetun majan. Hän lähestyi sitä toivossa, että sen asukas olisi joku hurskas erakko. Kun ei majassa ollut mitään ovea, näki hän heti, että sen sisustuksen muodosti ruukku, sipulikoko sekä kuivista lehdistä koottu makuusija.
-- Nuo ovat, sanoi hän, askeetin huonekaluja. Tavallisesti eivät erakot etäänny kauas majansa kynnykseltä ja pianpa varmaan tapaan tämänkin. Tahdon antaa hänelle rauhan suudelman, niinkuin teki pyhä erakko Antonius, joka erakko Pauluksen luo tultuaan suuteli häntä kolmasti. Sitten keskustelemme iankaikkisuuden kysymyksistä ja ehkäpä Herramme lähettää meille kaarneen kautta leivänkin, jonka isäntäni sitten vieraan varaisesti murtaa kanssani.
Näin itsekseen haastellen kierteli hän majan ympärillä toivoen tapaavansa jonkun ihmisen. Tuskin oli hän kulkenut sataakaan askelta, kun hän jo huomasikin miehen, joka jalat ristissä istui Niilin partaalla. Tämä mies oli alaston; hänen hiuksensa samoin kuin hänen partansakin olivat aivan valkeat ja hänen ruumiinsa punaisempi kuin tiilikivi. Paphnutius ei hetkeäkään epäillyt, ettei tämä olisi juuri hänen etsimänsä erakko. Hän tervehti häntä sanoilla, joita munkit tavallisesti käyttävät kohdatessaan toisensa.
-- Olkoon rauha sinun kanssasi, veljeni! Ja suokoon Jumala sinulle kerran suloisen levon paratiisissa!
Mies ei vastannut. Liikkumattomana pysyi hän samassa asennossa eikä näyttänyt kuulevan mitään. Paphnutius luuli, että tämä vaitiolo johtui pyhille miehille ominaisesta haltioitumisen tilasta. Ristissä käsin lankesi hän polvilleen tuntemattoman viereen ja pysyi näin rukouksessa aina auringonlaskuun asti. Silloin, nähdessään ettei hänen toverinsa vieläkään liikahtanut paikaltaan, hän sanoi:
-- Isäni, jos jo olet palannut takaisin siitä sielunhurmauksesta, johon olen nähnyt sinut vaipuneena, niin anna minulle siunauksesi Herrassamme Jesuksessa Kristuksessa.
Toinen vastasi päätään kääntämättä:
-- Muukalainen, en tiedä mitä tarkoitat, enkä tunne laisinkaan tuota Herraa Jesusta Kristusta.
-- Mitä! huudahti Paphnutius. Profeetat ovat hänestä ennustaneet, tuhannet marttyyrit ovat kuolemallaan tunnustaneet hänen nimeään, itse Caesar on lahjoittanut hänelle ihailunsa ja juuri äsken pakotin Silsilean sfinksin julistamaan hänen kunniaansa. Onko mahdollista, ettet häntä tunne!
-- Ystäväni, vastasi toinen, se on mahdollista. Se olisi oikeastaan varmaakin, jos maailmassa olisi olemassa jotakin varmuutta.
Paphnutius oli hämmästynyt ja hän tuli kovin murheelliseksi tämän miehen uskomattomasta tietämättömyydestä.
-- Jos et tunne Jesusta Kristusta, sanoi hän hänelle, eivät sinun tekosi hyödytä sinua ollenkaan etkä sinä myöskään saa iankaikkista elämää.
Vanhus vastasi:
-- Tehdä tai olla tekemättä on yhtä turhaa, elää tai kuolla yhdentekevää.
-- Mitä sanotkaan, kysyi Paphnutius, etkö sinä muka toivoisi iankaikkista elämää? Mutta sanopa minulle, etkö sinä siis asu tässä majassa keskellä korpea niinkuin anakoreetti?
-- Siltä näyttää.
-- Elät alastomuudessa ja kaiken puutteessa?
-- Siltä näyttää.
-- Ravitset itsesi puun juurilla ja pidät puhtauden käskyt?
-- Siltä näyttää.
-- Olet luopunut kaikista tämän maailman turhuuksista?
-- Olen todellakin luopunut niistä mitättömyyksistä, jotka tavallisesti ovat ihmisten huolehtimisen esineinä.
-- Niinpä siis sinä niinkuin minäkin olet köyhä, siveä ja yksinäinen. Etkä ole sitä senvuoksi, että rakastaisit Jumalaa ja ajattelisit iankaikkista autuuttasi, niinkuin minä teen! Sitä en voi ymmärtää. Miksi olet hyveellinen, jos et usko Jesukseen Kristukseen? Miksi kieltäydyt tämän maailman hyvyyksistä, ellet toivo saavuttavasi iankaikkisia iloja?
-- Muukalainen, en kiellä itseltäni minkäänlaisia iloja, vaan voinpa kerskata saavuttaneeni jotakuinkin tyydyttävän elämän muodon, joskaan lopullisesti ei ole olemassa hyvää eikä huonoa elämää. Ei mikään ole itsessään kunniallista tai häpeällistä, oikeaa tai väärää, miellyttävää tai vastenmielistä, hyvää tai huonoa. Ainoastaan oma tunteeni määrää olioiden ominaisuudet niinkuin suola ruokalajien maun.
-- Siispä sinun käsityksesi mukaan ei ole olemassa mitään varmuutta. Sinä kiellät totuuden, jota sentään yksin epäjumalanpalvelijatkin ovat etsineet. Sinä nukut tietämättömyyden unta niinkuin väsynyt koira, joka loassa loikoo.
-- Muukalainen, on yhtä turhaa herjata koiria kuin filosofeja. Emme tiedä, mitä koirat ovat, emmekä myöskään, mitä itse olemme. Emme tiedä yhtään mitään.
-- Oi vanhus, kuulutko siis tuohon epäilijöiden naurettavaan lahkokuntaan? Oletko todellakin yksi noista surkuteltavista mielipuolista, jotka kieltävät sekä liikkeen että lepotilan ja jotka eivät osaa erottaa edes auringon valoa yön varjoista.
-- Ystäväni, olen todellakin epäilijä. Olen oppilahkoa, joka minun mielestäni on varsin kiitettävä, vaikka sinä pidät sitä naurettavana. Sillä samalla oliolla voi olla erilaisia ilmestysmuotoja. Memphiin pyramiidit ovat ruskottavassa aamussa kuin ruusuiset valokeilat. Auringon laskiessa ne näyttävät mustilta kolmionmuotoisilta varjokuvilta hehkuvaa taivaanrantaa vastaan. Mutta kuka saattaa arvata niiden todellisen oloperän? Soimaat minua siitä, että kiellän ulkonaiset ilmiöt, vaikka ne juuri ovat ainoat tosiasiat, jotka tunnustan. Aurinko näyttää minusta loistavalta, mutta sen olemus on minulle tuntematon. Tunnen, että tuli polttaa, mutta en tiedä miten ja miksi. Ystäväni, ymmärrät minut kovin väärin. Mutta sitäpaitsi on yhdentekevää tuleeko ymmärretyksi niin tai näin.
-- Mutta vielä kerran, minkätähden sitten olet korvessa ja elät pelkistä taateleista ja sipulinjuurista? Minkätähden antaudut niin suuriin kärsimyksiin? Minäkin kestän yhtä suuria ja elän niinkuin sinä kieltäymyksessä ja yksinäisyydessä. Mutta minä teen sen kaiken elääkseni Jumalan tahdon mukaan ja ansaitakseni siten iankaikkisen autuuden. Ja se onkin järkevä tarkoitusperä, sillä on viisasta kärsiä, jos sillä voittaa suuren onnen. Sitävastoin on järjetöntä heittäytyä ehdoin tahdoin turhien vaivojen ja tarkoituksettomien kärsimysten alaiseksi. Jos minä en uskoisi, -- anna anteeksi tämä herjaava ajatus, sinä iankaikkinen Valo! -- jos minä en uskoisi, että on totta kaikki, mitä Jumala on meille ilmoittanut profeettain äänen, Poikansa esimerkin, apostolien tekojen, kirkolliskokousten lausuntojen ja marttyyrien todistusten kautta, jos en tietäisi, että ruumiin kärsimykset ovat välttämättömät sielun terveydelle, jos eläisin niinkuin sinä täydellisessä tietämättömyydessä pyhistä salaisuuksista, niin palaisin minä heti paikalla takaisin maailman syliin ja koettaisin koota itselleni rikkauksia voidakseni elää ylellisyydessä, niinkuin tekevät tämän maailman onnelliset, ja minä sanoisin hekumallisille himoille: "Tulkaa, minun tyttäreni, tulkaa palvelijattareni, tulkaa kaikki ja kaatakaa maljaani viiniä, tahdon päihtyä lemmenjuomienne ja suloisten tuoksujenne hekumasta." Mutta sinä mieletön vanhus, sinä luovut: kaikista eduista, sinä kadotat pyytämättä mitään korvausta: sinä annat ilman takaisinsaamisen toivoa ja matkit naurettavasti anakoreettien ihailtavia tekoja, kuten hävytön apina tuhriessaan seinää luulee jäljentävänsä taitavan maalarin tauluja. Oi, sinä hullupäisin ihmisten joukossa, mitkä voivat olla vaikuttimesi?
Näin puhui Paphnutius kovasti kuohuksissaan. Mutta vanhus pysyi tyynenä.
-- Ystäväni, vastasi hän lempeästi, mitä sinua liikuttaa loassa makaavan koiran tai pahankurisen apinan vaikuttimet?
Paphnutiuksen silmämääränä ei ollut koskaan mikään muu kuin Jumalan kunnia. Ja kun hänen vihansa oli lauhtunut, pyyteli hän sitä anteeksi jalolla nöyryydellä.
Anna minulle anteeksi, sanoi hän, oi armas vanhus, oi veljeni, jos totuuden into on vietellyt minut sopivien rajojen ulkopuolelle. Jumala on todistajani, että vihasin ainoastaan sinun erehdystäsi enkä suinkaan sinua itseäsi. Kärsin nähdessäni sinut pimeydessä, sillä minä rakastan sinua Jesuksessa Kristuksessa ja sielusi autuus huolestuttaa minun sydäntäni. Puhu, ilmaise minulle vaikuttimesi: minä aivan hehkun halusta oppia ne tuntemaan, jotta voisin todistaa ne mitättömiksi.
Vanhus vastasi rauhallisesti:
-- Olen yhtä taipuisa puhumaan kuin vaikenemaankin. Ilmaisen siis sinulle vaikuttimeni vaatimatta omiasi vastalahjaksi, sillä sinä et herätä minussa minkäänlaista mielenkiintoa. En välitä onnestasi enkä onnettomuudestasi ja minulle on samantekevää ajatteletko niin tai näin. Ja kuinka voisinkaan sinua rakastaa tai vihata? Vastenmielisyys ja mieltymys ovat kumpikin yhtä arvottomia tunteita viisaalle miehelle. Mutta koska kysyt minulta, niin tiedä siis, että nimeni on Timokles ja olen syntynyt Cos-saarella vanhemmista, jotka olivat kaupalla hankkineet itselleen melkoisen omaisuuden. Isäni oli laivanvarustaja. Älynsä puolesta hän muistutti paljon Aleksanteria, jota myös on nimitetty Suureksi. Kuitenkin hän oli vähemmän paksupäinen. Lyhyesti sanoen, hän oli tavallinen ihminen. Minulla oli kaksi veljeä, joista myös tuli laivanvarustajia. Itse harjoitin viisaustiedettä. Mutta sitten pakotti isämme vanhimman veljeni naimaan erään kaarialaisen naisen nimeltä Timaessa, joka oli hänestä niin vastenmielinen, että hän ei voinut elää hänen kanssaan vaipumatta synkkään alakuloisuuteen. Kuitenkin herätti sama Timaessa nuorimmassa veljessäni rikollisen rakkauden ja tämä intohimo muuttui pian täydelliseksi raivoksi. Kaariatar vihasi kumpaakin yhtä paljon. Mutta hän rakasti erästä huilunsoittajaa ja päästi hänet öisin huoneeseensa. Eräänä aamuna unohti tämä sinne erään seppeleen, jota hän tavallisesti käytti juhlatilaisuuksissa. Löydettyään tämän seppeleen vannoivat molemmat veljet tappavansa huilunsoittajan ja jo seuraavana päivänä ruoskivat he hänet kuoliaaksi huolimatta hänen kyyneleistään ja rukouksistaan. Kälyni joutui siitä sellaisen surun valtaan, että kadotti järkensä, ja sitten nuo kolme kurjaa, eläimiksi vajonnutta olentoa vaeltelivat mielipuolina Cosin rannoilla, ulvoen kuin sudet, suu vaahdossa, katse maahan tähdättynä, ja lapset juoksivat pilkaten heidän jälessään heitellen heitä raakunkuorilla. Vihdoin he kuolivat ja isäni sai omin käsin haudata heidät. Vähän sen jälkeen hänen vatsansa teki lakon kieltäytyen vastaanottamasta mitään ravintoa ja hän kuoli nälkään, vaikka oli niin rikas, että olisi voinut ostaa itselleen kaikki Aasian markkinapaikkain lihakuormat ja hedelmät. Hän oli epätoivoissaan siitä, että hän näin oli pakotettu jättämään minulle omaisuutensa. Käytin sen matkoihin. Harhaelin Italiassa, Kreikassa ja Afrikassa tapaamatta koskaan ainoatakaan viisasta tai onnellista ihmistä. Tutkin filosofiaa Atenassa ja Aleksandriassa ja huumasin itseni väittelyjen hälinällä. Vihdoin jouduttuani matkoillani aina Intiaan asti näin Gangeksen rannalla alastoman miehen, joka oli istunut siinä liikkumattomana jalat ristissä jo kolmekymmentä vuotta. Köynnöskasvit kiertelivät pitkin hänen kuivunutta ruumistaan ja linnut pesivät hänen hiuksissaan. Ja kuitenkin hän eli. Hänet nähdessäni muistuivat mieleeni Timaessa, huilunsoittaja, molemmat veljeni ja isäni, ja minä ymmärsin, että tämä intialainen oli viisas mies. "Ihmiset, sanoin minä itselleni, kärsivät siksi, että heiltä puuttuu se, mitä he luulevat onneksi, tai myös siksi, että he omistavat sen, mutta pelkäävät kadottavansa, tai siksi, että he saavat kestää sellaista, mitä he luulevat pahaksi. Jättäkää kaikki tämänkaltainen usko ja kaikki kärsimykset katoavat." Sentähden päätin olla pitämättä mitään asiaa toistaan parempana, luopua kokonaan tämän maailman hyvyyksien tavoittelusta ja elää tuon intialaisen tavalla yksinäisyydessä ja liikkumattomuudessa.
Paphnutius oli kuunnellut tarkkaavaisesti vanhuksen kertomusta.
-- Timokles, Cos-saaren mies, vastasi hän, myönnän, että puheesi ei ole vallan järjetöntä. On todellakin viisasta halveksia tämän maailman hyvyyksiä. Mutta olisi mieletöntä samoin halveksia iankaikkisia ihanuuksia ja siten vetää päälleen Jumalan vihaa. Minä surkuttelen tietämättömyyttäsi, Timokles, ja tahdon selittää sinulle, mikä on totuus, jotta sinäkin voisit tunnustaa kolmiyhteisen Jumalan olemassa-olon ja totella tätä Jumalaa niinkuin lapsi isäänsä.
Mutta Timokles keskeytti hänet:
-- Muukalainen, pyydän päästä kuulemasta sinun opinkappaleitasi, sillä et kuitenkaan voi pakottaa minun tuntemaan niinkuin sinä tunnet. Kaikki väittely on hedelmätöntä. Minun ainoa mielipiteeni on se, että on oltava ilman mielipidettä. Elän turvassa levottomuuksilta ainoastaan niin kauan kuin elän täydellisessä välinpitämättömyydessä. Jatka siis matkaasi äläkä koeta vietellä minua pois siitä autuaasta tylsyydestä, johon olen vajonnut niinkuin suloiseen kylpyyn raskaan päivätyön jälestä.
Paphnutius oli uskon-asioissa syvästi oppinut mies. Ihmistuntemuksensa avulla hän käsitti, että Jumalan armo ei nyt levännyt Timokles-vanhuksen päällä ja että pelastuksen hetki ei vielä ollut koittanut tälle sielulle, joka riippui kiinni omassa perikadossaan. Hän ei siis vastannut mitään peläten, että parannussaarna saattaisi kääntyä vain pahennukseksi. Sillä tapahtuu joskus väitellessä epäuskoisten kanssa, että johdattaa heidät vain uusiin synteihin, sensijaan että heidät käännyttäisi. Sentähden tulee niiden, jotka totuuden omistavat, levittää sitä varovaisesti.
-- Jää hyvästi siis, sanoi hän, onneton Timokles.
Ja huoaten raskaasti painui hän jälleen yön selkään pyhälle vaellukselleen.
Aamulla näki hän ibis-lintuja, jotka liikkumattomina ja yhdellä jalalla seisoen peilailivat veden kalvosimessa vaaleanpunaisia kaulojaan. Piilipuut kiersivät rantaa pitkänä, pehmeänharmaana lehtivyönä, kurjet kaartelivat kolmionmuotoisena kiilana kirkkaalla taivaalla ja kaislikosta kuului näkymättömien haikarain huutoja. Levein, viherin lainein vyöryi virta eteenpäin aina silmänkantamattomiin asti ja purjeet liukuivat sen pintaa niinkuin linnun siivet. Siellä täällä kuvastui valkea talo rantatörmältä veteen, joka etempänä häipyi keveiden usvien huntuun. Saarien yllä, palmujen, kukkien ja hedelmäpuiden varjokoista lentoon lehahtaen, parveili joukottain kirkuvia ankkoja, hanhia, flamingoja ja siipisorsia. Vasemmalla alkoi rehevä laakso peltoineen ja runsauden riemua uhkuvine viinitarhoineen, jotka ulottuivat aina erämaan laitaan saakka. Ja aurinko kultasi tähkät ja hedelmällinen maa uhosi ilmaan mehujensa täyteläistä tuoksua. Tämän nähdessään Paphnutius lankesi polvilleen ja huudahti:
-- Kiitetty olkoon Herra, joka on antanut matkani hyvin onnistua! Sinä, joka vuodatat kasteesi Arsinoen viikunapuiden lehdille, minun Jumalani, anna armosi auringon paistaa tämän Thaiksen sieluun, jota et ole luonut vähemmällä rakkaudella kuin ketojen kukkasia tai yrttitarhojen puita. Tulkoon hänestä kerran minun avullani kukoistava balsamiruusu sinun taivaalliseen Jerusalemiisi!
Ja joku kerta kun hän näki kukkivan puun tai loistavan värisen linnun, hän muisti Thaista. Tällä tavoin kulkien virran vasenta rantamaa hedelmällisten ja tiheään asuttujen seutujen läpi pääsi hän muutamassa päivässä perille Aleksandriaan, jolle kreikkalaiset ovat antaneet liikanimen kaunis ja kultainen. Aurinko oli jo tunnin aikaa heloittanut aamutaivaalla, kun hän erään kukkulan huipulta äkkiä näki edessään tuon suunnattoman maailmankaupungin, jonka katot säteilivät ruusuisessa autereessa. Hän pysähtyi ja risti kädet rinnalleen:
-- Tuolla on siis, sanoi hän, se suloinen olinpaikka, jossa olen synnissä syntynyt, se kimmeltävä ilmakehä, jonka myrkytettyjä tuoksuja olen hengittänyt, se hekuman meri, jossa ennen kuulin seireenien laulavan! Tuolla on siis minun lihallinen kehtoni, minun isänmaani, niinkuin maailma sen käsittää! Seppelöity kehto, mainehikas synnyinmaa ihmisten mielestä! On luonnollista, että lapsesi, oi Aleksandria, lempivät sinua niinkuin äitiään, ja minäkin olen syntynyt sinun kullalla kirjaillussa helmassasi. Mutta askeetti hylkää luonnon ja mystikko halveksii näkyväisiä ilmiöitä, kristitty pitää inhimillistä isänmaataan vain maanpaon paikkana eikä munkki kuulu enää tähän maailmaan. Olen kääntänyt sydämeni rakkauden pois sinusta, Aleksandria. Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua sinun rikkautesi, tieteesi, suloisuutesi ja kauneutesi tähden. Ole kirottu, sinä pahojen henkien temppeli! Sinä pakanain häpeämätön huvivuode, Ariuksen ruttohinen saarnastuoli, ole kirottu! Ja sinä, taivaan siivitetty poika, joka johdatit ennen pyhää Antonius-erakkoa, meidän isäämme, kun hän kaukaa korven äärimmäisestä kolkasta vaelsi tänne epäjumalanpalveluksen pääpesään vahvistamaan marttyyrien ja seurakunnan uskoa, sinä Herran ihana enkeli, näkymätön lapsi, Jumalan ensimäinen hengenpuhallus, lennä edelläni ja puhdista siipiesi leyhytyksellä se turmeltunut ilma, jota nyt käyn hengittämään maailman ja pimeyden ruhtinasten joukossa!
Tämän lausuttuaan jatkoi hän matkaansa. Hän astui sisälle kaupunkiin Auringonportin kautta. Tämä portti oli kivinen ja upean uljas. Mutta sen varjossa kyyrötti köyhiä ihmisraukkoja, jotka ohikulkeville tarjosivat kaupan sitruunia ja viikunoita tai vaivojaan valitellen kerjäsivät lantteja.
Vanha repaleinen vaimo, joka makasi polvillaan maassa, tarttui munkin kaapuun, suuteli sitä ja sanoi:
-- Herran mies, siunaa minua, jotta Jumalakin siunaisi minua. Olen saanut paljon kärsiä tässä maailmassa ja tahdon siksi kaikki ilot tulevaisessa. Sinä tulet Jumalan tyköä, oi pyhä mies. Sentähden on jalkaisi tomukin kalliimpi kuin kulta.
-- Ylistetty olkoon Herra! sanoi Paphnutius.
Ja hän teki kädellään lunastuksen merkin vanhan vaimon pään päälle.
Mutta tuskin oli hän kulkenut kahtakymmentä askelta kadulla, ennenkuin sai kinterilleen lauman lapsin, jotka pilkkasivat häntä, heittelivät kivillä ja huusivat:
-- Hyh, hyh, millainen ilkeä munkki! Hän on mustempi kuin babiaani ja partaisempi kuin pukki. Kas laiskuria! Miksi ei häntä ripusteta johonkin viinimäkeen linnunpelättimeksi puupriapuksen rinnalle? Vaan eihän toki, hän vetäisi mukanaan raesateen kukkivien omenapuiden päälle. Hän tuottaa onnettomuutta. Korpit saakoot munkin!
Ja kivet satelivat kilpaa haukkumasanojen kera.
-- Jumalani, armahda näitä lapsiparkoja, mutisi Paphnutius.
Ja hän jatkoi matkaansa tuumiskellen itsekseen!
-- Tuo vanha vaimo minua kunnioittaa, mutta lapset minua halveksivat. Niin erilaisesti saattaa sama olio tulla arvioiduksi täällä ihmisten parissa, sentähden että he ovat epävarmoja arvosteluissaan ja erheen alaisia. Täytyypä tunnustaa, että ollakseen pakana tuo vanha Timokles ei ollut niinkään tyhmä. Jos hän onkin sokea, tietää hän ainakin olevansa valoa vailla. Kuinka paljon korkeammalla hän älynsä puolesta onkaan näitä epäjumalanpalvelijoita, jotka synkän pimeytensä kuilusta huutavat: minä näen auringon! Kaikki tässä maailmassa on pettävää virvatulta ja vierivää hiekkaa. Jumala yksin on muuttumaton.
Samalla hän nopein askelin kiirehti kaupungin katuja. Vaikka hän oli ollutkin kymmenen vuotta poissa, tunsi hän vielä jokaisen kiven ja jokainen kivi oli hänelle kompastuksen kivi, joka muistutti häntä jostakin ennen eletystä synnistä. Sentähden iski hän tuimasti paljaat jalkapohjansa leveän käytävän kivilaattoihin ja nautti voidessaan jättää niihin haavoittuneiden kantapäittensä veriset jäljet. Jättäen taakseen vasemmalle Serapiksen temppelin mahtavat pylvästöt hän kääntyi eräälle tielle, jonka kahden puolen kohosi komeita tuoksuavien lehtojen ympäröimiä rakennuksia. Pinjojen, vaahterain ja tärpättipuiden latvat huojuivat punaisien reunus-aitojen ja kultaisten otsikkokoristeiden takana. Ja puoliavonaisista ovista näkyi vaskisilla kuvapatsailla reunustettuja marmorikäytäviä ja lehvikön keskestä kihoavia suihkulähteitä. Ei mikään melu härinnyt näiden kauniiden lepopaikkojen rauhaa. Ainoastaan kaukaa kuului hiljaista huilunsoittoa. Munkki pysähtyi erään talon edustalle, joka oli verrattain pieni mutta muuten jalosuhtainen. Talon kattoa kannattivat pilarit, jotka siroudessa vetivät vertoja nuorille tytöille, ja sen päätyä koristivat Kreikan kuuluisimpien filosofien pronssiset rintakuvat.
Hän tunsi niistä Platon, Sokrateen, Aristoteleen, Epikuroksen ja Zenon ja kolkutettuaan vasaralla oveen mietiskeli hän siinä odotellessaan:
-- Turhaan kunnioi metalli näitä valeviisaita; heidän valheensa ovat mitättömiksi todistetut, heidän sielunsa upotetut helvettiin ja itse kuuluisa Platokin, joka aikoinaan täytti maailman kaunopuheisuutensa maineella, saa nyt enää väitellä ainoastaan perkeleitten kanssa.
Orja tuli avaamaan ovea ja nähdessään mosaiikki-kynnyksellä paljasjalkaisen miehen, sanoi hän tylysti:
-- Mene muualle kerjäämään, naurettava munkki, äläkä jää siihen odottamaan, että ajaisin sinut kepillä tiehesi.
-- Veljeni, vastasi Antinoen apotti, en pyydä mitään muuta, kuin että viet minut herrasi Nikiaan luo.
Vielä äkäisemmin vastasi orja:
-- Herrani ei ota vastaan sellaisia koiria kuin sinä.
-- Poikani, vastasi Paphnutius, tee, ole niin hyvä, mitä sinulta pyydän, ja sano herrallesi, että tahdon tavata hänet.
-- Ulos täältä, kurja kerjäläinen! huudahti ovenvartija raivoissaan.
Ja hän kohotti keppinsä pyhää miestä vastaan, joka ristien käsivartensa rinnalleen hievahtamatta otti vastaan iskun vasten kasvoja, sitten hän lempeästi taas toisti:
-- Tee mitä olen sanonut, poikani, ole niin hyvä.
Silloin ovenvartija vavisten sopersi:
-- Mikä on tämä mies, joka ei pelkää kärsimystä?
Ja hän riensi antamaan sanaa herralleen.