Chapter 3
Tältä kannalta näiden kuvausten kriitillisyys yläluokkaa kohtaan saa suurimman kantavuutensa. Yläluokkalaiset eivät jää ainoastaan omaltatunnoltaan tylsemmiksi, vaan -- siellä täällä annettujen viitteiden mukaan -- muutenkin sielunelämältään vaivaisemmiksi yhteiskunnan jäseniksi.
Porvarismaailma on, kuten jo ennen huomautettu, nähty vain Vaaralta käsin. Mutta vaaralaiset eivät muodosta puoluetta, eikä 'porvareita' siis katsota puoluesilmillä silloinkaan kun heidät nähdään kunnottomiksi. Latun emännän vihjaus 'herrassukuun' (siv. 36 'Vaaralla') on luultavasti aivan paikallaan; tylyyden ja hassun pikkumaisuuden näkeminen Karenin rouvan käyttäytymisessä Nikkilän emäntää kohtaan, hänen ajatuksissaan Vimparin ulkonäöstä ja Viion lesken 'syntisestä joulupuurosta' ei vähennä luottamusta Pakkalan ihmiskuvaukseen; rouvain käynti köyhien luona (s. 141 ja seur. 'Vaaralla') sekä heidän kaukomielinen huolensa mustista pakanoista (s. 191 ja seur.) on tehokasta ivaa, tehokasta siksi että se on niin tuhannesti tunnettua; Vimparin pyhävihaiset sanat komesrooti Tikleenille ja Nikkilän hiljainen epäilys Montinin rouvan tunnollisuudesta lehmäkaupoissa eivät ole proletaarin nulikkamaista ilkuntaa porvarien viheliäisyydelle, vaan tosiallisia huomioita; ja koko 'Elsan' läpikäyvä moraalinenkin luokkavastakohtaisuus on näkökohta, jonka merkitseminen osoittaa vain oikeata vaistoa, ei mitään epätaiteellista harrastusta. -- Pakkalan kriitillisyyttä yläluokkaa kohtaan -- siinä missä se esiintyy erikoisena etuoikeutettuna 'ylempänä' säätynä -- ei voi sanoa miksikään ennakolliseksi tarkoitteluksi. Jos hänen kuvauksensa taiteellisuudestaan huolimatta vaikuttavat joskus voimakkaana saarnana, niin se on tietysti ominaisuus, josta on iloittava. Pakkala laskee rehellisesti myötätuntonsa lisäpainoksi niiden puoleiseen vaakakuppiin, joissa hän on löytänyt enemmän sisäisiä elämänarvoja. Sitäpaitsi hänen näkemyksensä on, kuten ennen sanottu, sangen tasapuolinen: hän näkee 'porvareissa' myös kunnon ihmisiä (kuten Lindbomin patruunan, s. 10 'Vaaralla'); hän näkee myös vaaralaisissa pirullisuutta ja tylyyttä -- 'maailman mieli' esim. 'langenneista' puhkeaa sielläkin, helposti pahansuovaksi ivaksi, kts. 'Elsa' s. 176--7 -- ja uskonkiihko saa Korhosessa töykeän edustajansa. Eikä voi syyttää yksinomaan ylempää säätyä siitä, että Vimparin Aaposta tulee lurjus ja teeskentelijä, -- jos kohta Vimpari itsekään ei mahda paljoa lapsilaumansa kasvatukseen ja jos kohta Karenin rouva ei tunnu olevan ensinkään omiaan kasvattamaan pojan hyvistä taipumuksista raitista luonnetta.
Se elämänihanne, mikä tuntuu parhaiten vastaavan vaaralaisten kuvitelmaa onnesta, ei varmaankaan ole uusiaikaisen sosialismin muovailema, vaan pikemmin tasapainoisesti porvarillinen, yksilöllisyyttä suosiva ja työteliäs.
* * * * *
Esikoisteoksiin verraten jo 'Vaaralla'-romaanissa on erityisesti huomattavaa syventynyt sisäisyys. Kuitenkaan se ei varsinaisesti ole aatteellinen romaani valtavine vastakohtineen, se on vain sarja 'kuvia laitakaupungilta.' Ja niin paljon kuin siinä onkin surua sekä ankaria kontrasteja -- kuten Elsan heleitten unelmain ja Tolpan Annan kurjuuden, sivuilla 32 ja 33 --, niin yleissävyltään sitä voi kuitenkin sanoa melkein idylliseksi: se on täynnä herkkää lyyrillistä mielialaa. Lasten lentävä kuvittelukyky, heidän mielijohteensa ja leikkinsä tuovat aina virkeän tuulahduksen, kun alkaa tuntua painostavalta. Laatukuvien vaihtelevaisuus korvaa sen mielenkiinnon, minkä varmempi suunnitelmanmukaisuus olisi tuonut mukanaan.
'Elsa' on edellistä sekä keskitetympi että sielullisesti yksilöistyneempi. Jo alunpitäen se on tumma ja kohtalontuntoinen, talvitunnelma siv. 15 on kuin täynnä aavistusta. -- Mielenliikuntojen vaihtelevaisuus pyrkii siinä yhä enemmän ilmi välähtelevissä vuorolauseissa. -- Ja yhteiskunnallisten joukkovastakohtien rinnalle kärjistyvät yhä merkitsevämpinä yksilölliseetilliset sekä uskonnolliset ristiriidat. Pakkalalla muodostuu henkilöitten elämänkatsomus ehkä välittömämmin kuin kellään kirjailijoistamme -- välittömämmin kuin esim. Järnefeltillä -- näkemysten ja kokemusten pohjalla. Hänen ihmisensä eivät muodostele uskontunnustuksiaan saivartelemalla, he ovat temperamentti-ihmisiä ja heillä on kestävät tunteet. Siitä varsinkin 'Elsan' ihmisluonteiden elävyys.
'Elsakaan' ei sentään ole siinä määrin keskitetty romaani, että vain yksi elämäntarina juoksisi sen yhdistävänä lankana. Siinä on lavea ja voimakas pohjavirta, joka kuljettaa vieläkin mukanaan useimmat edellisessä kirjassa alkaneista ihmiskohtaloista. Siinäkin on päähenkilönä oikeastaan koko 'Vaaran' kansa. Mutta vauhti on huomattavasti kiinnittynyt; niin varsinkin IV:stä luvusta alkaen, joka on erinomainen valmistelu Elsan murhenäytelmään, -- II ja III luku kulkevat vielä verrattain matalalla, joskus liian korkeallakin tyttömäisissä haaveissa. Etempänä ovat kuvaustaidon tai psykologian nousukohtia luonnon- ja laatukuvat V:n ja IX:n luvun alussa, kapakkakuvaus ja kirkoitteluluku sekä annoksen hirtehishuumoria sisältävä huutokauppaluku (XV.). -- Sikäli kuin luonteet jyrkentyvät, sikäli myös tyyli alkaa vaihtua 'Vaaran' tyvenestä, lyyrillisesti väreilevästä sanonnasta kärkevämmäksi. Monijaksoiset lauseet ovat yhä vähenemässä, perättäiset synonyymit samoin. Kirjailijan (sekä hänen henkilöidensä) rakkaus luonteviin vertauksiin ja sananparsiin on sensijaan säilynyt; ne keventävät tyyliä ja humoristisilla mielijohteillaan vapauttavat usein ahdistavasta tunteesta.
'Vaaran' ja 'Elsan' parhaissa luvuissa Pakkalan taide saavuttaa täyden sekä psykoloogisen että tyylillisen varmuutensa.
* * * * *
Pakkalan pienten kertoelmien henkilöt ja tapaukset ovat nähdyt samassa, edellä esitettyjen romaanien ilmapiirissä. Ne liittyvät sekä laatukuvina että sielullisina näkemyksinä samaan eepilliseen sarjaan.
Mutta ne ovat enää vain vähässä määrin paikalliskuvausta, vaikka paikallisuus kuvastuu aiheisiin. Niiden tarkoituskin on olla sisäistä runoutta, ja niiden pikku ihmiset ja kuvat kohoavat usein suorastaan vertauskuvalliseen merkitsevyyteen.
Teuvo Pakkalan miniatyyrit eivät ole ainoastaan älykkäästi piirrettyjä, runollisia laatukuvia; niillä voi olla harvinainen kantavuus yli yksilön sielullisen tason ja määrätyn tuokiotilan. Se intuitiivinen ajatus, että ihmiset pysyvät samoina, olivatpa he lapsia tahi n. s. täysikäisiä, on niissä keskittävänä voimana. Niiden näkölinjaan voivat sopia inhimillisen kehityshistorian mahtavimmat ilmiöt. Siinä on näiden lapsitarinain erikoisuus kirjallisuudessa.
Niin esim. Teliinin Villen mahtisanalla 'stiiknafuulia' ('Lapsia'-kokoelmassa) on, ottaaksemme sen symboolisesti, suuri uskonnollispoliittinen menneisyys. Käyhän suurten ja suurimpain ihmisten elämässä juuri samalla tavoin kuin tässä lasten kilpailussa: taistelu vallasta ihmismielten yli on aina mielellään muodostunut taisteluksi jostakin tuollaisesta oudosta, salaperäisyydellään herpaisevasta arvonimestä. Asian nimi on usein tärkeämpi kuin itse asia. Eikö nuori prelaatti niin pakanallisessa kuin kristillisessäkin maailmassa, moni kansojen käskijä ja muu päivänsankari ole yksinomaan tuontapaisella 'stiiknafuulia'-valtilla noussut kukoksi tunkiolle? Ja ansiokkaampikin huomaa olevan parasta käyttää hyväkseen voitetun edeltäjänsä keksintöä, päästäkseen täysiin oikeuksiinsa. Niin tekee Villen voittaja juoksukilpailuissa, Maija, jonka edellinen tahtoi saada 'tammana' kerrassaan syrjäytetyksi pois kilpailuista. Ja muutkin henkilöt joutuvat tässä yksinkertaisessa pikkunovellissa edustamaan jotakin ihmiskunnan osaa: niin pääsee Iikka-poju siskonsa suuruuden totiseksi todistajaksi ja osalliseksi hänen voittonsa hedelmistä. Mutta uuden 'stiiknafuuliankin' yllä ovat korkeammat mahdit: isä ja äiti, joiden suhtautuminen juttuun on mainiosti ratkaistu. -- Tämä on ihmiskunnan historiaa mitä hupaisimmassa muodossa esitettynä.
Sama ajatus liittää 'Jumalanmarjat' läheisesti 'Mahtisanaan'. Senkin lukee psykoloogisena jutelmana korkealla nautinnolla; siihenkään ei ajatusta ole kirjoitettu kuvan tekstiksi, niinkuin ei milloinkaan Pakkalan tarinoihin. Mutta lukijalle, joka joskus on itse ajatellut ajatuksen 'täysikäistenkin' lapsenkaltaisuudesta, hänelle myös tässä novellissa on kantavaa yleisinhimillistä symboliikkaa, olipa se sitten tietoisesti tai vaistomaisesti siihen runoiltua. Nuo marjapojat ja -tytöt eivät ole vain Vaaran lapsia, ne ovat luonnonihmisiä, jotka uhraavat parhaintaan tuntemattomalle jumalalle, toivoen hänen suosiotaan; Ulla ei ole vain haaveileva tyttönen, hän on uhripappi, johon vallan- ja maineenhimo hiipii hänen huomaamattaan ja viettelee hänet petokseen, kunnes hän lopullisesti saa sen nöyryytyksellään sovittaa, huomattuaan ettei jumala suosikaan häntä sen paremmin kuin ketään; mutta Raution Kalle on rohkea, älyllinen epäilijä sekä jalomielinen uskonuudistaja. -- Niin myhäilevällä huumorilla kuin tämä tarina onkin kerrottu, niin se on Pakkalan totisimpia novelleja ja myös sielullisesti erittäin monikuteinen.
Entä jutelma 'Piispantikusta' (kokoelmassa 'Pikku ihmisiä'), fetishistä, jolla ruunankummikin oppii äkkiä lukemaan, -- kuka tuntee sen historian läpi aikojen? Eikö sillä ole tuhannet vastineensa kaikkien kansojen lääkitystaidossa, rituaalisissa menoissa, poliittisten älypäitten keksinnöissä? Mitä ovat kaikellaiset ihmelääkkeet, taikakalut, haaveelliset aatteet muuta kuin 'piispantikkuja', -- aluksi ristittömiä, sitten, kun keksijä saa kilpailijoita, yhdellä, kahdella, kolmella ristillä varustettuja. -- Tiuran Santeri taistelee ylivallastaan yhtä suuripiirteisesti kuin siitä konsanaan taistellaan kaupan ja hengen aloilla maailmassa. Ja hän suoriutuu paremmin kuin 'mahtisanan' keksijä, ainakin toistaiseksi.
Kauas vakavimpaan aikaihmisten elämään heittävät valaistuksensa niinikään tyyppikuvat sellaiset kuin 'valehtelijat' Hanna ja Lyyli, jotka uskoivat ja luulivat muidenkin uskovan heillä olevan päällään omat uudet kevättakit, vaikka pasteerailivatkin äidin röijyissä; tai Vappu ('Ihme ja kumma', sekin 'Lapsissa'), runoilijatemperamentti, joka sai hyvin ahtaasta ottaa tottumuksensa arkielämän velvoituksiin; tai kunnon toverukset Mylly-Pekka ja Paljas-Pekka ('Pieniä ihmisiä'), joissa kaikki oli reilassa, paitsi että heillä oli kummallakin 'arka kohtansa' -- toisella punainen tukkansa, toisella paljas nimensä --, 'niinkuin se on kaikilla', sekä että he eivät pääse siitä ennenkuin kuolevat --: silloin pääsevät, niinkuin kaikki; tai Laura ('Veli', 'Pieniä ihmisiä'), jonka veljenkaipuu heijastuu kaihomielisenä hänen äitinsä tarinasta ja täyttyy toisenlaisena kuin hänen odotuksensa oli, niinkuin käy usein aikaisten elämässä. -- Tai missäpä Pakkala ei antaisi kuvia aikuistenkin lapsenomaisuudesta. Hänellä on pettämätön kyky 'narrata lapsia', s. o. meitä täysikäisiä, jotka uskomme hurskaasti hänen juttelevan vain Teliinin Villestä, Tiuran Santerista, Ullasta, Hannasta, vaikka hän juttelee myhäillen meistä jokaisesta, täysikäisistäkin. Juuri lapsen hän näkee meissä silloinkin, kun hän panee lehtorin ja vanhan Leenan ('Veljessä') kontilleen nukkelan ikkunasta tirkistelemään, tai nostattaa (erittäin luontehikkaassa kertomuksessa 'Väliaita', Valvoja 1895) mitä parhaat naapurukset Kalliset ja Väistöt vastakkain sen inhimillisen-lapsimaisen omituisuuden yllyttäminä, että kukin on omansa puolesta, vaikkapa vain kissansa ja koiransa.
Hänellä on sentään myös koko joukko tarinoita, jotka eivät välittömästi anna aihetta vetämään tällaisia projektsio-säteitä lasten elämästä aikuisten elämään, tai päinvastoin. Nekään eivät silti ole kaskuja, vaan yksilöitynyttä psykologiaa. Ja niitä hallitsee Pakkalan kekseliäisyys, sydämen ja älyn yhteinen.
Erinomainen näyte hänen draamallisesta kyvystään on 'Mari varkaissa'. Heti ensi lause siinä iskee draamalliseen hermoon: 'Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä!' Huutomerkki tämän lauseen lopussa antaa ikäänkuin tahdin, jota kertomuksen kulku noudattaa. Lyhyin, kiintein lausein siinä kehitetään yhdestä tuokiotilasta toinen, joissa Marin synnillinen taipumus, lankeemus, ja omantunnon säikyntä ja varokeinot rikkeen peittämiseksi tutkitaan jännittyneellä uteliaisuudella. Ja jännitys kasvaa kasvamistaan, kun näyttämölle astuvat äiti sekä Sanna ja Jussi, jotka kaikki hahmoitellaan muutamilla itse asiaan keskitetyillä vuorosanoilla, -- kunnes se laukeaa Marin äkilliseen, tunnustustalupaavaan loppurepliikkiin porstuasta: 'Äiti! Tulkaapa tänne!'
Ukkosta on ilmassa myös 'Häirityssä jouluilossa', ja sekös puhkeaakin jylyksi: tuliluonteinen miehenalku sattuu erehdyksessä paljastamaan ennen aikojaan oman kalliin joulusalaisuutensa, jonka on vast'ikään lukinnut kunniasanansa taa: 'olen sika jos sanon!'; ja sisarten siitä johtuva vahingonilo nostaa myryn, jonka seurauksiin on hukkua koko sisaruskunnan jouluilo.
Kuinka itsensä-unhoittavalla, miltei naisellisella tunteella Pakkala osaa seurata lastensa mielikuvia heidän vaihtelevissa tiloissaan, sitä todistaa hyvin kertomus sairaasta Nannasta. Se antaa aavistuksen hänen psykoloogisen asteikkonsa laajuudesta. Hänen terveillekin henkilöilleen ominainen kuvittelu on tässä melkein aineettoman rajatonta; 'Kaisun liikkuminen', varpaitten ja sormien kisailu (vrt. 'Lapsuuden muistoja' s. 7) y. m. s. sairaan aistimukset vaikuttavat omituisen unen tavoin. Koko tarinan ylle leviää samanlaista toipuvan kevään hohtoa ja kaihomieltä kuin luteerilaisen kevätvirtemme yli.
Sielullisena näkemyksenä yhtä poikkeuksellinen kuin edellinen, mutta jylhä ja karmaiseva on 'Iikka-raukan' tarina ('Pieniä ihmisiä'). Tekisi mieli nimittää sitä legendaksi, sellaisella kunnioituksentunteella alentavimman ihmisonnettomuuden edessä se on kirjoitettu. -- Iikka-raukka on syntynyt ja kasvanut 'voimakkaaksi kuin karhu ja nopeaksi kuin hirvi', mutta jäänyt älyltään aivan lapsen kannalle. Hän toimittaa etupäässä -- hevosen virkaa, täydestä sydämestään ja sielustaan; ja sillä toimella hän pitää yllä itsensä ja äitinsä, isän ollessa Ameriikassa kultaa vuolemassa. Kaikki kaupungin vesat pitävät häntä ajokkaanaan, leipäpalkoilla. Sattuupa sitten isä palaamaan kotimaahan rikkaana miehenä, mutta edeltäpäin perheelleen ilmoittautumatta. Kaupungin tullissa hän tapaa omituisen 'hevosen', joka kulkee kahdella jalalla, vuoroin puhuu ja vuoroin hirnuu ja tarjoutuu kiidättämään hänet mökilleen, Ylikylään. Isä ei tunne poikaansa, joka oli ollut vielä sylissä kannettava kun hän läksi kotoa pois. -- 'Iikka kuopi ja hirnui niin luonnollisesti, että miestä nauratti, vaikka tuntuikin surulliselta.' Hän istuu kuitenkin kelkkaan, ja ajo alkaa. Pian on taival katkennut ja kotimökki näkyvissä; äiti vartoo poikaansa.
'Äiti huomasi ensimäisenä päitset Iikan päässä.
"Herra siunaa! Voi onneton poikani!"
Mies kohahti kelkasta kuin salama.
"Koistinen! Mieheni!"
Ja vaimo purskahti itkemään.
"Tuoko on poikani?" sai Koistinen käheällä äänellä kurkustaan viitaten Iikkaa, joka seisoi kelkan edessä, korskui ja kuopi ja oli purevinaan kuolaimia.
"Tuoko on poikani?"
"Se, hevosesi!"
Koistisen kädet puristuivat nyrkkiin.
"Tuoko minun poikani, tuo pöljä!" huuti hän niin, että Iikkakin pyörähti katsomaan vierasta, jonka oli niin komealla kyydillä ja suurella riemulla tuonut kotimökille. Ja siinä se mies nyt seisoi julman näköisenä, nyrkit puristuksissa aivan kuin uhaten jotakin.
"Mitä merkitsevät minun rikkauteni, jotka niin suurella vaivalla ja taistelulla olen koonnut? Sitäkö varten Jumala on minulle lopultakin antanut menestystä, että voi kolhia sitten kahta kovemmin? Kiusa ja kuolema!"
Hän kohotti kapsäkin kaksin käsin korkealle ilmaan ja iski kaikin voiminsa sen kelkkaan, niin että kaustat paukahtaen katkesivat aivan kuin säestykseksi synkälle kiroukselle, joka jyrähti hänen suustaan.
Vaimon silmissä alkoi kaikki pyöriä ja musteta. Kun hän tointui, istui mies mökin portailla ja itki, mutta Iikkaa ei näkynyt missään. Hän oli kadonnut jäljettömiin.'
Hän oli pillastunut, kuten hevonen. Sille tielleen hän jäi vuosiksi, -- hevoseksi uuteen paikkaan, johonkin köyhään sydänmaan mökkiin, jossa hänet oli otettu hoiviin ja annettu hänelle mielihyvällä hänen taipumustensa mukaista ammattia. Kerran hänessä kuitenkin kaupunkimatkalla heräävät paikallisvaistot ja muistot entisvuosilta, ja hän karkaa -- oikopäätä kotimökilleen. Se on nyt vauras talo, Iikka ei ole sitä tuntea enää. Mutta pihalla äiti-vanhus on häntä vastassa, hirnunnan kutsumana. Iikka ottaa kelkasta vasun ja mytyt kainaloonsa. 'Sanoo hymyillen äidille:
"Äiti, on leipää, ja voita ja nisuakin."
"Iikka-raukka, oma onneton, kaivattu poikani!"
"Iikka!" lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut tapauspaikalle. Mikä Iikka se on?"
"Sinun veljesi", vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen ja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi äitiään, hymyillen tyytyväisenä.'
-- Tämä romanttinen, tavallista vaativampi juoni on sepitetty kaikissa liitteissään realistisella luotettavuudella. Sen suoritukseen -- aiheesta puhumattakaan -- voisi itse Maupassant olla tyytyväinen. Se on täynnä pingoittamatonta sielullista tuskaa.
* * * * *
-- Siihen luonnokseen, jolla edellisessä on esitelty Pakkalan Vaaran-epiikka, voisi näistä lapsikuvista ottaa monta uutta huomiota lisäksi. Mutta pääpiirteet lienevät jo tulleet mukaan. Tyypit ovat enimmäkseen samaa maata kuin romaanien henkilöt, mutta huomattavasti kiteytyneet varmaäärisissä novelleissa. Latun Liisan voi tuntea 'Mahtisanan' Maijan vanhemmaksi sisareksi, Vapulla ja Viion Elsalla on paljon sukulaisuutta, samanluonteisia merimiehenalkuja on sekä romaaneissa että novelleissa j. n. e. Rakenteen visuus tiivistää heistä entistä kirkkaampana esiin heidän luontaisen älynsä, heidän tulisuutensa, heidän liikuntailonsa. -- Liittyivätpä nämä kertoelmat ikäänkuin välijutelmina laajempiin yhteyksiin tai olivatpa ne tarkoin omalle alalleen rajoitettuja, -- ne ovat pyöristeltyä epiikkaa. Ainoastaan joku harva -- kuten 'Veli' tuntuu hauraalta ja ikäänkuin koneellisesti kootulta. Melkein kaikki pysyvät rikkaine vivahduksineen, vilkkaine elenäytelmineen (huom. Paljas-Pekan ja Mylly-Pekan älykilvoittelu 'Pieniä ihmisiä' s. 95 ja seur.) elimellisesti koossa; niin seestyneenä ja hallitsevana niissä on luonteenkuvaus. Ja hiljainen huumori heijastelee kaikkialle kuin itse elämän sisimmästä tuleva valo.
Parhaissa näistä pienoiskuvista Pakkala on saavuttanut klassillisen tasapainoisuuden; niissä on pyrkimys ja kyky yhtä, äly ja runollinen vaisto samalla korkealla tasolla varmemmin kuin muualla hänen tuotannossaan.
III
Ulkopuolella tähän asti esitettyä aihepiiriä Pakkala on esiintynyt useassakin teoksessa. Eikä hän mihinkään aiheeseen ole ryhtynyt ilman runsaita edellytyksiä. Siitä huolimatta hänen vaaralais-kuvauksensa jäävät kuin jäävätkin edustamaan hänen taiteellista kykyään sen luotettavimpina ja yksilöllisimpinä saavutuksina.
Luotettavaa epiikkaa kyllä *Oulua soutamassakin* on. Mutta Pakkalan yksilöitä luova psykologia siitä on vähissä. Sekään ei ole suinkaan syntyisin aivan tekijänsä persoonallisuuden ulkopuolelta -- paremmin kuin sen kuuluisampi ja alkuperäisempi edeltäjäkään, 'Rautatie,' -- paremmin kuin mikään välittömällä näkemyksellä suoritettu elämänkuvaus. Mutta se vaikuttaa, enemmän kuin esim. kaikki Vaaran kertomukset, veronsuoritukselta ajan hiukan kansatieteelliselle, ammattitaitoa kunnioittavalle suunnalle.
Vapaaehtoiselta veronsuoritukselta kuitenkin. Siinä on Pakkalaa ihmiskuvauksen hiljainen ilo, ilmavat, selkeästi nähdyt maisemat, koko juoheva koskenlasku-kuvaus -- ja varsinkin herrojen osuus siinä (s. 71--3) -- jossa kirjailijan huumori saa taas pilkehtiä näkyviin. -- Ammattitaitoa siinä taas on huolellinen kartoitus, esikoisteoksesta paljon kehittynyt eepillinen kertomisen tahti, jokaisen piirteen, jokaisen äänen asiaankuuluvaisuus. Sanonta on normaalista kansanproosaa, siinä ei ole subjektiivista mukanaelämisen iloa siinä määrin kuin esim. 'Lapsuuden muistoissa', mutta ei myöskään vähintä turismin makua.
Tämän tervanvientijutelman, kuten 'Rautatienkin', kertovana sisältönä on kuvauksen verkkainen eteneminen takamailta -- tässä Kajaanin takalistoilta -- edistyksen voittoalueille ja palaaminen sieltä takaisin. 'Oulua soutamassa' ei kuitenkaan Ahon epopean tapaan ohjaudu hienosyisen psykoloogisen juonen mukaan; juonen haamua siinä on vain Jussin traagillinen kohtalo: rakkaustoiveiden pettyminen, heittäytyminen riemun huumaukseen kaupungissa, tapaturmainen kuolema paluumatkalla. Pääpiirteiltään se siten jää etnograafis-sivistyshistorialliseksi kuvaukseksi, jossa sielulliset ilmeet ovat köyhät. Sielullisia nousukohtia on varsinkin Jussin markkina-humala, -- samansuuntainen kuin Jukolan Laurin haltioituminen Hiidenkivellä. Jussin ohella ovat Kusti ja Liisa luonnehditut eloisimmin. Kuvattaviksi kiitollisia tyyppejä, tervakansasta esivallan miehiin asti, kirjailija on muuten tuonut näkyviin paljon, hetkeksi kunkin, kuten useimmissa kirjoissaan.
* * * * *
'Oulua soutamassa' on ainoa Pakkalan teos, missä luonnonkuvauksella on oma itsenäinen, ihmiskuvauksesta riippumaton arvonsa. Siten se muodostuu objektiiviseksi ympäristön maalailuksi. Mutta se mielihyvä, millä kirjailijan silmä kiintyy maisemiin matkan varrella, siirtyy lukijaankin ja virittää hänessä raikkaan liikunta- ja näkemisilon.
Jos Pakkalan ensimäisessä näytelmässä, komediassa *Tukkijoella* (1899), olisi paikallistuntukaan vahvempi, niin se voisi vaikuttaa luontoperäisemmältä. Mutta siitä paremmin kuin luonteiden tai kielimaun luonteellisuudesta tässä huvinäytelmässä ei voi paljon puhua. Sanotaan: 'tässä pitäjässä' ja 'toisessa pitäjässä'; lähes samanlaisella arviokaupalla tekijä on jaellut henkilönsä eri säätyihin: Turkan, Huotarin tukkilaisiksi, vaikka he ovat vain yleensä reippaita kunnon nuoriamiehiä, ilman vähintäkään karheutta, ilman rajuja luonnonviettejä, ilman erämiesverta; rättärin heidän vastakohdakseen, kyläläisen yhteiskuntamahdin henkilöitymäksi, vaikka hän tuntuu kovin kapoiselta edes ivakuvana edustamaan persoonallaan muuta kuin korkeintaan Poro-Pirkon ja Pahna-Maijan ynnä heidän uskonsisartensa seurakuntaa. Tyttöväki myös on luonnehdittu sangen ylimalkaisten tuntemusten varaan, -- eipä paljon sen kummemmin kuin mitä rekiviisuntekijä juttelee säkeissään:
Tämän kylän tytöt ovat tilulilulei, toisen kylän tytöt ovat huhhahhei.
Kyllähän kaupustelija Maijan voi sekä varreltaan että kieleltään eroittaa Pietolan Katri tyttärestä, mutta he menestyvät kuitenkin molemmat -- ja kaikki muutkin -- vain 'laulunsekaisessa huvinäytelmässä.' -- Pietola on alusta loppuun pelkkä tuhnio, surullisen suomalainen tyyppi, jonka kuvaukseen on kyllä imeytynyt tervettä ivaa suomalaisen talonpojan velttoudesta ja tuhmuudesta, mutta jonka olemus on liian puhdas edes itsetiedottomasta lahjakkuudesta -- jota Kiven henkilöt ylitsevuotavat -- ollakseen koomillinenkaan.